PRRRKLE
Nyt tulee muutos. Minä lopetan työnteon. Minä lopetan kirjoittamisen. Lopetan bloggaamisen ja naamakirjailun. Lopetan luottamustoimeni Vartiovuoren lippukuntien vanhempainyhdistyksessä.
Ryhdyn kokopäiväiseksi ruokakomeronvartijaksi. Nimikoin jokaisen sämpylän, jogurttipurkin ja juustosiivun,jäätelöpuikoista puhumattakaan. Perustan oman osaston kaikille leviterasiaan. Ostan jokaiselle henkilökohtaisen maitotölkin ja mehutiivisteen ja laitan niihin tunnusluvut jotka luovutan vain asianosaisen käyttöön. Ja ennen kaikkea kirjaan muistiin jokaisen suupalan minkä jokainen talossa asuva mihinkin aikaan kaapilta hakee.
Ehkä sitten loppuu tämä ikuisuuskeskustelu:
- joko noi sämpylät on kaikki loppu? yhyy, kuka söi mun sämpylän.
- en mä ainakaan, mä oon ottanu vaan yhden...enkä mä...
- äiti, montako sämpylää tässä oli kaikille? montako toi on ottanu? miksei mulle säästetty? miks toi sai (huom! SAI, ihan luvan kanssa joo!)syödä mun jätskipuikon? Toi on ottanu jo ainakin kolme enkä mä ole saanu vielä yhtään...
jne. jne.
Tai sitten minä vain kuuroutan korvani ja totean kylmänviileästi että nopeat syövät hitaat..
keskiviikko 2. kesäkuuta 2010
Hurmaava kiristäjä, my ass
Minähän siis olen ollut mukamas niin ryhdikäs ja omanarvontuntoinen kolmiopokkarikirjoittaja että en laske käsistäni tekstiä joka on omasta mielestäni just ja just rimaa hipova.
Kymmenes pokkarini, otsikolla Hurmaava kiristäjä (nimi ei ole omaa keksintöä sentään) ilmestyi tuossa toukokuun alussa. Minulla on ollut tapana plarata tekijänkappaleista yksi läpi nopeasti silloin kun ne kolahtavat postiluukusta. Aluksi siitä ihmeellisestä uutuuden tunteesta että näki OMAT SANANSA painettuna (heh!); sittemmin fiilis vaihtui "mitä sitä tulikaan kirjotettua silloin" -tsekkaukseksi.
Nyt en viitsinyt kuin vähän viimeksimainittua. Alkoi tympiä oma teksti, ensimmäistä kertaa ihan vilpittömästi tympiä.
Sitten seliseli -osastoon: Alkuvuodesta kirjoitin, kirjoitin ja kirjoitin. Kariston kilpailuun, romaanikässäriä, otsikolla Mehiläistalo (jos nyt joku ei tiennyt). Viikko ennen jättöpäivää tunnelma oli infernaalinen. Oksetti koko projekti, oikoluku - no, sen väsymyksen pystyn vieläkin palauttamaan mieleeni. Ja olin lähinnä helpottunut kun sain sen lopultakin liikkeelle.
No, sitten oli kaksi pokkarisitoumusta. Aloin kirjoittaa tätä Hurmaavaa kiristäjää - ei se tuntunut väkisin vääntämiseltä silloin (muuta kuin välillä!); tein välipaloina kirjallisuustehtäviä ja tilausnovelleja. Olin suhteellisen tyytyväinen tuotokseen joka lähti toimitukseen nimellä Koti sydämelle.
Ja nyt kun olen saanut etäisyyttä tekstiin ja se oli käsissäni valmiina kappaleena, näkyy valmiissa kaikki se väsymys mikä painoi Mehiläistalon jälkeen, vaikka en sitä halunnut myöntää. Mutta olisi pitänyt palautua pidempään. Ehdottomasti.
Sen sijaan, kun luen Mehiläistaloa, se on edelleen sen näköistä että olen antanut parhaani.
Jutun opetus - ei ikinä enää tällaista aikataulua.
Kymmenes pokkarini, otsikolla Hurmaava kiristäjä (nimi ei ole omaa keksintöä sentään) ilmestyi tuossa toukokuun alussa. Minulla on ollut tapana plarata tekijänkappaleista yksi läpi nopeasti silloin kun ne kolahtavat postiluukusta. Aluksi siitä ihmeellisestä uutuuden tunteesta että näki OMAT SANANSA painettuna (heh!); sittemmin fiilis vaihtui "mitä sitä tulikaan kirjotettua silloin" -tsekkaukseksi.
Nyt en viitsinyt kuin vähän viimeksimainittua. Alkoi tympiä oma teksti, ensimmäistä kertaa ihan vilpittömästi tympiä.
Sitten seliseli -osastoon: Alkuvuodesta kirjoitin, kirjoitin ja kirjoitin. Kariston kilpailuun, romaanikässäriä, otsikolla Mehiläistalo (jos nyt joku ei tiennyt). Viikko ennen jättöpäivää tunnelma oli infernaalinen. Oksetti koko projekti, oikoluku - no, sen väsymyksen pystyn vieläkin palauttamaan mieleeni. Ja olin lähinnä helpottunut kun sain sen lopultakin liikkeelle.
No, sitten oli kaksi pokkarisitoumusta. Aloin kirjoittaa tätä Hurmaavaa kiristäjää - ei se tuntunut väkisin vääntämiseltä silloin (muuta kuin välillä!); tein välipaloina kirjallisuustehtäviä ja tilausnovelleja. Olin suhteellisen tyytyväinen tuotokseen joka lähti toimitukseen nimellä Koti sydämelle.
Ja nyt kun olen saanut etäisyyttä tekstiin ja se oli käsissäni valmiina kappaleena, näkyy valmiissa kaikki se väsymys mikä painoi Mehiläistalon jälkeen, vaikka en sitä halunnut myöntää. Mutta olisi pitänyt palautua pidempään. Ehdottomasti.
Sen sijaan, kun luen Mehiläistaloa, se on edelleen sen näköistä että olen antanut parhaani.
Jutun opetus - ei ikinä enää tällaista aikataulua.
tiistai 1. kesäkuuta 2010
Beginning theory( ja väninävaroitus; taas se aika vuodesta..)
...on bussikirjani tällä viikolla, kirjoittanut Peter Barry. Hassua miten paljon paremmin jutut jäävät mieleen lontoonkielellä vaikka päinvastaista pelkäsin.
Huominen vapaata töistä, pitää tehdä alustavia hommia jotta saa lauantaiyhtälön ratkaistuksi. Meillä on taas sellainen mihin repeäis -kevät; ysiluokkalainen päättää, kutonen päättää ja ekaluokkalaisella ekat kevätjuhlat. 2002 oli ihan vastaava, siihen vielä päälle esikoisen lakkiaiset. Allekirjoittanella rv 36, ison mahani kanssa hölkyttelin koululta toiselle...
Ysiseiskan vuositarkatusaika tuli. Ja sylettää taas. Tiedän että yhdeksän kymmenestä on sitä mieltä että pitäähän sitä varmuuden vuoksi kuvata ja näyttää lääkärille tiettyjä ruumiinosia sen sidekudoskasvaimen takia joka oli...talvella 2007 jos oikein muistan! Ja todellakin ilmoitti olemassa olostaan silloin, poika päätyi päivystyksenä leikkauspöydälle kun epäiltiin kiveskiertymää. Ei siis ollut vaan oli rykelmä hyvälaatuisia kasvaimia jotka poistettiin, mutta pääsääntöisesti siksi että noin nuorella pojalla niitä ei oltu tavattu, joudumme käymään vuosikontrolleissa hamaan aikuisikään asti. Ja taas on kaksi eri päivää, kaksi eri aamupäiväaikaa...
Anteeksi nyt, mutta kun siellä vuodesta toiseen todetaan että joo, ei mitään poikkeavaa (ja silloin kun se poikkeava oli niin poika oli todella tuskainen) niin minä en näe näissä vuosikontrolleissa mitään, kerrassaan mitään, mieltä. Pelkkää ajanhukkaa, vuosi vuodelta pojalle itselleen kiusallisemmaksi käyvää kyselyä ja kopeloimista ja rahankin menoa. En ole ikinä ollut ihminen joka ramppaa kaiken varalta lääkärissä. Eri asia jos olisi ollut jotain oikeasti pahalaatuista. Tai jotain mikä aikuistenoikeasti vaatisi jatkuvaa seurantaa. Tuossa on lisäksi vähän sitä makua että meitä juoksutetaan siellä harvinaisuussyistä. Kun noita tuollaisia tulee yleensä nuorille aikuisille miehille yksi tai kaksi ja minun kymmenvuotiaallani oli 1+7. Ei se niistä silti pahanlaatuisia tee, se meille vakuutettiin moneen kertaan, mutta lääkärit ovat ihan liian ihastuksissaan "postimerkki-casesta", kuten tätä tapaus Tumor paratesticularis juvenilista urologian poliklinikalla kutsutaan. Postimerkkitapaus lienee jotain lääkärislangia ja tarkoittanee harvinaista, korjatkaa, jos olen väärässä.
No, se siitä väninästä, kuitenkin haluan ultran ja urologin samalle päivälle jos siellä täytyy käydä näyttämässä- meinasin sanoa naamansa mutta ehkä väärä sana tässä tapauksessa. Ihan sama vaikka menisi joulukuulle!
Huominen vapaata töistä, pitää tehdä alustavia hommia jotta saa lauantaiyhtälön ratkaistuksi. Meillä on taas sellainen mihin repeäis -kevät; ysiluokkalainen päättää, kutonen päättää ja ekaluokkalaisella ekat kevätjuhlat. 2002 oli ihan vastaava, siihen vielä päälle esikoisen lakkiaiset. Allekirjoittanella rv 36, ison mahani kanssa hölkyttelin koululta toiselle...
Ysiseiskan vuositarkatusaika tuli. Ja sylettää taas. Tiedän että yhdeksän kymmenestä on sitä mieltä että pitäähän sitä varmuuden vuoksi kuvata ja näyttää lääkärille tiettyjä ruumiinosia sen sidekudoskasvaimen takia joka oli...talvella 2007 jos oikein muistan! Ja todellakin ilmoitti olemassa olostaan silloin, poika päätyi päivystyksenä leikkauspöydälle kun epäiltiin kiveskiertymää. Ei siis ollut vaan oli rykelmä hyvälaatuisia kasvaimia jotka poistettiin, mutta pääsääntöisesti siksi että noin nuorella pojalla niitä ei oltu tavattu, joudumme käymään vuosikontrolleissa hamaan aikuisikään asti. Ja taas on kaksi eri päivää, kaksi eri aamupäiväaikaa...
Anteeksi nyt, mutta kun siellä vuodesta toiseen todetaan että joo, ei mitään poikkeavaa (ja silloin kun se poikkeava oli niin poika oli todella tuskainen) niin minä en näe näissä vuosikontrolleissa mitään, kerrassaan mitään, mieltä. Pelkkää ajanhukkaa, vuosi vuodelta pojalle itselleen kiusallisemmaksi käyvää kyselyä ja kopeloimista ja rahankin menoa. En ole ikinä ollut ihminen joka ramppaa kaiken varalta lääkärissä. Eri asia jos olisi ollut jotain oikeasti pahalaatuista. Tai jotain mikä aikuistenoikeasti vaatisi jatkuvaa seurantaa. Tuossa on lisäksi vähän sitä makua että meitä juoksutetaan siellä harvinaisuussyistä. Kun noita tuollaisia tulee yleensä nuorille aikuisille miehille yksi tai kaksi ja minun kymmenvuotiaallani oli 1+7. Ei se niistä silti pahanlaatuisia tee, se meille vakuutettiin moneen kertaan, mutta lääkärit ovat ihan liian ihastuksissaan "postimerkki-casesta", kuten tätä tapaus Tumor paratesticularis juvenilista urologian poliklinikalla kutsutaan. Postimerkkitapaus lienee jotain lääkärislangia ja tarkoittanee harvinaista, korjatkaa, jos olen väärässä.
No, se siitä väninästä, kuitenkin haluan ultran ja urologin samalle päivälle jos siellä täytyy käydä näyttämässä- meinasin sanoa naamansa mutta ehkä väärä sana tässä tapauksessa. Ihan sama vaikka menisi joulukuulle!
lauantai 29. toukokuuta 2010
Mitäpä bloggaisi tänään?
Sitäkö, miten olin pitkästä aikaa katsomassa Ysivitosen tanssiesitystä ja nautin täysin siemauksin? Koko ohjelmastakin, mutta ennen kaikkea oman lapsen esityksestä (niinhän ne kaikki?). Se kun oli illan ainoa breakdance-numero, lukuisien baletti-ja showtanssiesitysten keskellä. Voimaa ja energiaa.
Vai siitä miten Nollakakkonen tuli eilen vaatteet märkinä ja kännykkä upoksissa käyneenä kotiin vartin yli kahdeksan illalla, paleli ja tuhersi itkua ja sanoi "kaverin" työntäneen hänet ojaan ja upottaneen puhelimenkin sinne - samaan aikaan kun me vanhemmat sydän kurkussa soitamme ja soitamme ja numeroon ei saada yhteyttä? Muistui mieleen se viimesyksyinen episodi kun poika eksyi koulumatkalla tuntikausiksi kaverilleen ja puhelin oli kotona ja minä jo poliisia hälytin, joku ehkä muistaakin.
Vai siitä että ojajuttua puitiin tänään ja oltiin niin kertakaikkiaan eri linjoilla toisen pojan vanhempien kanssa että käteen jäi vain päätös rajoittaa poikien yhteisleikkejä? Kuittaan tämän näin lyhyesti, vaikka mielessä myllertää, en saa oikein painokelpoisia ajatuksia tästä aikaiseksi, objektiivisista ja rauhallisista ajatuksista puhumattakaan.
Vai siitä että perheessä kiertänyt kesälentsu on saavuttanut Ysiseiskan joka on ihan kiltisti tyytynyt potemaan kotona, jotta jaksaisi maanantaina kutosluokkalaisten retkelle Särkänniemeen?
Tai ehkä siitä että oma päivä, jonka piti olla työntäyteinen (kirjoittamista, opiskelua) lorvahti naamakirjailuksi ja nettisurffailuksi? No, ehkä tarvitsin sitä. Ja pyykit sentään tuli pestyä.
Siinäpä sitä jo olikin. Lauantai-iltaa kaikille!
Vai siitä miten Nollakakkonen tuli eilen vaatteet märkinä ja kännykkä upoksissa käyneenä kotiin vartin yli kahdeksan illalla, paleli ja tuhersi itkua ja sanoi "kaverin" työntäneen hänet ojaan ja upottaneen puhelimenkin sinne - samaan aikaan kun me vanhemmat sydän kurkussa soitamme ja soitamme ja numeroon ei saada yhteyttä? Muistui mieleen se viimesyksyinen episodi kun poika eksyi koulumatkalla tuntikausiksi kaverilleen ja puhelin oli kotona ja minä jo poliisia hälytin, joku ehkä muistaakin.
Vai siitä että ojajuttua puitiin tänään ja oltiin niin kertakaikkiaan eri linjoilla toisen pojan vanhempien kanssa että käteen jäi vain päätös rajoittaa poikien yhteisleikkejä? Kuittaan tämän näin lyhyesti, vaikka mielessä myllertää, en saa oikein painokelpoisia ajatuksia tästä aikaiseksi, objektiivisista ja rauhallisista ajatuksista puhumattakaan.
Vai siitä että perheessä kiertänyt kesälentsu on saavuttanut Ysiseiskan joka on ihan kiltisti tyytynyt potemaan kotona, jotta jaksaisi maanantaina kutosluokkalaisten retkelle Särkänniemeen?
Tai ehkä siitä että oma päivä, jonka piti olla työntäyteinen (kirjoittamista, opiskelua) lorvahti naamakirjailuksi ja nettisurffailuksi? No, ehkä tarvitsin sitä. Ja pyykit sentään tuli pestyä.
Siinäpä sitä jo olikin. Lauantai-iltaa kaikille!
keskiviikko 26. toukokuuta 2010
Ei ole olo vieläkään kaksinen
...vaikka töissä olinkin normipäivän, sitten Ysiseiskalle kesäkampetta ostamassa. Aurinkolaseista oli puhetta mutta poika sai sortsit ja paidan myös. Ja pääsi Heselle syömään.
Minä syön nykyisin tosi harvoin burgeripaikoissa, ja se kostautui tosi huonolla ololla joka ei vieläkään meinaa hellittää vaikka nukuin parin tunnin päikkärit. En tajua, en tykkää...tahdon voida hyvin ja jaksaa!
ElisaViihteen digiboksi sanoi viikko sitten sopimuksen irti. Ei vain toiminut - no, haettiin eilen postista uusi ja sekin oli susi. Lataa kyllä kanavat muttei näytä niitä. Huoh. Eikun palautus ja kolmatta kokeilemaan.
Ei tässä telkkaria kyllä ole ehtinyt katsomaan - minä, joka katsoo aina kaveripiiristään eniten sarjoja ja leffoja vaikka olisi mitä muuta projektia päällä. No, eilen kun podin flunssaa kaivoin Esikoisen antaman synttärilahjan,dvd- elokuvan Ystävät hämärän jälkeen (Låt den Rätte komma in, pohjautuu John Ajvide Lindkvistin loistokirjaan) ja tumman talvinen vampyyritarina joka on jotain aivan muuta kuin Twilight -söpöilyt sopi oikein hyvin flunssatunnelmiin. Olin siis nähnyt tuon ennenkin mutta kelpaa sitä useamminkin katsella.
Romantiikkaa pitäisi kirjoittaa mutta kehtuuttaa...vaikka mieliala on hyvä niin nyt tekee mieli synkkää viihdettä, luvussakin on Thomas Harrisin Nuori Hannibal. Jatko-osiahan täytyy pitää perinteisesti huonoina mutta tästä prequelista minä pidän sekä elokuvana että kirjana. Hannibal Lecter on hurmaava hirviö.
Eikä opiskelutehtäväkään ole pirteimmästä päästä, aiheena feministinen kirjallisuudentutkimus ja tehtävätekstinä Mataleenan virsi. Kyllä tuosta mielenkiintoista pohdintaa saa aikaiseksi, kyllä vaan. Jos nyt sivuuttaa Dan Brownin tarinan Magdalan Maria -teorian (rouva Jeesus) ja katsoo ihan vain Raamatun tekstiä niin kyllä on suomalainen kansanrunous muokannut hullulle mallille miehen Nasaretista ja naisen joka häntä seurasi. Mutta opiksi ja ojennukseksi että pysyisivät tytöt kurissa - nih!
Jos vaikka huomenna olisi piristävämpi päivä.
Minä syön nykyisin tosi harvoin burgeripaikoissa, ja se kostautui tosi huonolla ololla joka ei vieläkään meinaa hellittää vaikka nukuin parin tunnin päikkärit. En tajua, en tykkää...tahdon voida hyvin ja jaksaa!
ElisaViihteen digiboksi sanoi viikko sitten sopimuksen irti. Ei vain toiminut - no, haettiin eilen postista uusi ja sekin oli susi. Lataa kyllä kanavat muttei näytä niitä. Huoh. Eikun palautus ja kolmatta kokeilemaan.
Ei tässä telkkaria kyllä ole ehtinyt katsomaan - minä, joka katsoo aina kaveripiiristään eniten sarjoja ja leffoja vaikka olisi mitä muuta projektia päällä. No, eilen kun podin flunssaa kaivoin Esikoisen antaman synttärilahjan,dvd- elokuvan Ystävät hämärän jälkeen (Låt den Rätte komma in, pohjautuu John Ajvide Lindkvistin loistokirjaan) ja tumman talvinen vampyyritarina joka on jotain aivan muuta kuin Twilight -söpöilyt sopi oikein hyvin flunssatunnelmiin. Olin siis nähnyt tuon ennenkin mutta kelpaa sitä useamminkin katsella.
Romantiikkaa pitäisi kirjoittaa mutta kehtuuttaa...vaikka mieliala on hyvä niin nyt tekee mieli synkkää viihdettä, luvussakin on Thomas Harrisin Nuori Hannibal. Jatko-osiahan täytyy pitää perinteisesti huonoina mutta tästä prequelista minä pidän sekä elokuvana että kirjana. Hannibal Lecter on hurmaava hirviö.
Eikä opiskelutehtäväkään ole pirteimmästä päästä, aiheena feministinen kirjallisuudentutkimus ja tehtävätekstinä Mataleenan virsi. Kyllä tuosta mielenkiintoista pohdintaa saa aikaiseksi, kyllä vaan. Jos nyt sivuuttaa Dan Brownin tarinan Magdalan Maria -teorian (rouva Jeesus) ja katsoo ihan vain Raamatun tekstiä niin kyllä on suomalainen kansanrunous muokannut hullulle mallille miehen Nasaretista ja naisen joka häntä seurasi. Mutta opiksi ja ojennukseksi että pysyisivät tytöt kurissa - nih!
Jos vaikka huomenna olisi piristävämpi päivä.
tiistai 25. toukokuuta 2010
Vartiovuorella
Niin se menee, Vartiovuoren Pojat tilaa kevätjuhlalleen aina hyvän sään ja ainakin viimeisen viiden vuoden aikana on sen saanut. Enteet olivat varsin vastaan, mutta niin vain aurinko paistoi kun kuskasimme kolme poikaa, kaksi omaa ja Ysiseiskan kaverin vuoren (siis kallion) juurelle ja kiipesimme kaikki sinne juhlaa viettämään. Taas puuttuu ne tärkeimmät eli kuvat. En ikinä muista ottaa kameraa mukaan minnekään, joten kuvia tässä blogissa näkyy ehkä kolmesti vuodessa. Ikävä kyllä.
Mutta sää suosi, tarjolla oli kahvia ja pullaa ja taito- ja luokkamerkkejä paitoihin äidille ommeltavaksi.
Olen iloinen että huilasin tämän päivän. Luulen että jaksan mennä töihin huomenna, varaudun vain nenäliinapakalla. Piti varautua uudella musiikillakin, tai siis vanhalla - ostin netAnttilasta Juicen albumin Lauluja rakastamisen vaikeudesta ja nyt on hukassa se johdonpätkä jolla sen voisi ladata puhelimen muistikortille. Kuka lie pöllinyt. Tuossa levyllä on monta hyvää, oikeastaan ainoa mitä en tykkää kuunnella on Myrkytyksen oireet.
Ja nyt jatkuu nettimatka Avoimen sivuilleni. Illanjatkoja kaikille.
Mutta sää suosi, tarjolla oli kahvia ja pullaa ja taito- ja luokkamerkkejä paitoihin äidille ommeltavaksi.
Olen iloinen että huilasin tämän päivän. Luulen että jaksan mennä töihin huomenna, varaudun vain nenäliinapakalla. Piti varautua uudella musiikillakin, tai siis vanhalla - ostin netAnttilasta Juicen albumin Lauluja rakastamisen vaikeudesta ja nyt on hukassa se johdonpätkä jolla sen voisi ladata puhelimen muistikortille. Kuka lie pöllinyt. Tuossa levyllä on monta hyvää, oikeastaan ainoa mitä en tykkää kuunnella on Myrkytyksen oireet.
Ja nyt jatkuu nettimatka Avoimen sivuilleni. Illanjatkoja kaikille.
maanantai 24. toukokuuta 2010
Flunssa
Niin se nyt on. Huomenna jään kotiin potemaan. Lähes kolmen tunnin sohvapäikkärit töitten jälkeen ei helpottaneet oloa yhtään. Kipeänä kai sitten.
No. Parempi nyt kuin ensi viikolla tai sitten seuraavalla. Dekkaripäiville on junaliput ostettu ja hotelli varattu. Sitä ennen koulujen päättäjäispäivä jota varten pitäisi vielä ostaa sitä, tätä ja vähän tuotakin. Mm. juhlakengät 95lle.
Itselle ostin siis juhlakengät edellisestä tilistä. Sellaiset mustat saapikassandaalit joissa on solki.
Ja korko! Ensi kertaa sitten vuoden 1982 korkokenkää jalkaa, saas nähdä miten ämmän käy. Olen kyllä harjoitellut sinnikkäästi kuin huippumallikokelas, yksinollessani täällä kotona. Korkkareilla eteistä ees taas, korkkareilla portaita ja korkkareilla takapihaa. Menee se nyt vähän paremmin kuin Bambilla jäällä.
Olisi tuolla noita tehtäviäkin jonossa, strukturalistista kirjallisuustutkimusta ja psykoanalyyttista kans. Mutta ei tällä päällä oikein viitsi ruveta runoja analysoimaan. Uuno Kailaan Syyllinen mies olisi viimeksimainitun aiheena. Jahka päänsärky helpottaa, luulen saavani tuosta jopa jotain järkevää irti. Töissä tänään pyykkiä ja valkoisten nahkakalusteiden hellää huolenpitoa. Lisää pyykkiä tiedossa torstaiksi,johon mennessä aion olla ehdottomasti toipunut työkuntoiseksi!
No. Parempi nyt kuin ensi viikolla tai sitten seuraavalla. Dekkaripäiville on junaliput ostettu ja hotelli varattu. Sitä ennen koulujen päättäjäispäivä jota varten pitäisi vielä ostaa sitä, tätä ja vähän tuotakin. Mm. juhlakengät 95lle.
Itselle ostin siis juhlakengät edellisestä tilistä. Sellaiset mustat saapikassandaalit joissa on solki.
Ja korko! Ensi kertaa sitten vuoden 1982 korkokenkää jalkaa, saas nähdä miten ämmän käy. Olen kyllä harjoitellut sinnikkäästi kuin huippumallikokelas, yksinollessani täällä kotona. Korkkareilla eteistä ees taas, korkkareilla portaita ja korkkareilla takapihaa. Menee se nyt vähän paremmin kuin Bambilla jäällä.
Olisi tuolla noita tehtäviäkin jonossa, strukturalistista kirjallisuustutkimusta ja psykoanalyyttista kans. Mutta ei tällä päällä oikein viitsi ruveta runoja analysoimaan. Uuno Kailaan Syyllinen mies olisi viimeksimainitun aiheena. Jahka päänsärky helpottaa, luulen saavani tuosta jopa jotain järkevää irti. Töissä tänään pyykkiä ja valkoisten nahkakalusteiden hellää huolenpitoa. Lisää pyykkiä tiedossa torstaiksi,johon mennessä aion olla ehdottomasti toipunut työkuntoiseksi!
sunnuntai 23. toukokuuta 2010
Jollei heilaa helluntaina niin hyttysiä ja halkoja sitten
Päivän ohjelmassa poikien haku Pornaisista partiokämpältä ja samalla kevättalkoot vanhempainyhdistyksellä. Eli iiso keko halkoja siirtyi liiterin edustalta siistiksi pinoksi liiteriin kuivumaan ja laituri laskettiin veteen & yleistä siivoamista ja ikkunoiden pesua.
Leiriläiset saivat tuntea Suomen kesän kaikessa ihanuudessaan - hellettä, joka vaihtui sateeksi, joka yltyi ukkoseksi ja loiveni tihkuksi ja kutsui jamboreelle myös taatusti kaikki Suomen hyttyset. Kumpikin poika näyttää varsin kirjavalta ja miestä joka meidän muiden kanssa hosui sitä halkopinoa liiteriin, käy ihan sääliksi. Miksi juuri se joka on pahimmin allerginen hyttysille, kelpaa niille ruuaksi parhaimmin? Minä sain olla verenimijöiltä rauhassa teepaitasillanikin,mutta mies on kirjavanaan paukamia ja tarvitsee antihistamiinia yöksi.
Hyttyset olivat häirinneet myös teltassa yöpyneiden seikkailijoiden ja tarpojien yöunia - sudenpennut pääsivät kämpässä pikkuisen vähemmällä. Ei ihme että Ysiseiska kaatui saman tien kotiin päästyään sänkyyn ja oli unessa ennen kuin hyttystensyömä otsa kosketti tyynyä. Pikkuveli syö paahtoleipää ja lukee Aku Ankkaa ja näyttää siltä että voisi kaivata päiväunia hänkin.
Hauskaa oli kuitenkin ollut. Otsalampun hihna hajosi, mutta Nollakakkosen kadonnut puukko sen sijaan löytyi kämpältä.
Ja äidille tuli kaksi rinkallista pyykkiä pestäväksi sekä rahastonhoitajan velvollisuuksia hoidettavaksi
Leiriläiset saivat tuntea Suomen kesän kaikessa ihanuudessaan - hellettä, joka vaihtui sateeksi, joka yltyi ukkoseksi ja loiveni tihkuksi ja kutsui jamboreelle myös taatusti kaikki Suomen hyttyset. Kumpikin poika näyttää varsin kirjavalta ja miestä joka meidän muiden kanssa hosui sitä halkopinoa liiteriin, käy ihan sääliksi. Miksi juuri se joka on pahimmin allerginen hyttysille, kelpaa niille ruuaksi parhaimmin? Minä sain olla verenimijöiltä rauhassa teepaitasillanikin,mutta mies on kirjavanaan paukamia ja tarvitsee antihistamiinia yöksi.
Hyttyset olivat häirinneet myös teltassa yöpyneiden seikkailijoiden ja tarpojien yöunia - sudenpennut pääsivät kämpässä pikkuisen vähemmällä. Ei ihme että Ysiseiska kaatui saman tien kotiin päästyään sänkyyn ja oli unessa ennen kuin hyttystensyömä otsa kosketti tyynyä. Pikkuveli syö paahtoleipää ja lukee Aku Ankkaa ja näyttää siltä että voisi kaivata päiväunia hänkin.
Hauskaa oli kuitenkin ollut. Otsalampun hihna hajosi, mutta Nollakakkosen kadonnut puukko sen sijaan löytyi kämpältä.
Ja äidille tuli kaksi rinkallista pyykkiä pestäväksi sekä rahastonhoitajan velvollisuuksia hoidettavaksi
lauantai 22. toukokuuta 2010
Runoa, aurinkoa ja kahdenoloa
Leppoisaa tavallisuutta tarjoaa tämä lauantai. Me tosiaan olemme harvoin kahdestaan miehen kanssa, mutta sitäkin harvemmin teemme siitä kahdenolosta shamppanjaa ja vaahtokarkkeja -hetkiä. Taidamme kumpikin olla vähän arkipäiväisiä ihmisiä. Mutta toisen kanssa voi kokea olevansa yhdessä vaikka kumpikin puuhaisi omiaan näköetäisyyden ulkopuolella! Ja kohdata sitten takapihalle katetun kahvin äärellä.
Verkkotehtävissä olen päässyt laiskahkoon alkuun; keskustelutehtävässä analysoidaan Aaro Hellaakosken Yksinäisyys -runoa. Mielenkiintoista keskustelua! Psykoanalyyttiseen kirjallisuudentutkimukseen sukellan iltapäivällä, ellei yllättäen ilmennyt karvastelu kurkussa ja otsajomotus tarkoita kesälenssua. Siis voin minä lenssuisenakin lukea mutta kipeään päähän jää huonosti mitään itämään.
Tytär95 kotiutunee parin tunnin päästä. Illaksi saunaa ja jotain hyvää iltapalaa.
Verkkotehtävissä olen päässyt laiskahkoon alkuun; keskustelutehtävässä analysoidaan Aaro Hellaakosken Yksinäisyys -runoa. Mielenkiintoista keskustelua! Psykoanalyyttiseen kirjallisuudentutkimukseen sukellan iltapäivällä, ellei yllättäen ilmennyt karvastelu kurkussa ja otsajomotus tarkoita kesälenssua. Siis voin minä lenssuisenakin lukea mutta kipeään päähän jää huonosti mitään itämään.
Tytär95 kotiutunee parin tunnin päästä. Illaksi saunaa ja jotain hyvää iltapalaa.
perjantai 21. toukokuuta 2010
rähinää rinteessä
Isot koululaiset tappelevat kengistä yläpihalla (!!!!), Nollakakkonen kavereineen ei eväänsä väräytä, jutustelevat pienet pojat kaikessa rauhassa karjunnan seassa ja ryystävät Mountain Dewta. Äiti laskee kymmeneen ja muistuttaa itseään että edessä on lapseton viikonloppu - pojat lähtevät lippukuntaleirille ja Ysivitonen siskolaan. Työviikko tuntuu lihaksissa makeankipeästi joten tervehdin löysäilyviikonloppua kiitoksella.
Kirjoittaa toki pitäisi ja muutama etätehtävä suorittaa. Ja joo, sain luvan uusia tentin ohi protokollan, syyskuussa lähioppilaiden kanssa. Olivat Helsingin Avoimessa yliopistossa huomanneet että tenttipäiväksi buukattu 5.6. on todellakin koulujen päättäjäispäivä ja kohtuuton aika monelle , siispä ovat valmiita joustamaan todella pitkälle ja säätämään erillisjärjestelyjä opiskelijoille. Hyvä niin.
Kirjoittamista olisi tilausnovellin verran, pokkaria jolla ei ole kiire ja...no, niin siinä nyt kävi että aloin sitä maanantaitarinaa kirjoittaa eteenpäin, otsikolla Ikuisuuskeskusteluja. Tuo ei ole mikään hetikohtajonnekinliikkeelle - proggis vaan oman mielen piristykseksi ja purkamiseksi tarkoitettu projekti.
Helle kuulemma hellittää - toivottavasti ei mitään äärimmäisyyksiä tilalle, esim räntäsadetta. Mukavaa viikonloppua kaikille.
Kirjoittaa toki pitäisi ja muutama etätehtävä suorittaa. Ja joo, sain luvan uusia tentin ohi protokollan, syyskuussa lähioppilaiden kanssa. Olivat Helsingin Avoimessa yliopistossa huomanneet että tenttipäiväksi buukattu 5.6. on todellakin koulujen päättäjäispäivä ja kohtuuton aika monelle , siispä ovat valmiita joustamaan todella pitkälle ja säätämään erillisjärjestelyjä opiskelijoille. Hyvä niin.
Kirjoittamista olisi tilausnovellin verran, pokkaria jolla ei ole kiire ja...no, niin siinä nyt kävi että aloin sitä maanantaitarinaa kirjoittaa eteenpäin, otsikolla Ikuisuuskeskusteluja. Tuo ei ole mikään hetikohtajonnekinliikkeelle - proggis vaan oman mielen piristykseksi ja purkamiseksi tarkoitettu projekti.
Helle kuulemma hellittää - toivottavasti ei mitään äärimmäisyyksiä tilalle, esim räntäsadetta. Mukavaa viikonloppua kaikille.
torstai 20. toukokuuta 2010
Suut makiaks
...toivotti naapuri joka soitti ovikelloa, ja toivottaessaan ojensi kassillisen tuoretta leipää ja pullaa, työpaikkansa uutuustuotteita ilmeisesti. Minä siinä hölmistyneen ilahtuneena kiitin. "No, meidän vauvalla on pyöränistuin teidän ansiosta" sanoi tämä esikoispojan ylpeä isä.
Ai jaa, muistin. Niinjoo, kyllähän se mies taisi kierrättää Nollakakkoselta jääneen pyöränistuimen naapuriin...mutta että mehän siinä pääsimme eroon sellaisesta jota emme tarvitse. Ja nyt sitten saimme vielä pussillisen herkkuja siitä hyvästä..
On tämä aika mukava paikka asua :)
Ai jaa, muistin. Niinjoo, kyllähän se mies taisi kierrättää Nollakakkoselta jääneen pyöränistuimen naapuriin...mutta että mehän siinä pääsimme eroon sellaisesta jota emme tarvitse. Ja nyt sitten saimme vielä pussillisen herkkuja siitä hyvästä..
On tämä aika mukava paikka asua :)
keskiviikko 19. toukokuuta 2010
Nulla dies sine linea
Silloin tällöin näen unia jotka ovat suoraan unien arkkitypologiasta. Vaellan talossa jonka tapahtumat vaihtelevat mutta joka on noin suurin piirtein saman mallinen aina - kolme kerrosta, eniten elämää ensimmäisessä, toinen on rauhallisempi ja kiehtovampi, ja kolmas samanlainen kuin toinen paitsi vanhanaikaisempi, jotenkin "patinoituneempi" ja ihan vain minun käytössäni. Teen unessa asiaa sinne kolmoseen milloin milläkin syyllä ja vain vaellan ympäri. Ylemmissä kerroksissa on kulkuyhteys huonesta toiseen, siis niissä voi kiertää ympäri.
Silloin kun sairastuin masennukseen, oli yhteys kolmoskerrokseen poikki. Yritin sinne väkisin ja tulin heitetyksi ulos koko talosta. Luovina, hyvinä kausina talo on valoisa ja valtava ja siitä löytyy lähes rajattomasti uusia huoneita. Mutta perussabluuna on aina sama, kolme kerrosta ja ympäri kiertävä kulku huoneesta huoneeseen. Kolmas kerros vähän "enemmän" kuin kaksi alempaa.
Työpaikkani toimiston yläpuolella on kaksi tyhjää kerrosta. Jokin aika sitten minut kierrätettiin niissä, kakkosessa ja kolmosessa. Kummassakin siis tyhjä huoneisto, toimistokäyttöön ilmeisesti.
Kuin kotiin olisi tullut! Menin täysin äimäksi jo kakkoskerroksessa, kolmosessa haltioiduin lopullisesti. Tiedän että se on hölmöä mutta siinä ne olivat, uneni talon kerrokset, perusmuodossaan. Juu, ja tiedän että talo-unet ovat oman persoonan syväluotaamista. Että koko homma on mielenkiintoinen sattuma.
Silti rakastuin noihin tyhjiin huoneistoihin. Koska en ole varma, saako niissä käydä - vaikken siis mitään tihutöitä tekisikään, ihmettelisin vain! - kiipeän aina välillä kurkkimaan ovista, jotka ovat raollaan. On niin kummallista katsoa livenä jotain mitä yleensä näkee päänsä sisäisissä yöelokuvissa!
Niin, ja otsikko on latinaa, maalari Plinius Apellekseen kytketty sanonta, tarkoittaa "ei päivääkään piirrotta", luulisin. Koska englanninkielinen käännös on "not a day without a line draw" tuo on vain päätelmäni, kontekstista johtuen. Voihan se rajanvetoakin tarkoittaa. Tuon paikan porraskäytävässä on siis kattomaalauksia ja tuo teksti.
Ja nyt minä vedän rajat toden ja unen välille ja painun suihkuun.
Silloin kun sairastuin masennukseen, oli yhteys kolmoskerrokseen poikki. Yritin sinne väkisin ja tulin heitetyksi ulos koko talosta. Luovina, hyvinä kausina talo on valoisa ja valtava ja siitä löytyy lähes rajattomasti uusia huoneita. Mutta perussabluuna on aina sama, kolme kerrosta ja ympäri kiertävä kulku huoneesta huoneeseen. Kolmas kerros vähän "enemmän" kuin kaksi alempaa.
Työpaikkani toimiston yläpuolella on kaksi tyhjää kerrosta. Jokin aika sitten minut kierrätettiin niissä, kakkosessa ja kolmosessa. Kummassakin siis tyhjä huoneisto, toimistokäyttöön ilmeisesti.
Kuin kotiin olisi tullut! Menin täysin äimäksi jo kakkoskerroksessa, kolmosessa haltioiduin lopullisesti. Tiedän että se on hölmöä mutta siinä ne olivat, uneni talon kerrokset, perusmuodossaan. Juu, ja tiedän että talo-unet ovat oman persoonan syväluotaamista. Että koko homma on mielenkiintoinen sattuma.
Silti rakastuin noihin tyhjiin huoneistoihin. Koska en ole varma, saako niissä käydä - vaikken siis mitään tihutöitä tekisikään, ihmettelisin vain! - kiipeän aina välillä kurkkimaan ovista, jotka ovat raollaan. On niin kummallista katsoa livenä jotain mitä yleensä näkee päänsä sisäisissä yöelokuvissa!
Niin, ja otsikko on latinaa, maalari Plinius Apellekseen kytketty sanonta, tarkoittaa "ei päivääkään piirrotta", luulisin. Koska englanninkielinen käännös on "not a day without a line draw" tuo on vain päätelmäni, kontekstista johtuen. Voihan se rajanvetoakin tarkoittaa. Tuon paikan porraskäytävässä on siis kattomaalauksia ja tuo teksti.
Ja nyt minä vedän rajat toden ja unen välille ja painun suihkuun.
maanantai 17. toukokuuta 2010
Tarinamaanantai 81: Suvanto
(pitkästä aikaa!)
Siellä ne nyt itkevät.
Katselen katonrajasta hetken jäljelle jääneiden puuhia. He ristivät kädet jotka olivat käytössäni kahdeksankymmentä vuotta. Paljon niillä siinä ajassa aikaan saa, hyvää ja pahaa. Nuorin tytär laittaa käsiini kukan, krysanteemin.
Tiedän että ne täällä laitoksessa josta tällä kertaa jatkan matkaani suvannolle, vetävät kohta lakanan pääni yli, mutta vielä ne jotka tuossa juuri päättyneessä elämässä olivat rakkaitani haluavat katsella kasvojani, ihmetellä sitä miten kuollut on kuollut, ei sitä mitä aina väitetään: "kuin nukkuisi". Ei se ole niin. Kun ruumiin jättää, se on tyhjä ja se mikä teki ihmisestä ihmisen lähtee suvantoon, odottamaan seuraavaa kertaa.
Suvannolla on monta nimeä - ikuisuus, taivas, nirvana, mitä kukakin on keksinyt. Minä olen vielä välitilassa, en malta olla katsomatta sitä mitä tunteita lähtöni herättää. Tämän vitkuttelun takia minut viskataan usein liikkeelle uuteen alkuun lähtiäissanoina toivotus: olkoon elämäsi mielenkiintoinen. Toivotus tai kirous, kumpi lienee.
Uteliaisuus seuraa mukana tarinasta toiseen ja tuottaa eri pituisia lopputuloksia. Nyt sain kahdeksankymmentä vuotta ja sitten äkkilopun, sairaus tuli. Pitkä aika minulle - muistan monenlaisia loppuja. Olen löytänyt itseni välitilasta hyisen joen ääreltä vain kolmen eletyn vuoden jälkeen. Olin herännyt laavulta äidin kainalosta ja taapertanut uteliaisuuttani liian lähelle kevättalven vesikuohuja.
Kerran havahduin savunhajuun ja se mitä ruumiista oli jäljellä oli käpristynyt tolppaan sidotuksi mustuneeksi irvikuvaksi; kirkonmiehet hätistelivät kansaa kauemmaksi, "ei täällä mitään ole nähtävää, noita on palanut jo". Siihen aikaan ei ollut terveellistä kiinnostua parantamisesta ja tuonpuoleisista, etenkään jos oli nainen.
Naisena on mielenkiintoisempaa tulla maailmaan, ei sille mitään voi. Vaikka olen minä miehenäkin siellä käynyt. Jokusen kerran ikävystyin kuoliaaksi, kuten silloin kun olin kirjurina englantilaisella tuomarilla. Nukahtelin tylsyyttäni sulkakynän ja mustepullon päälle - onneksi sitten kerran tuuli paiskasi ikkulaluukun levälleen ja heräsin kohmeessa, sain keuhkokuumeen ja pääsin siitäkin tylsyydestä.
Mutta nyt suvannolle! Millaistako siellä on? Oikeastaan se muistuttaa golfkenttää pallon näkökulmasta. Pallontapaisina me síellä olemme, valopisteinä tai valokuplina. Jos siellä joku käyskentelisi niitä katsomassa, se voisi vilkaista pallon pinnalle jossa eletyt elämät vilahtelevat. Kaikista niistä jää jälki.
Mutta kukapa suvannossa kulkisi. Paitsi me jotka odotamme seuraavaa elämää. Niin, ja se joka meidät potkaisee liikkeelle. Älkää kysykö!
Siellä ne nyt itkevät.
Katselen katonrajasta hetken jäljelle jääneiden puuhia. He ristivät kädet jotka olivat käytössäni kahdeksankymmentä vuotta. Paljon niillä siinä ajassa aikaan saa, hyvää ja pahaa. Nuorin tytär laittaa käsiini kukan, krysanteemin.
Tiedän että ne täällä laitoksessa josta tällä kertaa jatkan matkaani suvannolle, vetävät kohta lakanan pääni yli, mutta vielä ne jotka tuossa juuri päättyneessä elämässä olivat rakkaitani haluavat katsella kasvojani, ihmetellä sitä miten kuollut on kuollut, ei sitä mitä aina väitetään: "kuin nukkuisi". Ei se ole niin. Kun ruumiin jättää, se on tyhjä ja se mikä teki ihmisestä ihmisen lähtee suvantoon, odottamaan seuraavaa kertaa.
Suvannolla on monta nimeä - ikuisuus, taivas, nirvana, mitä kukakin on keksinyt. Minä olen vielä välitilassa, en malta olla katsomatta sitä mitä tunteita lähtöni herättää. Tämän vitkuttelun takia minut viskataan usein liikkeelle uuteen alkuun lähtiäissanoina toivotus: olkoon elämäsi mielenkiintoinen. Toivotus tai kirous, kumpi lienee.
Uteliaisuus seuraa mukana tarinasta toiseen ja tuottaa eri pituisia lopputuloksia. Nyt sain kahdeksankymmentä vuotta ja sitten äkkilopun, sairaus tuli. Pitkä aika minulle - muistan monenlaisia loppuja. Olen löytänyt itseni välitilasta hyisen joen ääreltä vain kolmen eletyn vuoden jälkeen. Olin herännyt laavulta äidin kainalosta ja taapertanut uteliaisuuttani liian lähelle kevättalven vesikuohuja.
Kerran havahduin savunhajuun ja se mitä ruumiista oli jäljellä oli käpristynyt tolppaan sidotuksi mustuneeksi irvikuvaksi; kirkonmiehet hätistelivät kansaa kauemmaksi, "ei täällä mitään ole nähtävää, noita on palanut jo". Siihen aikaan ei ollut terveellistä kiinnostua parantamisesta ja tuonpuoleisista, etenkään jos oli nainen.
Naisena on mielenkiintoisempaa tulla maailmaan, ei sille mitään voi. Vaikka olen minä miehenäkin siellä käynyt. Jokusen kerran ikävystyin kuoliaaksi, kuten silloin kun olin kirjurina englantilaisella tuomarilla. Nukahtelin tylsyyttäni sulkakynän ja mustepullon päälle - onneksi sitten kerran tuuli paiskasi ikkulaluukun levälleen ja heräsin kohmeessa, sain keuhkokuumeen ja pääsin siitäkin tylsyydestä.
Mutta nyt suvannolle! Millaistako siellä on? Oikeastaan se muistuttaa golfkenttää pallon näkökulmasta. Pallontapaisina me síellä olemme, valopisteinä tai valokuplina. Jos siellä joku käyskentelisi niitä katsomassa, se voisi vilkaista pallon pinnalle jossa eletyt elämät vilahtelevat. Kaikista niistä jää jälki.
Mutta kukapa suvannossa kulkisi. Paitsi me jotka odotamme seuraavaa elämää. Niin, ja se joka meidät potkaisee liikkeelle. Älkää kysykö!
sunnuntai 16. toukokuuta 2010
kansikuvaa ja keskustelua
HS.n kuukausiliitteen numero viiden kansikuva on herättänyt keskustelua sekä tavallisten tallaajien että asiantuntijoiden parissa. Viime viikon hesareissa on otettu huolestuneesti kantaa lapsen seksualisoimisesta lehden kannessa.
Tästä kuvasta on siis kyse ja sen keskushahmosta, tytöstä.
Kuva on kollaasi taidemaalari Ilja Glazunovin töistä ja tyttö keskellä veti katseen heti puoleensa. Kaksi ajatusta kävi mielessäni. "Kaunis kuva" oli toinen. "Malli näyttää liian nuorelta" oli toinen.
Minä en tiedä minkä ikäinen on kyseisen kuvan malli, googlettaminen taiteilijan nimellä ei tuonut vastausta kysymykseen.
Mutta jäin miettimään reaktiotani. Malli näyttää liian nuorelta, ajattelin. Mihin? Poseeraamaan tuossa asussa, tietenkin. Mutta jos en tiedä minkä ikäinen malli on...
Mies osui asian ytimeen sanomalla oman ajatuksensa ääneen: "tästä nousee älämölö ja se oli tarkoituskin".
Niin se taitaa olla. Kuva on aseteltu tietoisesti nostattamaan älämölöä. Hesarilla on ollut paljon provokatiivisia otsikoitakin viime vuosina, eritoten verkkoartikkeleissa. Esimerkiksi maahanmuuttaja-aiheita otsikoidaan tavalla joka varmasti saa perussuomalaishenkiset huutamaan näppäimistö savuten SOMALIT ULOS - juttuja.
Ja nyt sitten huolestuivat psykologit, seksuaalikasvattajat ja tavalliset, pedofiiliuutisointia seuraavat kansalaiset.
Yksi median tehtävistä on varmasti herätellä, okei. Mutta kun tuo kuva on otettu omasta kontekstistaan - mikä se lieneekin - pois ja aseteltu lehden kanteen tuolla tavalla niin seksualisoidaanko siinä lapsi vai yrittääkö lehti tehdä itsestään seksikkäämmän?
Herättihän kuva minussakin sen "noin kamalan nuori" -ajatuksen, eli ajatuksen siitä että kuvan tyyli ja mallin arvioitu ikä ovat ristiriidassa keskenään. Millaisena minä kuvan sitten näin? Ja jos näin että sillä tavoiteltiin eroottista vaikutelmaa niin mikä sen teki? Hajallaan olevat hiukset? Katse? Rinnannuppu? Vai onko kyseessä pelkkä taidekuva jonka sanoma on että "tässä on kaunis nuori tyttö" ilman sen enempiä latauksia - ja latauksen tekee tämä aika, maailma jossa elämme.
Niin tai näin, ehkä konkreettisempaa olisi tehdä selväksi se ettei rippisalaisuus saa suojata pedofiiliä - toinen keskustelunaihe viime päiviltä. Siinä on kuitenkin kyse teoista, ei tulkinnasta.
Tästä kuvasta on siis kyse ja sen keskushahmosta, tytöstä.
Kuva on kollaasi taidemaalari Ilja Glazunovin töistä ja tyttö keskellä veti katseen heti puoleensa. Kaksi ajatusta kävi mielessäni. "Kaunis kuva" oli toinen. "Malli näyttää liian nuorelta" oli toinen.
Minä en tiedä minkä ikäinen on kyseisen kuvan malli, googlettaminen taiteilijan nimellä ei tuonut vastausta kysymykseen.
Mutta jäin miettimään reaktiotani. Malli näyttää liian nuorelta, ajattelin. Mihin? Poseeraamaan tuossa asussa, tietenkin. Mutta jos en tiedä minkä ikäinen malli on...
Mies osui asian ytimeen sanomalla oman ajatuksensa ääneen: "tästä nousee älämölö ja se oli tarkoituskin".
Niin se taitaa olla. Kuva on aseteltu tietoisesti nostattamaan älämölöä. Hesarilla on ollut paljon provokatiivisia otsikoitakin viime vuosina, eritoten verkkoartikkeleissa. Esimerkiksi maahanmuuttaja-aiheita otsikoidaan tavalla joka varmasti saa perussuomalaishenkiset huutamaan näppäimistö savuten SOMALIT ULOS - juttuja.
Ja nyt sitten huolestuivat psykologit, seksuaalikasvattajat ja tavalliset, pedofiiliuutisointia seuraavat kansalaiset.
Yksi median tehtävistä on varmasti herätellä, okei. Mutta kun tuo kuva on otettu omasta kontekstistaan - mikä se lieneekin - pois ja aseteltu lehden kanteen tuolla tavalla niin seksualisoidaanko siinä lapsi vai yrittääkö lehti tehdä itsestään seksikkäämmän?
Herättihän kuva minussakin sen "noin kamalan nuori" -ajatuksen, eli ajatuksen siitä että kuvan tyyli ja mallin arvioitu ikä ovat ristiriidassa keskenään. Millaisena minä kuvan sitten näin? Ja jos näin että sillä tavoiteltiin eroottista vaikutelmaa niin mikä sen teki? Hajallaan olevat hiukset? Katse? Rinnannuppu? Vai onko kyseessä pelkkä taidekuva jonka sanoma on että "tässä on kaunis nuori tyttö" ilman sen enempiä latauksia - ja latauksen tekee tämä aika, maailma jossa elämme.
Niin tai näin, ehkä konkreettisempaa olisi tehdä selväksi se ettei rippisalaisuus saa suojata pedofiiliä - toinen keskustelunaihe viime päiviltä. Siinä on kuitenkin kyse teoista, ei tulkinnasta.
lauantai 15. toukokuuta 2010
Aurinkoa ja lämmintä tuulta
Puolen päivän aikaan jätettiin lapset heitteille (huom! 15-,12- ja 7-vuotiaat!) ja pyyhällettiin iltapäiväksi moottoripyöräreissulle ystävien kanssa, Tuusula-Järvenpää-akselille.
Tuuli oli melkoinen - välillä hirvitti, tuntui kuin joku olisi jättimäisillä pehmustehanskoilla töninyt minua pyörän selästä alas, milloin vasemmalle, milloin oikealle. Mutta tuuli oli lämmin, kuin föönillä puhallettu.
Järvenpääläisessä terassiravintolassa syötiin hampurilaisannokset (liian iso, jäi toinen puoli leipää ja puolet ranskalaisista syömättä) ja me takapenkkiläiset joimme pikku-fresitat, aviomies-kuskien tyytyessä veteen ja limuun (pientä irvistelyä ilmassa...). Tosiveljen perheen luona piipahdettiin kahvilla ja lapsia ihailemassa, sitten kaupan kautta kotiin jossa kaikki olivat hengissä, hyvissä ruumiin- ja sielunvoimissa ja iloisia kun tulimme = toimme pitsaa, jätskipuikkoja ja limua tullessamme.
Saunailta tulossa, pesukone pyörii ja pyykit voi laittaa ulkonarulle kuivumaan. Lämmin sää jatkuu ja mieli on hyvä.
Tällaista arkista lavertelua tänään. Varmaan yybertylsää tekstiä lukijoiden kannalta, mutta kertoo siitä että bloggaajalle kuuluu hyvää.
Tuuli oli melkoinen - välillä hirvitti, tuntui kuin joku olisi jättimäisillä pehmustehanskoilla töninyt minua pyörän selästä alas, milloin vasemmalle, milloin oikealle. Mutta tuuli oli lämmin, kuin föönillä puhallettu.
Järvenpääläisessä terassiravintolassa syötiin hampurilaisannokset (liian iso, jäi toinen puoli leipää ja puolet ranskalaisista syömättä) ja me takapenkkiläiset joimme pikku-fresitat, aviomies-kuskien tyytyessä veteen ja limuun (pientä irvistelyä ilmassa...). Tosiveljen perheen luona piipahdettiin kahvilla ja lapsia ihailemassa, sitten kaupan kautta kotiin jossa kaikki olivat hengissä, hyvissä ruumiin- ja sielunvoimissa ja iloisia kun tulimme = toimme pitsaa, jätskipuikkoja ja limua tullessamme.
Saunailta tulossa, pesukone pyörii ja pyykit voi laittaa ulkonarulle kuivumaan. Lämmin sää jatkuu ja mieli on hyvä.
Tällaista arkista lavertelua tänään. Varmaan yybertylsää tekstiä lukijoiden kannalta, mutta kertoo siitä että bloggaajalle kuuluu hyvää.
torstai 13. toukokuuta 2010
Tasapaino-olotilan hämmästelyä
Taisin tuossa äitienpäivän tuntumassa mainita että oli vaikeaa vastata "mitä toivot äitienpäivälahjaksi?" -kysymykseen. Kun en keksinyt puutteita elämässä.
Ainahan sitä tarvitsisi jotain. Nytkin tarvitsen uusia kenkiä, ainoat työkengiksi soveltuvat tärväsin typerästi savisella pellolla toissapäivänä (se sota). Eivät ne priimakunnossa olleet - eivät sellaiset työkengiksi pääsisi - mutta lenkkareita parempi vaihtoehto tuonne.
Mutta siis ei sellaista olotilaa että joku puutos nävertäisi mieltä, hiertäisi kuin kivi kengässä.
Alkuvuoden kirjoitin apinan raivolla fiktiota ja ei-fiktiota. Nyt on se suvanto joka siinsi mielessä, eli ei deadlineja ja alkuvuoden uurastuksen palkkiot tipahtelevat tilille. Vähän bonustakin, se kakkostila Kolmion kilpailussa ja antologiapaikka dekkaripäivillä - kolmen kärkeen en päässyt mutta kirjaan silti. Hyvä niin.
Kariston kilpailun jatkoon pääsy tai pääsemättömyys selvinnee kesäkuussa. Kävi miten kävi, minä olen tyytyväinen tarinaani. Jatkoakin suunnittelen sille. Siitä meinaan saisi trilogian.
Työ on mutkatonta, mukavaa ja hyvää täydennystä kaikelle muulle. Ehkä joku nyt jossain huokaisee että eikö se enempiä tavoittele, kalusteiden huoltamista varastossa?
Ei se tällä sektorilla tavoittele. Ambitiot, sikäli kun niitä on, ovat muualla. Kaikki vähänkin pidempään blogiani lukeneet tietävät suhtautumiseni työntekoon. Että oli se mitä tahansa, sen pitäisi olla sellaista joka antaa enemmän kuin syö. Enkä puhu nyt yksinomaan palkasta vaan siitä fiiliksestä että on mukava mennä töihin silloin kun sinne pitää mennä. Toistaiseksi olotila on säilynyt.
Ja muuten, siitä äitienpäivän toiveesta. Kun ei toivo mitään niin voi saada jotain mitä joskus toivoi.
Silloin kun lapset olivat pieniä minä ajattelin että jonain päivänä me kaikki istumme ruokapöydässä, isot lapset ja niiden elämänkumppanit ja nuoremmat lapset, syömme juhla-ateriaa ja meillä on mukavaa.
Tämän minä muistin äitienpäivän burgundinpataa syötäessä. Katsoin pikkupoikiani pöydän päässä, tyttäriäni, vävyjäni, miestäni ja totesin että tämä on yksi niistä hetkistä.
Kuten kaikki toiveiden täyttymykset, siinäkin oli pieni särö, se yksi joka ei halunnut siinä olla. Mutta se ei tehnyt siitä mitenkään huonompaa hetkeä.
Jos elämän runsautta mitataan sen mielenkiintoisuudella, rakkailla ihmisillä ja sillä että saa toteuttaa unelmiaan - niin taidan minä kuulkaa olla aika rikas nainen!
Ainahan sitä tarvitsisi jotain. Nytkin tarvitsen uusia kenkiä, ainoat työkengiksi soveltuvat tärväsin typerästi savisella pellolla toissapäivänä (se sota). Eivät ne priimakunnossa olleet - eivät sellaiset työkengiksi pääsisi - mutta lenkkareita parempi vaihtoehto tuonne.
Mutta siis ei sellaista olotilaa että joku puutos nävertäisi mieltä, hiertäisi kuin kivi kengässä.
Alkuvuoden kirjoitin apinan raivolla fiktiota ja ei-fiktiota. Nyt on se suvanto joka siinsi mielessä, eli ei deadlineja ja alkuvuoden uurastuksen palkkiot tipahtelevat tilille. Vähän bonustakin, se kakkostila Kolmion kilpailussa ja antologiapaikka dekkaripäivillä - kolmen kärkeen en päässyt mutta kirjaan silti. Hyvä niin.
Kariston kilpailun jatkoon pääsy tai pääsemättömyys selvinnee kesäkuussa. Kävi miten kävi, minä olen tyytyväinen tarinaani. Jatkoakin suunnittelen sille. Siitä meinaan saisi trilogian.
Työ on mutkatonta, mukavaa ja hyvää täydennystä kaikelle muulle. Ehkä joku nyt jossain huokaisee että eikö se enempiä tavoittele, kalusteiden huoltamista varastossa?
Ei se tällä sektorilla tavoittele. Ambitiot, sikäli kun niitä on, ovat muualla. Kaikki vähänkin pidempään blogiani lukeneet tietävät suhtautumiseni työntekoon. Että oli se mitä tahansa, sen pitäisi olla sellaista joka antaa enemmän kuin syö. Enkä puhu nyt yksinomaan palkasta vaan siitä fiiliksestä että on mukava mennä töihin silloin kun sinne pitää mennä. Toistaiseksi olotila on säilynyt.
Ja muuten, siitä äitienpäivän toiveesta. Kun ei toivo mitään niin voi saada jotain mitä joskus toivoi.
Silloin kun lapset olivat pieniä minä ajattelin että jonain päivänä me kaikki istumme ruokapöydässä, isot lapset ja niiden elämänkumppanit ja nuoremmat lapset, syömme juhla-ateriaa ja meillä on mukavaa.
Tämän minä muistin äitienpäivän burgundinpataa syötäessä. Katsoin pikkupoikiani pöydän päässä, tyttäriäni, vävyjäni, miestäni ja totesin että tämä on yksi niistä hetkistä.
Kuten kaikki toiveiden täyttymykset, siinäkin oli pieni särö, se yksi joka ei halunnut siinä olla. Mutta se ei tehnyt siitä mitenkään huonompaa hetkeä.
Jos elämän runsautta mitataan sen mielenkiintoisuudella, rakkailla ihmisillä ja sillä että saa toteuttaa unelmiaan - niin taidan minä kuulkaa olla aika rikas nainen!
keskiviikko 12. toukokuuta 2010
Sattuu...vaikkei tapakaan...
..enkä lähde edes kapakkaan. Ja ihan itsehankittu kipu. Mitäs menin eilen örmyämään värikuulataisteluun ja päälle ruokaa ja muutama siideri. Talma on muuten jossain Sipoossa päin.
Toineen henkiinjäänyt samasta sodasta tuumasi töissä tänään että alkoholi rajun liikunnan päälle on se kaikista paskin juttu, sitoo maitohapot lihaksiin ja sattuu kahta pahemmin. Lainkaan tietämättä mikä tämän väittämän tieteellinen painoarvo on niin joo. Sattuu kahta pahemmin tai vaikka kolmeakin. Erityisesti portaat, kumartuminen ja kyykkiminen tekevät oikein namia. Paikallisen työpaikkaruokalan väki varmaan kohautti kerran jos toisenkin kulmiaan tänään. Käytin niitten mukavuuslaitosta parikin kertaa tänään ja aina istahtaessa parkaisin ääneen...
Olin minä kyllä hyvissä ajoin kotona, jo puoli seitsemältä eilen illalla, mikä lienee ollut viisas ratkaisu. Paluubussimatka meni jo melkein päähänlyöntikilpailuksi parin tyypin kesken. Tekee mieli siteerata Disneyn Mulania: "tietsä, kun miehet kokoontuu yhteen niin niitten on ihan pakko tappaa joku". Eli anger managementiksi ei värikuulasodasta ole.
Kuviakin otettiin, mutta niitä seuraa myöhemmin, jos seuraa, riippuu siitä onko siellä jotain julkaisukelpoista ja saanko luvat julkaista. Maski päällähän siellä sodittiin, mutta kysyä pitää silti.
Mika "Satun-pikkuveli" kysyi facebookissa että maalitaulunako minä siellä olin kun luettelin osumia - päähän(juuri siihen missä maski loppuu ja huivi alkaa, oikeaan rintaan, vasempaan reiteen ja illalla vielä bongasin yhden vasempien kylkiluiden välistä. Maalitauluna joo, mutta kyllä niihin muihinkin osui...ja tuo oli niin hauskaa että ihan huolestuin. Olen pitänyt itseäni rauhaarakastavana ihmisenä. Tätä se äijä-työpaikka tekee.
Nyt paistaa aurinko ja huomenna on vapaata! Lapsilla loppuviikko, me miehen kanssa perjantaina töissä. Ysivitoselle kaksi kaveria yökylään tänään.
Ysiseiskalla oli ollut eilen hammastarkastus. Ei hoidon tarvetta mutta neljä alkavaa reikää! Just joo, limunjuonti ja karkinsyönti erityissyyniin tästä lähin.
Toineen henkiinjäänyt samasta sodasta tuumasi töissä tänään että alkoholi rajun liikunnan päälle on se kaikista paskin juttu, sitoo maitohapot lihaksiin ja sattuu kahta pahemmin. Lainkaan tietämättä mikä tämän väittämän tieteellinen painoarvo on niin joo. Sattuu kahta pahemmin tai vaikka kolmeakin. Erityisesti portaat, kumartuminen ja kyykkiminen tekevät oikein namia. Paikallisen työpaikkaruokalan väki varmaan kohautti kerran jos toisenkin kulmiaan tänään. Käytin niitten mukavuuslaitosta parikin kertaa tänään ja aina istahtaessa parkaisin ääneen...
Olin minä kyllä hyvissä ajoin kotona, jo puoli seitsemältä eilen illalla, mikä lienee ollut viisas ratkaisu. Paluubussimatka meni jo melkein päähänlyöntikilpailuksi parin tyypin kesken. Tekee mieli siteerata Disneyn Mulania: "tietsä, kun miehet kokoontuu yhteen niin niitten on ihan pakko tappaa joku". Eli anger managementiksi ei värikuulasodasta ole.
Kuviakin otettiin, mutta niitä seuraa myöhemmin, jos seuraa, riippuu siitä onko siellä jotain julkaisukelpoista ja saanko luvat julkaista. Maski päällähän siellä sodittiin, mutta kysyä pitää silti.
Mika "Satun-pikkuveli" kysyi facebookissa että maalitaulunako minä siellä olin kun luettelin osumia - päähän(juuri siihen missä maski loppuu ja huivi alkaa, oikeaan rintaan, vasempaan reiteen ja illalla vielä bongasin yhden vasempien kylkiluiden välistä. Maalitauluna joo, mutta kyllä niihin muihinkin osui...ja tuo oli niin hauskaa että ihan huolestuin. Olen pitänyt itseäni rauhaarakastavana ihmisenä. Tätä se äijä-työpaikka tekee.
Nyt paistaa aurinko ja huomenna on vapaata! Lapsilla loppuviikko, me miehen kanssa perjantaina töissä. Ysivitoselle kaksi kaveria yökylään tänään.
Ysiseiskalla oli ollut eilen hammastarkastus. Ei hoidon tarvetta mutta neljä alkavaa reikää! Just joo, limunjuonti ja karkinsyönti erityissyyniin tästä lähin.
maanantai 10. toukokuuta 2010
Kiksejä kummista asioista.
Onkohan olemassa joku toinenkin jolla on ihan älyttömän hyvä olo kun maksaa nipun laskuja?
Tänään rapsahti kirjoituspalkkio - kesäkuun Timantti ja pari novellia - tilille ja aamulla ennen töihinlähtöä verkkopankkiin: 95:n tanssituntilasku...naps, 97:n Kilke-leirimaksu..naps, työttömyyskassa-maksu..naps, jne. Monta muutakin napsia ja taas tuntui kuin olisi vino pino kiviä vierähtänyt hartioilta. Eikö pitäisi olla paha mieli että sinne ne rahat taas meni? No, nyt kun on taas horjuva balanssi eräpäivien kanssa, kiitos uuden työn, niin kiksit ovat ansaittuja.
Juu ja jäi siitä niin että shoppailemaankin pääsi. Tällä kertaa ilahtui Nollakakkonen joka kulkee yleensä isoveljen vanhoissa. Sai kassillisen uutta vaatetta, kaksi takkia (toinen ensi syksyä odottamaan), kolme pikeepaitaa ja uusia sukkia..no viimeksi mainittuja ei peri veljeltä sentään, kummankaan sukat eivät elä tarpeeksi kauaa! Ainakaan harmonista parisuhde-elämää.
Takit valitsin mustan ja harmaan väreissä. En tyylisyistä. Beige ulkoilutakki tärvääntyi kavereitten pihatalkoiden roskalavalla (ei, äiti ei tiennyt...). Roskalavalla oli ilmeisesti öljykannu tms.
Siellä oli ollut myös vanhoja joulukoristeita. Nyt on lähimetsään perustettu kaksi tukikohtaa jossa on ihan eri sesonki kuin reaalimaailmassa. Toisessa majantapaisessa oli kultaköynnöksiä ja palloja, toisessa hopeagirlandia ja olkipukkeja..olkipukki-osasto on Nollakakkosen ja kavereiden, epäselvää on, kenen se toinen on - ja esiintyykö ryöstelyä tai sodankäyntiä tukikohtien kesken.
Sodankäynnistä a propos - huomenna työpaikan kesäjuhlat ja tiedossa - värikuulasota jossain päin Talmaa (missä on Talma?). Ikinä ollut mukana moisessa, kokemus sitten sekin...
Tänään rapsahti kirjoituspalkkio - kesäkuun Timantti ja pari novellia - tilille ja aamulla ennen töihinlähtöä verkkopankkiin: 95:n tanssituntilasku...naps, 97:n Kilke-leirimaksu..naps, työttömyyskassa-maksu..naps, jne. Monta muutakin napsia ja taas tuntui kuin olisi vino pino kiviä vierähtänyt hartioilta. Eikö pitäisi olla paha mieli että sinne ne rahat taas meni? No, nyt kun on taas horjuva balanssi eräpäivien kanssa, kiitos uuden työn, niin kiksit ovat ansaittuja.
Juu ja jäi siitä niin että shoppailemaankin pääsi. Tällä kertaa ilahtui Nollakakkonen joka kulkee yleensä isoveljen vanhoissa. Sai kassillisen uutta vaatetta, kaksi takkia (toinen ensi syksyä odottamaan), kolme pikeepaitaa ja uusia sukkia..no viimeksi mainittuja ei peri veljeltä sentään, kummankaan sukat eivät elä tarpeeksi kauaa! Ainakaan harmonista parisuhde-elämää.
Takit valitsin mustan ja harmaan väreissä. En tyylisyistä. Beige ulkoilutakki tärvääntyi kavereitten pihatalkoiden roskalavalla (ei, äiti ei tiennyt...). Roskalavalla oli ilmeisesti öljykannu tms.
Siellä oli ollut myös vanhoja joulukoristeita. Nyt on lähimetsään perustettu kaksi tukikohtaa jossa on ihan eri sesonki kuin reaalimaailmassa. Toisessa majantapaisessa oli kultaköynnöksiä ja palloja, toisessa hopeagirlandia ja olkipukkeja..olkipukki-osasto on Nollakakkosen ja kavereiden, epäselvää on, kenen se toinen on - ja esiintyykö ryöstelyä tai sodankäyntiä tukikohtien kesken.
Sodankäynnistä a propos - huomenna työpaikan kesäjuhlat ja tiedossa - värikuulasota jossain päin Talmaa (missä on Talma?). Ikinä ollut mukana moisessa, kokemus sitten sekin...
sunnuntai 9. toukokuuta 2010
Ruuan tuoksua ja odotusta
Toistaiseksi leppoisasti on äitienpäivä kulkenut.
Tyttäret avec tulossa syömään ja yläkerrassa tuoksuu burgundinpata (mies kokkaa). Tarjolla sitä ja perunamuusia, salaattia ja hedelmärahkaa.
Kotoinen perheenkeskeinen äitienpäivä.
Hassua. Mies tuossa jokin aika kysyi onko minulla toivomuksia. Mietin..ja mietin..ja mietin uudestaan ja totesin että enpä keksi mitään. Olo vain on sellainen ettei minulta mitään puutu. Ja se jo yksinään on lahja
Hyvää äitienpäivää kaikille ja äitienpäiväpojalleni puhallan huomista varten ilmaan syntymäpäivätoivotuksen. Onnea, Villi Lapsi , 24 v
Tyttäret avec tulossa syömään ja yläkerrassa tuoksuu burgundinpata (mies kokkaa). Tarjolla sitä ja perunamuusia, salaattia ja hedelmärahkaa.
Kotoinen perheenkeskeinen äitienpäivä.
Hassua. Mies tuossa jokin aika kysyi onko minulla toivomuksia. Mietin..ja mietin..ja mietin uudestaan ja totesin että enpä keksi mitään. Olo vain on sellainen ettei minulta mitään puutu. Ja se jo yksinään on lahja
Hyvää äitienpäivää kaikille ja äitienpäiväpojalleni puhallan huomista varten ilmaan syntymäpäivätoivotuksen. Onnea, Villi Lapsi , 24 v
keskiviikko 5. toukokuuta 2010
Tainaron, Barthes ja oivallus
Onko siitä viikko kun olin Roland B:n kanssa ihan hukassa?
Menossa on keskustelutehtävä joka koskee postmodernia strukturalismia ja tutkittavana tekstinä kolme katkelmaa Leena Krohnin Tainaron - kirjeitä toisesta kaupungista (1995). Kolme kirjettä ja luulen että kun tänään menen kirjastoon, haen kirjan käsiini. Haluan lukea ne loputkin..
Heidän äitinsä kyyneleet -kirje oli se joka auttoi ymmärtämään Barthesin ajatusta siitä miten teoksen tekijä jää toisarvoiseksi, merkitys on tekstin ja lukijan vuorovaikutuksella jota mies tuntuu pitävän jopa aistielämyksenä.
Niin vieraalta kuin tuo tuntui miehen esseetä lukiessa, idea karkaili, piiloutui, ei suostunut avautumaan, sai raivon partaalle. Ja kyse oli samasta riemusta jota itse tunnen välillä hyvää kirjaa lukiessani. Kyse on siitä mikä saa Ysivitosen muistamaan ensimmäisen Harry Potterin ja iltapäivän kun luin sitä hänelle ääneen.
Johanna K taisi olla se joka minua lohdutti kehottamalla miettimään asiaa powerpoint- näkökulmasta - mitä kirjaisin pp-esitykseen asiasta, jos vaikkapa opettaisin sitä. Siitä oli iso apu, kiitos! Ja tämä tehtävä heitti ison loikan eteenpäin. Voi olla että se B:n esseekin aukeaisi eri tavalla.
Taidan olla vähän lapsellinen. Mutta riemuissani kuitenkin, oivaltamisesta, ja sitä mikä siinä oli mukana. Että tämä oli vain pinnan raaputusta, näitä hetkiä tulee niin paljon kuin vain jaksan ottaa vastaan.
Menossa on keskustelutehtävä joka koskee postmodernia strukturalismia ja tutkittavana tekstinä kolme katkelmaa Leena Krohnin Tainaron - kirjeitä toisesta kaupungista (1995). Kolme kirjettä ja luulen että kun tänään menen kirjastoon, haen kirjan käsiini. Haluan lukea ne loputkin..
Heidän äitinsä kyyneleet -kirje oli se joka auttoi ymmärtämään Barthesin ajatusta siitä miten teoksen tekijä jää toisarvoiseksi, merkitys on tekstin ja lukijan vuorovaikutuksella jota mies tuntuu pitävän jopa aistielämyksenä.
Niin vieraalta kuin tuo tuntui miehen esseetä lukiessa, idea karkaili, piiloutui, ei suostunut avautumaan, sai raivon partaalle. Ja kyse oli samasta riemusta jota itse tunnen välillä hyvää kirjaa lukiessani. Kyse on siitä mikä saa Ysivitosen muistamaan ensimmäisen Harry Potterin ja iltapäivän kun luin sitä hänelle ääneen.
Johanna K taisi olla se joka minua lohdutti kehottamalla miettimään asiaa powerpoint- näkökulmasta - mitä kirjaisin pp-esitykseen asiasta, jos vaikkapa opettaisin sitä. Siitä oli iso apu, kiitos! Ja tämä tehtävä heitti ison loikan eteenpäin. Voi olla että se B:n esseekin aukeaisi eri tavalla.
Taidan olla vähän lapsellinen. Mutta riemuissani kuitenkin, oivaltamisesta, ja sitä mikä siinä oli mukana. Että tämä oli vain pinnan raaputusta, näitä hetkiä tulee niin paljon kuin vain jaksan ottaa vastaan.
sunnuntai 2. toukokuuta 2010
Sunnuntaiaamu
Tämä on yksi niitä hyviä hiljaisuuksia. Aamu kun on yksin hereillä ja talo pidättää hengitystään ja odottaa päivän alkamista. Tulee mieleen Stephen Kingin tarina, se jossa mentiin aikarepeämän läpi ja käytiin eilisessä...ja sitten tultiin uuteen päivään ja miltä se tuntui henkiin jääneistä aikamatkaajista, sen uuden päivän odotus. Tiedossa ei tänään ole välttämättä mitään hyper-ihanaa ja kaikki mikä on hyvää, suokoon ettei myöskään mitään kauheaa - mutta jostain tulee ihana odotuksen tunne.
Sähköpostiin oli tupsahtanut kutsu Kouvolan dekkaripäiville. Osallistuin novellikilpailuun ja kai sen voi sanoa jo, olen jatkossa. Päivän ohjelma on kutkuttavan houkutteleva, mutta päivämäärä on paha. Nollakakkosen 8v-syntymäpäivä. Taas kerran äiti toivoo että voisi jakautua kahdeksi!
Sähköpostiin oli tupsahtanut kutsu Kouvolan dekkaripäiville. Osallistuin novellikilpailuun ja kai sen voi sanoa jo, olen jatkossa. Päivän ohjelma on kutkuttavan houkutteleva, mutta päivämäärä on paha. Nollakakkosen 8v-syntymäpäivä. Taas kerran äiti toivoo että voisi jakautua kahdeksi!
perjantai 30. huhtikuuta 2010
Pitkänmatkan juoksijan poskipäät ja seksiviettiä purkista
Kuvaileminen on kirjoittamisessa hankala laji, myönnetään. Aina kun kerron miltä jonku henkilöni näyttää pelkään käyttäväni kuluneita kliseitä, ja usein varmaan olenkin oikeassa.
Silti. Tavailin tätä pitkään (Meg Gardner, Pahuuden piiri):
"hänen poskiluunsa olivat pitkänmatkan juoksijalle tyypilliseen tapaan kulmikkaat.Hiukset oli kiedottu levolliselle banaaninutturalle ja värjätty sillä platinanvaalealla sävyllä joka kieli terveestä itsetunnosta ja seksivietistä."
Mitähän tuosta nyt pitäisi ajatella?
Ainakin mietin niitä hiusväriputkiloita joita minulla on jemmassa - värjään itse, enkä koskaan käytä kaikkea kerralla kun tukkani on niin lyhyt - että mitä purkista otettu hiusvärini kertoo minun egostani ja libidostani. Cosmo Blue? Red Berries? Provocative Red Violet? Bittersweet Chocolate?
Niin ja pyöreillä poskiluilla erikoistutaan kai sitten pikamatkoihin?
Kun yrittää välttää kliseitä niin kannattaa ehkä kuitenkin miettiä mitä kirjoittaa tilalle.
Silti. Tavailin tätä pitkään (Meg Gardner, Pahuuden piiri):
"hänen poskiluunsa olivat pitkänmatkan juoksijalle tyypilliseen tapaan kulmikkaat.Hiukset oli kiedottu levolliselle banaaninutturalle ja värjätty sillä platinanvaalealla sävyllä joka kieli terveestä itsetunnosta ja seksivietistä."
Mitähän tuosta nyt pitäisi ajatella?
Ainakin mietin niitä hiusväriputkiloita joita minulla on jemmassa - värjään itse, enkä koskaan käytä kaikkea kerralla kun tukkani on niin lyhyt - että mitä purkista otettu hiusvärini kertoo minun egostani ja libidostani. Cosmo Blue? Red Berries? Provocative Red Violet? Bittersweet Chocolate?
Niin ja pyöreillä poskiluilla erikoistutaan kai sitten pikamatkoihin?
Kun yrittää välttää kliseitä niin kannattaa ehkä kuitenkin miettiä mitä kirjoittaa tilalle.
torstai 29. huhtikuuta 2010
Vapun kynnyksellä
Kolmas työviikko takana. Ehdottomasti edelleen tyytyväinen työhön joka tuo ilmeisen riittävästi fyysistä harjoitusta ja antaa ajatusrauhaa sekä opiskeltavan sulatteluun että kirjoitettavan ideointiin. Toiset pitävät tupakkataukoja, minulla on synopsistaukoja. Eilen sanoin varmuuden vuoksi että jos lattialta löytyy lappu jossa on nimi M.A. Kalpamäki niin älkää suotta etsikö, kyseessä on fiktiivinen henkilö.
Vapun ruoka- hilavitkutin- ja juomaostokset tehty. Syy miksi tämä on mainitsemisen arvoinen asia...no, menkää ostoshelvettiin ja katsokaa itse. Mutta mitä täällä nyt ei ole, sitä ei tarvita. Amen!
Paikallisella ala-asteella on huomenna puolen päivän aikaan perinteinen luokkien välinen sukkulaviestijuoksu. Toisen kerran tästä perheestä ottaa osaa kaksi koulun oppilasta, eka- ja kuudesluokkalainen siis. Huomenna en ole töissä - onneksi ei tarvitse tehdä niin kuin kerran kun livahdin katsomaan ja sanoin silloiselle pomolle että hammaslääkäri...
Ysivitonen lähtee siskolaan, siis turvalliseen ja luotettavaan paikkaan, esikoisen ja vävyn luo. Me vanhemmat ja pojat ollaan ihan vaan kotona, omalla porukalla. Tälle vuodelle ei sen kummempia suunnitelmia, todellakaan. Tuntuu ihan hyvältä.
Syödään hyvin, juodaan hyvää punaviiniä, ehkä saunotaan, ehkä katsellaan leffoja tai kuunnellaan musiikkia myöhään illalla. Jos sää olisi luvannut edes pikkuisen enemmän, olisimme avanneet grillikauden, mutta ainakin tänä aamuna satoi nenäliinan kokoisia rännänriekaleita, joten ei vielä...nakkeja, pikkulihapullia, dippikasviksia.
Iloista/rauhallista vappua kaikille, sen mukaan miten preferoitte :).
Vapun ruoka- hilavitkutin- ja juomaostokset tehty. Syy miksi tämä on mainitsemisen arvoinen asia...no, menkää ostoshelvettiin ja katsokaa itse. Mutta mitä täällä nyt ei ole, sitä ei tarvita. Amen!
Paikallisella ala-asteella on huomenna puolen päivän aikaan perinteinen luokkien välinen sukkulaviestijuoksu. Toisen kerran tästä perheestä ottaa osaa kaksi koulun oppilasta, eka- ja kuudesluokkalainen siis. Huomenna en ole töissä - onneksi ei tarvitse tehdä niin kuin kerran kun livahdin katsomaan ja sanoin silloiselle pomolle että hammaslääkäri...
Ysivitonen lähtee siskolaan, siis turvalliseen ja luotettavaan paikkaan, esikoisen ja vävyn luo. Me vanhemmat ja pojat ollaan ihan vaan kotona, omalla porukalla. Tälle vuodelle ei sen kummempia suunnitelmia, todellakaan. Tuntuu ihan hyvältä.
Syödään hyvin, juodaan hyvää punaviiniä, ehkä saunotaan, ehkä katsellaan leffoja tai kuunnellaan musiikkia myöhään illalla. Jos sää olisi luvannut edes pikkuisen enemmän, olisimme avanneet grillikauden, mutta ainakin tänä aamuna satoi nenäliinan kokoisia rännänriekaleita, joten ei vielä...nakkeja, pikkulihapullia, dippikasviksia.
Iloista/rauhallista vappua kaikille, sen mukaan miten preferoitte :).
maanantai 26. huhtikuuta 2010
Uusiksi menee tentti
...eli täysin oikeutettu nolla. En sano etteikö yhtään harmittaisi - mutta kun tiesin sen puolittain jo etukäteen niin se lieventää kummasti. Yhdessä kysymyksessä olisi ollut kolmoseen asti aineksia mutta kun ei se yksi pelastanut, tällä kertaa.
Uusimismahdollisuuskin tuottaa vähän päänvaivaa. Ensimmäinen päivämäärä 17.3. ei kerta kaikkiaan käynyt. Maaliskuu oli kirjoituskuu. Priorisoin näin. Tuo 17.4 oli siis toinen ja se viimeinen olisi 5.6. Koulujen päättäjäispäivä. Ei hyvä.
Katsotaan miten käy - saanko tehdä tentin ensi syksyn aloittajien kanssa tms.
Siis noin vuoden päästä.
Toisaalta, tänään oli vuorossa yksi mielenkiintoisimpia tehtäviä koko kurssilta. Piti analysoida lähiluvun keinoin Yrjö Jylhän Häätanhu -runo (se mulla hautajaiset, sulla häät). Siitähän löytää vaikka mitä mielenkiintoista, sanaston vastakkaisuuksia, säkeistöjen sävymuutoksia, otsikon ja säkeiden ristiriitaa ja se lempikysymykseni: millaisen tarinan näet runon takana?
Taidan olla vähän turhan egosentrinen opiskelemaan tällaista - innostun heti kun kysytään mitä MINÄ löydän jostain ;)
Uusimismahdollisuuskin tuottaa vähän päänvaivaa. Ensimmäinen päivämäärä 17.3. ei kerta kaikkiaan käynyt. Maaliskuu oli kirjoituskuu. Priorisoin näin. Tuo 17.4 oli siis toinen ja se viimeinen olisi 5.6. Koulujen päättäjäispäivä. Ei hyvä.
Katsotaan miten käy - saanko tehdä tentin ensi syksyn aloittajien kanssa tms.
Siis noin vuoden päästä.
Toisaalta, tänään oli vuorossa yksi mielenkiintoisimpia tehtäviä koko kurssilta. Piti analysoida lähiluvun keinoin Yrjö Jylhän Häätanhu -runo (se mulla hautajaiset, sulla häät). Siitähän löytää vaikka mitä mielenkiintoista, sanaston vastakkaisuuksia, säkeistöjen sävymuutoksia, otsikon ja säkeiden ristiriitaa ja se lempikysymykseni: millaisen tarinan näet runon takana?
Taidan olla vähän turhan egosentrinen opiskelemaan tällaista - innostun heti kun kysytään mitä MINÄ löydän jostain ;)
sunnuntai 25. huhtikuuta 2010
Lauantai-iltani kaksi miestä
Olipa eilinen ilta, lapset syöneet iltapalansa juoneet after sauna -limunsa,vetäytyneet omiin tiloihinsa. Minulla oli toisessa kädessäni kirja ja toisessa (hyvin pieni!) lasillinen punaviiniä.
Kirja oli Roland Barthesin Tekijän kuolema, tekstin syntymä, kokoelma B:n esseitä, siis.
Barthes oli se toinen mies ja sai minut epätoivon partaalle kryptisyydellään. Oli kuin olisi selvittänyt erittäin sotkuista lankakerää; aina välillä juoksi pätkä ihan mukavasti, sitten taas tuli tunne että nyt ei ilman leikkuria onnistu.
Yritin saada tolkkua esseestä joka käsitteli miehen tyyli-näkemyksiä. Ja eiliseen bloggaukseen viitaten, tässäkin oli jotain jota minä HALUAN ymmärtää, piruvie! Koska ne helposti juoksevat langat juoksivat niin riemastuttavan ymmärrettävästi ja jopa tutuntuntuisesti.
Ja korostan edelleen että se punaviiniannos oli erittäin pieni.
Lopulta paiskasin Barthesin kaaressa sohvalle (ei, viinilasi ei seurannut perässä vaan päätyi nätisti pöydän kulmalle). Sitten laskeuduin alakertaan jossa mies edelleen vilvoitteli saunan jälkeen ja puuskahdin epätoivoisena:
- Kuule! Kun sä aikoinasi opiskelit siellä Espoo-Vantaassa niin tuliko ikinä tilannetta että ei jumalauta, ei tätä ihminen tajua? Että tämä on kerta kaikkeaan liian vaikeaselkoista ja tässä menee ihmisikä että tästä ottaa selvää?
Mies katsoi minua hitusen syrjäkarein mutta tietty pilke silmäkulmassa.
- Tuli joo, välillä. Tulee vieläkin...yhden naisen kanssa.
Nauruksihan se suli. Jos Roland Barthes sai minut eilen epätoivoiseksi niin Aviomies sai minut hymyilemään.
Ja poiki hyvän keskustelun siinä after sauna -tunnelmassa. Mies luki insinööritieteitä jotka ovat absoluuttisia juttuja. Voiko kirjallisuus ikinä olla? Voiko sitä edes tutkia absoluuttisilla mittareilla, eikö tutkijan oma persoona, historia, kotiseutu, kaikki tämä vaikuta tutkimustulokseen?
Kirja oli Roland Barthesin Tekijän kuolema, tekstin syntymä, kokoelma B:n esseitä, siis.
Barthes oli se toinen mies ja sai minut epätoivon partaalle kryptisyydellään. Oli kuin olisi selvittänyt erittäin sotkuista lankakerää; aina välillä juoksi pätkä ihan mukavasti, sitten taas tuli tunne että nyt ei ilman leikkuria onnistu.
Yritin saada tolkkua esseestä joka käsitteli miehen tyyli-näkemyksiä. Ja eiliseen bloggaukseen viitaten, tässäkin oli jotain jota minä HALUAN ymmärtää, piruvie! Koska ne helposti juoksevat langat juoksivat niin riemastuttavan ymmärrettävästi ja jopa tutuntuntuisesti.
Ja korostan edelleen että se punaviiniannos oli erittäin pieni.
Lopulta paiskasin Barthesin kaaressa sohvalle (ei, viinilasi ei seurannut perässä vaan päätyi nätisti pöydän kulmalle). Sitten laskeuduin alakertaan jossa mies edelleen vilvoitteli saunan jälkeen ja puuskahdin epätoivoisena:
- Kuule! Kun sä aikoinasi opiskelit siellä Espoo-Vantaassa niin tuliko ikinä tilannetta että ei jumalauta, ei tätä ihminen tajua? Että tämä on kerta kaikkeaan liian vaikeaselkoista ja tässä menee ihmisikä että tästä ottaa selvää?
Mies katsoi minua hitusen syrjäkarein mutta tietty pilke silmäkulmassa.
- Tuli joo, välillä. Tulee vieläkin...yhden naisen kanssa.
Nauruksihan se suli. Jos Roland Barthes sai minut eilen epätoivoiseksi niin Aviomies sai minut hymyilemään.
Ja poiki hyvän keskustelun siinä after sauna -tunnelmassa. Mies luki insinööritieteitä jotka ovat absoluuttisia juttuja. Voiko kirjallisuus ikinä olla? Voiko sitä edes tutkia absoluuttisilla mittareilla, eikö tutkijan oma persoona, historia, kotiseutu, kaikki tämä vaikuta tutkimustulokseen?
lauantai 24. huhtikuuta 2010
Miksi sinun täytyy yrittää ymmärtää?
...minulta kysyttiin eilen. Mikset voi vain antaa olla ja tyytyä siihen että et voi ymmärtää toista?
Tämän kysymyksen esitti ihminen joka on niin läheinen ja rakas että uskaltaa sanoa minulle suoraan. Se on hyvä. Eilinen olisi voinut olla kepeämpi ja viihtyisämpi ilta ilman keskustelua jossa tämä repliikki esitettiin, mutta uskon ja toivon että niitä kepeitä ja viihtyisiä tulee vielä monen monta.
En minä tiedä muuttuuko jääräpäinen yritykseni ymmärtää milloin kenenkin kummallisia mielenliikkeitä miksikään, ennen, jälkeen ja ilman tätä keskustelua. Voi lisäksi olla että olisin parempaa seuraa ilman tätä tarvetta.
Suurin kiinnostuksen kohteeni on aina ollut ihmiset. Mikä saa heidät toimimaan niin kuin he toimivat, mikä tekee heistä jonkinlaisia. Joskus ymmärtäminen auttaa hyväksymistä, ei toki aina. En osaa kuvitella tilannetta että hyväksyisin pedofilian tai rasismin, ymmärsin sitten miten hyvin hyvänsä sitä miksi ihmisestä tulisi sellainen.
Mutta tilanteissa joissa olen jonkun kanssa napit vastakkain enkä tahtoisi olla, minä haluan ymmärtää. Vaikka sitten siksi että voisin hyväksyä sen että ihminen ei pidä minusta tai ajattelee minun näkökulmastani järjettömästi.
Eikä se minusta ole huono asia, se, että haluaa ymmärtää. Kirjoittamisessa se on ihan tervetullut ominaisuus - en osaa edes kuvitella että kirjoittaisin fiktiota jossa ei olisi yhtään ihmistä.
Ehkä se on myös oman heikkouden myöntämistä. Se että ihmisen erilaisen ajattelutavan hyväksyminen ei ole automaattista ja myötäsyntyistä, se ei tule konfliktitilanteessa helposti kuin hengitys, vaan vaatii välillä kysymyksiä, erehdyksiä, anteeksipyyntöjä, väärinkäsityksiä...
Minä itse pidän haluani ymmärtää samanlaisena kuin se mitä sanoin miehen rinnalla kahdeksisen vuotta sitten:"tahdon". Se "tahdon" merkitsi silloin sitä että pysyn tässä silloinkin kun voisin paiskata koko tyypin roskikseen.
Samalla tavalla tahdon ymmärtää mieluummin kuin antaa olla. Ehkä se merkitsee vähempää mielenrauhaa, minulle. Jos se merkitsee sitä läheisilleni, pitää miettiä uudelleen.
Tämän kysymyksen esitti ihminen joka on niin läheinen ja rakas että uskaltaa sanoa minulle suoraan. Se on hyvä. Eilinen olisi voinut olla kepeämpi ja viihtyisämpi ilta ilman keskustelua jossa tämä repliikki esitettiin, mutta uskon ja toivon että niitä kepeitä ja viihtyisiä tulee vielä monen monta.
En minä tiedä muuttuuko jääräpäinen yritykseni ymmärtää milloin kenenkin kummallisia mielenliikkeitä miksikään, ennen, jälkeen ja ilman tätä keskustelua. Voi lisäksi olla että olisin parempaa seuraa ilman tätä tarvetta.
Suurin kiinnostuksen kohteeni on aina ollut ihmiset. Mikä saa heidät toimimaan niin kuin he toimivat, mikä tekee heistä jonkinlaisia. Joskus ymmärtäminen auttaa hyväksymistä, ei toki aina. En osaa kuvitella tilannetta että hyväksyisin pedofilian tai rasismin, ymmärsin sitten miten hyvin hyvänsä sitä miksi ihmisestä tulisi sellainen.
Mutta tilanteissa joissa olen jonkun kanssa napit vastakkain enkä tahtoisi olla, minä haluan ymmärtää. Vaikka sitten siksi että voisin hyväksyä sen että ihminen ei pidä minusta tai ajattelee minun näkökulmastani järjettömästi.
Eikä se minusta ole huono asia, se, että haluaa ymmärtää. Kirjoittamisessa se on ihan tervetullut ominaisuus - en osaa edes kuvitella että kirjoittaisin fiktiota jossa ei olisi yhtään ihmistä.
Ehkä se on myös oman heikkouden myöntämistä. Se että ihmisen erilaisen ajattelutavan hyväksyminen ei ole automaattista ja myötäsyntyistä, se ei tule konfliktitilanteessa helposti kuin hengitys, vaan vaatii välillä kysymyksiä, erehdyksiä, anteeksipyyntöjä, väärinkäsityksiä...
Minä itse pidän haluani ymmärtää samanlaisena kuin se mitä sanoin miehen rinnalla kahdeksisen vuotta sitten:"tahdon". Se "tahdon" merkitsi silloin sitä että pysyn tässä silloinkin kun voisin paiskata koko tyypin roskikseen.
Samalla tavalla tahdon ymmärtää mieluummin kuin antaa olla. Ehkä se merkitsee vähempää mielenrauhaa, minulle. Jos se merkitsee sitä läheisilleni, pitää miettiä uudelleen.
torstai 22. huhtikuuta 2010
Liike on lääke?
Ja ihan alkuun se tissiclaimeri - tämä pohdinta koskee vain allekirjoittaneen omia kremppoja ja kipuja. En yleistä, jokainen tuntee itsensä ja tekee omat johtopäätöksensa.
Alkuvuosi meni istuksiessa. Kirjoitin, kirjoitin ja kirjoitin. Fiktiota viitisensataa sivua, opiskelutehtävät päälle. Ja ristiselkä ulvoi, vinkui, valitti ja kremppasi. Aamulla ei ollut varma pääseekö sängystä ylös. Portaat yläkertaan tuli jokusen kerran kontattua. Tiskikoneen täyttäminen, sängyn petaaminen, jopa housujen pukeminen jalkaan seisaaltaan sattui niin että kyyneleet pyrkivät silmiin ja kirosanat suuhun. Lanneselkä, lonkat, polvien sisäsivut...niitä on ihmetellyt lääkäri, fysioterapeutti, kiropraktikko ja jos oikein muistan osteopaattikin. Liikeradat ovat joittenkin mielestä normaalit, joittenkin liikaa. Särkylääkkeitä on syöty niin että vatsa irvistää jo ajatukselle.
Helmi-maaliskuussa kun oli PAKKO istua koneella, avuksi tulivat Sirdaludit. No, jokainen kyseistä lääkettä syönyt tietää että se voi tehdä olosta varsin, hm, vitsikkään. Toivottavasti karisto-kässäriin ei jäänyt pahasti typoja...
No. Nyt on takana kaksi viikkoa töitä. Ruumiillista työtä, keskikevyestä keskipainavaan. Jalkojen päällä koko ajan
Ja lanneranka on hiljaa ja kiltisti. Joustaa ja taipuu, mihinkään ei satu, mikään ei jumita ja iltaisin, jos jotain kirjoitan on fyysisessä olossa lempeää huilailun tuntua.
Ainakin omalle kropalle näyttää liikkuva työ olevan vastaus kremppoihin. Minä kun en osaa sitoa itseäni jumppatunteihin, kuntosali-avioliittoihin ja sen sellaisiin. Kävelylläkin pitää olla kohde. Geenitkö lienevät, ne kaikki "fiskare" ja "sjöman" - tituleeratut esi-isät ja niiden ehtoisat emännät..mutta siis ainakin minulle tämä työ näyttää sopivan kirjoittamisen vastapainona ja kun tuntimäärä on vähäinen, se jättää tilaa kirjoittamiselle ja opiskelulle, perheestä puhumattakaan.
Ja jos jää joutoaikaa, se kuluu lukiessa. Ennen tenttiä en saanut oikein luetuksi mitään (ei vielä tuloksia) ja nyt olen sitten aikamatkaillut Kjell Westön luotsaamana kotikaupungissani. Älä käy yöhön yksin oli ensimmäinen ja nyt on meneillään 2006 Finlandia -palkittu Missä kuljimme kerran. Ja Barthes ja Kristeva odottavat vuoroaan.
Alkuvuosi meni istuksiessa. Kirjoitin, kirjoitin ja kirjoitin. Fiktiota viitisensataa sivua, opiskelutehtävät päälle. Ja ristiselkä ulvoi, vinkui, valitti ja kremppasi. Aamulla ei ollut varma pääseekö sängystä ylös. Portaat yläkertaan tuli jokusen kerran kontattua. Tiskikoneen täyttäminen, sängyn petaaminen, jopa housujen pukeminen jalkaan seisaaltaan sattui niin että kyyneleet pyrkivät silmiin ja kirosanat suuhun. Lanneselkä, lonkat, polvien sisäsivut...niitä on ihmetellyt lääkäri, fysioterapeutti, kiropraktikko ja jos oikein muistan osteopaattikin. Liikeradat ovat joittenkin mielestä normaalit, joittenkin liikaa. Särkylääkkeitä on syöty niin että vatsa irvistää jo ajatukselle.
Helmi-maaliskuussa kun oli PAKKO istua koneella, avuksi tulivat Sirdaludit. No, jokainen kyseistä lääkettä syönyt tietää että se voi tehdä olosta varsin, hm, vitsikkään. Toivottavasti karisto-kässäriin ei jäänyt pahasti typoja...
No. Nyt on takana kaksi viikkoa töitä. Ruumiillista työtä, keskikevyestä keskipainavaan. Jalkojen päällä koko ajan
Ja lanneranka on hiljaa ja kiltisti. Joustaa ja taipuu, mihinkään ei satu, mikään ei jumita ja iltaisin, jos jotain kirjoitan on fyysisessä olossa lempeää huilailun tuntua.
Ainakin omalle kropalle näyttää liikkuva työ olevan vastaus kremppoihin. Minä kun en osaa sitoa itseäni jumppatunteihin, kuntosali-avioliittoihin ja sen sellaisiin. Kävelylläkin pitää olla kohde. Geenitkö lienevät, ne kaikki "fiskare" ja "sjöman" - tituleeratut esi-isät ja niiden ehtoisat emännät..mutta siis ainakin minulle tämä työ näyttää sopivan kirjoittamisen vastapainona ja kun tuntimäärä on vähäinen, se jättää tilaa kirjoittamiselle ja opiskelulle, perheestä puhumattakaan.
Ja jos jää joutoaikaa, se kuluu lukiessa. Ennen tenttiä en saanut oikein luetuksi mitään (ei vielä tuloksia) ja nyt olen sitten aikamatkaillut Kjell Westön luotsaamana kotikaupungissani. Älä käy yöhön yksin oli ensimmäinen ja nyt on meneillään 2006 Finlandia -palkittu Missä kuljimme kerran. Ja Barthes ja Kristeva odottavat vuoroaan.
lauantai 17. huhtikuuta 2010
Tottelemattomuus olisi palkinnut
Ensimmäinen tentti ohi. Joko joudun uusimaan tai menee nippa nappa läpi. Todennäköisemmin joudun uusimaan.
Yksi kolmesta tehtävästä meni kyllä, sanoisinko ihan nappiin. Runoanalyysin välineet ja niiden suhteet toisiinsa. En tiedä mitä yksi kolmesta pelastaa vai pelastaako mitään.
Toisesta en ole varma siteerasinko enemmän Petterssonia kuin Reineä, ehkä siitä joku säälipiste heltiää.
Kolmas on saanut minut epätoivon partaalle. Olen säästellyt kahta kirjaa "palkinnoksi" tentin jälkeen, Julia Kristevan Puhuvaa subjektia ja Roland Barthesin Tekijän kuolemaa. Ajatellut että nyt keskityn tenttiin ja tenttikirjoihin ja kun se on ohi...
Arvatkaapa keitä kahta käsitteli se kolmas kysymys? Jotain heiveröistä muistin nytkin, mutta jos olisin ollut kansalaistottelematon ja palkinnut itseni etukäteen, olisin korjannut pisteet kotiin.
Jotain kuitenkin tapahtui. Se sama ilmiö kuin siellä sovituskopissa. Luovutin paperini tietäen että ei se nyt oikein mennyt, mutten ruoskinut itseäni ja päättänyt etten iki kuuna päivänä vilkaisekaan kirjallisuustutkimukseen päinkään.
Sen sijaan ajattelin näin: "No niin. Tällaista se sitten on. Ensi kerralla menee paremmin. Tänne voi tulla takaisin. Täällä voisi käydä useamminkinkin"
Educating Reine, end of part one.
Yksi kolmesta tehtävästä meni kyllä, sanoisinko ihan nappiin. Runoanalyysin välineet ja niiden suhteet toisiinsa. En tiedä mitä yksi kolmesta pelastaa vai pelastaako mitään.
Toisesta en ole varma siteerasinko enemmän Petterssonia kuin Reineä, ehkä siitä joku säälipiste heltiää.
Kolmas on saanut minut epätoivon partaalle. Olen säästellyt kahta kirjaa "palkinnoksi" tentin jälkeen, Julia Kristevan Puhuvaa subjektia ja Roland Barthesin Tekijän kuolemaa. Ajatellut että nyt keskityn tenttiin ja tenttikirjoihin ja kun se on ohi...
Arvatkaapa keitä kahta käsitteli se kolmas kysymys? Jotain heiveröistä muistin nytkin, mutta jos olisin ollut kansalaistottelematon ja palkinnut itseni etukäteen, olisin korjannut pisteet kotiin.
Jotain kuitenkin tapahtui. Se sama ilmiö kuin siellä sovituskopissa. Luovutin paperini tietäen että ei se nyt oikein mennyt, mutten ruoskinut itseäni ja päättänyt etten iki kuuna päivänä vilkaisekaan kirjallisuustutkimukseen päinkään.
Sen sijaan ajattelin näin: "No niin. Tällaista se sitten on. Ensi kerralla menee paremmin. Tänne voi tulla takaisin. Täällä voisi käydä useamminkinkin"
Educating Reine, end of part one.
perjantai 16. huhtikuuta 2010
Hiljaisuus murtui
Eiliseen bloggaukseen viitaten, sillä toisella osapuolella oli ryhtiä ja rohkeutta etsiä numeroni fonectasta ja soittaa minulle, oikaistakseen väärinkäsityksiä ja antaakseen minulle saman tilaisuuden. Toivottavasti hänen olonsa helpotti. Antoi ainakin minulle paljon ajattelemisen aihetta.
Ei muuta ihmeellistä tänään. Isän kuoleman vuosipäivä - silloin oli pääsiäissunnuntai. Neljä vuotta sitten.
Ei muuta ihmeellistä tänään. Isän kuoleman vuosipäivä - silloin oli pääsiäissunnuntai. Neljä vuotta sitten.
torstai 15. huhtikuuta 2010
Kun olisi yhtä helppoa
pestä sotkut kahden ihmisen keskusteluista kuin kasa tuolihuppuja. Niitä minä pesin ja ripustin tänään, koko päivän. Ja ajattelin väärinkäsityksiä. Ihmistä, jota niin kovasti haluaisin yrittää ymmärtää mutta joka onnistui kommentillaan potkaisemaan minua paikkaan johon sattuu, ja tulee aina sattumaan.
Kyse oli lasten pahoinvoinnista ja siitä miten vanhemmat syyttävät yhteiskuntaa eivätkä katso peiliin.
Minä väitän että on lapsia jotka voivat pahoin. Sekä niitä jotka elävät onnellista elämää ja niitä vahvoja pikku sieluja jotka selviytyvät ehjinä jopa todella risaisista taustoista.
Minä uskon että on vanhempia jotka syyttävät yhteiskuntaa jos jotain menee pieleen. Mutta uskon myös että suurin osa vanhemmista ruoskii itseään pitkään ja kipeästi kun lapsi harhautuu vaikkapa lain väärälle puolelle. Myös ne, jotka ehkä syyttävät koulua tai päiväkotia tai sitä kuuluisaa yhteiskuntaa saattavat syyttää sitä siksi että haluavat edes hetken rauhan omien tekemistensä ja tekemättä jättämistensä miettimistä.
Ja joskus, ihan oikeasti se joku muu on jopa syyllinen siihen että jotain menee pieleen.
Esimerkiksi koulu, jossa lakaistaan kiusaaminen maton alle. Eikö kukaan ole kuullut? Tai päiväkodeista jossa syötetään lapsia väkisin tai suositaan kauniita, reippaita ja aloitekykyisiä lapsia? Sosiaalitoimi joka tarjoaa avohuollon tukitoimia vain niille pahimmille tapauksille jotka eivät enää niistä hyödy?
Noissa esimerkeissäni on tietysti iltalehtimäistä paisuttelua jonkin verran. Mutta niin on siinä toisen osapuolen väitteessäkin että kolmevuotiaat kiristävät, juonittelevat, jne. ja oppivat sen kotonaan.
En tiedä oliko kyseessä lehtiotsikko, ehkä ei, mutta voin kuvitella miten helppo sellainen on repäistä siitä jos lapsi sanoo toiselle että jollet lainaa sun spidermania niin mä en leiki sun kaa = kiristystä. Äitikö kotona on tälle lapselle sanonut että katsokin sitten että saat siltä kaverilta spidermanin lainaan tai ei tipu iltapalaa?
Tekstini on kärkevää, tiedän. Kävin kyseistä keskustelua eilen, ihmisen kanssa, josta olen oppinut pitämään ja jota en halua sivuuttaa millään "no antaa sitten olla!" -aatoksella. Ymmärrän senkin että tämä ihminen on työssään joutunut näkemään ihmisluonnon pimeimpiä puolia, mutta silti se mitä halusin viestittää oli, että vanhemmat noin pääsääntöisesti yrittävät parhaansa ja tuntevat kipua ja häpeää ihan toisten syyttämättäkin kun asiat lähtevät vinoon. Ja että vaikka maailmassa on paljon pahaa niin MAAILMA EI OLE PAHA! Yritin keksiä hyviä esimerkkejä, vastuullisista aikuisista ja nuorista joita tapaan vaikkapa partiokuvioissa, lapsista joissa näen aitoa välittämistä ja empatiaa, elämänilosta ja energiasta jota näin vaikkapa siellä ysiluokkalaisten koulunäytelmää katsoessa..
Ohi, kaikki ohi. Perusteluistani poimittiin palasia ja niitä luettiin rikkinäisten silmälasien läpi.
Jos aihe olisi ollut mikä tahansa muu kuin lasten häiriökäyttäytyminen ja vanhempien syyllisyys, minä olisin pitänyt mielessä sen että älä selitä. Mutta kun tuo kolahtaa omaan nilkkaan, anonyymeillekin tiedoksi. En voinut, en osannut, provosoiduin, mutta yritin edes säilyttää malttini, painottaa että kunnioitan tämän ihmisen näkemyksiä ja ammattikuntaa johon hän kuuluu, ennen ja jälkeen tämän keskustelun.
Nyt vallitsee syvä hiljaisuus. Toisaalta haluaisin aloittaa alusta, siitä alkaen kun juttu meni metsään. Toisaalta, kannattaako? Painotan että tässä on ihminen johon HALUAN tutustua paremmin ja jota en muidenkaan ihmisten takia voi ihan vain sivuuttaa ja jättää sikseen.
Kyse oli lasten pahoinvoinnista ja siitä miten vanhemmat syyttävät yhteiskuntaa eivätkä katso peiliin.
Minä väitän että on lapsia jotka voivat pahoin. Sekä niitä jotka elävät onnellista elämää ja niitä vahvoja pikku sieluja jotka selviytyvät ehjinä jopa todella risaisista taustoista.
Minä uskon että on vanhempia jotka syyttävät yhteiskuntaa jos jotain menee pieleen. Mutta uskon myös että suurin osa vanhemmista ruoskii itseään pitkään ja kipeästi kun lapsi harhautuu vaikkapa lain väärälle puolelle. Myös ne, jotka ehkä syyttävät koulua tai päiväkotia tai sitä kuuluisaa yhteiskuntaa saattavat syyttää sitä siksi että haluavat edes hetken rauhan omien tekemistensä ja tekemättä jättämistensä miettimistä.
Ja joskus, ihan oikeasti se joku muu on jopa syyllinen siihen että jotain menee pieleen.
Esimerkiksi koulu, jossa lakaistaan kiusaaminen maton alle. Eikö kukaan ole kuullut? Tai päiväkodeista jossa syötetään lapsia väkisin tai suositaan kauniita, reippaita ja aloitekykyisiä lapsia? Sosiaalitoimi joka tarjoaa avohuollon tukitoimia vain niille pahimmille tapauksille jotka eivät enää niistä hyödy?
Noissa esimerkeissäni on tietysti iltalehtimäistä paisuttelua jonkin verran. Mutta niin on siinä toisen osapuolen väitteessäkin että kolmevuotiaat kiristävät, juonittelevat, jne. ja oppivat sen kotonaan.
En tiedä oliko kyseessä lehtiotsikko, ehkä ei, mutta voin kuvitella miten helppo sellainen on repäistä siitä jos lapsi sanoo toiselle että jollet lainaa sun spidermania niin mä en leiki sun kaa = kiristystä. Äitikö kotona on tälle lapselle sanonut että katsokin sitten että saat siltä kaverilta spidermanin lainaan tai ei tipu iltapalaa?
Tekstini on kärkevää, tiedän. Kävin kyseistä keskustelua eilen, ihmisen kanssa, josta olen oppinut pitämään ja jota en halua sivuuttaa millään "no antaa sitten olla!" -aatoksella. Ymmärrän senkin että tämä ihminen on työssään joutunut näkemään ihmisluonnon pimeimpiä puolia, mutta silti se mitä halusin viestittää oli, että vanhemmat noin pääsääntöisesti yrittävät parhaansa ja tuntevat kipua ja häpeää ihan toisten syyttämättäkin kun asiat lähtevät vinoon. Ja että vaikka maailmassa on paljon pahaa niin MAAILMA EI OLE PAHA! Yritin keksiä hyviä esimerkkejä, vastuullisista aikuisista ja nuorista joita tapaan vaikkapa partiokuvioissa, lapsista joissa näen aitoa välittämistä ja empatiaa, elämänilosta ja energiasta jota näin vaikkapa siellä ysiluokkalaisten koulunäytelmää katsoessa..
Ohi, kaikki ohi. Perusteluistani poimittiin palasia ja niitä luettiin rikkinäisten silmälasien läpi.
Jos aihe olisi ollut mikä tahansa muu kuin lasten häiriökäyttäytyminen ja vanhempien syyllisyys, minä olisin pitänyt mielessä sen että älä selitä. Mutta kun tuo kolahtaa omaan nilkkaan, anonyymeillekin tiedoksi. En voinut, en osannut, provosoiduin, mutta yritin edes säilyttää malttini, painottaa että kunnioitan tämän ihmisen näkemyksiä ja ammattikuntaa johon hän kuuluu, ennen ja jälkeen tämän keskustelun.
Nyt vallitsee syvä hiljaisuus. Toisaalta haluaisin aloittaa alusta, siitä alkaen kun juttu meni metsään. Toisaalta, kannattaako? Painotan että tässä on ihminen johon HALUAN tutustua paremmin ja jota en muidenkaan ihmisten takia voi ihan vain sivuuttaa ja jättää sikseen.
tiistai 13. huhtikuuta 2010
...ja kaluste?
Otsikko? Meinasin vain pitäisikö se lisätä tuohon blogin nimeen. Sellaisia minä nyt putsailen työkseni. Ja nautin. Kun alkuvuosi meni koneen äärellä, apinan raivolla naputellen - laskin että fiktiota tuli kirjoitettua reilu viitisensataa sivua joista reilu puolet myyntiin ja se loppu Karistolle onnea kokeilemaan - niin nyt olo on suorastaan puhdistava kun teen ruumiillista työtä. Tuo lisää leipää pöytään ja kun syksyllä jouduin palaamaan työvoimapoliittisten toimenpiteiden kohteeksi ja vahdittavaksi sitä myöten niin se lisää hyvää fiilistä.
Työ ei ole täyspäiväistä ja sopimus tehty siten että minulla on x määrä tunteja kuussa ja aika hyvä mahdollisuus vaikuttaa siihen miten sen määrän asettelen. Siinä toinen asia josta tykkään. Työtä ja vapautta sellaisessa omalle persoonalle sopivassa suhteessa.
Ja yli kaiken tykkään paikasta, isosta konepajahallista jossa on tilaa, leveyttä, korkeutta, taustalla humisee joku iso härveli (ilmastointilaite?) seesteisesti ja me muutamat ihmiset kuljemme omissa puuhissamme jättäen toisemme rauhaan. Tylyäkö? Ei. Minä rakastan. Tilaa omille ajatuksille, jos tahtoo, omalle musiikille, uusien tarinoiden istuttamiselle, multaamiselle ja kastelemiselle ja aina välillä vain silmäilen paikkaa ja mietin mitä kaikkea muuta se voisi olla kuin varasto. Huikea taiteilijakoti? Filmihalli? Bilepaikka? Kummitustalo ("ja se, joka talossa käveli, käveli yksin")? Lähistöllä on kahvipaahtimo jonka tuoksu tuo aamuisin mieleen nuoruuden ja lapsuuden jota aika ajoin vietin lähellä tuota kaupunginosaa.
Kroppa kiskottelee hiukan vastaan, ei ole tottunut moiseen, mutta saa nyt toistaiseksi tottua. Näillä mennään tarpeen mukaan, sekä työnantajan että vähän minunkin.
Varttitunnin päästä lähden paloasemalle. Lippukunnan juttuja, sammutuskoulutus. Sieltä kirkolle, kokoustamaan Partiovanhempiin. Sohva laulaa seireenilaulua, samoin tenttimuistiinpanot, tentti on lauantaina. Mutten anna periksi. Parikymmentä minuuttia pitäisi veljesten mahtua saman katon alle tappamatta toisiaan, ennen kuin isot siskot ehtivät kotimiehiksi. Tai siis vain ysivitosen piti olla pikkuvelivahtina (ysiseiskalla partioilta hänelläkin), mutta tytär kutsui kummisedän ja vanhimman siskon tukijoukoiksi. Annoin esikoiselle rahaa päivällä (sama työpaikka joskin hän tekee toimistoa)ja ah, ihanaa, hän huolehtii pesueen ruokkimista! Se joka ruokkii perheeni poikkeuspäivänä on kanonisoinnin arvoinen!
Mitäs muuta meille kuuluu. Ysiseiska sai lauantaina ruskean vyön taekwondosta. Ensi syksynä hän sitten siirtyy treenaamaan aikuisten kanssa. Muistinko mainita täällä siitäkään että hän haki ja pääsi paikallisen yläasteen matikka-luonnontiedeluokalle? Ysivitonen haki siihen lukioon minkä esikoinen kävi aikanaan eli luonnontiedelukioon. Jos keskiarvo on yhtä hyvä kuin jouluna ja viime keväänä niin taitaa päästäkin. Miettii jo nyt että tekisi lukion neljässä vuodessa, liian monet kiinnostuksen kohteet eivät mahdu kolmeen. Pitkää matematiikkaa nyt ainakin.
Työ ei ole täyspäiväistä ja sopimus tehty siten että minulla on x määrä tunteja kuussa ja aika hyvä mahdollisuus vaikuttaa siihen miten sen määrän asettelen. Siinä toinen asia josta tykkään. Työtä ja vapautta sellaisessa omalle persoonalle sopivassa suhteessa.
Ja yli kaiken tykkään paikasta, isosta konepajahallista jossa on tilaa, leveyttä, korkeutta, taustalla humisee joku iso härveli (ilmastointilaite?) seesteisesti ja me muutamat ihmiset kuljemme omissa puuhissamme jättäen toisemme rauhaan. Tylyäkö? Ei. Minä rakastan. Tilaa omille ajatuksille, jos tahtoo, omalle musiikille, uusien tarinoiden istuttamiselle, multaamiselle ja kastelemiselle ja aina välillä vain silmäilen paikkaa ja mietin mitä kaikkea muuta se voisi olla kuin varasto. Huikea taiteilijakoti? Filmihalli? Bilepaikka? Kummitustalo ("ja se, joka talossa käveli, käveli yksin")? Lähistöllä on kahvipaahtimo jonka tuoksu tuo aamuisin mieleen nuoruuden ja lapsuuden jota aika ajoin vietin lähellä tuota kaupunginosaa.
Kroppa kiskottelee hiukan vastaan, ei ole tottunut moiseen, mutta saa nyt toistaiseksi tottua. Näillä mennään tarpeen mukaan, sekä työnantajan että vähän minunkin.
Varttitunnin päästä lähden paloasemalle. Lippukunnan juttuja, sammutuskoulutus. Sieltä kirkolle, kokoustamaan Partiovanhempiin. Sohva laulaa seireenilaulua, samoin tenttimuistiinpanot, tentti on lauantaina. Mutten anna periksi. Parikymmentä minuuttia pitäisi veljesten mahtua saman katon alle tappamatta toisiaan, ennen kuin isot siskot ehtivät kotimiehiksi. Tai siis vain ysivitosen piti olla pikkuvelivahtina (ysiseiskalla partioilta hänelläkin), mutta tytär kutsui kummisedän ja vanhimman siskon tukijoukoiksi. Annoin esikoiselle rahaa päivällä (sama työpaikka joskin hän tekee toimistoa)ja ah, ihanaa, hän huolehtii pesueen ruokkimista! Se joka ruokkii perheeni poikkeuspäivänä on kanonisoinnin arvoinen!
Mitäs muuta meille kuuluu. Ysiseiska sai lauantaina ruskean vyön taekwondosta. Ensi syksynä hän sitten siirtyy treenaamaan aikuisten kanssa. Muistinko mainita täällä siitäkään että hän haki ja pääsi paikallisen yläasteen matikka-luonnontiedeluokalle? Ysivitonen haki siihen lukioon minkä esikoinen kävi aikanaan eli luonnontiedelukioon. Jos keskiarvo on yhtä hyvä kuin jouluna ja viime keväänä niin taitaa päästäkin. Miettii jo nyt että tekisi lukion neljässä vuodessa, liian monet kiinnostuksen kohteet eivät mahdu kolmeen. Pitkää matematiikkaa nyt ainakin.
perjantai 9. huhtikuuta 2010
Väärinymmärryksistä
About vuosi sitten nimimerkki Anonyymi-Antti anaalis...korjaan, analysoi täällä jotain vähän nurjamielisempiä postauksiani. Hän huomautti etten "läheskään aina" kestä kritiikkiä ja epäili ettei internetin kaltainen julkinen ajatustensa jakaminen ehkä vain sovi minulle.
Antti sai sillä kertaa minulta virallisesti muistaakseni kiitokset pikku mielipiteestään ja privaatisti räkäisen naurun. Edelleenkään en tiedä ihmistä joka ihan aina kestää stoalaisesti kritiikin. Edes rakentavan kritiikin, repivästä anonyymistä huutelusta puhumattakaan.
Toinen puoli räkäistä naurua tuli sillä erää siitä sopiiko "internetin kaltainen" jne. eli tässä tapauksessa bloggaaminen minulle. Olin siihen mennessä blogannut kaksi ja puoli vuotta eikä Ana ollut suinkaan ainoa joka sanoi pahasti eikä edes kovin pahasti sanonut...
Oikeastaan nyt, paljon myöhemmin, olen alkanut miettiä sopiiko tällainen minulle, naamakirjasta puhumattakaan.
Minulla on paha tapa yrittää selittää puhki miksi olen jotain mieltä tai miksi teen niin kuin teen. Vaikeinta on silloin kun ihminen josta olen oppinut pitämään, paheksuu. Ja esittää paheksuntansa tavalla joka tuntuu sivuavan jopa elämänkatsomukseni epäilemisellä.
Miksi en voi reilusti olla oma itseni kaikkine fiiliksineni? Riemuita ja hehkuttaa kun siltä tuntuu, vänistä ja vänkyttää, kun siltä tuntuu? Toiset osaavat sen lajin, minä yritän olla "poliittisesti korrekti" tai silloin kun en osaa, edes selittää.
Kuitenkin nettipäiväkirja on ollut ainoa päiväkirjamuoto jota olen jaksanut pitää kauemmin kuin kuukauden, koko elämäni mukaan luettuna. Olen kirjoittanut niin kauan kun kynä on pysynyt kädessä, mutta päiväkirjapinoa ei kaapeista eikä laatikoista löydy. Kaipaanko siis vastavuoroisuutta, keskustelua? Palautetta? Kyllä vaan.
Olen bloggaamalla tutustunut mahtaviin persooniin, ihmisiin, jotka tosiaan ovat tulleet lihaksi ja vereksi näyttöruudun takaa. Anonyymit ilkeilyt ovat mitätön hinta niistä ihmisistä - Alohomora,Satu, Kupla, Polga, Kipinä, Pirre, Ritva (vaikken tiedä lukeeko Ritva tätä, mutta Pirre toi hänetkin luokseni, iloitsen) ja jos nyt joku on jäänyt mainitsematta niin anteeksi,se ei tee teistä vähemmän tärkeitä. Te jotka luette ja jotka tunnen ennen ja jälkeen tämän blogin, te tiedätte, toivottavasti. Te jotka olette jääneet ikoneiksi tuohon reunaan, olen iloinen siitä että olette siellä mutta ymmärrän jos lähdette. Tämä on jo jonkin aikaa ollut aika väsähtänyt blogi ja eritoten nyt.
Ehkäpä väsymys johtuu nyt yhdestä tietystä keskustelusta, yhden tietyn ihmisen kanssa eikä suinkaan täällä vaan tuolla sosiaalisen median puolella. Tunnen kipua, pettymystä ja ärtymystä, eniten itseäni mutta myös toista osapuolta kohtaan.
Lets face it. Nurjamielisyys sattuu ja tulee aina sattumaan. Anonillitys täällä, väärinkäsitykset ja niistä jankkaaminen lärvikirjan puolella. Olkoon niin. Plussan puolelle jäädään. Kyllä siitä aina palautuu.
Ja haluan kehittää sietolihastani. Kaikkia ei voi miellyttää, sen opin jo. Mukava, sympaattinen, ystävällinenkin sielu voi loukata tahtomattaan, senkin ymmärrän, vaikka annan kuitenkin itselleni luvan kipuun.
Ei minusta ikinä tule sitä Anonyymi-Anan ihannetta joka tyynesti kestää kaiken kritiikin. Ja miksi pitäisikään? Olisihan se ihanaa joo, mutta olen kyllä liian pieni ihminen siihen. Kasvaa voin, toivottavasti kasvankin.
Siihen saakka, vänisen kun sattuu ja nyt sattuu, turhauttaa ja ärsyttää!
Antti sai sillä kertaa minulta virallisesti muistaakseni kiitokset pikku mielipiteestään ja privaatisti räkäisen naurun. Edelleenkään en tiedä ihmistä joka ihan aina kestää stoalaisesti kritiikin. Edes rakentavan kritiikin, repivästä anonyymistä huutelusta puhumattakaan.
Toinen puoli räkäistä naurua tuli sillä erää siitä sopiiko "internetin kaltainen" jne. eli tässä tapauksessa bloggaaminen minulle. Olin siihen mennessä blogannut kaksi ja puoli vuotta eikä Ana ollut suinkaan ainoa joka sanoi pahasti eikä edes kovin pahasti sanonut...
Oikeastaan nyt, paljon myöhemmin, olen alkanut miettiä sopiiko tällainen minulle, naamakirjasta puhumattakaan.
Minulla on paha tapa yrittää selittää puhki miksi olen jotain mieltä tai miksi teen niin kuin teen. Vaikeinta on silloin kun ihminen josta olen oppinut pitämään, paheksuu. Ja esittää paheksuntansa tavalla joka tuntuu sivuavan jopa elämänkatsomukseni epäilemisellä.
Miksi en voi reilusti olla oma itseni kaikkine fiiliksineni? Riemuita ja hehkuttaa kun siltä tuntuu, vänistä ja vänkyttää, kun siltä tuntuu? Toiset osaavat sen lajin, minä yritän olla "poliittisesti korrekti" tai silloin kun en osaa, edes selittää.
Kuitenkin nettipäiväkirja on ollut ainoa päiväkirjamuoto jota olen jaksanut pitää kauemmin kuin kuukauden, koko elämäni mukaan luettuna. Olen kirjoittanut niin kauan kun kynä on pysynyt kädessä, mutta päiväkirjapinoa ei kaapeista eikä laatikoista löydy. Kaipaanko siis vastavuoroisuutta, keskustelua? Palautetta? Kyllä vaan.
Olen bloggaamalla tutustunut mahtaviin persooniin, ihmisiin, jotka tosiaan ovat tulleet lihaksi ja vereksi näyttöruudun takaa. Anonyymit ilkeilyt ovat mitätön hinta niistä ihmisistä - Alohomora,Satu, Kupla, Polga, Kipinä, Pirre, Ritva (vaikken tiedä lukeeko Ritva tätä, mutta Pirre toi hänetkin luokseni, iloitsen) ja jos nyt joku on jäänyt mainitsematta niin anteeksi,se ei tee teistä vähemmän tärkeitä. Te jotka luette ja jotka tunnen ennen ja jälkeen tämän blogin, te tiedätte, toivottavasti. Te jotka olette jääneet ikoneiksi tuohon reunaan, olen iloinen siitä että olette siellä mutta ymmärrän jos lähdette. Tämä on jo jonkin aikaa ollut aika väsähtänyt blogi ja eritoten nyt.
Ehkäpä väsymys johtuu nyt yhdestä tietystä keskustelusta, yhden tietyn ihmisen kanssa eikä suinkaan täällä vaan tuolla sosiaalisen median puolella. Tunnen kipua, pettymystä ja ärtymystä, eniten itseäni mutta myös toista osapuolta kohtaan.
Lets face it. Nurjamielisyys sattuu ja tulee aina sattumaan. Anonillitys täällä, väärinkäsitykset ja niistä jankkaaminen lärvikirjan puolella. Olkoon niin. Plussan puolelle jäädään. Kyllä siitä aina palautuu.
Ja haluan kehittää sietolihastani. Kaikkia ei voi miellyttää, sen opin jo. Mukava, sympaattinen, ystävällinenkin sielu voi loukata tahtomattaan, senkin ymmärrän, vaikka annan kuitenkin itselleni luvan kipuun.
Ei minusta ikinä tule sitä Anonyymi-Anan ihannetta joka tyynesti kestää kaiken kritiikin. Ja miksi pitäisikään? Olisihan se ihanaa joo, mutta olen kyllä liian pieni ihminen siihen. Kasvaa voin, toivottavasti kasvankin.
Siihen saakka, vänisen kun sattuu ja nyt sattuu, turhauttaa ja ärsyttää!
torstai 8. huhtikuuta 2010
Töihin maanantaina
Aloitan maanantaina työt. En kokoaikaisia mutta sen verran osa-aikaista, toistaiseksi, että kirjoituspalkkioiden kanssa pärjäilen ja voin enemmän osallistua perheeni elättämiseen.
Ei siis kurssia Porvoossa. Tämä on työvoimaviraston marssijärjestys - ja myös perheeni kannalta taloudellisesti parempi ratkaisu. Anteeksipyyntönä niille kahdelle ystävälle joiden kanssa odottelin perjantaikahvejä siellä. Pitää järjestää ne muuten.
Ei siis kurssia Porvoossa. Tämä on työvoimaviraston marssijärjestys - ja myös perheeni kannalta taloudellisesti parempi ratkaisu. Anteeksipyyntönä niille kahdelle ystävälle joiden kanssa odottelin perjantaikahvejä siellä. Pitää järjestää ne muuten.
tiistai 6. huhtikuuta 2010
Vuorokeskustelu ekaluokkalaisen kanssa
Kohtaus iltapäivältä: Istumme äiti ja poika 02 keittiön pöydän äärellä. Pojalla läksyt tehty,edessä välipala ja Aku Ankan minitaskari.
Aidillä edessä ruutuvihko ja kirja nimeltä Genre-tekstilaji (tenttikirja) sekä ruutuvihko jossa briiffauksien lisäksi on myös omia huomautuksia.
Äiti poistuu hetkeksi ja poika 02 ilmeisesti kurkkaa äidin muistiinpanoja sen hetkosen. Koska kun äiti palaa:
- Äiti, miksi sä kirjoitit tohon vihkoon että "kumman päässä viiraa, mun vai Fowlerin?"
- Tota...sun läksyt on selviä juttuja, eikö? 10+10 on 20 ja kirja kirjoitetaan K-I-R-J-A, ihan selviä asioita eikös niin?
- Joo..?
- No, mun läksy on nyt sellaista missä on kaikenlaisia ukkeleita jotka ovat jotain mieltä jostain. Ja tuo Fowler on nyt sitä mieltä...no, vaikkapa sitä mieltä että sun pitää tietää että sä luet sarjakuvaa, ennen kuin voit lukea tuota. Tai niin minä sen tajuan, enkä nyt kyllä tiedä kumman päässä viiraa..
- En kyllä minäkään...
Viimeinen kommentti tuli varovasti,ehkä äidin turhautuminen näytti pelottavalta.
Aidillä edessä ruutuvihko ja kirja nimeltä Genre-tekstilaji (tenttikirja) sekä ruutuvihko jossa briiffauksien lisäksi on myös omia huomautuksia.
Äiti poistuu hetkeksi ja poika 02 ilmeisesti kurkkaa äidin muistiinpanoja sen hetkosen. Koska kun äiti palaa:
- Äiti, miksi sä kirjoitit tohon vihkoon että "kumman päässä viiraa, mun vai Fowlerin?"
- Tota...sun läksyt on selviä juttuja, eikö? 10+10 on 20 ja kirja kirjoitetaan K-I-R-J-A, ihan selviä asioita eikös niin?
- Joo..?
- No, mun läksy on nyt sellaista missä on kaikenlaisia ukkeleita jotka ovat jotain mieltä jostain. Ja tuo Fowler on nyt sitä mieltä...no, vaikkapa sitä mieltä että sun pitää tietää että sä luet sarjakuvaa, ennen kuin voit lukea tuota. Tai niin minä sen tajuan, enkä nyt kyllä tiedä kumman päässä viiraa..
- En kyllä minäkään...
Viimeinen kommentti tuli varovasti,ehkä äidin turhautuminen näytti pelottavalta.
torstai 1. huhtikuuta 2010
Mitä kummaa tapahtui sovituskopeille??
Koska olen sen arvoinen - rakas ihminen inhoaa tätä mainoslausetta, mutta minä olen alkanut tykätä - suvaitsin itselleni epänormaalia hemmottelua palkintoni kunniaksi. Uuden tukan lisäksi uusi mekko ja jakku, pääsiäisen sukupäivällisille.
Tämä tietysti tarkoitti sovituskoppia, paikkaa jota olen kammonnut about vuodesta 1984 ja vuosi vuodelta kauheammin.
Muistan miten tuijotin kaikkea sitä vastenmielistä mikä roikkui ja pursusi, räikeässä keinovalossa ja kiukuttelin mielessäni että tyhmiähän ne ovat, johan ne tekisivät bisnestäkin paremmin jos sovituskopissa olisi vähän imartelevammat olosuhteet.
Ilmeisesti ne ovat ottaneet opikseen.
Koppi ei juurikaan näyttänyt eilen erilaiselta. Mutta nainen peilissä, kyllä vaan. Sillä oli oikeastaan aika hyvä ryhti, hoikat käsivarret, ei hullummat sääret melkein viisikymppiseksi. Okei, vyötäröllä oli kahvat vaikka kokonaista jenkkailtaa varten mutta kokonaisuus...not bad, not bad at all.
Ja mekko tuli ostettua ja se oli ehkä vähän rohkeampi ja raflaavampi kuin olisin uskaltanut ilman tätä kummallista sovituskoppia. Jakkukin tuli ostettua. Kumpikin näytti vielä kotonakin mukavilta, siitä piironkihirviön peilistä katsottuna.
Jotain ne ovat tehneet niille sovituskopeille.
Tai sitten päässäni on tapahtunut jotain?
Oli miten oli, tykkään siitä!
Tämä tietysti tarkoitti sovituskoppia, paikkaa jota olen kammonnut about vuodesta 1984 ja vuosi vuodelta kauheammin.
Muistan miten tuijotin kaikkea sitä vastenmielistä mikä roikkui ja pursusi, räikeässä keinovalossa ja kiukuttelin mielessäni että tyhmiähän ne ovat, johan ne tekisivät bisnestäkin paremmin jos sovituskopissa olisi vähän imartelevammat olosuhteet.
Ilmeisesti ne ovat ottaneet opikseen.
Koppi ei juurikaan näyttänyt eilen erilaiselta. Mutta nainen peilissä, kyllä vaan. Sillä oli oikeastaan aika hyvä ryhti, hoikat käsivarret, ei hullummat sääret melkein viisikymppiseksi. Okei, vyötäröllä oli kahvat vaikka kokonaista jenkkailtaa varten mutta kokonaisuus...not bad, not bad at all.
Ja mekko tuli ostettua ja se oli ehkä vähän rohkeampi ja raflaavampi kuin olisin uskaltanut ilman tätä kummallista sovituskoppia. Jakkukin tuli ostettua. Kumpikin näytti vielä kotonakin mukavilta, siitä piironkihirviön peilistä katsottuna.
Jotain ne ovat tehneet niille sovituskopeille.
Tai sitten päässäni on tapahtunut jotain?
Oli miten oli, tykkään siitä!
maanantai 29. maaliskuuta 2010
Toinen palkinto
Kilpailukirjoitukseni otsikolla Untako vain tuli kakkoseksi Kolmiokirjan Rikos ja rakkaus-kilpailussa. Voittajalle onnea jos hän sattuu lukemaan tätä, mutta minä olen iloinen, ihmeissäni ja äimänä ja kuuntelen täällä Freddie Mercuryn Don't stop me now -kappaletta
perjantai 26. maaliskuuta 2010
Aika on puhua ja aika on vaieta.
Ja nyt oli aika puhua. Ystävä tahtoi sitä ja minä joka olen huono taipumaan kenenkään tahtoon...tahdoin kai sitä itsekin.
Solmuja ei ole avattu, niiden olemassa olo on vain tunnustettu ja niille on päätetty olla antamatta perille. Vaikka sitten lanka kerrallaan yritämme ymmärtää niitä asioita joita emme toisissamme ymmärrä. Kun niitä toisia, niitä hyviä on sittenkin enemmän. Niin paljon, että niiden eteen tekee tästä lähtien enemmän töitä, venyttää omia rajojaan ymmärtämään ja jos ei voi ymmärtää, niin edes kunnioittamaan toisen tapaa enemmän.
Kiitos.
Solmuja ei ole avattu, niiden olemassa olo on vain tunnustettu ja niille on päätetty olla antamatta perille. Vaikka sitten lanka kerrallaan yritämme ymmärtää niitä asioita joita emme toisissamme ymmärrä. Kun niitä toisia, niitä hyviä on sittenkin enemmän. Niin paljon, että niiden eteen tekee tästä lähtien enemmän töitä, venyttää omia rajojaan ymmärtämään ja jos ei voi ymmärtää, niin edes kunnioittamaan toisen tapaa enemmän.
Kiitos.
torstai 25. maaliskuuta 2010
Käsikirjoitus postitettu
..ja erään toisen kilpailuprojektin kanssa edetty harppaus eteenpäin. Ei sen enempää siitä kun en tiedä saako aiheesta kirjoittaa. Sellainen uutinen kuitenkin että antoi tuulta purjeisiin; jos minä vaikka asiaa vähän osaankin?
Muut elämänalueet sitten menneet iloisesti päin sanonko mitä. Olen ollut keskinkertaista huonompi aviopuoliso, välillä ihan ookoo- pahimmillaan monsteriäiti. "Mitä teille pitää tehdä että olisitte viisi minuuttia tappelematta koneesta?häh? Tuo kone ei kuulkaa ole itsestäänselvyys, yks kaunis päivä sitä ei välttämättä tuossa ole" Päivän sammakot, lisätkää ääni, korkealta ja kovaa. Mommie Dearest?
Ystävyys. En osaa sitäkään lajia. Mielessä rummuttaa yksi käyty keskustelu - tai voiko sitä keskusteluksi sanoa, pikemminkin ajatuspurskeita jotka ohittavat toisensa, kalahtaa niin ohi, että miettii onko 40 vuotta ollut pelkkää unta tässä asiassa ja todellisuus jotain ihan toista. Sitä lukee toisen kirjoittamaa viestiä, lukee kerran, lukee toisen, jos kohta kolmannenkin. Nukkuu yön yli ja lukee taas. Ja miettii että tunnenko minä tämän ihmisen...kun tämä viesti ei vaan aukene. Tai se mikä sieltä aukenee ei näytä siltä mikä on ollut näkemykseni viestin kirjoittajasta. Onko hän jotain muuta, olenko minä jotain muuta, kuinka paljon voin luottaa siihen miltä selkäruodossa tuntuu?
Vai hävitänkö vain ne viestit, tallonko keskustelun olemattomiin ja hymyilenkö suloisesti ja oon niinkuineioiskaan? Eikö se olisi ystävällisintä, mukavinta kaikille?
Muut elämänalueet sitten menneet iloisesti päin sanonko mitä. Olen ollut keskinkertaista huonompi aviopuoliso, välillä ihan ookoo- pahimmillaan monsteriäiti. "Mitä teille pitää tehdä että olisitte viisi minuuttia tappelematta koneesta?häh? Tuo kone ei kuulkaa ole itsestäänselvyys, yks kaunis päivä sitä ei välttämättä tuossa ole" Päivän sammakot, lisätkää ääni, korkealta ja kovaa. Mommie Dearest?
Ystävyys. En osaa sitäkään lajia. Mielessä rummuttaa yksi käyty keskustelu - tai voiko sitä keskusteluksi sanoa, pikemminkin ajatuspurskeita jotka ohittavat toisensa, kalahtaa niin ohi, että miettii onko 40 vuotta ollut pelkkää unta tässä asiassa ja todellisuus jotain ihan toista. Sitä lukee toisen kirjoittamaa viestiä, lukee kerran, lukee toisen, jos kohta kolmannenkin. Nukkuu yön yli ja lukee taas. Ja miettii että tunnenko minä tämän ihmisen...kun tämä viesti ei vaan aukene. Tai se mikä sieltä aukenee ei näytä siltä mikä on ollut näkemykseni viestin kirjoittajasta. Onko hän jotain muuta, olenko minä jotain muuta, kuinka paljon voin luottaa siihen miltä selkäruodossa tuntuu?
Vai hävitänkö vain ne viestit, tallonko keskustelun olemattomiin ja hymyilenkö suloisesti ja oon niinkuineioiskaan? Eikö se olisi ystävällisintä, mukavinta kaikille?
sunnuntai 21. maaliskuuta 2010
Loppuun saattamisen sietämätön vaikeus
Viime viikolla paniikkibloggasin ja julistin luopuvani Kariston kirjoituskilpailuun osallistumisesta. Ehkä jotkut huomasivat ettei se sitten kuitenkaan niin mennyt. Kun olin muutaman kerran heeeengittänyt hiiiiitaasti ja katsonut tilannetta uudestaan, totesin, että ajankäyttöä sumplimalla (ja kodin sekasotkua ignoroimalla) voin edes yrittää.
Eikä niistä neljästä tenttikirjasta tarvitse edes lukea kuin osa kustakin Sen tenttiin lukemisen olen jättänyt kokonaan huhtikuulle; rästit tein pois jotta saan arvosanan ensimmäisestä kymmenen opintopisteen kokonaisuudesta. Halleluja, ne on hoidettu, kielikuva- ja runon puhuja-tehtävä.
Eilen oli nollakakkosen nimipäivä ja kuten kaikki ehkä muistamme minä en nimipäivistä piittaa mutta anoppini kyllä, joten kaffea ja pullaa oli järkättävä. Ihan kivaa oli sitten loppupeleistä. Hyviä ihmisiä ovat vaikka tässä mäkätän.
Illalla kun kävin Karisto-tekstini kimppuun tajusin että saan sen tänään valmiiksi jos omistan päivän sille. Tuntui aika kummalta. Heräsi taas se loppuun saattamisen sietämätön vaikeus jota poden minkä tahansa projektin kanssa ja josta tekisi mieli välillä kysyä joltain psykiatrilta että mikä mua vaivaa. Mikä pelottaa loppusanoissa? Viihdepokkareissa koen välillä sama ahistusta mutta kun ajattelen lasten bussikortteja sun muita juttuja niin saan uutta potkua jatkamiseen.
Mutta siis viimeisiä dialogeja viedään. Tarina joka oli valmis päässäni alkaa olla valmis "paperillakin",ihan kohta. Pitää aina välillä pompata koneelta ylös ja sulatella sitä tosiseikkaa. Mies ymmärsi ja toi lohtupussin = salmiakki-mixejä. Niitä täällä mussutan ja bloggaan ettei tarvitsisi kirjoittaa tekstiä loppuun...ja eikun töihin takaisin
Eikä niistä neljästä tenttikirjasta tarvitse edes lukea kuin osa kustakin Sen tenttiin lukemisen olen jättänyt kokonaan huhtikuulle; rästit tein pois jotta saan arvosanan ensimmäisestä kymmenen opintopisteen kokonaisuudesta. Halleluja, ne on hoidettu, kielikuva- ja runon puhuja-tehtävä.
Eilen oli nollakakkosen nimipäivä ja kuten kaikki ehkä muistamme minä en nimipäivistä piittaa mutta anoppini kyllä, joten kaffea ja pullaa oli järkättävä. Ihan kivaa oli sitten loppupeleistä. Hyviä ihmisiä ovat vaikka tässä mäkätän.
Illalla kun kävin Karisto-tekstini kimppuun tajusin että saan sen tänään valmiiksi jos omistan päivän sille. Tuntui aika kummalta. Heräsi taas se loppuun saattamisen sietämätön vaikeus jota poden minkä tahansa projektin kanssa ja josta tekisi mieli välillä kysyä joltain psykiatrilta että mikä mua vaivaa. Mikä pelottaa loppusanoissa? Viihdepokkareissa koen välillä sama ahistusta mutta kun ajattelen lasten bussikortteja sun muita juttuja niin saan uutta potkua jatkamiseen.
Mutta siis viimeisiä dialogeja viedään. Tarina joka oli valmis päässäni alkaa olla valmis "paperillakin",ihan kohta. Pitää aina välillä pompata koneelta ylös ja sulatella sitä tosiseikkaa. Mies ymmärsi ja toi lohtupussin = salmiakki-mixejä. Niitä täällä mussutan ja bloggaan ettei tarvitsisi kirjoittaa tekstiä loppuun...ja eikun töihin takaisin
torstai 18. maaliskuuta 2010
Nauruterapiaa
Sitäkin. Mutta ennen kaikkea ystävien tapaamisen parhautta.
Sitä, kun saapuu paikalle väsyneenä, veitsenterällä ja julistaa heti että en tiedä heltiääkö näissä tunnelmissa yhtään naurua. Ja kun ystävä ojentaa jalanlämmikkeiksi virkatut tossut ja istuttaa sohvaan, istuu itse vierelle ja on lähellä niin että meinaa sulaa itkuterapiaksi. Ihan niin ei käynyt,mutta olisi saanut käydä, eikä olisi haitannut.
Siinä samalla se toinen ystävä puuhaa pöytään kahvia ja syötävää, saan katsella hänen runsasta, herkkuja pursuavaa kirjahyllyään ja sitten istua juomaan kahvia, syömään piirakoita ja kakkua, ja kaloreita ei laske kukaan eikä tarvitsekaan. Ja lopuksi vielä tilkka likööriä ja toinenkin.
Ja juttua riitti, koettua, kommellettua, kuultua ja nähtyä, ja se naurukin raikui, niin hersyvänä kuin vain kolmen elämää nähneen naisen kurkusta, keuhkoista ja sydämestä voi tulla. Ja minä joka tullessani olin ollut surullinen, tyhmä noviisi, olin mukana ja nauroin ja paranin eilisestä itsesäälin ja riittämättömyyden tunteesta.
Kiitos Pirre. Kiitos Ritva. Kiitos miljoonasti.
Sitä, kun saapuu paikalle väsyneenä, veitsenterällä ja julistaa heti että en tiedä heltiääkö näissä tunnelmissa yhtään naurua. Ja kun ystävä ojentaa jalanlämmikkeiksi virkatut tossut ja istuttaa sohvaan, istuu itse vierelle ja on lähellä niin että meinaa sulaa itkuterapiaksi. Ihan niin ei käynyt,mutta olisi saanut käydä, eikä olisi haitannut.
Siinä samalla se toinen ystävä puuhaa pöytään kahvia ja syötävää, saan katsella hänen runsasta, herkkuja pursuavaa kirjahyllyään ja sitten istua juomaan kahvia, syömään piirakoita ja kakkua, ja kaloreita ei laske kukaan eikä tarvitsekaan. Ja lopuksi vielä tilkka likööriä ja toinenkin.
Ja juttua riitti, koettua, kommellettua, kuultua ja nähtyä, ja se naurukin raikui, niin hersyvänä kuin vain kolmen elämää nähneen naisen kurkusta, keuhkoista ja sydämestä voi tulla. Ja minä joka tullessani olin ollut surullinen, tyhmä noviisi, olin mukana ja nauroin ja paranin eilisestä itsesäälin ja riittämättömyyden tunteesta.
Kiitos Pirre. Kiitos Ritva. Kiitos miljoonasti.
keskiviikko 17. maaliskuuta 2010
Tänään ei omaa bloggausta synny
Voimat valutettu fiktioon, niitä yritetty raapia illalla kasaan rästitehtävän metafora-artikkelin ymmärtämistä varten. Ilman tulosta. Olisin voinut lukea saman sanskriittina.
Muutama lohdun sana naamakirjassa lämmitti ja kantoi illan läpi.
Lopputulemana päivän saldo on tämä Juicen kappale jota olen kuunnellut jokusen kerran tänään, lyriikka menee siis näin:
Sattuu joka sopukkaan,
en löydä kylmävesihanaa.
Sattuu, eikä lopukkaan,
en kestä yhtään poikkipuolen sanaa.
Sattuu, vaikkei tapakkaan,
mun mieli on kuin Uuno Kailaan.
Sattuu, menen kapakkaan,
ja siellä jälleen pellit auki bailaan.
Sielu on hellä kuin Mimosan hipiä,
sielu on kipiä, sielussa sataa.
Ajatus nilkuttaa suppeaa rataa,
ajatus toistansa korville lyö.
Sielu on hellä kuin Mimosan hipiä,
sielua pipiä tuska vain lataa,
ja ennen pitkää saapuu uusi yö.
Sattuu, poissa tolaltaan
on tyyppi, jota morkkis painaa.
Sattuu, minut olaltaan
hän heitti, olen puolivalmis vainaa.
Sielu on hellä kuin Mimosan hipiä,
sielu on kipiä, sielussa tuulee.
Korvani outoja ääniä kuulee,
hengissä pysyä, siinäpä työ.
Sielu on hellä kuin Mimosan hipiä,
sielua pipiä paiseeksi luulee
mies, kunnes viimein saapuu yö.
Sielu on hellä kuin Mimosan hipiä,
sielu on kipiä, sielussa palaa.
Menneisyys lohtua nykyiseen valaa,
eiliset sanansa sankari syö.
Sielu on hellä kuin Mimosan hipiä,
sielua pipiä onneton halaa,
ja ennen pitkää saapuu uusi yö
Muoks! En mennyt baariin sentään. Ja kyllähän tänne noin niin kuin yleisesti kuulluu tosi hyvää, Ysiseiska pääsi LUMA-luokalle, jonne pyrki, siis matemaattis-luonnontieteelliselle erityisluokalle yläasteelle. Äiti on työntänyt sattumisensa reippaasti syrjään aina kun on jaksanut
Muutama lohdun sana naamakirjassa lämmitti ja kantoi illan läpi.
Lopputulemana päivän saldo on tämä Juicen kappale jota olen kuunnellut jokusen kerran tänään, lyriikka menee siis näin:
Sattuu joka sopukkaan,
en löydä kylmävesihanaa.
Sattuu, eikä lopukkaan,
en kestä yhtään poikkipuolen sanaa.
Sattuu, vaikkei tapakkaan,
mun mieli on kuin Uuno Kailaan.
Sattuu, menen kapakkaan,
ja siellä jälleen pellit auki bailaan.
Sielu on hellä kuin Mimosan hipiä,
sielu on kipiä, sielussa sataa.
Ajatus nilkuttaa suppeaa rataa,
ajatus toistansa korville lyö.
Sielu on hellä kuin Mimosan hipiä,
sielua pipiä tuska vain lataa,
ja ennen pitkää saapuu uusi yö.
Sattuu, poissa tolaltaan
on tyyppi, jota morkkis painaa.
Sattuu, minut olaltaan
hän heitti, olen puolivalmis vainaa.
Sielu on hellä kuin Mimosan hipiä,
sielu on kipiä, sielussa tuulee.
Korvani outoja ääniä kuulee,
hengissä pysyä, siinäpä työ.
Sielu on hellä kuin Mimosan hipiä,
sielua pipiä paiseeksi luulee
mies, kunnes viimein saapuu yö.
Sielu on hellä kuin Mimosan hipiä,
sielu on kipiä, sielussa palaa.
Menneisyys lohtua nykyiseen valaa,
eiliset sanansa sankari syö.
Sielu on hellä kuin Mimosan hipiä,
sielua pipiä onneton halaa,
ja ennen pitkää saapuu uusi yö
Muoks! En mennyt baariin sentään. Ja kyllähän tänne noin niin kuin yleisesti kuulluu tosi hyvää, Ysiseiska pääsi LUMA-luokalle, jonne pyrki, siis matemaattis-luonnontieteelliselle erityisluokalle yläasteelle. Äiti on työntänyt sattumisensa reippaasti syrjään aina kun on jaksanut
tiistai 16. maaliskuuta 2010
Tuntuu hyvältä
...kirjoittaa fiktiivistä tekstiä kun ei tarvitse asettaa sanojen lukumäärää jonkun toisen määräämien normien mukaan...
..kun henkilöitä saa olla sen verran kuin minusta tuntuu hyvältä..
..kun sankaria ja sankaritarta ei varsinaisesti ole ja keskushenkilökään ei ole mikään herranenkeli jos nyt ei pirukaan, eikä minun tarvitse hänestä edes kauhiasti tykätä..
..kun ei tarvitse ajatella kenenkään samastumista keneenkään...
..kun senkun vain kirjoittaa sitä mitä näkee tapahtuvaksi ihmisille jotka itse on luonut ja sitten aikanaan viskaa lopputuloksen eteenpäin ja se pärjää tai ei pärjää mutta ei ole kummassakaan tapauksessa epäkelpo.
Vaan se vaan on. Tarina.
..kun henkilöitä saa olla sen verran kuin minusta tuntuu hyvältä..
..kun sankaria ja sankaritarta ei varsinaisesti ole ja keskushenkilökään ei ole mikään herranenkeli jos nyt ei pirukaan, eikä minun tarvitse hänestä edes kauhiasti tykätä..
..kun ei tarvitse ajatella kenenkään samastumista keneenkään...
..kun senkun vain kirjoittaa sitä mitä näkee tapahtuvaksi ihmisille jotka itse on luonut ja sitten aikanaan viskaa lopputuloksen eteenpäin ja se pärjää tai ei pärjää mutta ei ole kummassakaan tapauksessa epäkelpo.
Vaan se vaan on. Tarina.
Tämän iän piti olla parempi ja olotilan jotenkin tyyni
Paskat.
"No, olisit aikanaan nähnyt sen vaivan, tehnyt työtä asioittesi eteen"
No teinhän minä. Että uskalsin mennä kouluun joka ikinen päivä, nähdä ne ihmiset, tulla niitä vastaan ja kuunnella mistä ne tällä kertaa kehittää kuiskailtavaa, hihiteltävää. Kyllä se kävi työstä.
"Toiset näkivät sen vaivan. Niillä on nyt (täydennä kohtaan mitä tahansa tutkinnosta työpaikkaan, muutkin aakkoset ovat käytössä kuin T vaikkei siltä tunnu)
Minä tiedän että toiset näkivät ja tekivät. Nostan hattua niille. Samoin kuin niille jotka eivät tehneet ja pitävät päänsä päivästä toiseen pystyssä niiden valintojensa kanssa
"Niinpä niin. Sinä et jaksa edes sitä. Ja kehtaat vielä käyttää liki 40 vuotta vanhoja tapahtumia syynä siihen että joudut nyt ponnistelemaan kun voisit levätä ja..."
Voisin mitä? Ai levätä? Mörkönsä kai niillä toisillakin on? Joillakin surua toisensa perään, joillakin kipuja päivästä toiseen, joillakin lohtuna vain se että voi vittuilla muille?
"Mutta voisit edes tehdä jotain tuolle onnettomalle kritiikinsietokyvyllesi? Ihan totta! Tai sitten pitää pöytälaatikkopäiväkirjaa. Kun kerta olet niin herkkä!"
Voin minä. Ja teinkin. Ja teen jatkossakin. Tämä ei ole poliittisesti korrekti julkinen keskusteluareena. Tämä on minun blogini.
Yö jonka piti mennä valvoessa, menikin nukkuessa. Ja aamu toi rauhan ja näytti miten homman saa hoidettua kotiin.
"No, olisit aikanaan nähnyt sen vaivan, tehnyt työtä asioittesi eteen"
No teinhän minä. Että uskalsin mennä kouluun joka ikinen päivä, nähdä ne ihmiset, tulla niitä vastaan ja kuunnella mistä ne tällä kertaa kehittää kuiskailtavaa, hihiteltävää. Kyllä se kävi työstä.
"Toiset näkivät sen vaivan. Niillä on nyt (täydennä kohtaan mitä tahansa tutkinnosta työpaikkaan, muutkin aakkoset ovat käytössä kuin T vaikkei siltä tunnu)
Minä tiedän että toiset näkivät ja tekivät. Nostan hattua niille. Samoin kuin niille jotka eivät tehneet ja pitävät päänsä päivästä toiseen pystyssä niiden valintojensa kanssa
"Niinpä niin. Sinä et jaksa edes sitä. Ja kehtaat vielä käyttää liki 40 vuotta vanhoja tapahtumia syynä siihen että joudut nyt ponnistelemaan kun voisit levätä ja..."
Voisin mitä? Ai levätä? Mörkönsä kai niillä toisillakin on? Joillakin surua toisensa perään, joillakin kipuja päivästä toiseen, joillakin lohtuna vain se että voi vittuilla muille?
"Mutta voisit edes tehdä jotain tuolle onnettomalle kritiikinsietokyvyllesi? Ihan totta! Tai sitten pitää pöytälaatikkopäiväkirjaa. Kun kerta olet niin herkkä!"
Voin minä. Ja teinkin. Ja teen jatkossakin. Tämä ei ole poliittisesti korrekti julkinen keskusteluareena. Tämä on minun blogini.
Yö jonka piti mennä valvoessa, menikin nukkuessa. Ja aamu toi rauhan ja näytti miten homman saa hoidettua kotiin.
maanantai 15. maaliskuuta 2010
Tenttipäivämuutos
Perhesyistä jouduin siirtämään tenttipäivän aikaisemmaksi, eli 17.4.
Pokkarin deadline 5.4
Tämä tarkoittaa sitä että jättäydyn suosiolla pois Kariston kirjoituskilpailusta
Kaikkea ei voi saada.
Ei tästä sen enempää juuri nyt. Ajatukset eivät ole painokelpoisia.
Pokkarin deadline 5.4
Tämä tarkoittaa sitä että jättäydyn suosiolla pois Kariston kirjoituskilpailusta
Kaikkea ei voi saada.
Ei tästä sen enempää juuri nyt. Ajatukset eivät ole painokelpoisia.
Nelonen!
Siis täh! Proosaesseestä tuli nelonen! :)
Vertaispalautteessa sain pyyhkeitä ennen kaikkea siitä että olin viitannut liian vähän oppimateriaaliin, että teorioista oli liian vähän puhetta, että essseessä oli liikaa kirja-arvostelun makua.. ja niin se oli,joten odotin, siis ihan oikeasti odotin ykköstä. En vieläkään ole sinut lähdeviitteiden kanssa en aina ymmärrä miksi niitä pitää edes olla.
Toistaiseksi ope on antanut yleispalautteen, josta luin tuota kirjaa koskevan osion ja tajusin tajunneeni esseessäni jotain mitä oli haettu ja mitä ilmeisesti kovinkaan moni ei ollut tajunnut..koska kaikkien tekstit olivat kaikkien luettavissa, luulen että ymmärrän mistä oli kyse, liittyy Suistolan kerrontaan, kertojuuteen.
Anteeksi tämä sekavuus, mutta kun en ole saanut vielä henkilökohtaista palautetta ohjaajalta niin en ole varma että siitäkö tämä nelonen..ilmeisesti osaan jo varovasti käyttää työkaluina niitä teoriajuttuja vaikken niitä tekstin sekaan osaakaan viskellä vielä.
Parasta on että sinne on tullut uutta matskua luettavaksi. Tenttihän minulla tästä peruskurssista on vasta kesäkuussa mutta Kirjallisuustutkimuksen suuntaukset-materiaalia näyttää olevan jo saatavilla. Nyt taidan alkaa palkita itseäni niillä, kunhan saan säädetyn määrän fiktiota päivässä valmiiksi.
Vertaispalautteessa sain pyyhkeitä ennen kaikkea siitä että olin viitannut liian vähän oppimateriaaliin, että teorioista oli liian vähän puhetta, että essseessä oli liikaa kirja-arvostelun makua.. ja niin se oli,joten odotin, siis ihan oikeasti odotin ykköstä. En vieläkään ole sinut lähdeviitteiden kanssa en aina ymmärrä miksi niitä pitää edes olla.
Toistaiseksi ope on antanut yleispalautteen, josta luin tuota kirjaa koskevan osion ja tajusin tajunneeni esseessäni jotain mitä oli haettu ja mitä ilmeisesti kovinkaan moni ei ollut tajunnut..koska kaikkien tekstit olivat kaikkien luettavissa, luulen että ymmärrän mistä oli kyse, liittyy Suistolan kerrontaan, kertojuuteen.
Anteeksi tämä sekavuus, mutta kun en ole saanut vielä henkilökohtaista palautetta ohjaajalta niin en ole varma että siitäkö tämä nelonen..ilmeisesti osaan jo varovasti käyttää työkaluina niitä teoriajuttuja vaikken niitä tekstin sekaan osaakaan viskellä vielä.
Parasta on että sinne on tullut uutta matskua luettavaksi. Tenttihän minulla tästä peruskurssista on vasta kesäkuussa mutta Kirjallisuustutkimuksen suuntaukset-materiaalia näyttää olevan jo saatavilla. Nyt taidan alkaa palkita itseäni niillä, kunhan saan säädetyn määrän fiktiota päivässä valmiiksi.
sunnuntai 14. maaliskuuta 2010
ilmoittauduin sitten tenttiin
Ihan älytöntä ilmoittautua siihen viimeiseen mahdolliseen, tiedän. Eli 5.6. Mutta kun nyt ei muuta voinut. Tuskin ehdin ennen huhtikuuta edes avata yhtäkään niistä neljästä kirjasta.
Tällainen pikabloggaus tässä vaan. Olo on aika väsy mutta perjantai-illan ja lauantain vaivannut ahistus on tiessään. Hävisi pienillä arkisilla asioilla kuten singstarialla ysivitosen kanssa, lauantaisaunalla ja hyvillä yöunilla.
Nyt pesemään pyykkiä, pakko saada kertymät alta pois ennen kuin sudari kotiutuu viikonloppuretkeltä.
Tällainen pikabloggaus tässä vaan. Olo on aika väsy mutta perjantai-illan ja lauantain vaivannut ahistus on tiessään. Hävisi pienillä arkisilla asioilla kuten singstarialla ysivitosen kanssa, lauantaisaunalla ja hyvillä yöunilla.
Nyt pesemään pyykkiä, pakko saada kertymät alta pois ennen kuin sudari kotiutuu viikonloppuretkeltä.
perjantai 12. maaliskuuta 2010
Put the blame on mom, boys!
Tämä oikeastaan liittyy tavallaan tuohon sukkabloggaukseen ja tähän iki-ihanaan lumiseen talveen.
Meidän pojat kuivattavat ulkoa tultuaan ulkovaatteensa alakerran pesuhuoneen lattialla. Se on nimittäin lämmitetty ja ihan oikeasti kaikkia kuivatustelineitä tehokkaampi.
En varmaan ole maailman tai Suomenkaan ainoa äiti joka huutaa sisään saapuneelle sankarille: "Moi..onkssun vaatteet märät...ai on vai, no heitä ne lattialle kuivumaan". Voi olla että jossain muuallakin kuivatellaan märkiä vaatteita lattialla. Hassulta tuntuu silti sanoa noin.
Koska tila on sama jossa porukka käy suihkussa, siinä toki ON tiettyjä ongelmia. Oikea tapa toimia suihkuun menijältä on tietenkin tarkistaa vaatteiden tila ja jos ne ovat siedettävän kuivat, huutaa vaatteiden omistaja ripustamaan ne sinne minne ne kuuluvat eli eteisen naulakkoon. JOs eivät, otetaan käyttöön se vähemmän tehokas kuivatustapa. Teline on nimittäin parempi kuin märkä lattia, ymmärrettävästi.
Mutta ne jotka viskaavat kuivumassa olevat päällysvaatteet kylmään saunaan pois tieltään, JA UNOHTAVAT NE SINNE ansaitsisivat istua jalkapuussa Vartiokylän kirkolla.
On nimittäin tosi mukavaa kun isoveli käy suihkussa, viskaa pikkuveljen takin, pipon, toppahousut ja hanskat saunan lauteille, unohtaa mainita asiasta ja sitten aamulla pikkuveli itku kurkussa etsii niitä vaatteitaan. TOsi reilua ja kivaa joo, etenkin kuin se sama isoveli saattaa ärähtää sieltä odottavan auton takapenkiltä sille pikkuveljelle että mikä makso, kun sulla taas kesti.
Ja tänä aamuna äiti sai vielä erityisbonuksen kun takki lopulta löytyi. Minulle kun juolahti mieleen hihkaista että katso saunasta. Kuopus nimittäin löysi ne kamansa saunasta ja karjaisi että "MIKSET SÄ VOINUT SANOA AIKAISEMMIN ETTÄ SÄ LAITOIT NE SINNE???!"
Aamu ei ollut paras mahdollinen. Kirjoittamisesta suuttunut lanneselkäni vihotteli siihen malliin että käytin oljenkorren (=viimeisen jäljellä olevan jytykipulääkkeen). Seuraavaksi pitänee kilauttaa kaverille.
Ja kun tämän syytöksen sain niskaani, niin lempeys, pitkämielisyys, huumorintaju sun muu nukkui vielä ja vain selkäsärky ja yleisluontoinen äkämystyneisyys olivat vallalla.
Könkkäsin siis hampaat irvessä alakertaan ja vaatteitaan pukevan kuopuksen luo. Tartuin nuorta miestä olkapäästä, katsoin tiukasti silmiin ja sanoin matalalla, uhkaavalla äänellä: "älä-enää-ikinä-meuhkaa-mulle-mistään-asiasta-josta-et-ole-varma-että-se-on-mun-syytä"
Ilmeestä päätellen meni perille. Jos nyt jostain syystä olisinkin niin ääliö että piilottelisin huvin vuoksi ja ihan vain vipinää aamuihin saadakseni lasteni ulkovaatteita niin ristiselkäni kieltää tänä aamuna kaiken ylimääräisen urheilun, joten en todellakaan ollut se joka laittoi takin saunaan ja jätti kertomatta ajoissa!
Miksi kirjoitan fiktiota? Onhan täällä tätä faktaakin tarjolla...
Meidän pojat kuivattavat ulkoa tultuaan ulkovaatteensa alakerran pesuhuoneen lattialla. Se on nimittäin lämmitetty ja ihan oikeasti kaikkia kuivatustelineitä tehokkaampi.
En varmaan ole maailman tai Suomenkaan ainoa äiti joka huutaa sisään saapuneelle sankarille: "Moi..onkssun vaatteet märät...ai on vai, no heitä ne lattialle kuivumaan". Voi olla että jossain muuallakin kuivatellaan märkiä vaatteita lattialla. Hassulta tuntuu silti sanoa noin.
Koska tila on sama jossa porukka käy suihkussa, siinä toki ON tiettyjä ongelmia. Oikea tapa toimia suihkuun menijältä on tietenkin tarkistaa vaatteiden tila ja jos ne ovat siedettävän kuivat, huutaa vaatteiden omistaja ripustamaan ne sinne minne ne kuuluvat eli eteisen naulakkoon. JOs eivät, otetaan käyttöön se vähemmän tehokas kuivatustapa. Teline on nimittäin parempi kuin märkä lattia, ymmärrettävästi.
Mutta ne jotka viskaavat kuivumassa olevat päällysvaatteet kylmään saunaan pois tieltään, JA UNOHTAVAT NE SINNE ansaitsisivat istua jalkapuussa Vartiokylän kirkolla.
On nimittäin tosi mukavaa kun isoveli käy suihkussa, viskaa pikkuveljen takin, pipon, toppahousut ja hanskat saunan lauteille, unohtaa mainita asiasta ja sitten aamulla pikkuveli itku kurkussa etsii niitä vaatteitaan. TOsi reilua ja kivaa joo, etenkin kuin se sama isoveli saattaa ärähtää sieltä odottavan auton takapenkiltä sille pikkuveljelle että mikä makso, kun sulla taas kesti.
Ja tänä aamuna äiti sai vielä erityisbonuksen kun takki lopulta löytyi. Minulle kun juolahti mieleen hihkaista että katso saunasta. Kuopus nimittäin löysi ne kamansa saunasta ja karjaisi että "MIKSET SÄ VOINUT SANOA AIKAISEMMIN ETTÄ SÄ LAITOIT NE SINNE???!"
Aamu ei ollut paras mahdollinen. Kirjoittamisesta suuttunut lanneselkäni vihotteli siihen malliin että käytin oljenkorren (=viimeisen jäljellä olevan jytykipulääkkeen). Seuraavaksi pitänee kilauttaa kaverille.
Ja kun tämän syytöksen sain niskaani, niin lempeys, pitkämielisyys, huumorintaju sun muu nukkui vielä ja vain selkäsärky ja yleisluontoinen äkämystyneisyys olivat vallalla.
Könkkäsin siis hampaat irvessä alakertaan ja vaatteitaan pukevan kuopuksen luo. Tartuin nuorta miestä olkapäästä, katsoin tiukasti silmiin ja sanoin matalalla, uhkaavalla äänellä: "älä-enää-ikinä-meuhkaa-mulle-mistään-asiasta-josta-et-ole-varma-että-se-on-mun-syytä"
Ilmeestä päätellen meni perille. Jos nyt jostain syystä olisinkin niin ääliö että piilottelisin huvin vuoksi ja ihan vain vipinää aamuihin saadakseni lasteni ulkovaatteita niin ristiselkäni kieltää tänä aamuna kaiken ylimääräisen urheilun, joten en todellakaan ollut se joka laittoi takin saunaan ja jätti kertomatta ajoissa!
Miksi kirjoitan fiktiota? Onhan täällä tätä faktaakin tarjolla...
keskiviikko 10. maaliskuuta 2010
Kun lumi sulaa ja paljastaa ...
Tämä on kertomus keski-ikäisen naisen keskenkasvuisuudesta. Se on myös tarina veitsestä ja likaisesta salaisuudesta joka paljastuu sitten joskus juhannuksena kun lumet lähtevät.
Talviloman aikaan mies sai aktiviteettipuuskan, pudotti meidän talon katolta lumet ja samoin naapuritalon katolta. Viimeksi mainittu ei kuulunut toimenkuvaan noin periaattessa, mutta koska asumme kahden paritalon yhtiössä ja siinä naapuritalossa asuu kaksi eläkeläispariskuntaa niin totta helvetissä se kuuluu ja se siitä.
Mies teki työn, lepäsi ja käänsi katseensa puuvajan kattoon joka sekin oli noin metrisen lumikerroksen peitossa.
Selitys tähän väliin, meidän yläkertamme on lasten makuuhuoneita lukuunottamatta lähes avointa tilaa. Keittiö, ruokailutila, olohuone, josta ovi takapihalle, jossa tämä puuvaja sijaitsee.
Mies on siis sitä lajia että "kun nyt tämä tuli tehdyksi, niin tehdään vielä tuokin" jne.jne ja meillä tulee ihan hirmuisesti asioita kuntoon tuollaisen puuskan myötä. Eli nyt saisi sitten kyytiä lumi puuvajan katolta.
Sydän hyppäsi kurkkuun, kun näin miehen kahlaavan takapihalle lapion ja harjan kanssa. Ei voi mitään. Nyt se löytää Sen sieltä katolta. Ei auta mikään. Nyt Siitä on puhuttava.
Kiireesti tähän väliin - katolla EI ole ruumista. Ainakaan ihmisen ruumista, jos siellä on lintu tai orava niin minä en tiedä, enkä siis puhu siitä.
Katolla ei myöskään ole huumeita. Jos olisi, niin arvatkaa kuka olisi jo aikaa sitten kaivanut ne esiin virranpuutettaan paikkaamaan. Ja jos siellä olisi muovikassillinen rahaa...ei olisi, ei todellakaan tai sitten bloggaisin niin kaukaa että tekstissäni ei olisi skandeja.
Eikä katolla ole edes laskuja joiden eräpäivä meni. Niitä on hämmästyttävän vähän tässä huushollissa tällä hetkellä muutenkin, considering...ja ne ovat piilossa ihan muualla.
Sen sijaan katolla on veitsi. Tai ainakin pitäisi olla.
Eikä edes lihaveitsi. Vaan perunankuorimaveitsi. Sellainen terä hölskyy -mallinen. Kohtalaisen uusi ja kärjestään terävä.
En muista, olenko kertonut että inhoan pottujen kuorimista? No, nytpähän tiedätte. Aina joskus sitäkin on tehtävä, ja koska arkimättö on minun vastuullani ja satunnainen gurmee miehen vastuulla niin arvatkaa kumpi kuorii enemmän perunoita.
Minulla on erinomainen terä pysyy paikallaan - mallinen Brabantian kuorimaveitsi jonka käyttöön olen tottunut ja sinä kyseisenä päivänä kun perunoita piti kuoria isompi satsi, se oli kateissa. Tiskikoneen tyhjentäjä oli laittanut sen jonnekin mistä en osannut hakea mutta se on toinen tarina se.
Oli pakko tarttua siihen hölskymalliseen Fiskarsiin jota inhosin ja aloittaa urakka jota inhosin niin ikään ja luulen että sinä päivänä saattoi inhottaa jokin muukin koska tein niin kuin tein.
Nimittäin, kun veitsi oli noin viidennentoista kerran lipsahtanut kädessäni ja se terävä kärki tökännyt peukalohankaani yhtä monennen kerran kipeästi, minä sain primitiivireaktion.
Yläkertamme on siis avointa tilaa. Noin viidellä kiukkuisen naisen harppauksella pääsee tiskialtaalta takapihan ovelle, jonka lennätin auki ja PAISKASIN kuorimaveitsen menemään. Se osui puuvajan katolle. Ja jäi sinne.
Minun piti hakea se sieltä. Ihan totta! Löysin kuin löysinkin sen "oman veitseni", urakka tuli tehdyksi mutta sitten soi puhelin tai jotain muuta ja unohdin sen sillä kertaa. Ja tuli lumi ja pakkanen, ja lisää lunta ja pakkasta...ja lopulta unohdin koko jutun.
Kunnes mies meni luomaan lunta varaston katolta. Muisti palasi jysähtämällä. Odotin koko ajan että mies kumartuu tutkimaan lähempää mitä löytyikään, nostaa SEN sieltä katolta ja tulee sisään ihan vain kysyäkseen että miksi tämä on täällä.
Ja taas seliseliä - minä elän ihan normaalissa parisuhteessa. Ei perheväkivaltaa, minä itsekin pahoinpitelen vain perunankuorimaveitsiä. En siis pelännyt nahkani puolesta, mutta kun en tiennyt mitä vastaisin kysymykseen: "Reine, miksi perunankuorimaveitsi oli varaston katolla?".
Sitä kysymystä ei vain koskaan tullut. Eli joko se on siellä katolla edelleen ja missasi lapion..tai sitten se meni jossain lumilapiollisessa aidan toiselle puolelle ja löytyy nyt rinteestä joka on parkkipaikan vieressä.
Minun on syytä olla nopea, kun lumet alkavat sulaa. Jos se löytyy meidän takapihalta se on noloa mutta vielä siedettävää. Jos se löytyy meidän aidan ulkopuolelta niin "minulla oli kerran vähän huono päivä" -selitys ei oikein kuulosta enää hyvältä.
Sitä odotellessa.
Talviloman aikaan mies sai aktiviteettipuuskan, pudotti meidän talon katolta lumet ja samoin naapuritalon katolta. Viimeksi mainittu ei kuulunut toimenkuvaan noin periaattessa, mutta koska asumme kahden paritalon yhtiössä ja siinä naapuritalossa asuu kaksi eläkeläispariskuntaa niin totta helvetissä se kuuluu ja se siitä.
Mies teki työn, lepäsi ja käänsi katseensa puuvajan kattoon joka sekin oli noin metrisen lumikerroksen peitossa.
Selitys tähän väliin, meidän yläkertamme on lasten makuuhuoneita lukuunottamatta lähes avointa tilaa. Keittiö, ruokailutila, olohuone, josta ovi takapihalle, jossa tämä puuvaja sijaitsee.
Mies on siis sitä lajia että "kun nyt tämä tuli tehdyksi, niin tehdään vielä tuokin" jne.jne ja meillä tulee ihan hirmuisesti asioita kuntoon tuollaisen puuskan myötä. Eli nyt saisi sitten kyytiä lumi puuvajan katolta.
Sydän hyppäsi kurkkuun, kun näin miehen kahlaavan takapihalle lapion ja harjan kanssa. Ei voi mitään. Nyt se löytää Sen sieltä katolta. Ei auta mikään. Nyt Siitä on puhuttava.
Kiireesti tähän väliin - katolla EI ole ruumista. Ainakaan ihmisen ruumista, jos siellä on lintu tai orava niin minä en tiedä, enkä siis puhu siitä.
Katolla ei myöskään ole huumeita. Jos olisi, niin arvatkaa kuka olisi jo aikaa sitten kaivanut ne esiin virranpuutettaan paikkaamaan. Ja jos siellä olisi muovikassillinen rahaa...ei olisi, ei todellakaan tai sitten bloggaisin niin kaukaa että tekstissäni ei olisi skandeja.
Eikä katolla ole edes laskuja joiden eräpäivä meni. Niitä on hämmästyttävän vähän tässä huushollissa tällä hetkellä muutenkin, considering...ja ne ovat piilossa ihan muualla.
Sen sijaan katolla on veitsi. Tai ainakin pitäisi olla.
Eikä edes lihaveitsi. Vaan perunankuorimaveitsi. Sellainen terä hölskyy -mallinen. Kohtalaisen uusi ja kärjestään terävä.
En muista, olenko kertonut että inhoan pottujen kuorimista? No, nytpähän tiedätte. Aina joskus sitäkin on tehtävä, ja koska arkimättö on minun vastuullani ja satunnainen gurmee miehen vastuulla niin arvatkaa kumpi kuorii enemmän perunoita.
Minulla on erinomainen terä pysyy paikallaan - mallinen Brabantian kuorimaveitsi jonka käyttöön olen tottunut ja sinä kyseisenä päivänä kun perunoita piti kuoria isompi satsi, se oli kateissa. Tiskikoneen tyhjentäjä oli laittanut sen jonnekin mistä en osannut hakea mutta se on toinen tarina se.
Oli pakko tarttua siihen hölskymalliseen Fiskarsiin jota inhosin ja aloittaa urakka jota inhosin niin ikään ja luulen että sinä päivänä saattoi inhottaa jokin muukin koska tein niin kuin tein.
Nimittäin, kun veitsi oli noin viidennentoista kerran lipsahtanut kädessäni ja se terävä kärki tökännyt peukalohankaani yhtä monennen kerran kipeästi, minä sain primitiivireaktion.
Yläkertamme on siis avointa tilaa. Noin viidellä kiukkuisen naisen harppauksella pääsee tiskialtaalta takapihan ovelle, jonka lennätin auki ja PAISKASIN kuorimaveitsen menemään. Se osui puuvajan katolle. Ja jäi sinne.
Minun piti hakea se sieltä. Ihan totta! Löysin kuin löysinkin sen "oman veitseni", urakka tuli tehdyksi mutta sitten soi puhelin tai jotain muuta ja unohdin sen sillä kertaa. Ja tuli lumi ja pakkanen, ja lisää lunta ja pakkasta...ja lopulta unohdin koko jutun.
Kunnes mies meni luomaan lunta varaston katolta. Muisti palasi jysähtämällä. Odotin koko ajan että mies kumartuu tutkimaan lähempää mitä löytyikään, nostaa SEN sieltä katolta ja tulee sisään ihan vain kysyäkseen että miksi tämä on täällä.
Ja taas seliseliä - minä elän ihan normaalissa parisuhteessa. Ei perheväkivaltaa, minä itsekin pahoinpitelen vain perunankuorimaveitsiä. En siis pelännyt nahkani puolesta, mutta kun en tiennyt mitä vastaisin kysymykseen: "Reine, miksi perunankuorimaveitsi oli varaston katolla?".
Sitä kysymystä ei vain koskaan tullut. Eli joko se on siellä katolla edelleen ja missasi lapion..tai sitten se meni jossain lumilapiollisessa aidan toiselle puolelle ja löytyy nyt rinteestä joka on parkkipaikan vieressä.
Minun on syytä olla nopea, kun lumet alkavat sulaa. Jos se löytyy meidän takapihalta se on noloa mutta vielä siedettävää. Jos se löytyy meidän aidan ulkopuolelta niin "minulla oli kerran vähän huono päivä" -selitys ei oikein kuulosta enää hyvältä.
Sitä odotellessa.
Laiska äiti joka ei kasvata ahkeria lapsia
Aamun sukkashow sai minut taas suorittamaan tahattoman ja hyödyttömän aamujumpan. Meinaan tuskin se terveyttä edistää että a) pyörittelee silmiään, b) pyörittelee päätään c) pomppii kuin jojo jäähtyvän kahvimukinsa ääreltä ja d) narskuttaa hampaitaan ettei HUUTAISI.
Nuorimmaisen talviatooppinen iho on ärhäköitynyt nilkkojen kohdalta. Oma osuutensa lienee sillä että hangessa kun kahlaa, menee lunta saappaisiin. Ihan sama mitä goretexiä kengät ovat jos niiden pituus on pienempi kuin lumihangen.
Ja tänään mies sitten nuorimmaisen herättyä katseli pää kallellaan tämän jalkoja ja sanoi että "kuule, Reine, olisi varmaan hyvä laittaa sitä sibicorttia ja sitten valita jotkut pitkävartiset sukat pojalle jalkaan"
Sibicort oli ihan selvä. Sitä on jääkaapissa. Mutta jotkut pitkävartiset sukat? Vähältä piti etten purskahtanut nauruun.
Voi olla että täältä sellaiset löytyykin. Jostain lelukorista. Tai pyykkikorin pohjalta. Ehkä jopa puhtaan pussilakanan sisälle mykkyröityneenä. Ei kyseisen lapsen, eikä edes eriparisten sukkien pussista jonka lopulta kumosin keskelle olohuoneen lattiaa.
Sieltä löytyi kaksi suunnilleen saman väristä sukkaa joissa oli vartta sen verran että saatiin rasvatut jalat peitetyiksi niiden ja pitkien kalsareiden avulla. Poika puki ne päälleen ja sanoi...ja sanoi...
Okei, minä toistan sen:
"äiti mistä johtuu että sä aina etsit mulle vain sellaisia sukkia joissa on reikiä?"
Onko tuohon olemassa joku vastaus?
"Kuule, ensinnäkin sun pitäis etsiä ne sukkas aivan itse, minä en niitä hukkaakaan?"
"Tuota, kuka niissä sukissa kulkee=tekee niihin reikiä?"
"Kulta pieni, en minä tiedä...ehkä se johtuu siitä että minussa piilee pieni sadisti ja tykkään kiusata seitsemänvuotiaita pikkupoikia rikkinäisillä sukilla?"
Kymmenen vuotta sitten, ekan sarja sukkia etsiessäni, sanoin useinkin noita kahta ensimmäistä. Valitettavan usein korkealta ja kovaakin.Nykyisin en viitsi enkä jaksa.Meinaan vaikka minä menisin istumalakkoon, noiden usko sukanlöytämiskykyihini pysyisi lujana. Sitä ei järkytä mikään.
Viimeksi mainittu oli kovin, kovin houkutteleva vastaus. En kuitenkaan halunnut ottaa riskiä.
Meinaan, kuka teistä haluaa aamuseitsemältä selittää ekaluokkalaiselle mitä tarkoittaa sadisti? Käsi ylös vaan reippaasti!
Ja kuka haluaa ottaa riskin että ekaluokkalainen kertoo koulussa että mun äiti on sadisti. Se sanoi? Niin no, tuossa kyseisessä koulussa voisi muutama opettaja ja yksi rehtori ehkä uskoakin jotain tuollaista.
Mutta arvatkaa mikä tuossa tilanteessa oli ihan kaikkein parasta?
Se miehen aloituskysymys. Se ihan totta luulee...että minä hymyilen kuin Bree Van de Kamp (Täydelliset naiset) ja kipitän hakemaan jostain sievästä pikku laatikosta jossa lukee 02 parin pitkävartisia sukkia. Kahden viikon ja 50 000 fiktiivisen sanan jälkeen? Kun saatan just ja just muistaa että lapsillani on JALAT?
Niin no, kun sitä miettii, minä kai perheen kannalta olenkin istumalakossa..
Nuorimmaisen talviatooppinen iho on ärhäköitynyt nilkkojen kohdalta. Oma osuutensa lienee sillä että hangessa kun kahlaa, menee lunta saappaisiin. Ihan sama mitä goretexiä kengät ovat jos niiden pituus on pienempi kuin lumihangen.
Ja tänään mies sitten nuorimmaisen herättyä katseli pää kallellaan tämän jalkoja ja sanoi että "kuule, Reine, olisi varmaan hyvä laittaa sitä sibicorttia ja sitten valita jotkut pitkävartiset sukat pojalle jalkaan"
Sibicort oli ihan selvä. Sitä on jääkaapissa. Mutta jotkut pitkävartiset sukat? Vähältä piti etten purskahtanut nauruun.
Voi olla että täältä sellaiset löytyykin. Jostain lelukorista. Tai pyykkikorin pohjalta. Ehkä jopa puhtaan pussilakanan sisälle mykkyröityneenä. Ei kyseisen lapsen, eikä edes eriparisten sukkien pussista jonka lopulta kumosin keskelle olohuoneen lattiaa.
Sieltä löytyi kaksi suunnilleen saman väristä sukkaa joissa oli vartta sen verran että saatiin rasvatut jalat peitetyiksi niiden ja pitkien kalsareiden avulla. Poika puki ne päälleen ja sanoi...ja sanoi...
Okei, minä toistan sen:
"äiti mistä johtuu että sä aina etsit mulle vain sellaisia sukkia joissa on reikiä?"
Onko tuohon olemassa joku vastaus?
"Kuule, ensinnäkin sun pitäis etsiä ne sukkas aivan itse, minä en niitä hukkaakaan?"
"Tuota, kuka niissä sukissa kulkee=tekee niihin reikiä?"
"Kulta pieni, en minä tiedä...ehkä se johtuu siitä että minussa piilee pieni sadisti ja tykkään kiusata seitsemänvuotiaita pikkupoikia rikkinäisillä sukilla?"
Kymmenen vuotta sitten, ekan sarja sukkia etsiessäni, sanoin useinkin noita kahta ensimmäistä. Valitettavan usein korkealta ja kovaakin.Nykyisin en viitsi enkä jaksa.Meinaan vaikka minä menisin istumalakkoon, noiden usko sukanlöytämiskykyihini pysyisi lujana. Sitä ei järkytä mikään.
Viimeksi mainittu oli kovin, kovin houkutteleva vastaus. En kuitenkaan halunnut ottaa riskiä.
Meinaan, kuka teistä haluaa aamuseitsemältä selittää ekaluokkalaiselle mitä tarkoittaa sadisti? Käsi ylös vaan reippaasti!
Ja kuka haluaa ottaa riskin että ekaluokkalainen kertoo koulussa että mun äiti on sadisti. Se sanoi? Niin no, tuossa kyseisessä koulussa voisi muutama opettaja ja yksi rehtori ehkä uskoakin jotain tuollaista.
Mutta arvatkaa mikä tuossa tilanteessa oli ihan kaikkein parasta?
Se miehen aloituskysymys. Se ihan totta luulee...että minä hymyilen kuin Bree Van de Kamp (Täydelliset naiset) ja kipitän hakemaan jostain sievästä pikku laatikosta jossa lukee 02 parin pitkävartisia sukkia. Kahden viikon ja 50 000 fiktiivisen sanan jälkeen? Kun saatan just ja just muistaa että lapsillani on JALAT?
Niin no, kun sitä miettii, minä kai perheen kannalta olenkin istumalakossa..
sunnuntai 7. maaliskuuta 2010
Luin Kariston läpi
...ja totesin että yrittää pitää. Jollen yrittäisi, ottaisi aivoon sen verran etten tulisi toimeen itseni kanssa ja olisin sistten sietämätön ihminen kaikille muillekin...
Helevetinkuustoista, joudunko minä valitsemaan?
Ei tämä nyt mikään Sofien valinta ole sentään ("Nehmen Sie das Mädchen!" on lohduttomin elokuvarepliikki, jonka tiedän) mutta kirjoittajana olen keskiraskaan kenttäepätoivon vallassa!
On Karisto. Deadline 31.3. Ja on lupaus ja taloudellinen tarve kesäkuun Timantille. Deadline 5.4.
Mikähän minut sai luulemaan että pystyn molempiin? Tai jos voisin sulkea kaiken muun ulkopuolelle kokonaan niin ehkä. Ne kemialliset aineet jotka asiaa auttaisivat, eivät enää ole lain sallimissa rajoissa.
Okei, tiedän että Stephen Kingillä on kirjoja jotka on kirjoitettu sekä viinan että erinäisten tabujen vaikutuksen alaisena, ja lyöneet itsensä läpi ja mies on miljonääri ja vielä sillä on se sama perhekin joka oli silloin, mutta ei silti, ei ei. Sitä paitsi yksi niistä vaikutuksen alaisena kirjoitetuista kirjoista on Cujo, josta en ikinä ole tykännyt - ja vaikka laittomiin piristeisiin haluaisinkin ryhtyä niin en tietäisi miten..
Mutta siis minä en ole King, minä olen vain Reine ja joudun nyt miettimään mihin pystyn, mitä ehdin, ja mitä jaksan. Kirjallisuustentin olen jo suosiolla siirtänyt kevääseen, onneksi se oli mahdollista. Se ensimmäinen olisi meinaan ensi viikolla.
Se kurssi jolle minut on hyväksytty (liiketaloutta siis) alkaa vasta vapun tienoilla, thank god for small favors. Non stop -aloitukset ja henkilökohtaiset opetussuunnitelmat mättivät jonkun edellisen ryhmän kohdalla, siksi näin.
Minä voisin tietty yrittää aikatauluttaa. Että aamupäivisin Karistoa, iltapäivisin pokkaria, aina välissä kotitöitä, iltaisin runkoa seuraavan päivän tekstiin, tai jotain sinne päin. Yleensä käy kyllä niin että tulee Jotain sekoittamaan pakkaa kun teen tällaisia suunnitelmia ja sitten, kun en ole aikataulujen notkeaksi treenattu käyttäjä, romahtaa koko hoito.
Mutta olisi tuo kai yrittämisen arvoista? Siis se että sittenkin jatkaisin molempia. Vai onko se pelkkää perusteetonta suuruudenhulluutta?
*turhautuu pähkäillessään*
On Karisto. Deadline 31.3. Ja on lupaus ja taloudellinen tarve kesäkuun Timantille. Deadline 5.4.
Mikähän minut sai luulemaan että pystyn molempiin? Tai jos voisin sulkea kaiken muun ulkopuolelle kokonaan niin ehkä. Ne kemialliset aineet jotka asiaa auttaisivat, eivät enää ole lain sallimissa rajoissa.
Okei, tiedän että Stephen Kingillä on kirjoja jotka on kirjoitettu sekä viinan että erinäisten tabujen vaikutuksen alaisena, ja lyöneet itsensä läpi ja mies on miljonääri ja vielä sillä on se sama perhekin joka oli silloin, mutta ei silti, ei ei. Sitä paitsi yksi niistä vaikutuksen alaisena kirjoitetuista kirjoista on Cujo, josta en ikinä ole tykännyt - ja vaikka laittomiin piristeisiin haluaisinkin ryhtyä niin en tietäisi miten..
Mutta siis minä en ole King, minä olen vain Reine ja joudun nyt miettimään mihin pystyn, mitä ehdin, ja mitä jaksan. Kirjallisuustentin olen jo suosiolla siirtänyt kevääseen, onneksi se oli mahdollista. Se ensimmäinen olisi meinaan ensi viikolla.
Se kurssi jolle minut on hyväksytty (liiketaloutta siis) alkaa vasta vapun tienoilla, thank god for small favors. Non stop -aloitukset ja henkilökohtaiset opetussuunnitelmat mättivät jonkun edellisen ryhmän kohdalla, siksi näin.
Minä voisin tietty yrittää aikatauluttaa. Että aamupäivisin Karistoa, iltapäivisin pokkaria, aina välissä kotitöitä, iltaisin runkoa seuraavan päivän tekstiin, tai jotain sinne päin. Yleensä käy kyllä niin että tulee Jotain sekoittamaan pakkaa kun teen tällaisia suunnitelmia ja sitten, kun en ole aikataulujen notkeaksi treenattu käyttäjä, romahtaa koko hoito.
Mutta olisi tuo kai yrittämisen arvoista? Siis se että sittenkin jatkaisin molempia. Vai onko se pelkkää perusteetonta suuruudenhulluutta?
*turhautuu pähkäillessään*
perjantai 5. maaliskuuta 2010
Asioita joita ei kai pitäisi blogata mutta menköön..
Varoitus, sisältää tarinaa keskiäkäisen naisen alusvaatteista! Ei heikohermoisille!
46 ikävuotta ja aika monta annosta hyvää ruokaa, viiniä, suklaata ja need I say more..ovat tietty tehneet yhtä sun toista kropallekin. Paino seilaa tiettyjen mukavuus- tai ikävyysrajojen sisäpuolella ja vihdoinkin tuntuu että olen kutakuinkin sinut asian kanssa!
Niin, ja sen jälkeen kun lifestyle-kanava LIV aloitti joka kodin lähetykset, minä olen addiktoitunut kaikkiin niihin vaate- sun muihin ohjelmiin jossain sympaattiset gay-miehet stailaavat uusiksi kaikennnäköisiä naisia, ykkösenä Nätti nakuna -Gok! Eli kun pää kaipaa irtiottoa kotielämän faktoista ja läppärielämän fiktioista, niin murhapaikkatutkimusten sijasta katselen nykyisin näitä. Ihanaa turhuutta ja hymyä huulille.
Ja joskus ihan oikeasta hyödyllistä infoa, kuten miten mahtua siihen hameeseen joka kinnaa vain pikkuisen..
Shapereissa sen salaisuus, siis muotoilevissa alusvaatteissa! No niin, nyt se on kerrottu, tämä ämmä piilottelee muhkuroitaan shapereihin tämän talven jälkeen.
Innostuin tilaamaan muutamat vatsaalitistävät alushousut. Katselin noin summittain koot ja rastitin postimyyntiliikkeen kuvastosta tämän ja tuon ja tuonkin (osta nyt, köyhdy vähän kerrassaan myöhemmin...).
Suuri oli hämmästys kun paketti saapui. Siis kaikki tuli mitä pitikin, mutta yhtä pakettia katsoin epäluuloisena. Että alaosaa minun vain piti pukea, mitkä helekutin pullokkeet tässä on? Olenko tilannut bodyn vahingossa?
En ollut. Ne pullokkeet kuuluivat takapuolen päälle. Olin luullut tilanneeni vain vatsanlitistystä ja joo, oli siinä sitäkin.
Mutta että sain vielä ylimääräisen pyllynkin siinä mukana? Wau! Kyllä nyt kelpaa!
Vielä en ole uskaltanut niitä päälleni laittaa, joskin olisi ehkä pitänyt, koneella istuessa olisi ekstrapepusta voinut olla jopa hyötyä. Tämä viikko kun on mennyt ihan yhtä kirjoittaessa kuin edellinenkin.
Tänään en sitten kirjoita yhtikäs mitään muuta kuin tämän bloggauksen ja fb-kommentteja, ehkä jonkun sähköpostin jos siltä tuntuu. Jotta viikonloppuja kaikille!
46 ikävuotta ja aika monta annosta hyvää ruokaa, viiniä, suklaata ja need I say more..ovat tietty tehneet yhtä sun toista kropallekin. Paino seilaa tiettyjen mukavuus- tai ikävyysrajojen sisäpuolella ja vihdoinkin tuntuu että olen kutakuinkin sinut asian kanssa!
Niin, ja sen jälkeen kun lifestyle-kanava LIV aloitti joka kodin lähetykset, minä olen addiktoitunut kaikkiin niihin vaate- sun muihin ohjelmiin jossain sympaattiset gay-miehet stailaavat uusiksi kaikennnäköisiä naisia, ykkösenä Nätti nakuna -Gok! Eli kun pää kaipaa irtiottoa kotielämän faktoista ja läppärielämän fiktioista, niin murhapaikkatutkimusten sijasta katselen nykyisin näitä. Ihanaa turhuutta ja hymyä huulille.
Ja joskus ihan oikeasta hyödyllistä infoa, kuten miten mahtua siihen hameeseen joka kinnaa vain pikkuisen..
Shapereissa sen salaisuus, siis muotoilevissa alusvaatteissa! No niin, nyt se on kerrottu, tämä ämmä piilottelee muhkuroitaan shapereihin tämän talven jälkeen.
Innostuin tilaamaan muutamat vatsaalitistävät alushousut. Katselin noin summittain koot ja rastitin postimyyntiliikkeen kuvastosta tämän ja tuon ja tuonkin (osta nyt, köyhdy vähän kerrassaan myöhemmin...).
Suuri oli hämmästys kun paketti saapui. Siis kaikki tuli mitä pitikin, mutta yhtä pakettia katsoin epäluuloisena. Että alaosaa minun vain piti pukea, mitkä helekutin pullokkeet tässä on? Olenko tilannut bodyn vahingossa?
En ollut. Ne pullokkeet kuuluivat takapuolen päälle. Olin luullut tilanneeni vain vatsanlitistystä ja joo, oli siinä sitäkin.
Mutta että sain vielä ylimääräisen pyllynkin siinä mukana? Wau! Kyllä nyt kelpaa!
Vielä en ole uskaltanut niitä päälleni laittaa, joskin olisi ehkä pitänyt, koneella istuessa olisi ekstrapepusta voinut olla jopa hyötyä. Tämä viikko kun on mennyt ihan yhtä kirjoittaessa kuin edellinenkin.
Tänään en sitten kirjoita yhtikäs mitään muuta kuin tämän bloggauksen ja fb-kommentteja, ehkä jonkun sähköpostin jos siltä tuntuu. Jotta viikonloppuja kaikille!
torstai 4. maaliskuuta 2010
Onko mitään järkeä blogata?!?!?
...kun on pari viimeistä viikkoa käyttänyt kaikki vähänkin järkevät sanat fiktioihin? Tänään jo sentään Karistokin sai osansa, tilatut tekstit haukkasivat eilisen ja eiliseneilisen ja sitä edelliset eiliset. Ja pitäisi siivota proosaesseekin. Huomiseksi. Ja postata opelle.
Mieliala ei ole paras mahdollinen. Sellainen olo että -kele minä mitään siivoa,copypeistaan vaan! Kelpaa tai ei kelpaa..
Alaselkä on kiukutellut sen verran että suolakaivoksella istuskelu on onnistunut vain relaksanttien avulla. Sirdalud-pöhnäisenä syntyykin varsin mielenkiintoisia typoja.. paussit olen sitten täyttänyt Hella Hellillä (kirja) Livin lifestylellä ja FarmVillellä. Satu, Tekijän kuolema odottaa aivotoiminnan elpymistä, ei näillä eväillä, ei.Mutta palaan astialle!
Nittifemman on kipeänä. Ei mitään dramaattista, kurkkukipua ja lämpöilyä vaan. Huomenna tuo olisi kovasti jo kouluun menossa, ihme kakara! Minä voisin mennä hierojalle jos jostain sellaisen huomiseksi löytäisin.
Illalla kauppaa ja partio/taekwondoviemistä, kirjastosta Duma Key varauksesta, normitorstai siis.
Muoks, piti vielä mainita että päivän MeNaisissa oli artikkeli joka teki iloiseksi. Heikki Hurstin Laupeudentyön tiloissa toimii vapaaehtoisina kerran kuussa lauantaisin kolme kampaajaa; lahjoitustarvikkein ja halauspalkalla leikkaavat ja värjäävät kuosiin niiden ihmisten hiuksia jotka eivät pysty tuosta "ylellisyydestä" normihintaa maksamaan. ENEMMÄN TÄTÄ!!!
Mieliala ei ole paras mahdollinen. Sellainen olo että -kele minä mitään siivoa,copypeistaan vaan! Kelpaa tai ei kelpaa..
Alaselkä on kiukutellut sen verran että suolakaivoksella istuskelu on onnistunut vain relaksanttien avulla. Sirdalud-pöhnäisenä syntyykin varsin mielenkiintoisia typoja.. paussit olen sitten täyttänyt Hella Hellillä (kirja) Livin lifestylellä ja FarmVillellä. Satu, Tekijän kuolema odottaa aivotoiminnan elpymistä, ei näillä eväillä, ei.Mutta palaan astialle!
Nittifemman on kipeänä. Ei mitään dramaattista, kurkkukipua ja lämpöilyä vaan. Huomenna tuo olisi kovasti jo kouluun menossa, ihme kakara! Minä voisin mennä hierojalle jos jostain sellaisen huomiseksi löytäisin.
Illalla kauppaa ja partio/taekwondoviemistä, kirjastosta Duma Key varauksesta, normitorstai siis.
Muoks, piti vielä mainita että päivän MeNaisissa oli artikkeli joka teki iloiseksi. Heikki Hurstin Laupeudentyön tiloissa toimii vapaaehtoisina kerran kuussa lauantaisin kolme kampaajaa; lahjoitustarvikkein ja halauspalkalla leikkaavat ja värjäävät kuosiin niiden ihmisten hiuksia jotka eivät pysty tuosta "ylellisyydestä" normihintaa maksamaan. ENEMMÄN TÄTÄ!!!
sunnuntai 28. helmikuuta 2010
Siitä tuli Koti sydämelle
Tosi omaperäistä, mutta siis joo.
Se lähti tänään editoituna tilaajalle.
Nyt on olo tyhjähkö
Se lähti tänään editoituna tilaajalle.
Nyt on olo tyhjähkö
perjantai 26. helmikuuta 2010
Otsikko uusiksi, eli paikka, joka/jossa/jonne...
Toukokuun Lääkäri-pokkarin työnimi oli Kahden kauppa. Tiesin jo laittaessa että se menee toimituksessa uusiksi. Ihan ookoo minulle.
Mutta nyt kävi niin ettei se toimi edes työnimenä. Nimittäin ne kolmas, neljäs ja viideskään eivät tyytyneet korvapuusteihin vaan vaativat tilaa, ääntä, ja omaa tarinaa. Romantiikkaa niittenkin tarinaan voi toki sisällyttää, teema ei katoa, ja kuten melkein aina, niiden tarinasta tulee mielenkiintoisempi kuin the Sankariparin. 'huoh*.
Mikä tälle sortin sakille olisi sitten sen verran yhteinen nimittäjä että siitä saisi otsikon? Kyllä se taitaa olla tapahtumapaikka,imaginäärinen keskikokoinen kunta Kuopion kupeessa, nimeltä Karistovaara. Useampi tyyppi on matkustanut ympäri maailmaa ja palannut sinne takaisin. Joku ei ole sieltä ikinä halunnut lähteäkään ja sankaritar löytää sieltä kotikaupungin josta on aina haaveillut.
Eli siihen kai sitten pitäisi otsikko perustaa. Kurjaa kun mieleen tulee sitten pelkkiä kliseitä tyyliin Sydämeesi kodin teen(joka on siis Billie Lettsin kirja josta tykkään hurjasti, siirappisesta otsikosta huolimatta).
Oliskohan tässä kohtaa hyötyä niistä jääkaappirunomagneeteista? Pitäisiköhän hommata sellaiset, tulevia tilausjuttuja ajatellen?
Mutta nyt kävi niin ettei se toimi edes työnimenä. Nimittäin ne kolmas, neljäs ja viideskään eivät tyytyneet korvapuusteihin vaan vaativat tilaa, ääntä, ja omaa tarinaa. Romantiikkaa niittenkin tarinaan voi toki sisällyttää, teema ei katoa, ja kuten melkein aina, niiden tarinasta tulee mielenkiintoisempi kuin the Sankariparin. 'huoh*.
Mikä tälle sortin sakille olisi sitten sen verran yhteinen nimittäjä että siitä saisi otsikon? Kyllä se taitaa olla tapahtumapaikka,imaginäärinen keskikokoinen kunta Kuopion kupeessa, nimeltä Karistovaara. Useampi tyyppi on matkustanut ympäri maailmaa ja palannut sinne takaisin. Joku ei ole sieltä ikinä halunnut lähteäkään ja sankaritar löytää sieltä kotikaupungin josta on aina haaveillut.
Eli siihen kai sitten pitäisi otsikko perustaa. Kurjaa kun mieleen tulee sitten pelkkiä kliseitä tyyliin Sydämeesi kodin teen(joka on siis Billie Lettsin kirja josta tykkään hurjasti, siirappisesta otsikosta huolimatta).
Oliskohan tässä kohtaa hyötyä niistä jääkaappirunomagneeteista? Pitäisiköhän hommata sellaiset, tulevia tilausjuttuja ajatellen?
keskiviikko 24. helmikuuta 2010
Päivitystä pitkästä aikaa
Onpas viime bloggauksesta vierähtänyt...puolustukseksi sanottakoon että deadlinet kolkuttelevat ovella ja aika on mennyt fiktiotekstiä tahkotessa. Kaksi tilausnovellia, pari muuta juttua ja toukokouun Lääkäri-pokkaria jossa seikkaillaan koulussa, balettikoulussa ja sairaalassakin piipahdetaan. Taustatietoja on haettu mm. hakusanoilla Kuopio kulttuuri, hyperglykemia ensiapu ja terveydenhoitaja työpaikat.
Perhe on talvilomalla, ja kuten aina, ihmettelen sitä miten tekstinteko on sujuvaa arkihälinän keskellä. Ajattelupuoleen tarvitsen aina välillä omaa rauhaa,samoin toipumiseen kirjoitusurakasta, mutta tarinan siirtäminen wordiin sujuu kotihälinän keskellä edelleen hyvin.
Sää olisi mitä erinomaisin talviselle ulkoilulle. Valitettavasti sitä osaa arvostaa enää perheen nuorin. Mikä tahansa ylitarjontana alkaa tympäistä ja talvea alkaa olla jo enemmän kuin sietää. Työpisteessänikin on taas kylmä. Siitäkö päivittäiset sanasaaliit johtuvatkin, on syytä naputella jotta näpit pysyvät lämpiminä.
Ei mitään sen kummempaa auringon alla, nyt takaisin suolakaivokselle.
Perhe on talvilomalla, ja kuten aina, ihmettelen sitä miten tekstinteko on sujuvaa arkihälinän keskellä. Ajattelupuoleen tarvitsen aina välillä omaa rauhaa,samoin toipumiseen kirjoitusurakasta, mutta tarinan siirtäminen wordiin sujuu kotihälinän keskellä edelleen hyvin.
Sää olisi mitä erinomaisin talviselle ulkoilulle. Valitettavasti sitä osaa arvostaa enää perheen nuorin. Mikä tahansa ylitarjontana alkaa tympäistä ja talvea alkaa olla jo enemmän kuin sietää. Työpisteessänikin on taas kylmä. Siitäkö päivittäiset sanasaaliit johtuvatkin, on syytä naputella jotta näpit pysyvät lämpiminä.
Ei mitään sen kummempaa auringon alla, nyt takaisin suolakaivokselle.
keskiviikko 17. helmikuuta 2010
Valmis!
Meinaan proosaesseen ykkösversio. Halleluja! Tää ei vilkaisekaan koko kirjaan ainakaan viikkoon, ei ennen kuin vertaispalautetehtävä pitää palauttaa!
sunnuntai 14. helmikuuta 2010
Onko sanatankkausasemia olemassa?
Minusta tuntuu että olen viime viikon ja tämän viikonlopun aikana tuhlannut omani loppuun. Kirjoja olisi vino pino odottamassa mutta yksikään niistä ei ole sellainen että niistä voisi kiireesti ahmia täydennystä vajeeseen.
Ehkä sitten jotain aivan muuta. Ulkoilutapahtuma, uskokaa tai älkää. Suomen Partiolaisten 100-vuotis-avaijaisjuhla. Sinne mennään, jospa k-k-k-kylmänkirkas talvipäivä putsaisi pölyt päästä ja lataisi sinne paljon viisasta sanottavaa (hah).
Ei silti, on tämä ollut kokemus. Kirjojen suhteen olen ollut iloinen bulimikko, ahminut niitä. Toki pysähtynyt maistelemaankin mutta nautiskellen, repostelematta. Niin minä syön ruokanikin, voin valikoida lautaselle, mutta sitten kun se siinä on, en jää närppimään että mikä tää on ja mikä tää.( Sellaisen syömisen katseleminen herättää totta puhuen minussa jotain outoa kiukkua, jonka alkuperä on hämärän peitossa. Olenko nirsoillut pienenä ja saanut vaikka luunapin tai tukkapöllyn?)
Suistola on joka tapauksessa kirja olen joutunut lukemaan pala kerrallaan, tuoteselosteita ja ravintoainekoostumusta tutkaillen.
Esseetä varten piti ottaa koko kirjasta yksi alue tarkasteltavaksi. Ajattelin ensin että kerronta, joka on Suistolassa hämärää, harhapolkuja täynnä ja paikka paikoin suorastaan raivostuttavan sokkeloista. Kertojasta opiskellessa muistutettiin kertojan ja henkilön - vaikka nämä olisivat yksi ja sama - erillisyydestä. Siis kertoja on kertojana eri asemassa kuin henkilönä. Joo. Epäilemättä.
Mutta tässä kirjassa kertojaa ja henkilöä on vaikea erottaa toisistaan. Kerronta on niin kuin Martti itse, piilosilla itsensä kanssa.
Minä en ole tärkeä, hän sanoo ja nostaa vähä vähältä itsensä tarinan tärkeimmäksi henkilöksi. Hän puhuu rakkaudesta yhdessä lauseessa, tietystä ihmisestä seuraavassa, lähes saumattomasti ja juuri kun lukija on harhautunut luulemaan että hän sitten rakastaa tätä yhtä ihmistä, selviää että rakkauden kohde onkin joku toinen.
Yllättäen tämä syventynyt lukeminen onkin tuntunut hyvältä. Ei niin että minä riemusta kiljuen tämän jälkeen tartun kaikkiin lempikirjoihin ja repostelen ne samalla tavalla läpi. Jotain rajaa! Jotkut tarinat on syytä jättää sisäisten mielikuvien ja tunnelmien lähteiksi, ilman analyysia.
Ehkä sitten jotain aivan muuta. Ulkoilutapahtuma, uskokaa tai älkää. Suomen Partiolaisten 100-vuotis-avaijaisjuhla. Sinne mennään, jospa k-k-k-kylmänkirkas talvipäivä putsaisi pölyt päästä ja lataisi sinne paljon viisasta sanottavaa (hah).
Ei silti, on tämä ollut kokemus. Kirjojen suhteen olen ollut iloinen bulimikko, ahminut niitä. Toki pysähtynyt maistelemaankin mutta nautiskellen, repostelematta. Niin minä syön ruokanikin, voin valikoida lautaselle, mutta sitten kun se siinä on, en jää närppimään että mikä tää on ja mikä tää.( Sellaisen syömisen katseleminen herättää totta puhuen minussa jotain outoa kiukkua, jonka alkuperä on hämärän peitossa. Olenko nirsoillut pienenä ja saanut vaikka luunapin tai tukkapöllyn?)
Suistola on joka tapauksessa kirja olen joutunut lukemaan pala kerrallaan, tuoteselosteita ja ravintoainekoostumusta tutkaillen.
Esseetä varten piti ottaa koko kirjasta yksi alue tarkasteltavaksi. Ajattelin ensin että kerronta, joka on Suistolassa hämärää, harhapolkuja täynnä ja paikka paikoin suorastaan raivostuttavan sokkeloista. Kertojasta opiskellessa muistutettiin kertojan ja henkilön - vaikka nämä olisivat yksi ja sama - erillisyydestä. Siis kertoja on kertojana eri asemassa kuin henkilönä. Joo. Epäilemättä.
Mutta tässä kirjassa kertojaa ja henkilöä on vaikea erottaa toisistaan. Kerronta on niin kuin Martti itse, piilosilla itsensä kanssa.
Minä en ole tärkeä, hän sanoo ja nostaa vähä vähältä itsensä tarinan tärkeimmäksi henkilöksi. Hän puhuu rakkaudesta yhdessä lauseessa, tietystä ihmisestä seuraavassa, lähes saumattomasti ja juuri kun lukija on harhautunut luulemaan että hän sitten rakastaa tätä yhtä ihmistä, selviää että rakkauden kohde onkin joku toinen.
Yllättäen tämä syventynyt lukeminen onkin tuntunut hyvältä. Ei niin että minä riemusta kiljuen tämän jälkeen tartun kaikkiin lempikirjoihin ja repostelen ne samalla tavalla läpi. Jotain rajaa! Jotkut tarinat on syytä jättää sisäisten mielikuvien ja tunnelmien lähteiksi, ilman analyysia.
perjantai 12. helmikuuta 2010
Perjantai
Tänään on perjantai ja minulla oli hirmuinen kiusaus luvata itselleni että en koske tänään esseehen ollenkaan. Sen ykkösversion palautuspäivä on muuten 17.2.
En kuitenkaan lupaa mitään. Siltikään vaikka aion nauttia pääsääntöisesti hieman kepeämmästä ohjelmasta.
Eilen tuli olo että hetimulletännenyt helppotajuista luettavaa! Onneksi Kolmio-pokkareiden vapaakappaleita ajelehtii talossa. Tartuin yhteen, Morsiameen joka ei tahtonut. Viime aikoina en ole ehtinyt lukea niitäkään. Yleensä kyllä luen. Miten voisin kirjoittaa genreä jos olisin liian ylimielinen lukeakseni sitä? Ja jos joku nyt vielä miettii, mitä virkaa on romanttisella hömpällä niin olkaatten hyvät, yksi virka lisää - se jäähdyttää ylikuumentunutta päätä. Tuikitärkeä tehtävä!
Mutta siis tosiaan, en päätä mitään esseen suhteen. Kuten koko tuo kirjallisuuskurssin aloittaminen avoimessa - tarkoitus on nauttia matkasta. Pieniä etappeja toki voi asetella pitkin matkaa, mutta kun ei opiskele tutkinnon kuva silmissä, katoaa puolet stressistä ja ainakin minua se auttaa keskittymään.
Eilen tein muutenkin Jotain Aivan Muuta, leivoin ranskalaisen suklaakakun. Sen jauhottoman. Koemaistamus tekemättä, mutta tuoksui ja näytti hyvältä. Viimeksi jopa mies joka tunnetusti ei tykkää makeasta, söi kaksi palaa.
Ja tänään täällä juodaan ystävänpäiväkahvit illalla, siitä leipominen (se jatkuu kun 02 tulee koulusta, tehdään ainakin sydänkeksejä). Sunnuntaina kun on Ysivitosella työpäivä ja meillä muilla partiohappeningia ulkona. Partio 100 vuotta avajaistapahtuma.
Eli elämässä on monta hyvää asiaa, kotona ja kodin ulkopuolella. Enempää ei voisi tällä hetkellä toivoa (muuta kuin hiljaa mielessään muutamia pikku juttuja..)
En kuitenkaan lupaa mitään. Siltikään vaikka aion nauttia pääsääntöisesti hieman kepeämmästä ohjelmasta.
Eilen tuli olo että hetimulletännenyt helppotajuista luettavaa! Onneksi Kolmio-pokkareiden vapaakappaleita ajelehtii talossa. Tartuin yhteen, Morsiameen joka ei tahtonut. Viime aikoina en ole ehtinyt lukea niitäkään. Yleensä kyllä luen. Miten voisin kirjoittaa genreä jos olisin liian ylimielinen lukeakseni sitä? Ja jos joku nyt vielä miettii, mitä virkaa on romanttisella hömpällä niin olkaatten hyvät, yksi virka lisää - se jäähdyttää ylikuumentunutta päätä. Tuikitärkeä tehtävä!
Mutta siis tosiaan, en päätä mitään esseen suhteen. Kuten koko tuo kirjallisuuskurssin aloittaminen avoimessa - tarkoitus on nauttia matkasta. Pieniä etappeja toki voi asetella pitkin matkaa, mutta kun ei opiskele tutkinnon kuva silmissä, katoaa puolet stressistä ja ainakin minua se auttaa keskittymään.
Eilen tein muutenkin Jotain Aivan Muuta, leivoin ranskalaisen suklaakakun. Sen jauhottoman. Koemaistamus tekemättä, mutta tuoksui ja näytti hyvältä. Viimeksi jopa mies joka tunnetusti ei tykkää makeasta, söi kaksi palaa.
Ja tänään täällä juodaan ystävänpäiväkahvit illalla, siitä leipominen (se jatkuu kun 02 tulee koulusta, tehdään ainakin sydänkeksejä). Sunnuntaina kun on Ysivitosella työpäivä ja meillä muilla partiohappeningia ulkona. Partio 100 vuotta avajaistapahtuma.
Eli elämässä on monta hyvää asiaa, kotona ja kodin ulkopuolella. Enempää ei voisi tällä hetkellä toivoa (muuta kuin hiljaa mielessään muutamia pikku juttuja..)
torstai 11. helmikuuta 2010
Kaksi kolmesta ei liene paha?
Ennen kuin käyn päivän Suistola-annokseen käsiksi, kurkkasin luntiksi tuon peruskurssin tavoitteet:
- huomaat kaunokirjallisen teoksen rakentuvan erilaisista elementeistä, jotka vaikuttavat sen merkityksen muodostumiseen
- tutustut proosan ja lyriikan analyysin perusvälineisiin ja -käsitteisiin
- ymmärrät mitä kirjallisuustieteellisellä analyysillä tarkoitetaan.
*Viime kuukausina minä totisesti olen huomannut kaunokirjallisen teoksen rakentuvan erilaisista elementeistä. Erilaisista, kuin mikään siihen asti lukemalla löytämäni kaunokirjallisuuteen liittyvä oivallus. Voi olla että eniten järkytyin käsitteestä "narratologinen yksikkö".
* Perusvälineet ja käsitteet ovat olleet aikuistenoikeesti mielenkiintoisia. Tarjonneet paljon iloisia ahaa-elämyksiä parhaimmillaan ja kehnoimmillaan äköttelyä tyyliin: tarviiko nyt tällekin muka keksiä joku hieno nimi? Lisää tätä, siis!
Luulin muuten että tuskastuisin lähdeviitehemmoihin. Joskus muinaisina vuosina luin mielenkiintoisista aiheesta kirjoja jotka olivat täynnä ilmaisuja "X.n mukaan" "Y sanoo teoksessaan" "Jos tarkastelemme asiaa Z:n ajatuksen näkökulmasta" ja ne saivat minut melkein kirkumaan että halooo, missä oli pointti ja missä ovat sinun omat ajatuksesi?
Ei tiedon tarvitse olla viihteellistä, en minä sitä, mutta se voisi olla...mielenkiintoista. Ei se saa olla mutua (= vain kirjoittajan omia ajatuksia), mutta ehkä vähempi riittäisi?
Kypsyin muokkaamaan itseäni tältä osin (terveisiä Kirstille Häiriöklinikalle!) eikä se loppupeleistä tehnyt kipeää päin vastoin.
* mutta tuo kolmas - ymmärrät mitä kirjallisuustieteellisellä analyysilla tarkoitetaan?
Ymmärrän sitä palasina, osia siitä. Ainakin luulen ymmärtäväni. Joku osa,esimerkiksi intertekstuaalisuuden käsite on selkeä ja suorastaan riemastuttavan vapauttava kirjoittajalle joka tuskailee neuroosiin asti että onkohan joku jo kirjoittanut jotain tällaista.
Mutta että ymmärtäisin koko pakettia? Kun joistain käsitteistä tulee sellainen hailea ajatus että voihan sitä toki näinkin ja ihankivajuu...mutta jos vaikka vain lukisi ja nauttisi silti?
Mutta kaksi kolmesta ei varmaan ole paha? Ja se kolmaskin ehkä kirkastuu matkan jatkuessa.
Siihen mennessä voin olla iloinen siitä ettei ollut neljättä tavoitetta, sitä että ymmärtäisin, miksi...
- huomaat kaunokirjallisen teoksen rakentuvan erilaisista elementeistä, jotka vaikuttavat sen merkityksen muodostumiseen
- tutustut proosan ja lyriikan analyysin perusvälineisiin ja -käsitteisiin
- ymmärrät mitä kirjallisuustieteellisellä analyysillä tarkoitetaan.
*Viime kuukausina minä totisesti olen huomannut kaunokirjallisen teoksen rakentuvan erilaisista elementeistä. Erilaisista, kuin mikään siihen asti lukemalla löytämäni kaunokirjallisuuteen liittyvä oivallus. Voi olla että eniten järkytyin käsitteestä "narratologinen yksikkö".
* Perusvälineet ja käsitteet ovat olleet aikuistenoikeesti mielenkiintoisia. Tarjonneet paljon iloisia ahaa-elämyksiä parhaimmillaan ja kehnoimmillaan äköttelyä tyyliin: tarviiko nyt tällekin muka keksiä joku hieno nimi? Lisää tätä, siis!
Luulin muuten että tuskastuisin lähdeviitehemmoihin. Joskus muinaisina vuosina luin mielenkiintoisista aiheesta kirjoja jotka olivat täynnä ilmaisuja "X.n mukaan" "Y sanoo teoksessaan" "Jos tarkastelemme asiaa Z:n ajatuksen näkökulmasta" ja ne saivat minut melkein kirkumaan että halooo, missä oli pointti ja missä ovat sinun omat ajatuksesi?
Ei tiedon tarvitse olla viihteellistä, en minä sitä, mutta se voisi olla...mielenkiintoista. Ei se saa olla mutua (= vain kirjoittajan omia ajatuksia), mutta ehkä vähempi riittäisi?
Kypsyin muokkaamaan itseäni tältä osin (terveisiä Kirstille Häiriöklinikalle!) eikä se loppupeleistä tehnyt kipeää päin vastoin.
* mutta tuo kolmas - ymmärrät mitä kirjallisuustieteellisellä analyysilla tarkoitetaan?
Ymmärrän sitä palasina, osia siitä. Ainakin luulen ymmärtäväni. Joku osa,esimerkiksi intertekstuaalisuuden käsite on selkeä ja suorastaan riemastuttavan vapauttava kirjoittajalle joka tuskailee neuroosiin asti että onkohan joku jo kirjoittanut jotain tällaista.
Mutta että ymmärtäisin koko pakettia? Kun joistain käsitteistä tulee sellainen hailea ajatus että voihan sitä toki näinkin ja ihankivajuu...mutta jos vaikka vain lukisi ja nauttisi silti?
Mutta kaksi kolmesta ei varmaan ole paha? Ja se kolmaskin ehkä kirkastuu matkan jatkuessa.
Siihen mennessä voin olla iloinen siitä ettei ollut neljättä tavoitetta, sitä että ymmärtäisin, miksi...
keskiviikko 10. helmikuuta 2010
Onkohan tämä nyt oikeasti niin kuin esseen pitää olla...
ja tämä ajatus jatkuu: kun tämähän on vain näitä minun kirjoitelmiani.
Kaksi sivua kymmenestä, ei edes valmiina vaan ruutuvihosta Wordiin ammennettuna raakatekstinä ja kun tämä epäilys iskee on syytä lyödä Wordista Suistola-niminen tiedosto umpeen tältä päivältä ja keskittyä ihan muihin juttuihin. Kariston suhteen tiedän mitä tulee tapahtumaan mutta sanat ovat vielä hakusessa, ja Kolmiolta ei tänään tunnu, jospa huomenna.
Perhe on saanut ihan kunniallista ruokaa mutta häpeän kertoa että olen itse porsastellut kaikella epäterveellisellä tänään. Ryhtiliike huomenna.
Ja Täydellisiä naisia iltapalaksi!
Kaksi sivua kymmenestä, ei edes valmiina vaan ruutuvihosta Wordiin ammennettuna raakatekstinä ja kun tämä epäilys iskee on syytä lyödä Wordista Suistola-niminen tiedosto umpeen tältä päivältä ja keskittyä ihan muihin juttuihin. Kariston suhteen tiedän mitä tulee tapahtumaan mutta sanat ovat vielä hakusessa, ja Kolmiolta ei tänään tunnu, jospa huomenna.
Perhe on saanut ihan kunniallista ruokaa mutta häpeän kertoa että olen itse porsastellut kaikella epäterveellisellä tänään. Ryhtiliike huomenna.
Ja Täydellisiä naisia iltapalaksi!
Tarinoita tarinoiden sisällä
Tiedän ettei subjektiivisella kokemuksella ole sanansijaa kirjallisessa tutkimuksessa (eri asia sitten mitä siitä seikasta ajattelen, mutta sama se). Pitääkö lähteä siitä että jokaisella tarinan sisäiselläkin tarinalla on merkityksensä?
Aloitus on suora lainaus siitä mitä juuri kirjoitin kirjallisuuskurssin foorumille, koskien proosaesseetä. Jos joku tämän blogin lukijoista on lukenut Pirjo Hassisen Suistola -kirjan, ymmärtää kysymyksen. Kirjahan on varsinainen takaumien sekametelisoppa, hajallaan oleva palapeli, johon tulee tolkku vasta ihan lopussa. Kirjan nimeäkin saa ihmetellä viimeiseen lukuun asti. Että mikä hemmetin Suistola, kaikesta muusta tässä puhutaan väsymykseen asti...
Potkua työskentelyyn ovat toki antaneet pari päivää sitten saamani meili (siitä lisää tuonnempana) ja tänään tullut puhelinsoitto (Valtava halaus soittajalle, ihan älyttömän iloinen että tartuit luuriin, olet rakas!). Myös Karisto-kässäri ja Kolmiopokkari ovat saaneet sanoja jonoksi ja rivejä pinoksi kuten muuan kolmiokollega taannoin osuvasti sanoi.
Paikallinen alakoulu järjestää ystävänpäivädiskon tänään. Ekaluokkalaisenikin haluaa diskoon, (joka siis on ykkös- kakkosille klo 16.30-17.30 ja ylemmille luokille 18-20)ja sinne hänen pitää pääsemän "vaikken mä mitään tanssia halua...". Buffetti ja kasvomaalaus ovat parempi houkutin tuon ikäiselle pojalle.
Ei mitään ihmeellistä auringon alla. Varsin tervetullut energiapiikki, erityisesti näihin kirjoitushommiin. Johan tässä tuli lorvittuakin.
Aloitus on suora lainaus siitä mitä juuri kirjoitin kirjallisuuskurssin foorumille, koskien proosaesseetä. Jos joku tämän blogin lukijoista on lukenut Pirjo Hassisen Suistola -kirjan, ymmärtää kysymyksen. Kirjahan on varsinainen takaumien sekametelisoppa, hajallaan oleva palapeli, johon tulee tolkku vasta ihan lopussa. Kirjan nimeäkin saa ihmetellä viimeiseen lukuun asti. Että mikä hemmetin Suistola, kaikesta muusta tässä puhutaan väsymykseen asti...
Potkua työskentelyyn ovat toki antaneet pari päivää sitten saamani meili (siitä lisää tuonnempana) ja tänään tullut puhelinsoitto (Valtava halaus soittajalle, ihan älyttömän iloinen että tartuit luuriin, olet rakas!). Myös Karisto-kässäri ja Kolmiopokkari ovat saaneet sanoja jonoksi ja rivejä pinoksi kuten muuan kolmiokollega taannoin osuvasti sanoi.
Paikallinen alakoulu järjestää ystävänpäivädiskon tänään. Ekaluokkalaisenikin haluaa diskoon, (joka siis on ykkös- kakkosille klo 16.30-17.30 ja ylemmille luokille 18-20)ja sinne hänen pitää pääsemän "vaikken mä mitään tanssia halua...". Buffetti ja kasvomaalaus ovat parempi houkutin tuon ikäiselle pojalle.
Ei mitään ihmeellistä auringon alla. Varsin tervetullut energiapiikki, erityisesti näihin kirjoitushommiin. Johan tässä tuli lorvittuakin.
sunnuntai 7. helmikuuta 2010
Mahalasku ja mahamyrsky
Eilinen ei oikein ollut minun päiväni. Eikä tämäkään, ainakaan aamu.
Se oli suloista kun oltiin tosiveljen pikkupojan nelivuotispäivillä - 02 sai kutsun - ja siellä yksi pikkuvieras kysyi minulta että olenko päivänsankarin mummo. Jouduin vastaamaan että en, mutta oli kuin olisi lahjan saanut. Minä ihan simppelisti ilahduin mummoluuloista. Luulen että Satu ymmärtää.
Kun Ysivitonen ja Ysiseiska olivat pieniä, heillä oli leikki. Kävelivät ympyrää meidän sängyllä ja hokivat "mummo...mummo...mummo...mummo...ai!(heittäydytään patjalle pitkäkseen). MUMMO KAATU!"
Karmea leikkiloru? No, eivätkös ne kautta aikojen ole olleet? Muistan lukeneeni että "Ring around the Rosie" olisi peräti mustansurman inspiroima. Luotettavaa tietoa tämä ei ole mutta mielenkiintoista jos näin on.
No, joka tapauksessa tämä mummo kaatu. Saunan lattialle.
Prkles, siinä ei ollut edes saippuaa. Mutta niin vain kävi. Oikea jalka lipesi alta kun astuin löylyhuoneesta pesuhuoneen puolelle ja päädyin vasemmalle kyljelle. Pää ei onneksi kolahtanut mutta kipeetä saivat oikean jalan varpaat, vasen polvi, vasen lonkka ja vasen hartia.
Tämä onkin vaikeuttanut makuulla olemista tänään. Kun sitten neljän maissa aamulla heräsin hirmumyrskyyn, sisuksissani. Perheessä on vieraillut vatsatauti viime viikon aikana ja nyt oli minun vuoroni.
Neljästä noin kuuteen kuvittelin kuolevani ja kuudesta noin kahdeksaan aamulla toivoin sitä. Kuume nousi iltapäivällä.
Ja minä kun kuvittelin että tämä viikko olisi tarmokasta pokkari- , karisto- ja ennen kaikkea proosaesseen kirjoittamista. Tiedän että mahataudit menevät kyllä nopeasti ohi, mutta tuntuu että sekä motoriikka että aivotoiminta on lingotty myrskyssä jonnekin hevon kuuseen.
Ehkäpä minä sitten tarvitsin pikku pysähdyksen..
Se oli suloista kun oltiin tosiveljen pikkupojan nelivuotispäivillä - 02 sai kutsun - ja siellä yksi pikkuvieras kysyi minulta että olenko päivänsankarin mummo. Jouduin vastaamaan että en, mutta oli kuin olisi lahjan saanut. Minä ihan simppelisti ilahduin mummoluuloista. Luulen että Satu ymmärtää.
Kun Ysivitonen ja Ysiseiska olivat pieniä, heillä oli leikki. Kävelivät ympyrää meidän sängyllä ja hokivat "mummo...mummo...mummo...mummo...ai!(heittäydytään patjalle pitkäkseen). MUMMO KAATU!"
Karmea leikkiloru? No, eivätkös ne kautta aikojen ole olleet? Muistan lukeneeni että "Ring around the Rosie" olisi peräti mustansurman inspiroima. Luotettavaa tietoa tämä ei ole mutta mielenkiintoista jos näin on.
No, joka tapauksessa tämä mummo kaatu. Saunan lattialle.
Prkles, siinä ei ollut edes saippuaa. Mutta niin vain kävi. Oikea jalka lipesi alta kun astuin löylyhuoneesta pesuhuoneen puolelle ja päädyin vasemmalle kyljelle. Pää ei onneksi kolahtanut mutta kipeetä saivat oikean jalan varpaat, vasen polvi, vasen lonkka ja vasen hartia.
Tämä onkin vaikeuttanut makuulla olemista tänään. Kun sitten neljän maissa aamulla heräsin hirmumyrskyyn, sisuksissani. Perheessä on vieraillut vatsatauti viime viikon aikana ja nyt oli minun vuoroni.
Neljästä noin kuuteen kuvittelin kuolevani ja kuudesta noin kahdeksaan aamulla toivoin sitä. Kuume nousi iltapäivällä.
Ja minä kun kuvittelin että tämä viikko olisi tarmokasta pokkari- , karisto- ja ennen kaikkea proosaesseen kirjoittamista. Tiedän että mahataudit menevät kyllä nopeasti ohi, mutta tuntuu että sekä motoriikka että aivotoiminta on lingotty myrskyssä jonnekin hevon kuuseen.
Ehkäpä minä sitten tarvitsin pikku pysähdyksen..
perjantai 5. helmikuuta 2010
Hyvä ruoka - parempi mieli ja minä en tykkää Susanista
Otsikoiden stilisointikurssi voisi olla paikallaan, mutta minkäs mahtaa!
Nukuin aamulla liikaa - perhe lähti kouluun/töihin ja minä havahduin uppohorteesta kello YHDEKSÄN KOLMEKYMMENTÄ mikä on jo lähes iltapäivä minulle! Olo oli sen mukainen. Väsytti ja ketutti koko elämä, inhotti oma itse, tehdyt ja tekemättömät työt, kämppä, kaikki. Petasin sängyn, tyhjensin tiskarin, korjasin virtuaaliruusut (FarmVille-koukussa eikä edes hävetä!)ja sitten aamupalalle.
ja what do you know, kuppi kahvia, annos mustikkapuuroa ja kourallinen cashew-pähkinöitä myöhemmin elämä ei ollutkaan enää yhtään hassumpaa. Aikuistenoikeesti!
Kirjastosta kävin ahmimassa kasan luettavaa ja sen essee-kirjan,joka nyt sittenkin on Pirjo Hassisen Suistola. Kun se Saision Betoniyöt oli mulla varauksessa mutta kerrankos sitä katsoo Helmetin luettelon väärin. Olin varannut näytelmäversion. Peruutin. Etsittin hyllystä sitä romaania, löytyi...ei löytynytkään, äänikirja.
Minä en tykkää äänikirjoista, edes niistä hyvin luetuista. Olin lapsena kuunnelmien ystävä mutta nykyisin tuntuu että näyttelijän/lukijan ääni sotkee sitä miten haluan kirjan kokea.Varmaan toki sopeutuisin jos olisin pakko (en näkisi lukea jonain päivänä). Ajatuskin tilanteesta tosin hytisyttää..
Teeveepuolella ollaan Ysivitosen kanssa katsottu muutama jakso kerrallaan Täydellisten naisten ensimmäisiä tuotantokausia. Hauskaa. Paitsi että totesin etten tykkää Susanista. Sähläävä, vänkyttävä minäminäminäkeskeinen neurootikko ei herätä lämpöä. Samalla tavalla kuin en tykkää Salkkareiden Jennistä, jonka pitäisi tatuoida käsivarteensa "mä oon ihan kamalan pahoillani", kun kuitenkin tarvitsee sitä lausetta säännöllisesti.
Saippua kohtuullisesti nautittuna on terapeuttista. Kun alkaa suusta tulla kuplia on syytä pitää tauko. Lienen siinä vaiheessa kun kerran avaudun blogissa teeveeihmisistä. Eli dokkareita vain ja ennen kaikkea kirjoja!
Nukuin aamulla liikaa - perhe lähti kouluun/töihin ja minä havahduin uppohorteesta kello YHDEKSÄN KOLMEKYMMENTÄ mikä on jo lähes iltapäivä minulle! Olo oli sen mukainen. Väsytti ja ketutti koko elämä, inhotti oma itse, tehdyt ja tekemättömät työt, kämppä, kaikki. Petasin sängyn, tyhjensin tiskarin, korjasin virtuaaliruusut (FarmVille-koukussa eikä edes hävetä!)ja sitten aamupalalle.
ja what do you know, kuppi kahvia, annos mustikkapuuroa ja kourallinen cashew-pähkinöitä myöhemmin elämä ei ollutkaan enää yhtään hassumpaa. Aikuistenoikeesti!
Kirjastosta kävin ahmimassa kasan luettavaa ja sen essee-kirjan,joka nyt sittenkin on Pirjo Hassisen Suistola. Kun se Saision Betoniyöt oli mulla varauksessa mutta kerrankos sitä katsoo Helmetin luettelon väärin. Olin varannut näytelmäversion. Peruutin. Etsittin hyllystä sitä romaania, löytyi...ei löytynytkään, äänikirja.
Minä en tykkää äänikirjoista, edes niistä hyvin luetuista. Olin lapsena kuunnelmien ystävä mutta nykyisin tuntuu että näyttelijän/lukijan ääni sotkee sitä miten haluan kirjan kokea.Varmaan toki sopeutuisin jos olisin pakko (en näkisi lukea jonain päivänä). Ajatuskin tilanteesta tosin hytisyttää..
Teeveepuolella ollaan Ysivitosen kanssa katsottu muutama jakso kerrallaan Täydellisten naisten ensimmäisiä tuotantokausia. Hauskaa. Paitsi että totesin etten tykkää Susanista. Sähläävä, vänkyttävä minäminäminäkeskeinen neurootikko ei herätä lämpöä. Samalla tavalla kuin en tykkää Salkkareiden Jennistä, jonka pitäisi tatuoida käsivarteensa "mä oon ihan kamalan pahoillani", kun kuitenkin tarvitsee sitä lausetta säännöllisesti.
Saippua kohtuullisesti nautittuna on terapeuttista. Kun alkaa suusta tulla kuplia on syytä pitää tauko. Lienen siinä vaiheessa kun kerran avaudun blogissa teeveeihmisistä. Eli dokkareita vain ja ennen kaikkea kirjoja!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
