Pyhäkkö (tarinamaanantai 59:sana Lohtu)

Nainen ja poika ovat lopultakin heränneet.

Kumpikaan ei puhu paljoa. Uupumus on liian suurta. He ovat kulkeneet keskeytyksestä kuukaudesta toiseen väistellen Ratsastajia.

Olen saanut seurata jotain joka on tässä uudessa maailmassa perin harvinaista - perhe on päässyt yhteen. Biologinen perhe. Yksi on joukosta poissa, Tautiin kuollut isä, mutta äiti ja peräti kolme lasta ovat nyt yhdessä

Käsitys perheestä oli jatkuva keskustelun aihe vanhassa maailmassa. Pohdittiin sitä voiko mies- tai naispari perustaa perheen. Vanhoillisimmat puolustivat jyrkästi avioliittoa perheen kulmakivenä. Oliko lapselle hyväksi jäädä sukulaisten luo, jos vanhemmille sattui jotain, vai oliko parempi aloittaa alusta kokonaan uudessa sijaisperheessä.

Tauti teki näistä kysymyksistä merkityksettömiä. Ydinperheiden ja sateenkaariperheiden sijaan syntyi haaksirikkoperheitä ja löytöperheitä, sellaisia, joita ei yhdistänyt rakkaus tai geeniperimä vaan halu selviytyä.

Työssäni olin kohdannut ydinperheitä jonka jäsenet olivat fyysisesti lähekkäin mutta sisältä pirstaleina. Usein se perheenjäsen joka kävi luonani terapiassa oli se kaikkein tervein. Minä hoidin sitä joka ensimmäisenä huusi julki tuskaansa sairaasta tilanteesta.

Nämä haaksirikkoperheet ovat kumma kyllä terveemmällä perustalla kuin moni entisen maailman perheistä. Yhteinen tavoite sitoo ihmiset yhteen. Ja menetykset joita jokainen on kokenut, saa heidät arvostamaan jokaista elossa olevaa jäsentä. Tämän maailman ihmiset huolehtivat toinen toisistaan aivan toisella tavalla kuin silloin kun raha ja työelämä sanelivat ihmisen käyttäytymistä ja jopa ihmisarvoa.

Katastrofista on yleisesti ottaen jäänyt paljon hyviäkin asioita jäljelle.

Totta kai tukikohdan ihmiset tietävät mikä minä olin ennen. Aikani yritin salata sitä koska pelkäsin. Pelkäsin että he tulevat jonottamaan luokseni, purkamaan menetyksen tuskaansa ja imevät minut kuiviin.

Miten typerä olinkaan. Tässä maailmassa ihmiset eivät hakeudu psykiatriseen hoitoon kun mieli järkkyy. Menetykset ovat liian isoja, liian ilmiselviä. Kaiken katoamisen pelko on osa arkipäivää. Mörkö on tullut ulos vaatekomerosta.

Ja niinpä minä olen saanut olla rauhassa ja tehdä asioita joita en vanhassa maailmassa tehnyt. Minä joka vastaanottojen ja luentojen välillä haukkasin noutosalaatin tai iltamyöhällä hain herkkumyymälästä valmiin illallisen kolmelle, poimin marjoja, istutan perunoita, leivon leipää ja kuivaan lihoja. Valmisruokaillallinen kolmelle on vaihtunut keräily- ja viljelyruokaan kolmellekymmenelle viidelle.

Entä onko terapeuttiminästä vielä jotain jäljellä. Onneksi on. Sitä sanottiin hienosti intrapersoonalliseksi älykkyydeksi. Kyky ymmärtää itseään.

Minä olen kateellinen. Kateellinen ihmisille perheistä. Haaksirikkoperheistä jotka ovat yhtä. Tämä meidän yhdistynyt biologinen perheemme ei vielä herätä minussa tunteita ja minua pelottaa samalla kun iloitsen ja ihmettelen.

Tiedän ettei minun tarvitsisi muuta kuin ojentaa käteni ja pyytää. Tukikohdassa on mies - en halua mainita hänen nimeään - joka huolehtii kahdesta lapsesta. Toinen on hänen naapurinsa tytär, toinen matkan varrelta löytynyt pieni poika joka on unohtanut puhumisen. Minä voisin liittyä heihin ja ehkä joskus liitynkin.

Mutta nyt minulle riittää pyhäkköni.

Kuten kaikki muut, minä jaan huoneeni muiden kanssa. Mutta nyt kun kaikki ovat päivän töissä, voin hiipiä sisään tyhjään huoneeseen ja avata rasian johon pyhäkköni olen perustanut.

Matkalla sisään nyppäisen ulkorappusen vierestä niittyleinikin.

Matkalla tänne olimme poikenneet usealla hylätyllä huoltoasemalla. Lähdimme sen verran aikaisin että niitä ei kukaan ollut vielä älynnyt miehittää ja ryöstelykin oli ollut hätäistä ja sattumanvaraista. Rasia jossa pyhäkköni on, on sitä lajia jota kukaan ei olisi vaivautunut edes ryöstämään. Pieni, puinen aarrearkku, halpaa valmistetta. Olin siepannut sen huoltoaseman matkamuistomyymälästä hetken mielijohteesta.

Monilla selviytyneillä on valokuvia kuolleista rakkaistaan. Minä en ollut niin onnekas. Kaikki tapahtui niin nopeasti. Henrik oli kuollut, Lauriina oli kuollut ja minä olin tulossa sieltä minne heidät oli haudattu. Huomasin savupilven jo kaukaa. Se oli niitä ensimmäisiä tulipaloja. Kotini katosi täysin. Minulle jäi vain vaatteet jotka silloin olivat päälläni.

Ja taskujeni sisältö.

Avaan halvan matkamuistolippaan jossa on kangaspalan päällä kaksi esinettä. Paperinpala ja Cd-kiekko. Oikaisen hellästi paperin; sen teksti on kauhukseni alkanut haalistua jo. Se ei saa kadota. Pesulakuitti, miesten villakangastakista. Kun katselen tekstiä muistan takin - ja miehen takin sisällä. Nojaudun mielessäni Henrikin rintaan, tupakalle tuoksuvaan kalliiseen takkiin.
Lasken paperin varovasti käsistäni ja otan cd-levyn käteeni. Kiillotan sitä varovasti puuvillahameeni helmalla kunnes se sieppaa auringonvalon ikkunasta ja heijastaa silmiini vihlovan sateenkaaren. Käännän äkkiä levyn toisen puolen jossa on etiketti ja siinä teksti: Nuorten sellistien semifinaali 2xxx; Lauriina Lähde.
En tiedä pystynkö ikinä kuuntelemaan tätä levyä, siltikään vaikka joku onnistuisi tuomaan tukikohtaan paristoilla toimivan cd-soittimen. Mutta pystyn näkemään kauniin tyttäreni soittimineen, taivutetun pään ja alasvalahtaneet vaaleat hiukset. Sivelen levyn pintaa ja kuvittelen sitä miltä nuo hiukset tuntuivat kun niitä silitti.

Lasken molemmat esineeni rasiaan. Asetan niittyleinikin niiden eteen ja istun pyhäkköni edessä kauan, kauan.