tiistai 5. toukokuuta 2009

Saalistaja

(Tarinamaanantai 64: Autiotalo)




Patja on sanalla sanoen paskainen. En minä tiedä onko siinä sitä itseään. Ihan mahdollista. Käytän sitä tasan yhteen tarkoitukseen, harvakseen, Silloinkin levitän lakanan päälle. Sen mikä pitää kantaa jälkeenpäin pois, kiedon lakanaan

Palasin taloon eilen illalla. Tämä oli tyhjä - aina joskus täällä nukkuu laitapuolenkulkijoita, mutta vain kerran olen joutunut järjestämään yhden pois. Onneton sattuma, äijä oli täällä väärään aikaan. En mielelläni muistele sitä kertaa, se johti niin isoon sekasotkuun että mielihyvä unohtui kokonaan. Että sen ukon pitikin ruveta mesoamaan: "Hei kuules, mihin sinä sitä poikaa viet, poika , tunnetkos ollenkaan tuota tyyppiä, juokse tiehes niin että hippulat vinkuu, ei pidä lähtä vieraiden mukaan"
Sotkuahan siitä seurasi. Sotkua, itkua, miettimistä ja rehkimistä. En millään meinannut keksiä miten saisin molemmat ulos huomaamatta. Piti palata hakemaan ukkoa viikon päästä ja silloin oli helle. Kärpäset viihtyvät vieläkin vastapäisessä vinttikamarissa, siellä missä lattia on ikkunan vierestä mätä. Minä en mene sinne, enkä tuo pikku kullannuppujanikaan.
Sen viikon jälkeen olin puoli vuotta ihan hissuksiin. En palannut tänne, nukuin hotelleissa ja vuokrahuoneessani, istuin iltoja katukahviloissa ja tyydyin katselemaan poikia äitiensä käsipuolissa.


Joskus ostin lehden; pari kilometriä vuokrahuoneestani on kulmakauppa jossa myydään tiskin alta lähes mitä vaan. Ihmettelen miten se on saanut olla näinkin kauan siinä ilman poliisin mielenkiintoa.

Itse olen toki varovainen. Kun olen, hm, tunnelmoinut lehtieni kanssa, minä poltan ne. Joskus ne ovat niin laadukkaita että se on sääli. Joskus taas todella surkeita, itä-eurooppalaisissa kellareissa vanhanaikaisilla koneilla monistettuja litkuisen värisiä läsyjä. Mutta hyvä tai huono, siitä ei jää mustunutta kuvanrepalettakaan todistamaan minua vastaan.

Olen poikkeuksellisesti nukahtanut törkyiselle patjalle. Herään ääneen ja kiroan huolimattomuuttani, mutta kaikki hyvin. Olen edelleen yksin autiotalon vinttikamarissa jossa tapetti irtoilee suikaleina ja jalkojen alla on tikkuinen, miranolilla vedetty lankkulattia.

Sitten kuulen sen mikä minut herätti. Musiikkia korville! Niin moni poika on kävellyt suoraan syliini juuri tällaisen sananvaihdon jälkeen.
- Et kumminkaan uskalla, toisen pojan ääni on haastava ja halveksiva.
- Mistä vetoa! uhittelee toinen, kirkas ääni joka ei mataloidu vielä moneen vuoteen. Kurkotan reppuni ja sieltä narukerän ja teipin. Hengitän hiljaa ja keskityn. Poikien äänet kuuluvat lähempää.
- Kato Riku meni just tänne...eikä sitä koskaan löydetty. Se ei ikinä tullut tuolta ulos. Siellä asuu hirviö. Se pilkkoi Rikun kappaleiksi ja ripotteli ympäri metsää. Siks ne ei löydä sitä. Poliisi ei enää etsi.
- Rikun isä ja äiti on eronneet. Sen äiti on vienyt sen Venäjälle, protestoi kirkkaampi ääni.
- Usko jos huvittaa...mutta tuollaisten pikkupoikien olis syytä pysyä silti kaukana tästä.

Kuuntelen keskustelua. Riku tosiaan tuli tänne. En minä häntä kappaleiksi hakannut, hän on ihan yhtenä kappaleena mutta kaukana täältä betonirenkaan sisällä . Eteen nostelin kyllä aika paljon roskia. Ei häntä ihan heti ihminen löydä, jyrsijät nopeammin.

Eikä hirviö asu täällä. Ei täällä ole ketään muuta kuin minä.

En voi estää hengitystäni kiihtymästä. Ryömin ikkunan viereiselle seinälle ja nousen seisomaan. Hivuttaudun laudanlitteänä ikkunan viereen ja varoen, varoen vilkaisen ulos. Siellä he ovat. Toinen on noin kymmenen, paksu ja punaposkinen, toinen ehkä vähän nuorempi, hento ja vaalea. Voi, sanokaa nyt jotain että tiedän kumpi on kumpi!

Pieni, vaalea ja kaunis avaa suunsa. Se on hän, juuri hän, tulossa taloon. Tule, kultaseni, isi odottaaa..

Mutta mitä poika sanoo? Kurkotan vielä pikkuisen ja näen miten hän katsoo kaveriaan. Otsa lippiksen alla kurtistuu suloisesti.
- Mikset sä itse mene tuonne?
- Mä olen käynyt jo monta kertaa. Mä uskallan. Ei mun enää tarvitse!
Voi sinua pientä valehtelijaa. Onneksi kaverisi on noin pieni. Sinä et ole tullut tänne koskaan, pikku possu.
- No mutta sittenhän sä voit tulla mun kanssa, pienempi sanoo.
- Eikun sun pitää mennä yksin. Näyttää ettet pelkää.
Kurkotan vielä kauemmas. Jos isompi venyttäisi niskaansa hän näkisi häivähdyksen minua ikkunassa.
Pikkuisen silmien ilme muuttuu. Minä en pidä uudesta ilmeestä. Hän mittailee kaveriaan rauhallisesti ja katsoo silmiin tätä.
- En mä mene. Iskä on sanonut että tuolla on lahot lattiat. Mä en usko hirviöihin, mutta on tosi tyhmää mennä tuollaiseen mätään vanhaan taloon.
- Hähää, arvasin! Pelkuri, pelkuri.
- En oo, pienokainen sanoo arvokkaasti kuin aikamies. - Mä olen rohkea kun kieltäydyn tyhmistä jutuista. Moikka.
Ja sitten hän lähtee. Pikku saaliini kävelee poispäin, miehekkäämmin askelin kuin ikä edellyttäisi. Erotan vain vilauksen valkoista niskaa lippiksen kiristysnauhan alta.

En piittaa siitä kuuleeko toinen poika. Paiskaan narukerän huoneen toiseen nurkkaan, ilmastointiteipin toiseen. Ja ulvon pettymyksestä.

5 kommenttia:

Careliana kirjoitti...

"Mä olen rohkea kun kieltäydyn tyhmistä jutuista" - siinäpä jotain mitä opettaa omallekin pojalle! Tarina on karmiva mutta hyvin kirjoitettu, ja pieni sankari lopussa jättää kuitenkin hyvän mielen.

Oh-show-tah hoi-ne-ne kirjoitti...

Erinomaisesti hallitset juonen kulkua, maustat sitä vähitellen.

aimarii kirjoitti...

Olet selkäpiitä karmivien tarinoiden mestari! Huh, huh! Tiivis alusta loppuun.

arleena kirjoitti...

Ahdistava tarina, hyvin kirjoitettu.
Minua ahdistaa aina, kun lapset ovat vaarassa, niin nytkin.

OK kirjoitti...

Todella näppärä juttu. Hyvä kuljetus.