Tarinamaanantai 58: Juhlapöytä

Pöytä ei oikeastaan ole pöytä vaan vanha väliovi. Joonatan otti sen saranoiltaan yläkerrasta silloin kun perustimme tukikohtaa. Ovi oli kaikkien mielestä tarpeeton, se pitäisi kuitenkin pitää auki jatkuvasti että lämpöä riittäisi yläkerran peräosaan asti. Tila oli liian siisti joutuakseen varastokäyttöön. Kaikki sopivat neliöt piti varata ihmisille.

Niinpä väliovesta oli tullut tukikohdan ruokapöytä. Katselen kangasta joka oikeastaan on vanha valoverho. Taitan sen kahtia jotta se peittäisi vähän paremmin. Kaksinkerroin se ei ihan riitä peittämään pöydän pintaa mutta mitäpä pienistä. Äiti ja Julius ovat täällä ja se on kaikkein tärkeintä.

He nukkuvat, jo toista vuorokautta. Emma ei ole huolissaan ja vakuuttaa minullekin että uni on nyt tarpeen. Vuosien vaelluksen kauhut pitää nukkua edes hetkeksi unohduksiin.

Ja minä katan juhlapöytää heille. Kun he heräävät, me juhlimme heidän tuloaan.

Minä katoin pöytää äidin apuna jo pienenä. Viime vuosina minä olen oppinut metsästämään, suolistamaan jäniksen, parkitsemaan nahkaa, juoksemaan nopeammin kun koskaan kouluaikoina, järjestämään tilapäismajoituksen, sammuttamaan tulipalon ja tappamaan ihmisen.

Tuntuu hyvältä tehdä jotain niin harmitonta kuin juhlapöydän kattaminen.

Olen käynyt katselemassa heitä aina silloin tällöin, nukkuvaa veljeä ja äitiä. He näyttävät tutuilta ja sittenkin vierailta.

Asettelen kolhuisia eriparisia lautasia pöydän ääreen. Yhdessä on kaunis kultaraita ja sinikeltainen kuviointi. Villeroy&Boch Cornucopia, lukee sen pohjassa. Cornucopia, runsaudensarvi. Laitan lautasen äidille tarkoitetulle paikalle.
Runsaus oli juhlapöytämme tunnus silloin ennen. Runsautta oli myös äidin olemuksessa. Rehevän rubensilaiset muodot joita äiti harmitteli aina välillä ja vannoi aloittavansa Atkinsin dieetin.
Ja hiusten runsaus. Punaisenpunainen ranteenpaksuinen palmikko jolla Julius oli vauvana leikkinyt, haparoinut sormillaan imiessään äidin maidontäyttämää rintaa. Isä oli haronut sen suortuvia sormillaan iltaisin, pikkuisen maistissa halunnut purkaa sen ja hajottaa hiukset vapaiksi kuin punaisen auringonlaskun.
Vieläkin tuntui oudolta äidin lyhyt tukka. Siltikin, vaikka olin vielä kotona kun hän sen leikkasi. Nirhi poikki keittiösaksilla ja pujotti palmikon isän yhteenliitettyihin käsiin, ennen kuin hauta luotiin umpeen.

Isä kuoli Tautiin, ja Joonatan kiskoi minut mukaansa kun hän liittyi länteenlähtijöihin. Minä tappelin vastaan ja itkin, kunnes äiti sanoi:
- Ala mennä! Painu tiehesi. Julius ja minä tulemme perässä, minä lupaan! Sinä menet nyt veljesi kanssa ja me otamme sinut kiinni kun Julius on parantunut.

Niin, kaikki eivät kuolleet Tautiin. Jotkut paranivat, jotkut niin kuin me eivät saanet sitä ollenkaan. Julius oli kuitenkin sairastunut ja kun kompuroin lähtijöiden joukkoon kyynelten sokaisemana olin ihan varma että ainakaan pikkuveljeä en enää näkisi.

Mutta äiti piti lupauksensa. Täällä he nyt olivat. Eivät entisellään mutta kukapa meistä olisi?

Pikkuveli on kasvanut. Meillä on neljäntoista vuoden mutta vain puolen päänmitan ero. Julius oli niin isän näköinen että ottaisi aikansa ennen kuin voisin katsoa häntä ilman että ikävä satuttaisi.
Pitkä, laiha, ruskettunut ja hiljainen. Mitä kaikkea pikkuveli onkaan nähnyt?

Äiti on edelleen lyhyttukkainen. En ole ikinä nähnyt häntä noin hoikkana. Rubensilainen rehevyys on mennyttä kuin mennyt aika. Tilalla on pisamainen, kuivan lihaksikas vaeltajanainen; Atkinsin dieetistä tuli sitten totta. Vaeltajat elivät riistalihalla ja hedelmillä, kuivasivat niitä rinkkoihinsa talveksi.

Eikä juhlapöydässäkään ole runsautta vaan askeettisuutta. Ensimmäiset omenat ovat vasta kypsiä ja tämän vuoden mansikkasato on kehno. Leipää on Emma onnistunut leipomaan vähistä jauhoista ilman hiivaa - hän aina sanookin että leipominen on terapiaa hänelle joka ennen terapoi toisia.

Tänään pöydässä on siis kulhollinen omenoita ja psykiatrin tekemiä teeleipiä. Sekä vihannes- ja yrttikeittoa. Asettelen pöytään puoliksi poltettuja kynttilöitä.

Hetken katsottuani lisään yhden kokonaisen kynttilän. Mitä siitä vaikka runsaus on poissa? Jäljellä on elämä ja me olemme taas yhdessä ja se on ehdottomasti kokonaisen kynttilän arvoinen juttu. Nykyiselläkin mittapuulla.

Katselen aikaansaannostani tyytyväisenä. Parempaa pöytää en ole ikinä kattanut.