Kynä, kirja ja kuningatar

Muuttoilmoitus

2011-01-03T09:14:00.002+02:00

homma jatkuu täällä. Tervetuloa, uudet ja aikaisemmat lukijat

näin alkaa vuosi

2011-01-01T21:37:00.004+02:00

Uusi kalenteri otettu käyttöön, tai oikeastaan kaksi. Kirjoitusmuistari ja omakalenteri.
Eilen jäi kuohuviini juomatta. Ilta meni sen verran vakavissa keskusteluissa miehen kanssa että kilistelyyn ei ollut syytä. Teinit olivat kavereittensa kanssa, tulivat kun sovittiin ja nuorimmainen naapurin pihalla. Kaksinolo ei sitten ollut luksustelua vaan surullisen ankeaa parisuhdesopan purkua. Ei ratkaisua mihinkään.

En minä silti sano että ilta olisi huono. Ainoa joka pystyy iltani pilaamaan olen minä itse. Loppuillan meno oli ihan sopuisaa miehenkin kanssa eikä tässä nyt mitään olla purkamassa, toistaiseksi ainakaan.

Satu haastoi blogissaan vuoden täysraittiuteen tonnin panoksella. Halu tarttua haasteeseen on kova mutta epäonnistumisen pelko niin iso että luulen vetäytyväni. Minulla ei yksinkertaisesti ole tuhatta euroa irrotettavaa jos epäonnistun.

Tarvetta nokanvalkaisulle kyllä saattaisi olla, myönnän sen. Punaviinipullot muuttuneet hanoiksi, jne. Ei hyvä, vaikkei mikään jää tekemättä, hoitamatta, kukaan laiminlyömättä. On liian helppo niellä kielletty kiukku kyytipoikana huikka tai lasillinen, liian helppoa tehdä alkoholista valheellinen airbag paskamaisten päivien ja mielenrauhan väliin. Mikä pahinta, tyhjän näyttöruudun pelkoonkin se on ihan liian hyvä lääke...en tahdo tätä.
No, tiedän mikä pitää muuttaa, se lienee se tärkein asia. En tiedä täysraittiudesta, mutta jos siitä tulisi taas se asia jonka kanssa voi juhlia, vaikka pakko ei ole. Niin voisi olla hyvä.
Huh, tulin just saunasta ja jollen nyt lopeta tätä bloggaamista ja lähde etsimään nahkarasvaa, kuivun korpuksi. Herkku, harppu ja korppu, niinhän se jossain sovinistisessa vitsissä meni, naisen elämänkaari, jos nyt kuitenkin pysyttelisin harppuna enkä vielä ryhtyisi korpuksi. Harpun ääni on sentään kaunis...

Mitä jäi vuodesta käteen?

2010-12-31T13:23:00.004+02:00

Töitä tuli tehdyksi sen verran että työssäkäyntiehto täyttyi. Työttömyyspäiväraha, jos sellaista tarvitsen, ei siis ole puolison tuloista riippuvainen.

Noin kolmannes vuosituloista tienattu kirjoittamalla. Ei paha.

Kaksi pikku meriittiä, pääsin Murhattu mieli-antologiaan ja kakkostilalle kolmiokirjan pokkarikilpailussa.

Tutustunut uusiin ihmisiin. Noin pääsääntöisesti hyviin, kivoihin, mukaviin, hyvällä tavalla uteliaisuutta herättäviin.

Vanhat ihmissuhteet järkkyneet rajusti. Ehkä niin piti olla. Ne joiden oli tarkoitus vahvistua, vahvistuivat. Ne joiden oli tarkoitus, jäivät taakse. Elämä on. Kipeää teki huomata että jokin, mitä oli luullut itse erityiseksi olikin vain pysäkki kiireisellä linjalla. Mutta se siitä.

Oma minä myllertynyt taas kerran perin pohjin. Mennyt vuosi oli erityisesti äitiyden ja seksuaali-identiteetin kannalta merkittävä. Oivalluksia, törmäyksiä, suudelmia ja kyyneliä.

Ja sitten on edessä 2011.

Lisään kuvan joka on yksi niistä joita joskus haluaisin itseeni tatuoitavan.

Ei mykkistä, kuulumisia ja ikärajaihmettelyä

2010-12-29T12:35:00.003+02:00

...tiedoksi ensinnäkin. Ei myöskään riitaa. Rauhaisaa eloa toistaiseksi.

Loppuvuoden juttuja miettiessä ja ensi vuotta suunnitellessa päätin ruveta book-crossaajaksi . Ennenkin on tullut sanottua että hamstraaminen kammottaa allekirjoittanutta vuosi vuodelta pahemmin.Tiedän että itsessäni asuu pieni hamsteri jolla tuntuu olevan 99 elämää, mitä tulee tiettyihin juttuihin ja kävin käsiksi nyt heti siihen kipeimpään kohtaan, eli kirjoihin. Alan siis vapauttaa kirjojani. Aloitan Patricia Cornwellin Scarpetta-kirjoista joihin olen nykyisin totaalisen tympääntynyt. Uusin, Valokeilassa, oli sitä lajia että toimi loistavana unilääkkeenä. Sisulla luin sen läpi mutta neljä kertaa simahdin sohvalle sen kanssa! Tiedän kuitenkin että Cornwellilla on faninsa joten eivätköhän nuo jollekulle kelpaa.

Kamasto-hommat toistaiseksi loppu, hyvää tekevä hengähdystauko pokkarinkirjoittamisesta ja nyt oli nautinto käydä käsiksi romaanikässäriin. Rahatekstejä alan tahkota sitten kun lapsilta on joululomat loppu. Jos siltä tuntuu.

Edelleen on lisäämättä se vahingossa hukkaamani Blogeja joita luen - laatikko. Tulossa kyllä.
Noin muuten meidän residenssissä vietetään joululomaa lorvehtien, hyvällä omallatunnolla. Lapset nukkuvat myöhään, pelaavat joululahjapelejään ja tapaavat kavereitaan. Ihan rauhassa. Loma olkoon lomaa. Mies kulkee uskollisesti töissä, en ymmärrä miksei hän koskaan ota talvilomaansa tässä kohtaa (tai sitten ymmärrän liiankin hyvin..mene ja tiedä)
Mietinnän alla on tämän blogin siirtäminen Wordpressiin. Lähinnä siksi että siellä on mahdollisuus suojata tiettyjä tekstejä vaikka blogi pääsääntöisesti olisikin julkinen. Pitää vain opiskella wordpressistä perusteet ensin.

Kuopuksen kännykkä on soinut koko aamun. Kaverinsa ovat myös saaneet lahjaksi pelejä ja jumittuneet niitten kanssa ja Nollakakkosesta näyttää tulleen vapaaehtoinen pelitukihenkilö..Miten tähän nyt suhtautuisi? No, osaa se kai ainakin englantia enemmän kuin keskiverto 8 v, siinä yksi syy.

Ysivitosella tulossa muutoksia tanssituntikuvioihin, alkaa treenata...ööh? katutanssin SM-kisoihin? Siis ei yksin vaan ryhmässä. Älkää kysykö enempää, pyysivät tyttöä ryhmään kahdessakin lajissa joista toinen on breikki mutta toisesta ei ole aavistustakaan. Hyvin on äiti perillä tyttären harrastuksesta taas kerran. No, eivätkös ne oleelliset olleet siinä, tyttö tanssii, treenaa sm-tason kisoihin, on motivoitunut ja äiskä on ylpeä? Tarvitseeko muuta tietää?

Ja uudet ilotulitesäädökset jäytävät Ysiseiskan sielua, mutta me vanhemmat olemme tässä kohtaa armottomia. Ilman aikuista niitä ei ammuskella, piste. Joskin ihmettelen sitä mitä Kamasto-työkaveri fb-seinällään, eli että maassa jossa haulikon saa 15-vuotias, ei 18-vuotias saa ostaa tähtisadetikkua?

Niin no, onhan Pieni talo preeriallakin K18- kamaa? Ettekö usko? On se. Sain sen ekan tuotantokauden synttärilahjaksi esikoiselta pari vuotta sitten ja leuka vähän loksahti kun katsoin K18-luokitusta. Kyseessä on yksinkertaisesti se että kun sitä ei ole tarkastettu Valtion elokuvatarkastamossa niin kyseinen lätkä pitää boksin kylkeen lyödä. Minulla ei siis ole mitään Pieni pervotalo preerialla -versiota vaan ihan se alkuperäinen Ingallsin perhe.

Ja aattona roihusi

2010-12-25T12:10:00.003+02:00

(elkää peljästykö otsikkoa, meillä on vielä koti!)

Ei kuvia, sorry. Ihmiset eivät halua niitä julkaistaviksi koska eivät pidä itsestään niissä. Unohdin sitten ottaa niitä ihmisettömiä kuviakin. Yksi olisi ollut komea. Meillä oli sellainen ämpärikokoinen ulkoroihu takapihalla ja se leiskui tosi mahtavana parikymmentä minuuttia. Siihen malliin että jo hiukka pikkusen katsottiin josko tuo pitäisi sammuttaa. Mutta ei tarvinnut, se oli sen roihun uljas loppunäytös.
Ehkä myös emännän roihuamisesta olisi voinut napata kuvan. No, ei se kauhean dramaattista ollut. Minä vain puhuin suuni puhtaaksi, ensi kerran neljännesvuosisataan.
Anoppi ja appi ovat jokavuotiset jouluvieraat meillä. Missäs muuallakaan, ainoa poika, ainoat lapsenlapset. Tietty meillä. Ja mikäs siinä. Olen tottunut tilanteeseen. Ja ihan mukaviahan ne. Suurimman osan aikaa.
Anopille on vain viime vuosina tullut ikävät tapa siunailla ihmisten lihomisia. Hän pitää painonsa kurissa kevyellä ruualla, kuntopyörällä, juoksumatolla jne. Minä olen saanut kuulla vain että "isäshän oli hoikka ja siskosikin on, sinä taidat tulla äitiisi". Lasten painossa ei ole ollut mitään huomauttamista ilmeisesti (jos olisi ollut, tämä keskustelu olisi käyty huomattavasti aikaisemmin).

Mutta sivullisten lihomisia on siunailtu viimeiset vuodet surutta meidän kahvipöydässämme ja nyt minulle riitti. Ääni ei edes noussut (vain ne lieskat siellä takapihan ulkoroihussa,mielenkiintoista..). Sanantarkasti sanoin näin: "mä sanon tämän vain kerran - tämä on mun kotini, ja täällä ei puhuta ihmisten lihomisista, onko selvä? Meinaan jos mun kanssa haluaa välilöissä pysyä"

Viesti meni perille. Ei mitään dramaattista kohtausta, asiasta taisi eniten järkyttyä mies. Kysyi vielä aamulla että menikö tämä joulu nyt sitten sinun mielesi mukaan. Sanoin että kiitos, menihän se. Ruoka oli hyvää, ihmiset mukavia, lapset saivat mieleisiä lahjoja (pitää jossain vaiheessa kuvata Ysivitosen halityyny jossa on Lewis Hamiltonin naama..)
Mutta siis hei! Ei tuo tarkoita sitä että nyt se meni ja pilasi perheensä joulun. Tässä perheessä on tasan yksi henkilö joka niin ajattelee ja toivottavasti pääsee siitä yli siihen mennessä kun lumet sulavat. Jollei pääse niin kiskon henkiset villasukat jalkaan ja alan tehdä mykkäkoulunsiedätyslihasliikkeitä.

Suloista joulupäivää kaikille,ainakin minä aion nauttia siitä - geishakonvehdeista, kalaherkuista, juustoista ja kirjoista. Ehkä kerään ympärilleni enemmän puheenaihetta anopille. Jonkun toisen kahvipöydässä.

Joululaulujen outouksia ja red alert

2010-12-23T11:51:00.003+02:00

Red Alert tarkoittaa etten löydä yhtikäs mistään kaitaliinaa jonka -95 teki kolmevuotiaana kerhossa. Se on siitä lähtien ollut AINA meidän joulupöydässä.

Käännän kämpän kohta uudelleen nurin löytääkseni liinan, mutta sitä ennen pari joululauluihin liittynyttä pikku kummastelua. Itse pienenä mietin soivia kenkiä ("päättyy joulu vaikkei kenkään sois") kuin myös muistavia kenkiä ("ei huolta, murhetta kenkään muista"); okei vanhemmiten tajusin että se oli tätä vanhahtavaa suomea(tai sitten sanoittaja oli joku sen ajan kenkäfriikki)

Mutta varsinainen yllätys koitti eräälle lapsistani kun hän tajusi "joulupukki suukon sai" laulun oleellisen sisällön ei-niin-kovin-monta-vuotta-sitten). Lapsiparka kun oli oikeasti luullut että laulu kertoi lapsesta joka joutui aviorikoksen todistajaksi ja epäili että laulua seurasi karmea kolmiodraama. Helpotus oli melkoinen kun joulupukki ja isä ymmärrettiin samaksi tyypiksi, eli äiti ei edes aikonut tarjoilla piparia millekään random-pukille.

Ihmettelin pitkään miten joku saattoi edes ajatella asian noin ja tajusin sitten että meillä ei ole käynyt ketään pukiksi naamioitunutta tyyppiä kylässä yhtenäkään aattona. Emme vain osaa olla siinä tilanteessa. Pukilla kun on tapana jättää lahjat jonnekin päin taloa meidän huushollissa kenenkään huomaamatta.

Ainakin näin kaikki ovat uskovinaan. Toisaalta, jälkeenpäin ollaan kuultu tarinoita siitä kun käytiin ensi kertaa perheenä katsomassa tätä nykyistä kotia vuonna 2006. 95 ja 97 olivat katselleet paikkoja sillä silmällä että "tonne ne sitten varmaan jemmailee joululahjoja"..

Lienee viimeinen bloggaus ennen Jiitä, joten hyvää sitä kaikille jotka olette täällä jaksaneet roikkua.

Huomenna on joulu

2010-12-23T09:15:00.002+02:00

Siltä varalta ettei joku tiennyt ;)
Kaikki on tehty,kai, Kinkku paistamatta, se on perinteisesti aatonaaton homma. Pitäisi lähteä vielä kauppaan, kävellen, mutta pakkaslukemat sylettävät jo ajatusten tasolla. Eipä sieltä muuta puutu kuin maitoa ja tuoretta leipää. No, turha valittaa, käytävä on. Muttei ihan vielä. Vielä on hetki aikaa vain olla.

Niin tai näin, aina väärin päin

2010-12-21T19:00:00.003+02:00

Minulla on ollut tapana saada ennen joulua megahepuli perheelle. No, nyt on toki vieläkin "ennen joulua" mutta olo ei oikeastaan ole yhtään stressautunut. Kaikki on suttaantunut ennenkin ja suttaantuu nytkin.

Eli olen lopultakin oppinut siihen mitä mies on vuosia toivonut. En hermoile ja pura sitä muihin. Saanko kiitosta? No sitä en odotakaan.

En kyllä toisaalta odottanut myöskään tätä:

"se on niinku sä et yhtään välittäis et muutaman päivän päästä on joulu. Et niinku kaikki ois mun vastuulla tänä vuonna!

Jumalavita! Tuota EN ole ansainnut!!!!!

TISKARI TOIMII

2010-12-20T16:17:00.002+02:00

En voi olla huutelematta tätä vasemmalle ja oikealle. Se nimittäin olin minä joka sen torpedoi lahjakkaasti pari päivää sitten. Tyttäreni käyttää termiä "aivopieru" ja sellaisesta taisi olla kyse kun pistin pesuun kaksi isoa kartionmuotoista maljakkoa joissa oli pohjalla steariinia. Paljon.
Olimme miehen kanssa ihan varmoja siitä että masiina on lopullisesti entinen ja sanomatta selvää oli kenen tiskivuoro olisi ajasta ikuisuuteen. Joulukin tulossa, enemmän väkeä ruokapöydässä och så vidare

Saimme useita neuvoja ajaa se kaikkein kuumin ohjelma läpi, käyttää vaikkapa sitruunahappoa tai jotain. Pulma oli vain siinä että sitä töhkää oli paljon. Putket totaalisen tukossa.

En tiedä armahtiko kohtalo miestä jolla on tyhmä vaimo - tai ainakin sellainen joka ei lue tiskikoneen käyttöohjeita - vai sitä vaimoa itseään, mutta nyt uskallamme jo luottaa että se pelittää. Ohjeita tuli joltain huoltofirmalta, mies tuli puolilta päivin kotiin ja ryhtyi parannuspuuhiin. Itsekin lähdin aikaisin töistä, vein ystävälle Yule-tervehdyksen, sitten ruokakaupan kautta kotiin jossa odotti mukava paksu kirje täynnä bling-bling-ihanuuksia jouluksi. Piristää mieltä kummasti.
Pikku hiljaa alkaa olla se voittajan olo. Nyt kun vielä voisi luottaa siihen että timangi oli timangia eikä töhkää myös PTn mielestä.

Dee--oo-än--ee, TEHTY

2010-12-19T21:56:00.001+02:00

Varatimangi lähti juuri kolmiokirjalle. Kohtalon haltuun. Pitäkää peukkuja ettei sitä ihan surkeaksi tuomita (täällä tarvitaan ne rahat...)

Kiirutta pukkaa

2010-12-19T13:39:00.002+02:00

Tiskari rikki (steariinia joka paikassa tukkimassa poistoletkut, pitkä tarina, ehkä joskus jaksan kertoa), pokkarista uupuu reilut 5000 sanaa, dedis huomenna, lunta tulee enemmän kuin laki sallii ja mies on täysin ylityöllistetty. Jollei se joulusiivoa täällä, niin kolaa pihaa puhtaaksi vuorotellen b-asunnon isännnän kanssa. On varmaan iloinen kuin pääsee töihin lepäämään huomenna.

Perkelsson

2010-12-16T14:53:00.000+02:00

Taitamattomuuttani menin nyt sitten poistamaan kaikki nuo blogit joita seurailin, kun tarkoituksena oli vain ja ainoastaan päivittää uusi SusuPetalin osoite! Eli edelleen seurailen mm. niitä blogeja jotka siinä vanhassa listassa oli ja heti kun pystyn kykenemään, väsäilen uuden...

Pokkaripäivä (avautumisvaroitus!)

2010-12-15T08:07:00.003+02:00

Kamastovapaata. Enää ei puutu kirjoittamiseen kuin inspiraatiota. Se pitää varmaan korvata toisella I-sanalla, eli I niin kuin Itsekuri. Olen vain kyllästynyt kaikkeen kuriin just nyt. Sisäisistä öttiäisistä Anarkisti hyppii tasajalkaa ja vaatii Lebensraumia. Ei passaa antaa nyt, jouluun alle kaksi viikkoa.

Tulee mieleen yksi Tove Janssonin muumitarina, se jossa muumiperhe oli vastoin tapojaan hereillä talvella ja joutui keskelle muitten otusten joulukiireitä. Ja kaikesta hötinästä perhe sai päähänsä että joulu oli vaarallinen hirviö jota piti torjua kuusella ja lahjoilla. Jostain syystä tuota tarinaa ymmärtää vuosi vuodelta paremmin. Tuntuu että nämä joulunalusajan bloggauksetkin käyvät angstisemmiksi joka vuosi!
No pitäiskö jotain muuttaa? Kyllä, jos se olisi minusta kiinni. Mutta kun en oikein itsekään tiedä mitä se jotain on. Paha mennä uikuttamaan muutosta. Yhtenä joulunalusena tein sen erheen että kysyin että voitaisko viettää jotenkin erilainen joulu. Seurauksena ollut mykkäkoulu kesti lähes maaliskuulle. Järkytys siitä että halusin jotain aivan muuta oli niin suuri. Ja minun mykkäkoulun sietolihakseni on ehkä heiveröisin kaikista. Ei se tietenkään totaalimykkäkoulu ollut, informatiivinen viestintä toimi totta kai. Mutta katseet, hymyt, yhteiset tekemiset,kaikki poissa. Pitkään. En edes muista miten se saatiin katkaistua, onneksi saatiin.
Osa perheestäni kokee minun muuttuneen eivätkä kaikki tiedä onko suuntaus hyvä. En minäkään tiedä. Ainoa mahdollinen kuitenkin.
Jos keskittyisi fiktiiviseen romantiikkaan ennen kuin ahistus syö ideoinnin kokonaan..

Vartiovuoren Poikien joulujuhlassa

2010-12-14T19:29:00.002+02:00

Työpäivä oli, öö, toimelias. Noin viisisataa tuolia tuli pakattua lähtökuntoon, osa putsattua, osa vain oikeisiin laatikoihin lajiteltua. Mutta tuntuu selässä ja pohkeissa ja you name it..

Sitten kotiin, hetken hengähdys ja lippukunnan puurojuhlaan, jossa kumpikin perheen pojista sai merkin paitaan ommeltavaksi. Nollakakkonen varainhankintamerkin (kalenterimyynnistä, myiköhän jäbä kokonaiset neljä..) ja Ysiseiska kolmannen luokan Jänkäsuden, joka on jo vähän isompi juttu, edellyttää osallistumista leireihin, retkiin ja taitokilpailuihin. Molemmat pojat ovat mielellään lähteneet leireille ja retkille oli keli tai vuodenaika mikä hyvänsä. Ysiseiska on vihjaissut että jos parin vuoden päästä osallistuisi Korpitörmä-Expressiin, eli kävellen Helsingistä Pornaisiin partiokämpälle, joka siis on meidän vanhempainyhdistyksen yhteinen projekti. Kunnianosoitukseni saavat ne konkarit jotka rakensivat kämpän aikoinaan, senttiäkään velkaa ei jouduttu sitä varten ottaman. Meille jälkeenpäin yhdistyksen tulleille on sitten riittänyt talkootöitä syksyisin ja keväisin ja varainkeruuta kämpän ylläpitoon. Mukavaa hommaa vaikka olenkin nyt vähän vetäytynyt verrattuna viime vuoteen. Kaikkea ei vain aina jaksa ja tämä syksy on ollut kirjoitushelvetillinen. Oma moka, mitäs menin kirjoittaman väärän pokkarin!
Huomenna olisikin tarkoitus pitää kirjoituspäivä - en edes viitsi puhua vapaapäivästä! - tänään luulen että vain huilaan. Eiköhän tässä yhdelle päivälle ollut jo ohjelmaa.
Kaikenlaista uutta ja omituista liikkuu päässä, mm. voimauttavien valokuvien tiimoilta mutta palaan niihin vielä..

Läppärillä muka tulee kirjoitettua kurinalaisemmin

2010-12-12T20:42:00.002+02:00

...kun farmvilleä ei voi pelata, juutuubia ei kuunnella ja naamakirjakin latautuu hitaasti. Kilin villat! Olen niin tympääntynyt vara-timangiin että voisin kirkua kurkku suorana. Onko pakko jos ei halua? On, koska on luvannut. On, koska tarvii rahaa.

Se hyvä puoli tässä viikonlopussa on ollut että nenää on tullut valkaistua. Aika monta punaviinilaatikkoa on syksyn aikana tyhjentynyt, ei hyvä. Taas kerran tulee mieleen sellainen seikka että tuosta VOISI tulla minulle ongelma. Sitä kiellettyä kiukkua on liian helppo niellä kun kyytipoikana on punaista juomaa. Tai minkä väristä vaan mutta kyllä se on viini joka voisi karata lapasesta. Sellainen salakavala keski-ikäisen naisen alkoholisoituminen, miltä se kuulostaisi? Ei kivalta.

Ehkäpä uutiset Putteroisesta piristivät viikonloppua heti kättelyssä,etenkin kun Tähtilapsi, ihana ihminen, laittoi kuvankin koiraherrasta blogiinsa. Kiitos :). Ja tänään täällä leivottiin joulutorttuja ja juotiin glögiä. Ja joulukortit laitettiin postin kuskattavaksi, johan ne viikon päivät ovat tuossa piirongin päällä keruukuoressa nököttäneet!

Miehen kanssa on vaikea tulla toimeen. Ymmärrän, hän vihaa talvea ja etenkin auton kaivamista lumesta lähes joka aamu - mutta tarvitseeko minulle siitä äyskiä, vain siksi että joskus olen kaivannut valkeaa joulua. Pottuilee siihen malliin niin kuin minä olisin täällä tanssinut jonkun lumisadetanssin! En todellakaan ole. Tänään menin tyhjentämään lehtiroskista. Sisällä kun on vaihteeksi lämmin, oli kotiasuna collegeshortsit ja toppi. Heitin sitten vain pitkän talvitakin päälle ja - megamoka - matalat kengät jalkaan. Mikä ihmeen aivogäppi sai minut luulemaan että sen lehtiroskiksen ympärys oli aurattu? No, olihan ne lehdet tyhjennettävä joten piti astua uppolumeen matalilla kengillä ja paljailla säärillä. Polveen asti ylsi lumi hetken aikaa JA SE SATTUI.Kun olin kompuroinut auratulle kotitielle marssin mäkeä ylös mutisten että jumalauta, mun ei edes tarttisi tehdä tätä jos herra ei tahtoisi että meille tulee paperihesari joka ikinen päivä ja kieltäisi laittamasta ei mainoksia -lappua postilaatikkoon. Mies sen kaiken paperisälän haluaa meidän postilaatikosta, mutta arvatkaa kuka sen kiikuttaa pois, tuulessa, tuiskussa, pakkasessa ja uppolumessa!

Se siitä valivalista ja takaisin pokkaroimaan...

Väärä hälytys

2010-12-10T21:19:00.002+02:00

..onneksi, tuo mainitsemani asia. Yhtä lapsistani epäiltiin varkaudesta, mutta tulipahan todistetuksi ettei näin ollut. Vanne hellitti päästä, huh.

Lisäksi sain kuulumisia Putesta, pikkukoirasta, joka oli hetken elämässäni ja jonka piti lähteä muualle asumaan reilut neljä vuotta sitten. Putteroisella kaikki hyvin ja nyt tiedän keneltä kysyä kuulumisia, kun haluan :). Elämä antaa joskus pieniä ilonaiheita ja ottaa pois huolia ja suruja. Pitäisi vain luottaa. Välillä se on vain niin älyttömän vaikeaa.
Nyt olisi syytä jatkaa vara-timangia jos mielii saada sen ihmisten ajoissa valmiiksi. Nollakakkonen on yökylässä esikoissiskon luona, kotona siis vain kaksi teiniä joista toinen on luvannut huolehtia illan ruuasta. Sopii minulle :)

Kryptinen pikapäivitys

2010-12-09T07:17:00.002+02:00

Sain eilen illalla puhelun. Vielä en ole varma, ovatko asiat niin kuin siinä puhelussa sanottiin, todennäköisesti eivät. Haluan uskoa etteivät. Jos ovat niin ovatpahan aika lailla päin vittua. Asia koskee sen verran muita ihmisiä etten voi tämän enempää sitä täällä rääpiä, mutta kestokyky on muutenkin hajoamispisteessä ja mieli huutaa että ei jumalauta, ei tätä enää tähän päälle, minä en jaksa.

Että silleen.

Kuka vei

2010-12-08T11:42:00.003+02:00

...sanat päästä, ajatukset mielestä, voimat käsistä ja jaloista? Jätti tiedon siitä mitä pitäisi, jätti tahdon tehdä sen kaiken, mutta vei kaiken muun.

Apua.

Cougar Party ja kakkusulkeiset

2010-12-04T20:32:00.003+02:00

Mikähän kumma siinä on että kun on partion vanhempainyhdistyksen leipomissesonki niin sen alle sattuu melkein aina joku biletysepisodi? Niin kuin nytkin. Eilen - tai no, hyvin varhain tänä aamuna! - kotiuduin puumabileistä alias noitien kokouksessa eli Welhottaren Waltakunnasta. Ja tänään puoliltapäivin olin reippaana pakkaamassa kakkuja joita ne kunnon yhdistysihmiset olivat eilen leiponeet. No. Viisi vuotta minä olen ahertanut noissa, kaksi viimeistä vetovastuussa. Nyt oli aika vähän hellittää.
Mutta siis eiliset bileet olivat ihan parhautta. Kolmen noidan sijasta meitä oli neljä mikä vain paransi bileitä. Ihanaa ruokaa, sopivasti juotavaa ja kälätystä kaikesta maan ja taivaan väliltä. Polga, olisi mukava tietää mistä ovat peräisin ne kuvat kylppärisi seinällä...sattuneesta syystä tahtoisin yhden samanlaisen itselleni.
Pokkari on saanut vähänlaisesti huomiota tämän viikonlopun aikana, mutta eikähän tämä viikonloppu ole edes ohi vielä. Kyllä Se Siitä.

Sauna kutsuu.

Lähitulevaisuutta

2010-12-02T15:54:00.002+02:00

Töitä Kamastolla riittää jouluun asti. Jatko vähän levällään, hiljaisempaa alkuvuodesta. Ei sinänsä haittaa, Mehiläistaloa muokkailen Teoksen kilpailuun. Siltikin, vaikka sanoin mitä sanoin edellisessä bloggauksessa eikä se perusajatukseltaan ole miksikään muuttunut. Ja voihan olla että minusta tulee isona BoDaaja ;).

Lähi-ihmissuhteissa olen taas sössinyt lahjakkaasti, kai se sitten on kohtalo. Tämän kerran tekee vaikeaksi se, etten oikein tiedä edes miten. Oli miten oli, pari päivää sitten paruin miehelle että mitähän jos muuttaisin saman tien muualle täältä, nuo täällä asuvat alkavat kummiskin vihata mua jossain vaiheessa, niin alkakoot sitten heti. Itsesäälikohtaus meni kuitenkin ohi. Alan saada balanssiani takaisin. Olisin parempi ihminen jos osaisin. En vain osaa.

Vara-timantti rakentuu palikka kerrallaan ja motivaatiota on välillä paljon ja välillä ei melkein ollenkaan. Tämän vuoden joulukortti-ideankin kehittelin, nyt ei tarvitsisi kuin aikaa tehdä ne. Ysivitonen on luvannut jeesiä.
Ja huomenna on kolmen akan puumabileet joita odotan kuin lehmä kesää. Syödään hyvin, juodaan hyvin ja pelastetaan maailma. On aina mukava bilettää itseään paremmassa seurassa.

En enää tahdo

2010-11-28T09:22:00.003+02:00

Pitkä aika viimeisimmästä bloggauksesta. Ei mitään dramaattista syytä siihen; kaikki olemme elossa, terveitä ja jotakuinkin järkevien kirjoissa jopa. Ei välirikkoja kenenkään kanssa, ei anonyymejä jotka saisivat minut vaikenemaan. Asiaakin voisi olla.
Sanat eivät vain jotenkin saa muotoa.

Ja siinähän se oikeastaan tuleekin. Yksi asia on muuttunut ja se on jotain mikä on aina ollut.

Olen amputoinut unelman.Minä en tahdo enää kirjailijaksi.

No niin, nyt se on sanottu. En tiedä lakkaanko ikinä kirjoittamasta. Voisi olla helpompi lakata syömästä (ja sekään ei todellakaan olisi minulle helppoa!)

Mutta jotain kertonee se että aloitin sanomalla "ei mitään dramaattista syytä". Kunhan vain tein päätöksen.

Olen todistanut itselleni pari asiaa. Pystyn kirjoittamaan julkaisukelpoista tekstiä. Pystyn kirjoittamaan tekstiä, jota kourallinen ihmisiä tahtoo lukea, tahtoo kuulla lisää. Se on asia joka tuottaa minulle mielihyvää.

En halua itse olla valokeilassa, minuna, mutta jos voisin palata aikaan jolloin ihmiset istuivat nuotion ääressä kuuntelemassa tarinankertojaa, tekisin sen. Minulla olisi kerrottavaa,jollei joka ilta niin ainakin neljänä iltana viikossa. Loput kolme voisin sitten huilata...

Kirjailijan elämään se ei kuitenkaan tänä päivänä riitä. Maailma on toisenlainen. Tuskin niitä toisenlaisuuksia kannattaa luetella tässä, olenhan kipuillut niitä pitkin syksyä aina vain harvemmiksi käyvissä postauksissani. Pitäisi tavoitella taivaita ja kadehtia niitä jotka niihin ennen minua yltävät. "Minulla on tarina, haluatko kuulla?" ei riitä mihinkään.

En tahdo sitä elämää. En tahdo tuijotella myyntilukuja, kyylätä finlandiapalkintoehdokkaita, ihmetellä miksi tuo ja tuo kirja menestyy, kun eihän se niin hyvä ole, mitä minulta puuttuu kun tuo myy enemmän kuin minä...

Eihän se ole sanottu että ovi siihen K-maailmaan ikinä aukeaisi minulle. Sitä kohti olen kuitenkin pyrkinyt. Nyt lopetan.

Muistojen tuokiokuva

2010-11-18T17:04:00.002+02:00

Tähtilapsi jakoi blogissaan erään varhaisaamuisen hetken, jonka haluaisi painaa lähtemättömänä mieleensä. Toivon että hän onnistuu, noilla on paha tapa haalistua, valitettavasti, sellainen Brainstorm-elokuvan tallennuslaite olisi korvaamattoman arvokas.
Puhun hetkistä joita tulee kesken tavallisen arjen, joita pienten lasten vanhemmat keräävät kuin helmiä nauhaan ja jotka eivät aina varoita tullessaan. Seisot vaikka jalkapallokentän reunalla, katselet yhdeksänvuotiasta joka pelaa toisten samanikäisten kanssa ja yhtäkkiä mieleen rysähtää tunnemyrsky - tuo on se jonka minä tahdoin tähän maailmaan, jota odotin, jonka synnytin, nuo jalat jotka itsestäänselvästi tallovat nurmikkoa, kuljettavat palloa, ovat ne samat pikkuvauvan jalat joiden helmivarpaita suukottelin, ei-niin-monta-vuotta sitten. Minä jolla on surkea pelisilmä olen saanut lapsen joka osaa tätä, olen luonut ihmisen joka pystyy parempaan kuin minä!

Yhteen tuokiokuvaan palaan kerran toisensa jälkeen, en tiedä mikä siinä on. Yli kaksikymmentä vuotta sitten minulla oli kolme alle kouluikäistä lasta, kuusivuotias, kolmevuotias ja vauva, noin 8 kk. Päivä oli kylmä, sateinen ja tuulinen, mutta ei auttanut, kauppaan piti lähteä. Bussilla mentiin, ostokset hoidettiin ja sitten pysäkille odottamaan paluubussia.
Vaan kävelyreittiä sinne pysäkille ei oltu suunniteltu vaunukansalaisille. Somissa kiviportaissa jotka veivät rinnettä ylös tienvarteen ei ollut edes ratasluiskan aavistusta. Kuusi- ja kolmevuotiaita en uskaltanut lähettää etukäteen portaita ylös.
Eipä muuta kuin isommat tukevasti työntöaisaan kiinni, molemmille puolille ja sitten portaitten viertä, multaista nurmikkoista rinnettä ylös. Jalat lipsuivat kurassa, kauppakassit tavarakorissa olivat luisumaisillaan pois, hauikseni tärisivät rasituksesta mutta päästiin kuin päästiinkin pysäkille, vähän ajan päästä bussiinkin. Olo oli kuin voittajalla.
Kotiin päästyä oltiin kuitenkin aika kylmissämme ja sateen kastelemia. Riisuin vaatteet koko kolmikolla, kunnes päästiin kuivaan vaatekerrokseen, eli t-paitoihin ja alushousuihin. Sitten tälläsin porukan sohvalle, laitoin torkkuhuovan lämmikkeeksi jaloille ja ojensin välipalaksi - keksin? voileipäkeksin? korpun? jokaiselle. Tässä kohtaa muisti pettää, joka tapauksessa jotain mitä pieninkin pystyi ikenillään nakertamaan. Ja sitten pusersin jostain sitä ihmeen lisäenergiaa jolla sain ostokset puretuksi, märät vaatteet kuivumaan ja ruoan alulle, samalla kun lapsikatras lämmitteli peiton alla eväineen.
Ja pahin kylmyys hellitti ja kiire samaten ja yhtäkkiä olin keskellä Hetkeä: kaikki on hyvin. Se mitä pitää tehdä, on tehty ja lapsillani on kuivaa ja lämmintä ja hekään eivät nahistele vaan istuvat tyytyväisinä kuin kylläiset linnunpoikaset pesässään.

Parasta tuossa hetkessä oli se että siinä ei tosiaan ollut mitään ihmeellistä. Se oli palanen ihan tavallista äitielämää ja juuri sitä mikä tekee siitä niin merkityksellistä. Miksi juuri tuo jäi mieleen, on arvoitus. Kolme sohvallaistujaa ovat jo aikuisia, perustaneet oman kotinsa jokainen, mutta erityisesti sadepäivinä se hyvän olon hetki palaa elävänä mieleen.

Minä en ole ikinä keilannut

2010-11-15T15:59:00.002+02:00

...mutta tuleepahan sekin kokeiltua viikon päästä tiistaina, firman (meinasin kirjoittaa farmin!) pikkujouluissa. Viimeksi olen ollut työpaikkapikkujouluissa vuonna 2007. Nähtäväksi jää miten ämmän käy.

Sitä ennen elo on lähes askeettista, minimibudjettia - joo, oli tilipäivä, tili tuli ja melkein meni jo aamulla, laskuihin - ja sitä varapokkarin kirjoittamista. Sinänsä ei harmita, ulkona on iljettävä tihkusade, mutta lämpöasteita sen verran ettei tämä naputtelunurkkaus ole kylmä.

Tiedossa ennen joulua näiden pikkujoulujen lisäksi kolmen naisen kekkerit eräässä helsinkiläislähiössä joulukuussa, odotukset korkealla täällä... Heti niiden jälkeen partiovanhempien pikkujoulumyyjäiset 6.12(ennenkin on vedetty leipomistalkoot dagenefterissä, enkä tällä kertaa ole edes vetovastuussa!) ja itsepäisyyspäivän jälkeen viime vuoden tapaan Pähkinänsärkijä Kansallisbaletissa tytärten kanssa, odotukset korkealla siihenkin.
Kai se taas on se vuodenaika, täytyy tunnustaa. Ihmeen neutraalilla mielellä sitä odottelen, ei paniikkia eikä vielä ihmeemmin fiilistelyjäkään. Joskus jo lokakuussa olen odottanut joulua, joskus toiste jo syyskuussa pelännyt sitä. Nyt tuntuu hyvältä kun ei ole kumpaakaan oloa.

Isänpäivä meni hyväksi havaitulla sabluunalla, kaikilla oli hyvä mieli, eritoten päivänsankarilla. Muutenkin viikonloput ovat olleet mukavan leppoisia pitkin syksyä, akkuja saanut oikeasti ladattua. Tänään työpäiväkin meni samoilla aalloilla, musiikkia kuunnellen ja aikaansaaden.
Nyt pokkarin kimppuun jahka yksi pahantuulinen tokaluokkalainen on saatu rauhoittumaan...

Sairaalapäiväkirja

2010-11-14T14:56:00.007+02:00

Monilahjakkuus SusuPetal on tällä kertaa kirjoittanut/maalannut vereslihaisen kuvan masennuksesta, mielen järkkymisestä, jaksamisen loppumisesta, pysäyksestä.
Kirjan tunnot ovat tuttuja kaikille jotka kyseisestä vitsauksesta ovat kärsineet. Oma diagnoosini on lievästä keskivaikeaan masennukseen pahimmillaan/ dystymia, eli lievä pitkäkestoinen masennus. Keskivaikeat huiput osuivat vuosiin 1998, 2000 ja 2004
Dystymia taitaa olla yhtä vanhaa kuin minä itse.
Noihin keskivaikeisiin tuntoihin osui Sairaalapäiväkirjoista eritoten tämä:

Pieninä palasina annan itselleni
luvan muistaa päivää, jolloin
lopetin jaksamisen.
Sekosin.
Hajosin.
Tulin hulluksi.

Masennus. Ahdistus. Tuskanhiki.
Äänet räjäyttävät pääni.
Lakkaan olemasta, liukenen paniikkiin
Hyperventilaatio linja-autossa.
Itku.
Linja-auto tulee Rautatientorille
Ulkona saan happea.

Elielinaukiolla pelko.
Yritän rohkaista itseäni. Koota itseäni.
Puhun ääneen. Etsin laukusta
jotain mitä en löydä.

Kun luin tämän tunsin järkkyväni. Aikakone lennätti minut vuoteen 2004 ja teki mieli meilata Susulle että olitko sinä siinä samassa bussissa. Siltikin vaikka minun bussini oli 550 ja Rautatientorin tilalle voisi laittaa Pohjois-Haagan. Been there, done that, mitä suurimmassa määrin. Kirjasta löytyy muutenkin paljon omakohtaista, mutta tämä oli kaikkein osuvin.

Aika lähelle liipaisi myös tämä:

ITKU

Missä on itkuni?

Jonain päivänä maalaan sen

kun uskallan.

Oma itkuni katosi kolmeksi vuodeksi. 2006 keväästä 2009 kevääseen, löytyäkseen Kaija Koon Viimeinen lento - kappaleen ääreltä Youtubesta. Kyyneleet on tehty helpottamaan pahaa oloa ja niiden menetys on hirvittävä.

Sanataide puhuttelee minua enemmän kuin kuvataide, noin yleensä. Vaikka minulla on ollut kausia jolloin olen ilmaissut itseäni piirtämällä, on kirjoittaminen se oikea kanava minulle.
Sairaalapäiväkirja tarjoaa molempia, kuvia ja sanoja. Kuvista kolahtaa erityisesti Lepo turvassa, joka on lohdullinen. Kupla on pimeimpien tuntojen kuva, sen mustan sikiökalvon kuva joka erottaa masentuneen muusta maailmasta ja omasta itsestäkin. Kun omiin tuttuihin tunteisiin on mailin pituinen matka ja välissä on seinä. Ainoa tunne mikä saa kiinni, on väsynyt kauhu siitä ettei ylety minuuteensa.

En tiedä uskallanko suositella Sairaalapäiväkirjaa sille joka kamppailee masennuksen syövereissä. Se toivo mikä siinä on, on kiistatonta, mutta saattaa pahimmassa syöverissä tallautua tummien tunteiden jalkoihin. Siitä syöveristä yleensä pääsee ylös, huomaa että tuossa seinämässä on paljon ulokkeita joiden avulla pääsee taas pinnalle. Ja siihen Sairaalapäiväkirja on vankka apuköysi ja tummanselkeä tunteiden peili.

Ei oppi ojaan kaada, mutta...

2010-11-14T10:09:00.002+02:00

...en voi mitään sille että suurimman ihailuni saavat itseoppineet taitajat. Toivottavasti kukaan ei nyt ajattele että se on samaa kuin opiskelujen halveksiminen! Ei todellakaan! Ehkä se on vain minun versioni suomalaisesta omillaan toimeen tulemisen ihanteesta.
Kasarileffa Flashdance oli minusta ihana. Ja on vieläkin. Olen yrittänyt analysoida sitä ihanuutta, koska itsekin ihmettelen sitä. Siinä ei ollut yhtäkään henkilöä joka olisi liiemmin herättänyt sympatioita. Päähenkilö Alex Owenskin oli vähän liian ynseä vaikka toisaalta, juuri häneen osasin samastua.

Ennen kaikkeahan Flashdancessa viehätti ajankuva. Ja viehättää vieläkin, ne kasarivaatteet ja miljööt (eivät sentään kiharakampaukset!). Kun se kerran oli omaa nuoruutta niin ei voi mitään.

Mutta tarinassa minuun kolahtaa tanssijan itseoppineisuus ja rimakauhu näyttää taitonsa ammattilaisille. Flashdance kävi usein mielessä kun seurasin Dance-kilpailun Idaa, joka oli, yllätys yllätys toinen suosikeistani (toinen oli loppukilpailuun asti päässyt Minttu).

Ida sinnitteli tosi pitkälle kisassa, siltikin, vaikka tuomareista oli luettavissa että he ehkä olisivat halunneet hänet pudottaa - "nyt alkaa näkyä se ettet ole opiskellut tanssia", sanoi Marco B, oliko se nyt yhtä jaksoa ennen kuin Ida tipahti. Olin ihan varma että Idan tie loppuu siihen, koska äänestys tuli vasta tuomarikommenttien jälkeen, ei voida välttää kommenttien vaikutusta. Ilahduin kovasti kun Idalle ei ropsahtanut edes putoamisuhkaa sillä kierroksella.

Joskus viime vuosituhannen lopulla tutustuin äitiin jonka lapset oli puettu kuin satuolennot, ihaniin uniikkivaatteisiin. Itse suunniteltuihin, itse ommeltuihin, ilman kaavoja. Minä joka aina olisin halunnut osata ommella, melkein halvaannuin kunnioituksesta.

Oppimisen tapoja on monenlaisia. Perheessäni on sekä sellaisia lapsia jotka kukoistavat kouluopetuksessa, että sellaisia, jotka tulevat oppimaan kaiken tarvitsemansa jossain muualla. Jälkeenpäin, kun mietin itseäni oppijana, olen tullut tulokseen että kaikkein parhaaseen olisin pystynyt jos minulla olisi pienenä ollut kotiopettaja (vähän Dina- kirjan/elokuvan Lorchin tyylinen olisi ollut hyvä!) ja isompana olisin saanut opiskella ammattiin mestari-oppipoika -suhteessa.

Ja miksikö? Siksi että sosiaalisuus on minulle hitaasti uusiutuva luonnonvara. Jollei sisäinen erakkoni saa tarvitsemaansa yksinäisyyttä aika ajoin, minä ahdistun. Nykyinen työpaikka on juuri siksi niin unelmaa kun siinä on kokoa kuin katedraalissa ja kokonainen osasto (jonka ovessa lukee "Tuhatvuotinen krypta") missä työskentelen pääsääntöisesti yksin. Halutessani voin toki vaihtaa jokusen sanan työkavereitten kanssa mutta jos en halua niin kukaan ei luule että minä murjotan. Aika ihanaa.
Luokkayhteisössä on aina se toisten ihmisten sulattelu viemässä energiaa oppimiselta. Joillakin se toimii energiaboosterina, mutta minä en ole koskaan ollut sellainen. Vieläkin on vaikea astua koulurakennukseen/luokkahuoneeseen, jossa on ihmisiä. Osa vanhempainilta-allergiastani johtuu tuostakin

Siksipä pisti vihaksi kun luin tämän. Ei käy kateeksi tämän matamin ex-oppilaita!

Ja tulee tässä mieleen Gummeruksen syysjuhlat joissa Polgan kanssa oltiin. Minulta kysyttiin, mitä minä kirjoitan, oppikirjojako (*thih!*). Kun sanoin että romanttisia paperbackeja niin kysymys kuului että Orivedeltäkö sellaisia valmistuu.

Saattoi olla läppä, todennäköisesti olikin, mutta oikeastaan itsekin vasta silloin tajusin että enhän minä tätä ole opiskellut missään. Vai olenko? Lasketaanko kirjat joita olen lukenut, kouluaineet, päiväkirjamerkinnät, bloggaukset, novellit joita olen kirjoittanut? Tulisiko Oriveden opistolta jotain lisäarvoa kirjoittamiseeni?

En saa koskaan tietää, koska en usko että laittaudun kyseiseen laitokseen. Tai mihinkään proosa- tai runopiiriin edes. En ole niin omahyväinen että uskoisin olevani niin v***n hyvä etten tarvitse oppia. Mutta tunnen itseni ja sen, millainen olen ihmisten parissa.

Sitä paitsi opiskella voi verkossakin. Olen suunnattomasti nauttinut kirjallisuuden perusopinnoista (vaikka tenttimenestys oli vaatimatonta, niin onpahan tehty)ja nyttemmin kulttuurihistoriasta.

Onneksi tänä päivänä on näitä väyliä, sekä ryhmissä viihtyjille että meille vähemmän sosiaalisille eläimille.

ja taas ollaan viikonlopussa

2010-11-13T14:11:00.002+02:00

Olen jo toipunut siitä tosiseikasta ettei pokkarinkirjoittamisesta ollutkaan lomaa vaan hengähdystauko ja mieli puuhaa jo vara-timantin kimpussa. Keitoksen ainekset tulevat mm. Hesarin uutisesta,joka koski kaupan kassojen kohtaamia väkivaltatilanteita ja "reality"hirvityksestä nimeltä Miljonääriäidit (ei heikkohermoisille!).
Noin muuten elämä on leppoisaa työssäkäyvän keski-ikäisen koululaisten äidin elämää. Huomisen isänpäivän jutut ovat kuosissa, ruoka- ja lahjapuoli ainakin (Fingerporilla mennään) ja tytär89 ja vävy tulossa huomenna käymään.
Taannoiset lahjalangat päätyivät lopultakin puikoille, tai siis se ihana sininen lähinnä. Kaulaliinaksi sitä teen, en vielä tiedä kenelle. Kauniissa langassa on se hyvä ettei mallin tarvitse olla kovin mutkikas. Tämä on simppeliä aina oikeaa, takareunasta neulottuna. Nollakakkonen toivoi "jotain tosi paksuja lapasia", ne ovat ohjelmassa seuraavana, edellyttäen että löydän isot sukkapuikot tästä residenssistä. Metallisia pitäisi olla ainakin vitosia,mutta kun näpit ovat tottuneet bambupuikkoihin niin ei haluaisi metallisia käyttää enää olleskaan...
Kylppäristä irvistelee kukkurainen puhtaanpyykinkori, joten rauta-ja lautasulkeisiin, mars..

Tyhmyydestä sakotetaan

2010-11-09T18:44:00.002+02:00

Äsken postasin vee-sanoista ja nyt tekisi mieli viljellä niitä pitkin ja vähän poikinkin. Kiroilen omaa tyhmyyttäni, huolimattomuuttani, hukkaan mennyttä työtä, ja mitähän vielä? No ainakin maksuaikataulujen sompailun sietämätöntä hankaluutta.
Ei tullutkaan leppoisampaa joulukuuta tai tammikuuta jolloin voin kirjoittaa vain omia juttujani.

Ja miksikö ei? Tein pahan huolimattomuusvirheen kesällä kun minulta pyydettiin pokkareita tulevalle vuodelle. Merkitsin kalenteriini Lääkäri ykkösen ja Timantti nelosen. Sitä
Juu, aivan niin. Juuri niin siinä kävi. Minun piti siis kirjoittaa Timantti ykkönen ja Lääkäri nelonen.

Mutta siis tahkosin tammikuista Lääkäripokkaria apinan raivolla eilisiltapäivään asti ja täysin rättiväsyneenä ja tyhjiin ammennettuna lähetin sen liikkeelle.

Ja tänään sain pt:ltä meilin että hänellä on kaksi Lääkäriä eikä yhtään Timanttia käsissään, joutuu ottamaan vara-Timantin (onneksi sellainen on!) käyttöön ja siirtämään Lääkärini julkaisun hamaan tulevaisuuteen. Kuten sen palkkionkin maksun, tietysti, sitten...

Koska vara-Timantti menee nyt käyttöön, hän tarjosi minulle mahdollisuutta kirjoittaa uusi vara-Timantti, joulukuun puoleen väliin mennessä. Jos haluan pysyä joulunajan budjetissa, minun pitää tarttua siihen. Eli lupasin.
Pitäkää peukkuja että saan jotain järkevää tekstiä aikaiseksi! Aivot ovat kuin pesukoneen jäljiltä eikä mieli vielä tajua että sen mistä piti tulla pokkariloma, tulikin taas vain hengähdystauko jonka ei sovi venyä liikoja.

Kanssamatkustaja avautui

2010-11-09T17:14:00.003+02:00

...ja minä peukutan. Häiritsi se minuakin, mutta hän ehti ensin.
Bussissa tänään oli kourallinen meitä töistä palaavia ihmisiä, ja toinen kourallinen yläasteikäisiä poikia, joista kaksi viimeksimainittua aloitti keskustelun sählymatsista.

Siihen nähden että ottelua pelattiin vaatteet päällä, sisälsivät kummankin repliikit ällistyttävän paljon v-sanoja. Joku joskus sanoi että tuohon veelläalkavaan pitäisi kai suhtautua nuorten puheessa kuin foneettiseen pilkkuun, mutta kun näiden kavereitten pilkkumääristä saivat kaikki relatiivilauseet ähkyn!

Kanssamatkustaja, ikäiseni nainen, sai tarpeekseen:
- Tiedätteks te pojat että tämä on julkinen kulkuväline? Tarvitseeko meidän muiden kuunnella noita v-sanoja vain siksi että te haluatte kailottaa niitä kaikkien kuultavaksi? Minä en ainakaan halua, joten lopettakaa, olkaa hyvät!

Hiljaisuus. Toinen poika oli jäämässä pois ja kuittasi jotain voi voi -tyyppistä mennessään, mutta toinen totaalivaikeni muutaman pysäkinvälin ja aloitti sitten toisen kaverin kanssa keskustelun paljon siistimmällä suulla.

Minä jäin pois ennen rohkeaa kanssasisarta, katsoin häntä silmiin ja nostin peukkuni ilmaan, ennen kuin menin.

Haaste

2010-11-07T09:43:00.002+02:00

Polga haastoi minut muistelemaan lapsuusaikaa

1. Mitä vastasit lapsena, kun sinulta kysyttiin mikä sinusta tulee isona?

Vauvakirjastani löytyy tämän kysymyksen kohdalta teksti KIRJAILIA

2. Mitkä olivat lempisarjakuviasi ?

Tintit, isompana Yoko Tsunot

3. Mitkä olivat lempipelejäsi?

Muistipeli, Afrikan tähti, korttipelit joita opin tädiltä. Ulkopeleissä olin surkea ja samoin kaikessa hienomotorisissa haasteissa, mm. kuulalabyrintti ja pöytälätkä saivat minut raivon partaalle.

4. Mikä oli paras syntymäpäiväsi ja miksi?

Ei niistä oikein mikään nouse erityiseksi. Kivoja kai olivat kaikki.

5. Mitä sellaista olisit ehdottomasti halunnut tehdä mitä et ole vielä tehnyt?

Kirjoittaa kirjoja,kiertää maailmaa, asua isossa talossa jossa on liukumäki alakertaan niin kuin Lintsin Vekkulassa.

6. Mikä oli ensimmäinen lempiurheilusi?

Uiminen, ja se on sitä edelleen.

7. Mikä oli ensimmäinen musiikki-idolisi?

Voi apua..olisikohan ollut Alvin Stardust ja Rubettes (ikää 11 ja jotain)

8. Mikä on paras joululahja (tai vastaava) jonka olet saanut ?

On niitä ollut tosi ihania monia...kirjoista tykkäsin, nukeista tykkäsin, mutta yli kaiken muistan kaksi asiaa. Toinen oli nukenvaatteiden pesukone, sellainen pieni muovinen veivattava. Ilahduin siitä aivan vimmatusti pienenä (Mepa-serkulle kiitos jos luet tätä, se oli sinulta!). Ja toinen laatikollinen kummitätini ompelemia barbienvaatteita, todellisia miniatyyriluomuksia joita kaverit kadehtivat syvästi.

Heitetäänpä haaste eteenpäin - Tähtilapselle ja Alohomoralle!

Arkivapaata pokkaroinnin ja vanhempainillan merkeissä

2010-11-03T20:14:00.003+02:00

No ni. Tulipahan purettua isohko pyykkivuori, kerättyä kaksi kassillista poistovaatetta uffiin poikien vaatehuoneesta ja kirjoitettua keskeneräistä pokkaria vähän eteenpäin.
Ilta meni sitten vanhempainillassa, lukiolaisen sellaisessa vaihteeksi. Paha mennä sanomaan olenko yhtään viisaampi minkään suhteen,no, tiedänpähän ainakin miten kurssitarjottimelta kerätään lukujärjestys. Ja mikä on oman lapsen ryhmänohjaajan nimi. Siinä pääpiirteissään.
Noin yleisesti ottaen minulla on olo että koulukkailla on lähtenyt menemään tämä syksy hyvin. Ysivitonen toi hyvän jaksotodistuksen ekalta lukioperiodiltaan, ysiseiskan ensimmäinen arviointi seiskaluokalta oli myös myönteinen, matematiikassa suorastaan ylistävä. Ja tokaluokkalainenkin unohtaa läksyjään vain joka toinen päivä :)
Vielä pitäisi pusertaa fiktiota, tai niin ainakin lupasin itselleni. No, ehkä valehtelin.

Juu, inhoan

2010-11-02T15:09:00.002+02:00

lisasoiniomaista tyyliä ja kirja nimeltä Brändikäs onnistuu karkoittamaan jo nimellään. Jos Henna Helmi Heinoseen on uskomista niin minä olen sitten tylsimys

Jännä juttu, ei yhtään hävetä olla tylsimykseksi luokiteltu tällä kriteerillä.

Kirjoitan, siis en ole

2010-10-31T07:30:00.002+02:00

Kirjoittaminen mietityttää tänään, kovasti.
Eilen taisin pienessä viinihönössä blogata jotain siitä miten lukeminen on melkein hengityksenomaista toimintaa minulle. Mainittakoon, että tarkoitus ei ollut mitenkään rehennellä sillä sellaisille joille lukeminen tuottaa vaikeuksia. Sellaisenakin se on joskus otettu, uskokaa tai älkää! En nyt ihan turpaani saanut mutta läheltä liipaisi.

Ei siinä oikeastaan ole mitään sen kummempaa kuin se että olen oppinut lukemaan tosi varhain, ennen neljättä ikävuotta. Silloin siitä tulee taito joka menee vähän samalle viivalle kävelemisen ja puhumisen kanssa. Ei kukaan meistä "asettaudu" kävelemään tai puhumaan. Toisaalta, jokainen joka on elänyt saman katon alla yksivuotiaan kanssa, on nähnyt, miten näitä taitoja harjoitellaan.

Kirjoittaminen ei tällaista voi olla. Se on ajatuksien naputtelua sanoiksi. Sellaisena se saa sitten erilaisia merkityksiä, riippuen siitä mitä, ja kenelle. Täällä blogissa se on omien ajatusten jäsentelyä toisten katsellessa. Huomionkipeyttä, kuten se nimetön kommentoija äskettäin sanoi? Ehkäpä sitäkin. Minä puhun mieluummin peilaamisesta, kuitenkin.
Eli minä kirjoitan. Facebookiin pitääkseni yhteyttä, blogiin selvitelläkseni ajatuksia/kerratakseni päivän tapahtumia, Kolmiokirjalle tienatakseni vähän voita leivän päälle, ja sitten niitä muita tarinoita. Koska ne ovat.
Kirjailijaksi olen halunnut vuosikausia. Minulle se tarkoittaa sitä että joku haluaa julkaista tarinani/tarinoitani kovissa kansissa ja mielellään on ihmisiä jotka haluavat lukea mitä niitten kansien välissä on.

Tarkoittaako se toimeentuloa? Ei. Suomeen mahtuu pieni hyppysellinen kirjailijoita jotka elävät kirjoja kirjoittamalla. Enkä tiedä onko minusta siihen. Ehkä osaan riittävästi, ehkä keksin riittävän hyviä aiheita, mutta kun siihen tarvitaan muutakin ja nykyisin näköjään enemmän sitä muuta.
Ja nykyisin mietin aina vaan enemmän, haluanko enää kirjailijaksi. Kun kirjailijana pitäisi sitten ajatella sitä Miten Myy. Tuntevatko ihmiset minut, olenko esillä, päätyykö kirjani oikeisiin käsiin.

Erityisesti tämä viimeinen - jos haluan elää kirjoittamalla, en saa olla tyytyväinen siihen että yksi, kaksi tai viisi ihmistä jossain päin Suomea saavat iloa, voimaa, elämänuskoa, etc. siitä mitä olen kirjoittanut. Minun pitää oppia asettelemaan sanani niin että joku oikeassa paikassa oleva ihminen kiinnostuu.
Ja minä en halua. En halua. En. Koko ajatus yököttää! Kolmiojutut ovat asia erikseen.
mutta ennemmin vaikka pesen tuoleja lopun elämäni kuin kirjoitan niitä omia tarinoitani niin että ne Myyvät. Toinen juttu tietysti, jos joku haluaisi ostaa tarinan sellaisenaan (ja tämä ei nyt sitten tarkoita että jonkun pitäisi digata raakatekstistä jonka olen yskäissyt luettavaksi, editointi, muokkaus, parannukset ovat eri asia!)
Eikä tämä ole mikään ylevä periaate, mitään ryhdikästä lahjomattomuutta. Vaan sitä ettei se yksinkertaisesti suju niin. Jos yritän kirjoittaa jotain omaa juttua miettimällä miten tästä saisi mahdollisimman houkuttelevan lukijoille, sekä otsalohkoni että sormeni jumittuvat.
Enkä voisi kuvitella, että lukisin toisten kirjoittamia kirjoja peilaamalla omaa kirjoittamistani niihin! Totta kai minä luen miettien onko kirja hyvä vai huono, miten se puhuu minulle ja jos kirja on tökösti tehty, annan itselleni luvan ilkeillä itsekseni tyyliin "miten helvetissä tätä sontaa on menty julkaisemaan".

Mutta siis fiktiiviset kirjat joita luen, haluan pitää lukunautintoina, en oman kirjoittamiseni välineinä. Ja oman tekstini itsensä näköisenä. Ja huomion kirjoittamisessa, en myymisessä.
Eli nyt on käynnissä mietintä siitä, tyydynkö kirjoittamaan, niin kuin tähänkin saakka, pienen lukijakunnan iloksi ja pienestä korvauksesta, vai pyrinkö korkeammalle ja kenen ehdoilla..

Kirjoittamista apinan raivolla

2010-10-30T21:56:00.003+03:00

Sitä on tämä viikonloppu ollut. Ei vieläkään näytä siltä että juttu valmistuisi ajoissa mutta parhaani yritän silti.
Viikonloppu on ollut varsin outo. Vain yksi lapsi, 97, kotona. 02 on partioretkellä, kotiutuu huomenna ja 95 on siskolassa. Ysiseiskakin oli useamman tunnin kaverillaan. Jos joku olisi kymmenen vuotta sitten sanonut että meidän lauantaimme voi olla tällaista, olisin kieltänyt puhumasta palturia. Mutta tähän suuntaan se on menossa, selvästikin...
Vähän olen nipistänyt aikaa siivoamiselle ja neulomisellekin. Toistaiseksi en ole "korkannut" lahjalankojani vaan puikoissa on irtohiha omaan käyttöön mustasta Mohair Rosesta. Lämmin helpottaa kyynärpään kipua joka ei siis tosiaan vielä ole ihan kokonaan poissa:(.
Perjantaina kävin kirjamessuilla. Tapasin Anksun - ja valitettavasti hukkasin hänet melkein saman tien. Oltiin sovittu tapaamisesta Katri Vala -stagella mutta minulla vierähti Suomalaisen kirjakaupan osastolla sen verran pitkään etten enää löytänyt Anksua. Eipä silti, ryysis oli sitä lajia että oli melkein inhimillinen mahdottomuus pysyä jonkun kanssa kimpassa siellä.
Kirjoja siis tuli ostettua ja koska vuodenaika on mikä on, ei niistä toistaiseksi sen enempää, kun suurin osa menee paketteihin. Itselleni kuitenin ostin Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet. Puolessa välissä menen, vaikuttaa ihan lehtolaistyylisen hyvältä.
Ja jos joku nyt ihmettelee, missä välissä olen eilen ostamani kirjan ehtinyt lukea puoleen väliin niin mainittakoon että lukeminen on tekemistä jota en jotekin enää laske. Vähän niin kuin hengittäminen :). Pienenä sain aina kuulla siitä että et sinä mitenkään ole voinut lukea tuota tekstiä noin nopeasti. Kyllä vain voin. 02 lukee niinikään nopeasti, mutta myös huolellisesti ja ääneen lukiessa eläytyy täysillä. Tuossa taannoin oli koulussa kirjapäivä ja 02 vei mukanaan tämän , joka muuten oli äidin kestosuosikki lapsena. Kirjasta poika oli sitten lukenut luokalle ääneen tarinan prinsessasta joka oli ihmissusi ja kaikki olivat henkeä pidätellen kuunnelleet. Opettaja oli tuumannut että huh huh, 02, enpä ole ennen nähnyt että tokaluokkalainen lukee ääneen tuollaisen rupeaman tekstiä sujuvasti..
Yläkerta kutsuu, juuri tulin saunasta ja nyt janottaa...

Eilistä ja äskeistä...

2010-10-26T16:42:00.007+03:00

Eilen täytin 47 vuotta.
Miksi se tuntuu paljon hurjemmalta kun sen kirjottaa johonkin, kuin mitä sen eläminen tuntuu?
Mukava maanantai oli eilen. Hieman olin suunnitellut vapaapäivää mutta nyt tuolla tarvitaan tekijää sen verran että luovuin tuumasta. Kampaajan kautta kuitenkin. Piti tehdä ihan normileikkaus mutta kun Ari oli tsekannut nettivaraukseni päivämäärän niin astuessani kampaamoon hän ekaksi onnitteli ja sitten minua hemmoteltiin perusteellisella päänahan hieronnalla hiuksia pestessä ja leikkauksen jälkeen föönattiin todella juhlava biletukka. Voisihan sitä ajatella että sellainen menisi varaston perällä hukkaan, mutta minä yritän ajatella just päinvastoin, että nimenomaan arkisena maanantaina töissä voi olla vähän luksusta.
Ja sitä luksusta seurasi sitten iltapäivälläkin kun esikoinen vei minut Oulunkylässä olevaan lankakauppaan jonka ainakin Tähtilapsi lukijoistani tietää. Sain valita synttärilahjaksi lankoja, ja varsinaisia herkkulankoja löysinkin. Kuvia tässä:

Ihanaa ylellisen harmaata sukkalankaa, pehmeää kuin mikä (ja räävittömän kallista...)

Tämän langan sinisyys ei pääse oikeuksiinsa kuvassa, se on maailman kauneinta utuisen harmaansinistä. Sieluni silmin jo näen huivin...

Vähän lähempää tuo lanka, näkyvät sen yksityiskohdat paremmin.

Ihania liilan sävyjä, ehkä sukat, ehkä muhkeanpehmeät lapaset. Itselle tai jollekin rakkaalle.

Yksi kerä jäi kuvaamatta, se on sinisen ja mustan kirjava sukka-lapaslanka, teen siitä pojille vermeitä. Niin ja pitkät bambupuikot, kokoa kahdeksan. Nyt ei puutukaan enää kuin neulomisaikaa. Jahka saan tammikuun lääkäripokkarin jonkinlaiseen ruotuun.

Tätä kirjoittaessa meillä tapahtui. Sen verran että vaihdoin otsikon, joka alun perin oli syntymäpäivä.
Tuli itkuinen puhelu Ysiseiskalta. Kaverin kotona oli ollut kuntopyörä johon hän oli telonut jalkansa ja vissiin sitten vähän pahemmin. Jos oikein näin, niin ukkovarpaan lisäksi jalkapöytä mustuu. Lähtivät 5 min sitten Lasten ja nuorten sairaalaan miehen kanssa. Saa nähdä :(

Sunnuntai

2010-10-24T08:51:00.002+03:00

Hämärää tihkusadetta, talo heräilee vähän kerrassaan. 02 katsoo aamulastenohjelmia, mies ja 95 juovat kahvia ja sanailevat hyväntahtoisesti, 97 nukkuu. Tasan kaksi kuukautta tästä päivästä, jos kaikki menee normaaliin tapaan, herätään todennäköisesti vähän erilaiseen aamuun.
Mutta vielä on lokakuu ja minusta näkee sen, kuten yksi edesmennyt sanataiteilija totesi joskus. Eilen innostuin facebookissa kaivautumaan Youtuben arkistoihin ja 80-luvun musiikkihelmiin ja siitä syntyi riehakkaan hauska virtuaali-ilta. Paljon tuli juteltuakin, kepeitä ja vakavia, hyvältä tuntuu se.
Takana siis täyteläinen viikonloppu, edessä hyvällä tavalla hektinen työviikko (hahahaha, kysykää torstaina uudestaan, ehkä tuo adjektiivi on muuttunut joksikin muuksi!) Ajatuksena oli aluksi että pitäisin huomisen vapaana, mutta päädyin sitten mieluummin perjantaihin. Kirjamessut kutsuvat (Anksu,palailen facen kautta!). Viisi vuotta olen tehnyt lähtemistä kirjamessuille ja kompastunut milloin budjettijuttuihin, milloin sosiaalisiin velvoitteisiin, ajankohta kun on sukulaiskalenterin kannalta yleensä huono. Tänä vuonna vähän parempi.

Ostoksilla

2010-10-23T12:59:00.003+03:00

Postaus jossa vaihteeksi kuvia

Nollakakkosen tykötarpeita koulun Halloween-diskoon

Ja äidin ostokset:

jos ei joku tiennyt niin olen naamiofriikki :)

Näiden jälkeen ihan arkisesti Clas Ohlssonille säilytystarpeita ja ruokakauppaan saunalimuja plus päivän eineitä ostamaan.

Huomenna kaiketi appivanhemmat kahville. Maanantain johdosta...

Pimeyskö se vai mikä..

2010-10-20T20:47:00.002+03:00

saa allekirjoittaneen kaipaamaan pyjamapäiviä. Monikossa.
Aamu valkenee joskus vähän ennen kahdeksaa,toistaiseksi. Taivas tänään töihin mennessä tumman lyijyn värinen,tuuli riepotteli lehtiä ympäriinsä. Ihmiset kulkivat kuin myrskyä odotellen. Enkä nyt tarkoita tulipalokiirettä vaan sitä hetkeä kun kaikki on rahdattu myrskykellariin ja on se viimeinen rauhallinen hetki,jolloin katsotaan kaukaisuuteen, että mitä vauhtia se sieltä onkaan tulossa. Ja sulkeudutaan itsekin sinne kellariin. Sellaisia ilmeitä näkyi vähän kaikilla ja sellainen olo oli itsellä.
Pitkät yöunet eivät tuoneet levännyttä aamua vaan päänsäryn ja kaipuun peiton alle. Minä sitten typistin työpäivää varastolla sekä alusta että lopusta - siitä tuo paikka on ihana että sen tosiaan voi tehdä tahtoessaan. Ja sain mukavasti torkahdettua ennen Ysiseiskan vanhempainiltaa.
Seuraa häpeällinen tunnustus. Minä käyn vanhempainilloissa nykyisin vain siksi että osapuolet näkevät että välitän. Ihan oikeasti, se on yhtä mielenkiintoinen kuin työvoimatoimiston alkuinfo. Vanhempainvartit ja oman luokan illat ovat asia erikseen, nuo yleiset vanhempainillat osaa ulkoa jo vuosien takaa ja kaikki info mitä niistä saa on luettavissa paperisesta vuositiedotteesta jääkaapin seinältä tai Wilmasta. Että tässä(kin) asiassa olen kelvoton äiti.
Tai sitten oikein hyvä äiti jos toisin päin ajatellaan - poika on niin tärkeä ja rakas että suostun hänen takiaan lusimaan tilaisuuksia joissa ei minun mielestäni ole mitään itua...heh, taidankin ryhtyä ajattelemaan näin.
Pokkari ei nyt kulje. Näppäimistö jumittaa ja taustahälyä on ihan liikaa. Kiusaus valvoa myöhään kirjoittamassa on suuri mutta tuleeko siitä mitään, on sitten toinen juttu. Pimeys imee minusta ison annoksen aloitekykyä, osan objektiivisuutta, mittavan määrän myötätuntoa ja koko kuormallisen kärsivällisyyttä. Tekisi niin mieli vain heittäytyä sohvalle vellomaan ja katsomaan tallennuksista kaiken maailman sarjoja..

äitisaurus luo nahkaansa

2010-10-14T20:42:00.002+03:00

Ilmat kylmenivät. Piti alkaa lämmittää,meillä ja muualla.
Tahtoo sanoa sitä että nahka kuivuu. Talviatopia näyttää pahenevan vuosi vuodelta. Ei edes pakkasia vielä ja mulla on kädet, kyynärpäät, polvet paperisen kuivat ja pieniä nirhaumia täynnä. Jos vilkutan rasvapurkille, iho sanoo HÖRPS. Nyt jo tätä, mitäs sitten tammikuussa?!?
Lapsilla on varmaankin ollut mukava syysloma. Varmaankin, sanon, koska olemme molemmat olleet töissä joka päivä...tosin lyhyttä pätkää yhtaikaa poissa, eli minä lähden ja palaan aikaisin ja mies puolestaan myöhään. Hyvin nuo näyttävät pärjänneen, ei mitään kriisipuheluita kotiin kesken päivän...
Pokkari sai suosiollisen vihreän valon ja voin taas huokaista helpotuksesta, niille seteleille on käyttöä syksyn budjetissa. Ysivitosen kakkosjakson kirjahankinnat olivat 170 euroa - mainittakoon että TÄMÄ EI OLLUT JURPUTUSTA; MINÄ EN OLE PAHOILLANI LASTEN KOULU- TAI HARRASTUSKUSTANNUKSISTA. Ikinä. Mutta kun kiistaton tosiseikka on se että syksy on täynnä ylimääräisiä juttuja jotka liittyvät koulun alkuun. Aina niitten kulujen kanssa joutuu hiukan kikkailemaan ja sorvailemaan. Ja sairaspoissaoloni sotki budjettiani jonkin verran sekin.
Henkistä nahanluontia käynnissä kaiketi myös. Ei mitään erityistä, vain sellainen prosessoinnin tunne, niin kuin mielessä käynnistyisi joku kone vähä vähältä. Se ei ole sitä alkusyksyn innokkuutta mikä yleensä valtaa mielen, tämä vaatisi jonkinlaista hiljentämisen mahdollisuutta. Nuo pari sairaslomaviikkoa käden kanssa laittoivat homman liikkeelle, mm. unia näin poikkeuksellisen paljon. Hassu tunne, energia ei ole lopussa mutta silti se olisi sellaista stabiilia, passiivista energiaa, sellaista mikä vaatisi horisontaalia mietiskelyä taikapeiton alla. Yritän varastaa mahdollisuuksia, vaikka sitten pieninä annoksina. Kirjoittaminen ja opiskelu saa osansa sekin toki, viimeksi mainittu on sitten tänä vuonna kulttuurihistorian perusteita, mielenkiintoista kuin mikä vaikka olen vasta vähän raaputtanut pintaa.

Tähtilapsen kuvahaaste

2010-10-09T14:06:00.001+03:00

Tähtilapsi blogissaan heitti haasteen: Kuvaa käsilaukkusi sisältö.
No pitihän tähän tarttua, eli tässä sensuroimattomana allekirjoittaneen käytössä oleva laukku

Once upon a dream

2010-10-09T08:57:00.002+03:00

Sain pokkarin urakoitua valmiiksi ja juhlin tapani mukaan punaviinillä...kauhea juoppo, hyi minua.
Univisio tarjoili minulle urakan kunniaksi varsin miellyttävän ja selkokielisen talounen joka meni näin:

Minä ja kolme tytärtäni, sellaisina kuin nykyisin olemme, seisoimme ison talon ala-aulassa. Halusin esitellä taloa tytöilleni, mutta keskimmäistä pelotti astua ollenkaan sisälle.
- Tule vaan, rohkaisin. - Tehdään niin kuin mä nykyisin teen; mennään hissillä ylös asti ja tullaan sitten portaita, kerros kerrokselta alas. Katsellaan rauhassa.

Näin tehtiin. Tulimme ulos noin seitsemännen kerroksen aulassa. Aloimme katsella huoneita oikealla puolella. Vasen puoli oli remontissa, pimeä ja peitetty pressuilla
- Entäs nuo? kysyi nuorin tytär - Niihin ei saa mennä, ne ovat työn alla. Siellä ei ole turvallista liikkua, minä vastasin.

Katselimme sitten oikean puolen huoneita. Niitä oli paljon, ne olivat siistejä ja valoisia, mielenkiintoisesti sisustettuja. Juttelimme niitä näitä huoneiden yksityiskohdista, en muista mitä eli ei mitään merkittävää.
Sitten halusin näyttää tytöille lempihuoneeni. Avasin oven valoisaan huoneeseen jossa oli retrotapetti - valkoisella pohjalla isoja keltaisia narsisseja, vihreine varsineen. Lattialla ei muuta kalustusta kuin iso siskonpeti johon olisi mahtunut varmaan kahdeksan lasta. Peti oli myllätyn ja tallotun näköinen, mutta hyvällä tavalla, oli kuin iso ja sopuisa lapsilauma olisi edellisenä yönä valvonut ja jutellut ja hihitellyt keskenään ja sitten yksi toisensa jälkeen nukahtanut, herännyt aamulla ja painellut aamupalalle. Siis käytetty siskonpeti jossa oli nukuttu hyvä turvallinen yö.
Tytöt jäivät kynnykselle ja ilmoittivat yksimielisesti - Ei me sinne tulla, se on pienten lasten huone.
Minä tunnelmoin hetkisen ja kohautin sitten olkapäitäni. Ajattelin että olkoon, ei heidän tarvitse tänne tulla, riittää että minä saan tulla.
Jatkoimme matkaa. Alakerrassa kohtasin yhden pojistani (13 v) joka näytti huoneistoa edessään ja sanoi
- Äiti, Nalle muutti pois, naapuriin. Mä haluan saada sen huoneen, en halua olla enää pikkuveljen kanssa samassa huoneessa.
- Odotetaan vähän aikaa, minä sanoi - Nallesta kun ei tiedä. Se on vähän sellainen.
(perheeseeni ei ole kuulunut ikinä ketään Nallea, ei ihmistä eikä eläintä, joten en tiedä ketä Nalle tässä kohtaa edustaa)
Sitten herätys. Oli pakko kiiruhtaa tähän koneelle kirjoittamaan uni ylös, niin kauan kun sen muistan. Blogista on moneksi, tänään se sai toimia unipäiväkirjana.

Ur(p)ologipäivä

2010-10-06T14:24:00.002+03:00

Yksi perheeni lapsista on "postimerkkitapaus" leikkauslöydöksineen parin vuoden takaa ja käy vuosittain seurannassa lasten ja nuorten sairaalassa, ultraäänessä ja urologilla. Ei mitään vakavaa mutta poikkeuksellista ikään nähden, siis.
Tänään oli se päivä ja mukavastihan se vierähtikin. Olen täällä yhden jos toisenkin kerran kironnut sitä kun kukaan ei selitä miksi siellä pitää käydä..no, nyt kun otin koko reissun hyväntuulisen yhteisen ajan kannalta, niin sain sen selityksenkin kaupan päälle. Ei niin että siinä mitään uutta olisi tullut. Vaan todellakin, tuon ikäisellä lapsella ei vastaavaa ole löydetty leikkauspöydällä ja siksi haluavat seurata paranemista murrosiän yli. Nyt saatiin sentään kahden vuoden päähän seuranta..
Mutta tosiaan, ei tuonne aina ole ollut kovin helppo päästä. Muistan jonkun erityisen hankalan reissun josta avauduin vanhan blogin puolelta ja sain tosi kiukkuisen anonyymin lukijapalautteen negatiivisesta suhtautumisestani. Joo,ei ollut kovin positiivinen olo silloin, kun kaikki liikennevälineet takkusivat, räntää satoi taivaan täydeltä ja joka ikinen varattu aika myöhästyi. Minusta on aika normaalia olla kiukkuinen sen jälkeen! Eikä se sulje pois sitä ettenkö olisi kiitollinen suomalaisesta lasten terveydenhuollosta tai siitä ettei lapsella ollut mitään kohtalokasta juttua silloin.
Mutta, siis tämän päivän reissu meni kivasti. Käytiin lisäksi lasipalatsilla kurkkimassa sellaista vanhanajan herkkukauppaa, jossa oli kaikenlaisia luomuhyviä juttuja, nättejä hillopurkkeja ja mehupulloja ja vanhanaikaisia karkkeja. Ostin muutaman sellaisen kartionmuotoisen tikkunekun, hyvin kävivät täällä kotona kaupaksi.
Ja pankissa käytiin, kyseisen lapsen kanssa avaamassa tili. Tai yrittämässä tilin avausta, kun taas unohdin että emme olleet naimisissa tämän lapsen varhaislapsuudessa ja wirallinen yhteishuoltajuus vaatii molempien vanhempien valtuutuksen, ainakin meidän pankissa. Valtakirjalla saa tilin avattua, Electron-kortinkin hommattua mutta jos alaikäiselle tahtoo verkkopankkitunnukset niin pitää sekä iskän että äiskän näyttää oikein naamansa pankissa...ymmärrän toisaalta ja toisaalta en.
No, väsyneenä kun lopulta saavuimme kotiin, oli postissa Lidl-mainosten sun muitten seassa piristys, ihana kortti jossa Heli Laaksosen runo hesalaisista bussikuskeista. Kiitos, Kupla ♥♥♥

Sairasloman toinen viikko

2010-10-05T08:57:00.002+03:00

Silloin tällöin otan lastan pois. En tiedä saisinko, mutta kamoon, ei kai siitä nyt ollut tarkoitus tulla loppuiän lisävaruste? (seliseli)
Pokkaria kirjoitin eilen ihan hyvän rupeaman, homma jatkuu tänään. Motivaatio tehdä hyvää tekstiä sai uutta potkua, mistäkö, liian hankala selittää..no, pääasia että sitä tuli :)
Ja syksy on taas täällä. Joo, kyllä sen kalenteristakin voi vahvistaa mutta ennen kaikkea sen huomaa siitä että tässä koneella istuessa hapuilen villatakkia päälle. Joku voi viime talvelta muistaakin, kun manailin, että tämä työpiste on sellainen lämmityksen ulottumattomissa oleva nurkkaus. Yläkerrassa on ilmalämpöpumppu. Alhaalla, masterbedroomissa (oikeasti takkahuone) lattialämmitys ja varaava takka. Tämä työpiste on alakerran eteisessä portaiden alla, kaikki se lämmin ilma mikä hellii muuta kerrosta nousee tästä kohtaa ylös ja jättää tänne sellaisen kylmän taskun. Eli villatakkia niskaan, kun kirjoittaa ja myöhemmin täytyy varmaan neuloa ranteenlämmittimet. Jos vielä rupeaisi elämään mustalla kahvilla, niin tulisi oikein nälkätaiteilijafiilis. Ihan totta, minä olen tuossa taannoin saanut alas kupillisen mustaa kahvia! Se meni ihan vahingossa, kiitos Tipun, jonka kanssa kävimme mielenkiintoista terapiapuhelua. Voisin kai tottua - mutta maitokahvi on parempaa!

Jos sitten kävisi päivän tekstin kimppuun.

Täältä tulee hauki...

2010-10-03T11:15:00.002+03:00

Olen ehkä joskus avautunut täällä lapsuuteni inhokkiruuasta. Kesät kun piti lusia mökillä oli lähes joka päivän ruokaa keitetty hauki, kananmunakastike ja perunat. Kas kun sitä haukea sai merestä niin paljon kuin viitsi nostaa ja isähän viitsi. Minulla oli tapana pistää sormet ja varpaat ristiin ja toivoa kehnointa mahdollista kalalykkyä isälle - tai edes ahvenia jotka paistettuina olivat ihan hyviäkin.

Muuten kesäherkut ovat jääneet mieleen hyvinä. Tuoreet mustikat, suoraan varvuista riivittyinä. Kotitekoinen viili. Ternimaitojuusto. Mutta hauki! Ankein, mauttomin ja piikkisin kala mitä muistan ikinä syöneeni. Vannoin etten aikuisiällä kajoa koko kalaan enää ikinä.
Minä siis tykkään kalasta. Norjanlohesta erityisesti ja tänä vuonna on ottanut aivoon kun sen hinta on melkein tuplaantunut, kuulemma jonkun Chilen huonon lohisadon vuoksi (=norjalaiset myyvät kalansa chileen?). Tykkään myös siiasta, kuhasta ja ihan tavallisesta seistä uunissa haudutettuna tai sopassa.
No. Appivanhemmat tulivat tänään kesälaitumilta kalatuliaiset mukana. Arvatkaa mikä kala?
*menee googlettamaan haukireseptejä*

Tulin tähän blogatakseni, mutta

2010-10-01T08:23:00.002+03:00

..onko minulla mitään sanottavaa? Pokkari edistyy, so what? No ihan kivahan se on että edistyy, tili tulee tarpeeseen marraskuussa, milloinkas ei tulisi.Ei vain innosta, ei yhtään. Vaivaa tunne että mitä turhaa minä hyvää tekstiä teen, ei sitä kukaan näe kuitenkaan kun sille annetaan äitelä, joutavanpäiväinen nimi ja sen kansikuvaksi laitetaan tuhat kertaa nähty arkistovalokuva. Yhdeksän kymmenestä jotka edes vilkaisevat läsyn kantta kaupassa, hylkää sen jo näitten takia. Näinkö se tapahtuu, kyllästyminen? Vai vaikuttaako siihen se että näin edellisestäni mainoksen uudessa Reginassa ja sen nimi ja kansi rietovat taas sielua?

Joo, kauhean omahyväistä tekstiä,tiedän. Eikä tämä rajoitettu olotila sitä ainakaan helpota.

Koti on hiljainen. Hiljaisuus on hyvä, joutuu kohtaamaan oman raadollisuutensa. Haluaisin kaivata ympärilleni paljon ihmisiä, paljon puuhaa ja morkkistelen tässä nyt sitä että on kiva istua vain hiljaisuudessa. Ihan oikeasti kiva. Istua. Tekemättä mitään. Paitsi tätä.

Ja jossain pohjalla järjetön pelko rangaistuksesta. Että joku kolminkertaisuuden laki jostain universumista työntää kestettäväksi todella rajoittavan raajarikkoisuuden ja loputtoman yksinäisyyden. Mistä tällainen idioottimaisuus tulee? Miksi en saisi olla edes itselleni rehellinen,tunnustaa edes täällä että vituttaa lastoitettu käsi ja hiljaisuus tuntuu hyvältä? Ovatko ne jokin synti? Kuka nämä säännöt tekee, kuka muu kuin minä itse? Mutta mistä minä ne kaivan?

Tällainen ahistusbloggaus tällä kertaa, ehkä parempia tunnelmia tulevaisuudessa.

Ei kannata fiinistellä hiusten kanssa

2010-09-30T12:12:00.002+03:00

Tuossa taannoin tein jotain ennenkuulumatonta hiuksilleni. Otin Oikein Kampaajan Tekemän Kerastase-Hoitokäsittelyn.
Se on vähän niin kuin permis ilman kiharoita. Sikäli toimiva että tuntuu kuin päässä olisi tuplamäärä hiuksia. Vaatii kyllä föönin kanssa puljaamista enemmän kuin tykkään. Minä olen normioloissakin föönin kanssa aika kädetön, puhumattakaan siitä että nyt olen tosiaan kädetön.

Eilen en sitten enää kestänyt föönaamatonta lampaanpäätä ja kirjauduin kampaamoni nettiajanvaraukseen - ookoo, Ari on vapaana klo 9 aamulla. Nollakakkosen kanssa samalla bussilla, poika hyppäsi omalla pysäkillään pois ja minä jatkoin Ekasalongille ja rääkäisin Arille että en keeeeestä enää, olen kädestäni raajarikko enkä pysty föönaamaan, teeee jotaiiin tuolle niskatukalle. Ja Arihan teki. Ihana mies. Nyt on kutrit kurissa taas.

Kotona vallitsee hyväätekevä hiljaisuus, luulen että voisin laittaa vähän fiktiota jonoksi, aikaa viisi päivää, valmiina kolmannes, ei näytä hyvältä...

ja sitten nainen repi kätensä vapaaksi

2010-09-28T10:08:00.002+03:00

Ei. Ei sentään. Järki saa nyt viimeisen sanan. Mutta kai sitä sentään haaveilla saa?

Kiusaus on nimittäin kova.

Eilen keksin miten pystyn läppäröimään lastan kanssa. On meinaan himpun vaikeampaa kuin tällä pääkoneella kirjoittelu. Ja siellä läppärillä on pokkarintekele. Niin, voisihan sen siirtää tikulla tähän ja naputella tästä. Jos löytäisi muistitikun.

Uusi lääke tuo mukanaan uudenlaisen Univision. Tai sitten olen vain käsikivun takia nukkunut niin pätkissä että kun se helpottaa lääkkeen ansiosta, saan nukutuksi paremmin ja näen nekin unet mitä on kertynyt tallennukseen, värillisinä, jatko-osilla varustettuina ja melkoisen mielenkiintoisilla efekteillä myös.

Noin muuten tuskastuttaa kun kasautuvat kotityöt, ne, joihin en saisi tarttua, kirkuvat joka puolelta. Kirjoittaa voin, pokkaria syntyi eilen ihan mukavasti (syytä onkin) ja opiskelutehtäviinkin saan syventyä. Miksi tunnen itseni laiskaksi? Minähän inhoan sanaa "ahkera" niin kuin myös sanoja "kiltti, reipas, tunnollinen". Kai siinä on vähän happamien pihlajanmarjojen makua, kun ei itse omaa mitään näistä suomalaisen naisen hyveistä niin alkavat sanatkin maistua pahalta.
Mutta jos pokkaroisi nyt. Ja tutustuisi sen jälkeen kummajaiseen nimeltä Moodle...

Sairasloma, rannelasta, lääkekuuri =konkurssi?

2010-09-27T10:42:00.002+03:00

Jepjep.

Elikkäs harjoittelen tässä näpy-näpyttelyä rannelastan kanssa. Hidasta, mutta kömpelöä. Pitää varmaan pyytää suosiolla lisäaikaa pokkarille.

Kuuriksi tuli Arcoxia 90 mg tulehduskipulääke ja varastolle ei mitään asiaa ennen 11.10. Perhe selviytyköön isommista kotitöistä parhaansa mukaan, tämän lastan kanssa ei kauppakasseja kanniskella eikä lautaspinoja nostella.

Kauankohan kestää ennen kuin poltan hihani tilanteen kanssa...

Kyynärpäälekuriin

2010-09-27T06:44:00.003+03:00

Pakko antaa periksi. Eilen meinasi lautaspino pudota käsistä. Eli olen kymmeneltä menossa näyttämään kipeää kyynärpäätäni lääkärille.

Onhan tässä ollut tietyn tyyppisten nostamisten, kiertojen sun muitten yhteydessä kipuja jo heinäkuusta asti (ja sormiin säteilevää, nytkin kun naputtelen, sattuu oikeaan nimettömään ja pikkusormeen), mutta lepokipu tuli vasta viime viikolla. Ja tiedän, miksi olen ignoroinut asiaa, lykännyt lääkärille menoa.
Koska pelkään käden käyttökieltoa. Se tarkoittaisi suunnilleen koko arkeni immobilisointia.

Sitten taas, jos vaihtoehtona on kroonistuva kipu..no, annan lääkärin katsoa. Ja sanoa sanottavansa.

Pitäisi kirjoittaa

2010-09-25T11:21:00.001+03:00

..ettei ensi viikosta tule ihan hirvittävää. Nyt olisi fiksuinta tökätä muistitikku koneeseen ja pureutua Maarenin ja Oskun ja Iljan ja muiden luomieni fiktioihmisten ongelmiin. Miksi lykkään sitä? Miksi puuhastelen kaikkea muuta? Kun se on niitä kumisaappaita ja toppatakkeja ja matkakortteja ja ja ja..

Eli jos nyt lopettaisin tämänkin turhanpäiväisen bloggaamisen tähän ja alkaisin töihin..

Ahistus ja pieniä oivalluksia

2010-09-22T08:30:00.002+03:00

Maha kunnossa taas - voi vetää niitä yhtäläisyysmerkkejä. Sinne kokoustamaan laahauduin ja kolmeksi kokoukseksihan se meni. Olen siis edelleen vanhempainyhdistyksen hallituksessa, mutten enää rahastonhoitaja. Mikä siivottoman helpottunut tunne. Ja joku toinen hoitaa jäsenkirjepostituksen - olikohan se viimeiset kaksi vuotta kun allekirjoittanut puhdetöikseen sitä teki? Myyjäishomma on sitten toinen juttu, mutta kun se on oikeasti kivaa.

Hoidin kokousahistusta kyseenalaisin keinoin. Nenäni edessä oli esityslista, mutta myös "muistikirja", alias paperipäiväkirjani. Sain sen Marilta heinäkuussa, kauniin kullan ja pronssinsävyisen pikku kirjan ja se täyttyy huikeaa vauhtia. Se on aina mukana laukussa ja työpäivinä ruokatunnin päätteeksi, kahvikupin äärellä siihen piirtyy niitä ajatuksia joita ei blogiin voi laittaa.

Eilen kirjoitin "muistiinpanoja" kokouksesta, sellaisia, jotka eivät kestä lähempää tarkastelua mutta jotka saivat minut nauramaan. Koristelin niitä pääkalloilla ja pirunsarvilla. Välillä vilkuilin vastapäätä istuvan puseron rintanappia jossa luki AIKUISTU! Ehkä vielä kymmenen vuoden päästä muistan paperipäiväkirjaa selatessani miksi siellä aika ajoin lukee: en ikinä! en ikinä! en ikinä!

Tänä aamuna sitten tehtiin tokaluokkalaisen kanssa läksyt. "Kerää erilaisia syksyn lehtiä" kuului tehtävä ja niinpä minä saatoin pojan pysäkille ja kurkotin ne lehdet jotka näyttivät sopivilta mutta olivat liian korkealla. Valikoima ei meinaan ollut kovin houkutteleva. Täällä on satanut niin paljon että metsä tuntuu mätänevän niskaan. Lehdet puhtaaseen muovikassiin jossa oli talouspaperia kosteutta imemässä.

Poika ei varsinaisesti tarvitse saattajaa pysäkille, eikä apua läksyissä. Tällä kertaa se oli äiti joka tarvitsi molempia.

Oivalsin jotain. Kaipaan kotiäitiaikoja. Niitä aikoja kun lapset olivat pieniä. Siis en kaipaa omaa nuoruuttani (paitsi silloin kun kroppakone nitisee ja kiskottelee) mutta niitä aikoja kun joku tarvitsi minua enemmän kuin nykyisin. Tunne ihmetyttää itseäkin, olen mielestäni aina osannut iloita kasvamisesta, irtautumisesta ja itsenäistymisestä. Enkä vieläkään tarkoita sitä että haluaisin sitoa irtautujat takaisin.
Mutta eilen kun tokaluokkalainen tuli kotiin kavereineen koulusta ja minä olin täällä ja kumpikin olivat sateen uittamia ja minä pystytin telineen jolle yhdessä laitettiin molempien vaatteet kuivumaan ja sitten välipalaa ja läksyjä - niin oivallus ikävästä iski. Minä tein ihan yksinkertaisia asioita. Mutta ne riittivät. Minulle ja muillekin.
Ne ajat eivät palaa. Lapset ovat kasvaneet, elämä on uusia haasteita, minun pitää hyväksyä se että joudun lunastamaan paikkani maailmassa uudelleen ja uudelleen. Mutta ikävöidä kai saa?

Tänään ei ole hyvä päivä

2010-09-21T13:15:00.002+03:00

Vatsa rajusti sekaisin, illalla olisi Tärkeä Kokous (yhtäläisyysviivoja saa vetää), ja muutenkin Mikan neuvo mennä komeroon ja tuijotella seinää houkuttelee enemmän kuin olisi tervettä. Minä en ole tänään ollenkaan minä. Tai mikä pahempaa, nyt vasta olen.
Ellei posti olisi tuonut yhtä tiettyä korttia, tämä olotila saisi aikaiseksi paljon enemmän kärsimystä kuin mitä se nyt saa. Sellaista, joka ulottuisi niihin lähimpiinkin. Mutta tuo tervehdys pitää ahdistuksen aisoissa joten lämmin kiitos sen lähettäjälle ♥

Fiktiodraamasta faktiodraamaan

2010-09-20T17:16:00.003+03:00

...joka onneksi päättyi tällä kertaa hyvin. Riikka-tyttö (se keravalla kadonnut lapsi) olikin vain luvattomalla junaretkellä. Löytyi hyvässä kunnossa. Mieluummin sääntöjä rikkova ja seikkailunhaluinen lapsi kuin kuollut lapsi. Aina.

Minä en voi sille mitään, mutta nämä lasten katoamiset koen aina henkilökohtaisena kipuna. Jokaisesta kadonneesta lapsesta tulee hetkeksi myös minun lapseni. Universaali äitiyskipinä? Viimeiseen asti jaksoin toivoa Muhammedin tarinallekin toisenlaista loppua (autistinen pikkupoika joka hukkui kesällä venelaiturilla siellä samassa venesatamassa jossa meidänkin pikkupurkki on parkissa).

Ja masokistisesti toivon etten tuota kipua lakkaisi ikinä tuntemasta. Koska luulen että jotain oleellista kuolisi minusta pois silloin.

Jodi Picoult: Sisareni puolesta

2010-09-19T15:41:00.002+03:00

Otsikkonsa puolesta kirja voisi olla varsinaista nyyhkyviihdettä. Tarinan synopsis antaa samanlaisen vaikutelman - Anna, 13 ei olisi edes syntynyt jos isosisko Kate ei sairastaisi akuuttia promyelosyyttista leukemiaa. Isoveli Jessen kudostyyppi ei kelpaa luuytimen ja kudoksen luovutukseen. Anna siis laitetaan alulle koeputkessa, oikea geeniyhdistelmä varmistetaan, lapsi tulee maailmaan kudos- ja solupankiksi sairaalle siskolleen. Synnytyksessäkin tärkein mitä odotetaan on istukka; sisko odottaa viereisessä leikkaussalissa sen kantasoluja toipuakseen.

Niin, ja kolmetoistavuotiaana Annalta sitten halutaan munuainen, kun Katen omat ovat pettämässä. Tyttö saa tarpeekseen, etsii käsiinsä lakimiehen ja nostaa kanteen vaatien oikeutta päätöksiin oman kroppansa käytöstä sisaren pelastamiseksi.

Varsinaista tehariviihdettä, ajattelin, kun luin kirjastossa takakannen ja samalla manasin että hitto, tuostahan saisi hyvän lääkäripokkarin jollei se olisi jo kirjoitettu. Sitten lainasin sen, nyt viikonloppuna aloin lukea ja ajatuksissa alkoi surrata kuin lingossa.

Singahtelin vuoroin kenenkin perheenjäsenen asemaan - jos olisin Kate (sairas tytär), Anna(terve tytär, luovuttajaksi luotu) Sara (tyttöjen äiti, herra varjelkoon!). Tai isä joka on palomies. Tai isoveli, joka purkaa tuskaansa sytyttämällä tulipaloja joita isä sammuttaa.

Fiktiota,viihdettä okei. Mutta kysymykset sinkoilevat vieläkin päässäni - onko oikeutta hankkia maailmaan ihminen vain toisen ihmisen takia, olettaa että tämä ilman muuta ymmärtää tämän asian olevan elämänsä päätarkoitus? Ja jos olisin äiti, tekisinkö silti niin? Enkö tekisi silti niin? Mikä varsinainen Sofien valinta! Annalle ei ole varsinaista vaaraa mistään mitä hän joutuu luovuttamaan Katelle, kipua ja epämukavuutta, luopumista vain. Mutta onko se 'vain'? Ystävistä luopumista infektiovaaran takia, harrastuksista luopumista, suunnitelmista luopumista. Koska tahansa voi siskolle tulla lähtö sairaalaan ja se lähtö tarkoittaa sairaalareissua myös Annalle, joka kerta. Jollei mitään tarvitakaan, niin kaiken varalta.

Ja pointtina vielä se että mikään Annan luovuttama kudos tai solu ei takaa Katen paranemista. En ole lukenut kirjaa vielä loppuun, mutta luulen tähän astisen perusteella että Kate kuolee lopussa.

Jos hyvän kirjan kriteeriksi luokitellaan ajatusten herättäminen niin tämä kirja varsinaisen mielenmyrskyn ja kirja on siltä osin aivan loistava

Mitäpä bloggaisi?

2010-09-19T08:38:00.002+03:00

Pitäisi, pitäisi monenmoista ja kun niitä pitämisiä miettii alkaa päässä soida "juokse, villi lapsi, juokse kauemmaksi.."
Vaan se on myöhäistä nyt. VillinLapsen status on siirretty äidinperintönä eteenpäin ja sen perijä on juossut tosi kauas. Toivottavasti ei ulottumattomiin, vieläkään.

Mutta menossa on taas vastaankiskottelun vaihe. Jos en tekisikään mitään? Istuisin vain? Viis viheltäisin deadlineista ja yhdistysasioista? Tai jos kirjoittaisin lupaamani tekstin sellaiseksi että se ei mitenkään mahtuisi The Konseptiin vaan pursuilisi yli, ali ja läpi? Tai jos vuosikokouksessa avaisin suuni ja kertoisin mitä mieltä olen siitä mitä edellinen hallitus jätti meille perinnöksi - tai pikemminkin ei jättänyt? Pari vuotta ollaan saatu metsästellä tietoja, kärsiä jälkiviisasteluista ja olla yhden perkeleellisen vanhan ukon hyppyytettävinä (juu, en kaunistele, on ihmisiä joilla on aikaa ja jotka käyttävät sitä juoksuttaakseen niitä joilla sitä ei ole).

Muttamutta. Jos leikin kirjoitussitoumuksella, sahaan oman leipäpuuni oksaa. PT voi aina hylätä yritelmäni. Jos avaudun vuosikokouksessa, tuotan pahaa mieltä myös hyville ihmisille.
En minä ole valmis tuikkaamaan siltoja tuleen takanani. En missään nimessä. Järki tulee taas voittamaan. Mutta ai että on kiva ajatella että mitä jos..
Aamukahvin aika.

16.9.1997

2010-09-16T07:48:00.002+03:00

oli paljon lämpimämpi syyskuu. Vettä ripotteli harvakseen, mutta pääsääntöisesti päivä oli aurinkoinen, enemmän loppukesän kaltainen kuin syyspäivän.

Aamu. Kotona vain minä ja kaksi ja puolivuotias kuopus, joka ei olisi kuopus enää kauaa. Kuljeskelin huoneesta toiseen ja pohdin että muuttuvatko nämä nyt säännöllisiksi, vai eivät..2½ v käveli kummastuneena perässäni, mutta jo silloin tahdikkaana luonteena piti ihmettelyt omana tietonaan.

Lopulta soitin kolme sovittua merkkisoittoa miehelle HTOLin luentosaliin. Ja jo toisen kerran miehen opiskelujen aikana tuli hänelle äkkilähtö luennolta samasta syystä. Jokunen opiskelukaveri leukaili deja vu:sta myöhemmin.

Tulevan isonsiskon kanssa naapuriin: "kuule, saako tämä tulla teille siksi aikaa että Yläasteikäinen ehtii koulusta kotiin. Pitäisi mennä nyt.." "Ilman muuta ja onnea matkaan!" kuului vastaus.

Ja sitten mentiin.

Mitä minä muistan. Muistan leppoisan alun, syötiin jopa aamiaista. Muistan laiskan pohdinnan siitä että koenko minä tämän kerrankin pitkällä kaavalla, kun yleensä on tulipalokiire..kunnes vedet menivät ja polvet pettivät alta. Mies auttoi minut sängylle ja soitti kätilön. Ei tullut meidän omakätilö joka oli jossain vaan joku joka ei ollut avannut papereitani kertaakaan vaan alkoi toppuutella että ei rouva pieni, ei se tule nyt, tämä synnytys on kuules sellainen sairaus ettei se parane hetkessä.

Herrajumala se luulee mua ensikertalaiseksi ja säikyksi sellaiseksi...sain sanotuksi miehelle että hae pliiiis se omakätilö, äkkiä. Siunatun nopeasti mies tämän löysikin.

"Liki kymmenen senttiä! Pystytkö kävelemään?"
Pudistin päätäni. Puoli-istuva on ollut juuri tämän takia ainoa ponnistusasento minulle. Loppuvaiheessa pettivät aina jalat.

Eli sängyllä minut vietiin kiireesti synnytyssaliin ja hetken päästä tuli maailmaan ylpeästi pää pystyssä (päälakitarjonnassa) pieni poika, 50 cm 3610 g, 9 pistettä.

Valitettavasti silloiset valokuvat ovat paperiversioita eikä nykyinen käyttöjärjestelmä tue talon ainoaa skanneria.

Mutta siis sama kaveri on tänään virallisesti teini-ikäinen. Pystypäinen kaveri edelleen. Onnea hänelle!

NYT ne sitten vahvistivat

2010-09-13T10:52:00.002+03:00

..että voin mennä uusimaan sen reputtamani tentin. Ylihuomenna klo 17 helsingin yliopistolle.
Ei siitä olekaan kuin noin kaksi viikkoa kun siitä laitoin ensimmäisen tiedustelun ja sen jälkeen olen puhelinterrorisoinut tenttipalvelua, jollen nyt päivittäin niin lähes.

*nielee kourallisen buranaa ja tarttuu muistiinpanoihinsa*

Mun vuoro

2010-09-13T08:57:00.002+03:00

Ensin olivat teinit flunssassa, sitten alkoi mies yskiä ja sitten tokaluokkalainen. Mies jääräpäisyyttään ei ole vieläkään mennyt lääkäriin vaikka oireet jatkuneet yli kaksi viikkoa ja minä jo uumoilin sekundääri-infektiota (keuhkoputket, poskiontelot tms.). Mutta kun ei niin ei. Ei kai tässä aikuista miestä voi tirvaista tajuttomaksi ja raahata otille?

No, nyt on sitten mun vuoro. Tai siis yskinyt olen koko viikonlopun mutta yöllä näin kummaa unta jossa remontoin puolilahoa perintökartanoa ja riitelin sen perimyksestä Mikan kanssa (fb-ihmiset tietävät kenestä puhun). Heräsin siihen että päätä, raajoja, ja suunnilleen kaikkia liikkuvia osia jomotti ikään kuin olisin tosissaan tehnyt sitä remppaa ja kuumemittari näytti sen verran normeista poikkeavia lukemia jotta totesin että tästä taitaa tulla tänään kotona -päivä.

Siirryin sohvalle, nukahdin uudestaan ja näin FarmVille -unta jossa mulle tarjottiin vaihtoehto: "palaa tasolle 19, hinta 143 FarmCashia". Peliin perehtymättömille, tarjous oli täysin järjetön, mutta minä painoin accept-nappia vahingossa ja löysin itseni keskeltä kuraista peltoa kuihtuneiden kasvien seasta ja suunnittelin veristä kostoa Zyngalle (pelivalmistaja). Ja sitten heräsin kouluunlähtöhötinään täällä kotona.
Paluu sohvalle houkuttelee sen verran että raportti loppuu tähän. Anteeksi mahdolliset typot.

Rakastuin runoon

2010-09-11T07:51:00.003+03:00

Satu Hassi sen sanoi aikoja sitten, kaimansa - yksi tietty äiti ja isoäiti tuolta pohjoisemmasta Suomesta siteerasi omassa blogissaan ja jätti mieleen kytemään.

Eilen sain kirjan kirjastosta ja nyt naputtelen runon tänne. Tuttu varmaan monelle, mutta kuvaa niin hyvin näitä myrskyn jälkeen - tunnelmia että ihan pakko. Ja kuva tuossa alapuolella on Sketch my Photo - sovellusversio omakuvasta parin vuoden takaa. Minulla oli vuosia kestävä omakuvainho jota yritän selättää näillä muutamilla joista pidän ja tuo piirrosversio onnistui mielestäni hyvin

MAGDALEENA EI HÄPEÄ ENÄÄ

Maria Magdaleena on noussut mudasta.
Hän on käynyt purossa pesemässä pois kaiken sen paskan,
mitä hänen päälleen on viskattu.
Hän pitää päänsä pystyssä
ja katsoo häpeämättä suoraan silmiin.

Ei hän salaa sitä että hänellä on sykkivä syli
avoinna vain sille
joka ei vaadi

Ei hän peittele poveaan
joka osaa paisua ja punastua
Hän hymyilee huulillaan
jotka tietävät tärkeämpääkin kuin isämeidän rukouksen
Ei hän kanna murhetta siitä
keinuvatko hänen lanteensa liian leveinä tai kapeina.

Hän kävelee härnäten kadulla keskellä kirkasta päivää
fariseusten ja saddukeusten happamien naamojen ohi
antaa piutpaut pyhille pölyisille pergamenteille
jumalallisen järjestyksen lukinverkoille

Hän tahtoo taivaansa tässä ja nyt.

Vihdoinkin

2010-09-09T22:36:00.000+03:00

...sain Timantti 12:n alulle. Sen nimenä on yksinkertaisesti Timantti 12, en aio edes yrittää muuta. Uusiksi se kuitenkin menisi.

Muutenkin hyvä päivä sekä kotona että töissä :)

Vapaa?päivä

2010-09-08T14:26:00.002+03:00

Keskiviikot olen yrittänyt pitää vapaina = ei varastolla. Jostain syystä ne tuppaavat täyteen kaikkea asiointia sitten. No, seiskaluokkalaisen terveystarkastus - kaikki ookoo - oli tiedossa, mutta laitettiin nyt sitten se passihakemuskin vireille. Kuvat ovat odottaneet kotona jo ties kuinka monta viikkoa sopivaa hetkeä. Henkkarikäyttöön tuota lähinnä haettiin, ja kukapa tietää? Ehkä muuhunkin. Sitten käytiin junkfoodilla Hesessä ja poika jatkoi kouluun, minä kaupan kautta kotiin ja sorvin ääreen. Jokainen jolla on monta lasta tietää miten hyvällä mielellä sitä viettää yhden kanssa laatuaikaa, joten tätä vapaapäivänkäyttöä en tosiaan pahoittele!

Sitten illansuussa pitää menemäni viime vuoden taseen (yhdistyshommia) kanssa itäkeskukseen, jotta me kaikki voimme allekirjoittaa sen. On se mukavaa kun tilintirkistelijä on tarkka. Ja se se vasta mukavaa on kun hän kertoo puolitoista vuotta myöhässä mitä kaikkea matskua hänellä pitää olla saatavilla. Kumma juttu etteivät nuo aikaisemmat ole tarvinneet :O. No mutta, pitää siitä olla iloinen että tilintarkastaja on tarkka, kun rahastonhoitajassa on toivomisen varaa "köh".
Eipä se kovin haluttu vakanssi toisaalta ole, mutta minä nyt ilmoitin etten kolmatta kautta enää jatka. Yhdistyksessä, talkoissa sun muissa olen mukana, mutta rahakirstun vartijuus loppuu tähän kauteen. Olen ihan virallisestikin erovuorossa. Ja henkäisen helpotuksesta, kun pääsen vastuusta.

No, kunhan Herra Tilintirkistelijä saa puuttuvan dokumenttinsa olen vapaa tapaamaan ystävää jota en aikoihin ole nähnytkään. Sitä ennen jos vaikka ehtisi pikkuisen huilata. Illaksi tiedossa yksi postitusproggis.

Yleisesti hiukan kommentteihin

2010-09-07T20:03:00.002+03:00

Täällä on käyty vilkasta keskustelua ja erityisen ilahtunut olen ollut siitä kun muutama hiljainen lukija on osallistunut. Mukavaa kuulla teistä.

Äiti63 pohjoisesta on oikeassa siinä suhteessa että kyse on muustakin kuin blogista. Aika iso osa tutummista kommentoijista tietää tämän myös. Juuri tämä tilanne itse estää kertomasta kaikkea mikä valaisisi asiaa tarkemmin.

Mutta tuosta anteeksipyytämisestä. Perheessäni on monta jäsentä ja yhtä monta mieltä kirjoittelustani, tänne ja muutenkin (myös fiktioistani). Kaikkia en pysty etukäteen tarkistamaan (Anonyymillekin tiedoksi) ja toisaalta monessa asiassa on kyse nimenomaan minun mielipiteestäni joka syyllistää tai loukkaa jota kuta. Olen sitä paitsi blogannut vsta 2006, ensin Vuodatuksen puolella, sittemmin bloggerissa, perhe on lukenut tekstejäni koko ajan, yhtä perheenjäsentä lukuunottamatta.

Ikävä kyllä pelkästään tämän blogin olemassaolo, se että kirjoitan nettipäiväkirjaa, vaikka se olisi kuinka poliittisesti korrekti ja kaikkia miellyttävä asia, vesitetty, kastroitu ja ketään loukkaamaton, on paha paikka eräälle läheiselle. Tuo vuorokausi jonka olin sulkemassa tätä oli tälle ihmiselle helpotus. Hän oikeasti haluaisi etten minä pitäisi minkäänlaista blogia. Ja mainittakoon vielä että HÄN EI LUE TÄTÄ OLLENKAAN. Hän ei tiedä yhtään mitään täällä käydyistä keskusteluista ja on silti valmis uskomaan että olen loukannut muita ihmisiä kirjoittelullani.

Kuuluuko tämäkin anonyymin tai äiti63n tarkoittamiin kompromisseihin? Kumpikin kirjoitti viisaasti mutta en totta vieköön ala pyytää anteeksi asioita joissa ei ole mitään anteeksipyydettävää.

Toki sitäkin on. Olen julkaissut joko täällä tai facebookissa kuvia tyttärestäni, hän pahastui, kuvat poistettu, anteeksipyyntö esitetty, opiksi otettu. Tähän on kuitenkin kerran toisensa jälkeen vedottu perheen osalta. Enempää en voi tehdä, sitä erehdystä en saa takaisin. Mutta se että pelkkä bloggaaminen loukkaa ihmistä joka ei blogiani lue?
Tai se että sanon blogissani että olisi mukava julkaista kuvia lapsistani ja harmittaa kun he eivät anna lupaa? Siinä kohtaa mennään mielipideosastolle ja ongelma on sen joka siitä syyllistyy, minun mielestäni.

En voi miellyttää kaikkia kirjoittamallani. Perhe on minulle tärkeä, joskaan tällä hetkellä en osaa olla sen jäsenille sellainen kuin he haluavat. Jokunen haluaa mahdottomia. Sille en voi mitään.

Yksi perheeni jäsenistä vakuutti tänään ettei ole löytänyt ainuttakaan omaa yksityisyyttään loukkaavaa asiaa tästä blogista. Jotain lohdullista sentään. Yhden kohdalla olen onnistunut. Sitä valokuvajuttua olen pyytänyt anteeksi jopa ihmisiltä jotka eivät valokuvassa esiintyneet vaan ilmaisivat paheksuntansa tyttären tueksi. Olisikohan edes se jo riittävästi anteeksi pyydetty?
Kyllä, olen hiukan provosoituneella mielellä. Ei tämä blogikeskustelu ole ainoa mikä soppaa hämmentää, mainittakoon eräs hankala yhdistysasia joka juoksee tässä rinnalla, plus yleinen väsymys. Voi tehdä sanomastani vähän piikikkäämpää kuin olisi tarkoitus.

Yksin ja se sattuu

2010-09-07T00:05:00.003+03:00

Päätös jatkaa bloggaamista ja kirjoittaa miltä itsestä tuntuu, ei miellytä läheisiäni.Minä kuulemma rikon perheyhteyden. Ihmiset, läheiset, eivät halua tavata minua, eivätkä siis käydä meillä (näin minulle sanottiin hetki sitten). Sillä seurauksella että kaikki muutkin sitten kärsivät siitä kun kukaan ei käy meillä. Siinäpä syyllisyys kannettavaksi, jos sen suostun niskoilleni ottamaan. Yritän olla lujana, olla ottamatta.

Ennen kuin keskusteluyhteys ja sovinto erääseen osapuoleen on rakennettu, ei avioliittonikaan toimi. Se (sovinto, keskusteluyhteys) taas ei rakennu minun keinoillani. Minä en osaa enkä ymmärrä, mutta ainakin tämä blogi ja sen tärkeys minulle, pitäisi jollain tasolla, jossain määrin uhrata. Ei kai kokonaan lopettaa,mutta jotenkin kastroida ainakin. Kirjoittamalla keskusteluyhteyttä ei voi rakentaa, olen kuulemma niin taitava sorvaamaan lauseita ettei rehellisyyteeni luoteta. Face to face menee reisille, kokeiltu on kipeästi erinäisiä kertoja.

Taivas yksin tietää miten tämä päättyy! Nyt olen yksin ja yksinäisyys paleltaa ja vie yöunen. Yksinäisyys sattuu. Ikinä en ole enemmän ollut kosketuksen tarpeessa kuin juuri nyt. Ikinä ei kosketus ole ollut mahdottomampi saavuttaa.

Lopeta bloggaaminen, luovu itsestäsi, anna heidän muovata sinusta mitä se ikinä onkin, kuiskailee ääni sisällä. Käärmeen ääni joka käyttää hyväkseen kaipuuta rakkaitteni lähelle. Luopuako itsestään toisten hyväksi? Kirpaisisiko se sittenkin vain kerran vai sattuisiko lopun elämää?

Pitääkö ihan oikeasti valita näistä?

WYSIWYG!!

2010-09-06T15:15:00.003+03:00

Kotona ollaan. Jäi työpäivä vähän tyngäksi mutta tehdään joku toinen pidemmällä kaavalla.

Eli siis eilinen oltiin katkolla blogin ja fb-profiilin kanssa. Minulle sanottiin erinäisten keskustelujen jälkeen että poistat kaikki mikä sivuaa perhettä yhtään tunnistettavassa määrin. No, tässä vaiheessa moinen sensuuri on aika mahdoton, pistin siis blogin katkolle. Ei ollut helppo päivä.

Minua on syytetty mm. siitä että tarjoilen täällä totuutena omia näkemyksiä. Hei ihan oikeesti - luuleeko joku muukin kuin asian suustaan sylkäissyt, että tässä on jotain muuta kuin minun subjektiivinen näkemykseni elämästä??? Sitähän nettipäiväkirjat ovat, eivätkö.

Nukuin yön yli, sain Satulta sopivan napakkaa palautetta ja avasin tämän uudelleen. Enkä sulje tätä enää.

Sananen miehestäni. Hän ei mm. lue fiktiivistä kirjallisuutta ollenkaan. Se ei anna hänelle mitään. Yksi meidän erilaisuuksistamme joka ei ole tappanut liki neljännesvuosisataista suhdetta. Myös internet on hänelle puhtaasti tiedonhakupaikka. Sosiaalisiin medioihin ja nettipäiväkirjoihin hän suhtautuu vähintäänkin epäluuloiseksi joten jos joku sanoo minun rikkoneen yksityisyytensä suojaa netissä, hän pillastuu. Läheiseni tietävät tämän.

Minä en kuitenkaan suostu vaikenemaan enää. Tänään tuli käytyä toinenkin läheiskeskustelu. Lyhyesti sanottuna, ei menny niinku Strömsössä. Minä olen loukannut läheistä ihmistä muuttumalla toisenlaiseksi viime vuosina. Itse olen luullut sitä paitsi kasvuksi, myös masennuksen selättämiseksi omin neuvoin.

Sitä entistä äitiä kaivataan takaisin. Nykyinen on täynnä itseään, tätä blogiaan ja näitä kannatusjoukkoja jotka hurraavat vaikka julistaisin haluavani hukuttaa kissanpentuja (Sori, sitaatti on epätarkka, mutta tuossa oli se olennainen ja se sattui; minä en hauku lähimmäisteni kavereita ja odotan heiltä sitä samaa!)

Tiedoksi silti. Minä en palaa entiseksi. Sori. Näen muutoksen hyvänä. Mitä näet, sitä saat. Joko tämä äiti tai ei äitiä.

Ja jos luulet ettei se satu...

Pikaisesti työkoneelta

2010-09-06T08:42:00.001+03:00

Tämä oli eilen kiinni. Nyt se on taas auki. Eikä sulkeudu enää. Homma jatkuu entiseen malliin.

Minä haluan kirjoittaa, mutta haluanko olla kirjailija?

2010-09-05T08:30:00.002+03:00

Tämä viikonloppu on ollut vähäfiktioinen. Kunpa voisin sanoa että olen ryhdikkäästi tarttunut tenttikirjoihin (15.9). Mutta kun en edes sitä! Faktio-osastoksi lasken sen alulle saamani Siirilän joka tuli Gummeruksen bileistä viemisinä - Ja Kirstin blogin keskustelupalstalla käydyn kirjailija-apurahakeskustelun.

Siitähän nyt tietty voidaan vääntää täällä maailman tappiin, jotta onko minusta kirjailijaksi. Että onko otsikko "haluanko olla kirjailija" jotenkin pröystäilevä ja omia kykyjä yliarvioiva? Ehkä on. Ehkä olen kirjoittajana niin kuin ne Idols-alkukarsinnan "viihteeksi" tarkoitetut tapaukset, jotka Jone Nikula niittaa täysin syystä (oikeasti riittämätön ääni, yliteatraalinen tulkinta jne) ja jotka sitten itkevät portaissa että 'kun mun kaveritkin sanoo että mä osaan laulaa, mun äiti ja musaope sanoi että osaan laulaa, noi ei ymmärrä, vielä mä niille näytän'

Tai siis sama lavertelematta - ehkä olen kirjoittajana siellä minne yletän ja parempi olla tavoittelematta korkeammalle. Pystyn kirjoittamaan rahaa, MOT. En niin paljon, etten tulisi tarvitsemaan sivutyötä siihen rinnalle. Mitä kirjoituspainotteisemmaksi senkin saan vieritetyksi, sitä parempi. Joskaan raaka ruumiillinen työ hyvässä äijäseurassa ei tee ollenkaan pahaa!

Kun se lukemani saa minut pohtimaan, haluaisinko ollenkaan siihen maailmaan jossa pähkäillään, kuka apurahansa ansaitsee ja millä meriiteillä, mikä kiitos on arvokasta, mikä ei, kuka minut ja tekstini tuntee, miten itseni myyn...haluaisinko siihen ja kestäisinkö sitä. Jos nyt sattuisin saamaan kustannussopimuksen, en osaisi edes blogata siitä niin kuin Henna Helmi.

Miksi minä sitten tahtoisin kirjoittaa? No, eikö se ole ihmisyyttä että tahtoísi elää sillä mikä vähiten satuttaa? Ja leipäkirjoittaminenkin satuttaa aina välillä, kun sen mikä mielessä on joutuu pusertamaan liian ahtaisiin kenkiin tai rintaliiveihin (sic!). Kyllähän liian pienillä kengillä voi kävellä jonkin aikaa. Ja liian ahtaissa liiveissä joutuu nykimään puseroa tuon tuostakin, mutta päivä sujuu silti, miten kuten.

Ja ainahan minä voin kirjoittaa "pöytälaatikkoon" omaksi ilokseni tai jos oikein kirjaksi haluan, meillä on olemassa BoD..

Ällistys rättikaupassa torstaina

2010-09-04T08:28:00.002+03:00

Ja taas varoitus. Ei heikkohermoisille. Sisältää 40+ ikäisille tarkoitettuja alusvaateasioita

Minä en ole laihtunut. Ainakaan vaa'an mukaan. Ja se riivatun mittanauha näyttää aina ne samat vyötärösentit. Olen päättänyt että paskat nakkaan. Jos iso riski on muutamasta sentistä kiinni niin sitten pistän silmät kiinni ja unohdan sen luvun, keskittyen kokonaisuuksiin

Jotain kuitenkin tapahtuu vaatteitten kokonumeroille. Ei tästä kovin kauaa ole kun ostin uudet farkut. Hiljattain jouduin hankkimaan niihin vyön (en sovittaessa tarvinnut sellaista). Juu, ja onneksi ostin sitten sellaisen punosvyön jossa ei ole varsinaisia vyöreikiä. Se nysä joka jää kun vyön vetäisee kiinni on päivä päivältä pidempi.

Mutkun peili..ja vaaka...ja mittanauha? Ketä minä uskon? Voivatko vaatteet venyä? Tai siis voivathan ne mutta..

Torstaina oli sitten totuuden paikka. Piti päivittää rintsikat. Kauhistuksen paikka minulle, rahaa palaa ja ostaminen on lähes salatiedettä ja vie paljon aikaa. Meinaan jos Ne tuntuvat pahalta päällä niin se on näillä mitoilla sama kuin jos kävelisi liian pienillä kengillä.
Käytän siis yhtä tiettyä kauppaa eli Funky Ladya (en saa rahaa siitä että mainostan!). Valikoiman ja ennen kaikkea palvelun takia. Jotta helpottaisin hankintaa, mulla oli samasta putiikista ostetut lempiliivit päällä.
Marssin siis sisään kauppaan, kerroin tahtovani liivit ja että päälläni oli Ne Tämänhetkiset Parhaat joten jos lähdettäisiin suunnistamaan niitten mukaan.
Sovituskoppiin siis ja myyjä mukaan. Nuori nainen katseli niitten vanhojen istuvuutta tarkkaan ja sanoi:
- Kuule, kyllä mä sulle viisi senttiä pienemmän ympäryksen ottaisin kuin mitä näissä on! Kuppikoko ihan jees, mutta nää roikkuu selästä.
Siis täh? Liivithän venyvät, kaikki sen tietävät, joten siskot, älkää säikähtäkö jos liivimyyjä kiskoo mittanauhan ympärystänne mitatessa toooosi tiukalle. Mittanauha kun ei veny.
Mutta kun nämä olivat siinä viimeisessä hakasessa joka viimeisenä otetaan käyttöön. Ja silti piti ottaa pienempi ympärys.
No, Funky Lady -myyjät osaavat asiansa. Pari pikku kysymystä kuosimieltymyksistä ja vips, kolme sopivankokoista mallia oli saatavilla. Ja totta kai valintani oli tämä:

Väri musta. Olkaimissa ja kupinreunoissa ihan pikkuisen valkoista pitsiä, sellaista pehmeää joka ei raavi ihoa. Ja se ratkaiseva juttu. Koristuksena mustavalkoinen kameekillutin.

Oikeastaan kuulkaa ihan sama olenko lihonut, laihtunut, normimitoissa vai ylipainoinen. Riski-indeksikään ei tunnu missään. Minä olen aika sopiva. Ja just nyt olo että aika ihana, siis fyysisesti. Sosiaalisesti olen varmaan ollut aika narttu viime aikoina mutta nyt nautin tästä olotilasta.

Juhlailta

2010-09-02T22:53:00.002+03:00

Kotiuduin Gummeruksen syyskauden avajaisista. Hyvää ruokaa, hyvää viiniä ja ennen kaikkea hyvää seuraa (Welhottarelle kiitos keskustelusta, tutustumisesta ja no niin, tunnustetaan sekin, huolenpidosta loppuillasta kun viini kihahti hiukan rajuhkosti päähän).

En tiedä miten blogini asetukset ovat tällä hetkellä. Yritin jossain vaiheessa sulkea koko hötiskön, mutta kommentointi tuntuu sujuvan. Ja sehän sopii. Jos ketä ei miellytä, olkoon lukematta. Olen väsynyt pyytämään anteeksi sitä mikä olen ja miten asioihin suhtaudun. Toisten yksityisyyttä pitää toki kunnioittaa, sen myönnän. Mutta anteeksi en rupea pyytelemään, en keneltäkään.

Viikonlopuksi ei pitäisi olla tiedossa Ohjattua Toimintaa. Kirjoittamiselle siis pyhitettäköö kahden päivän vapaa

Mitä helvettiä oikein tapahtui?

2010-08-28T22:14:00.002+03:00

Bloggasin äsken otsikolla Lauantai. Kirjoitin kaiken täydestä sydämestä, kaikki meni juuri niin kuin kuvasin, koko viikko, koko päivä, koko tunnelma. Kaikki oli totta.

Sitten avasin keskeneräisen novellin ja aloin jatkaa sitä. Yhtäkkiä jäin tuijottamaan näyttöruutua, kirjoittamaani tekstiä ja päähän syöksähti: TÄMÄHÄN ON TÄYTTÄ PASKAA.
Kuvotti. Vatsa kääntyi puoli kierrosta ympäri, ryntäsin vessaan ja, no joo, jätetään likaiset yksityiskohdat sikseen. Palasin takaisin, luin tekstiä, se olisi voinut olla yhtä hyvin sanskriittia. Päässä soi vain että TÄMÄHÄN ON TÄYTTÄ PASKAA; MITEN MINÄ OLEN VOINUT KUVITELLA ETTÄ OSAISIN KIRJOITTAA JOTAIN???

Olotila jatkuu. Tiukasti keskittymälllä olen pitänyt paniikin aisoissa. En ajattele kirjoitussitoumuksia nyt, teen scarlett o'harat ja ajattelen niitä huomenna. Tekisi mieli itkeä, huutaa, raivota, kiroilla ja oksentaa, mutta mihinkään niistä en pysty.

Mitä ihmettä minulle tapahtui?

Lauantai

2010-08-28T16:42:00.002+03:00

Muuttokeikka ohi, ystävä siirretty onnistuneesti pisteestä a pisteeseen b. Mukavasti meni, hurjasti vain jäi tekemistä siellä pisteessä b mutta kun en oikein osaa olla avuksi toisen kämppää laittamassa vaikka käsi- ja jalkaparina olinkin itse siirtymävaiheessa. Tuliaisina juurtumassa upeita riippuvan ties minkä huonekasvin pistokkaita jotka ovat kuin purppuranviolettia samettia. Sopivia kukkaisia tällaiselle yli-ikäiselle wannabe-gootille.

Ja kotona odotti valmis ruoka..oi autuutta. Lohkoperunoita ja punasipulia, ihanaa kermaista lihakastiketta. Jälkkäri vielä nauttimatta (hedelmärahkaa).

Kaiken kaikkiaan tämä viikko on ollut suloinen, perheteemaisen läheinen. Tiistaina kahdeksanvuotishääpäivä meillä, torstaina tytär89:n kihlajaisjuhlat, ensimmäiset sellaiset. Myöhemmin syksyllä pidetään vähän isommat, sellaiset, joissa tulevat sukulaiset saavat tutustua toisiinsa. Mutta nyt siis juhlittiin meidän perheen kesken...sniff, vastahan se tyttönen syntyi ja nyt se jo lupautui miehelle! Eipä silti, hemmetin hyvälle miehelle lupautuikin.

Ei minulta taaskaan mitään puutu. Aikaa vain, ja sitäkin saan kun ryhdistäydyn ja alan priorisoida. Luulen että partiolaisten vanhempainyhdistys saa minun osaltani tulla toimeen pienemmällä panoksella ensi toimintakauden. Mielelläni olen myyjäisiä järkkäämässä, ja yhdistyksen jäsenenä aion pysyä, mutta olen muutenkin erovuorossa hallituksesta ja rahakirstua olen nyt vartioinut kaksi vuotta. Aika siirtää pesti jollekulle toiselle.

Kohta jälkiruualle ja sitten miettimään Teos-kustannuksen kirjoituskilpailua. Mukavata lauantaita kaikille!

Lapsen iho, miehen onni

2010-08-25T20:24:00.003+03:00

Tänä iltana olen miettinyt syntyjä syviä. Kaksi elämystä, yksi dokumentti, yksi lehtiartikkeli.

Dokkari oli tämä

Eli Pulizer-palkittu valokuva tytöstä jolta napalmi on polttanut vaatteet yltä ja selän, juoksee alasti kohti kameraa lapsijoukon keskellä, huutaa hädissään, elää elämänsä pahinta päivää. Taatusti jokainen tietää mistä kuvasta puhun

Nick Utille se päivä oli onnenpäivä. Monta vuotta myöhemmin sama mies vakuuttui päiväyksen onnekkuudesta saatuaan napattua aivan toisenlaisen onnenkantamoisen, autossa itkevän Paris Hiltonin. Silmät loistaen mies vakuutti dokumentissa,että 8.kesäkuuta on hänen onnenpäivänsä. Ja juuri tämä oli se mikä minua järkytti. Siis ei itkevä Paris Hilton vaan miehen ilo ja ylpeys onnenpäivästään.
Oliko se päivä onnenpäivä Kim Phucille, noin minun ikäiselleni naiselle joka vieläkin kärsii kivuista, jolle on tehty seitsemäntoista leikkausta, joka oli silloin sairaalaan tuotuaan jo kannettu ruumishuoneelle ja jonka päällä toisista vainajista peräisin olevat ruumismadot kiemurtelivat? Äiti tytön onneksi sieltä löysi.Jos nyt oikein dokkarista tajusin, Ut oli se joka vei Kimin sairaalaan, ilman häntä tyttö olisi ehkä kuollut, mutta sairaalasta hän paineli suoraan uutistoimitukseen kehittämään kuviaan ja kumpaahan mahtoi mies jännittää enemmän, sitä pelastuiko lapsi vai sitä, onnistuiko The Kuva?

Minä ymmärrän ammattiylpeyden. Minä ymmärrän kunnianhimon. Niiden rajat tässä nyt kalvavat, se, muuttaako ihmistä se kun hänet palkitaan inhimillisen kärsimyksen kuvaamisesta.

Sitten se lehtiartikkeli, joka on tätä päivää, jonka fb-kaveri linkitti seinälleen.
Neidonmetsästäjät

Luettuani ehdotukset ja kommentit, jotka teinitytöksi tekeytynyt toimittaja sai, teki mieli yrjötä sisuksensa pihalle. Ensimmäinen ajatus, raaka ja kaunistelematon oli, että kylläpä mies saakin iloa lapsen ihosta, oli se sitten arville palanut tai pehmeä ja koskematon. Kuka fyysistä nautintoa, kuka mainetta ja kunniaa.

Kestää hetkonen toipua tästä kiukusta.

Kuvabloggaus vaihteeksi

2010-08-18T20:44:00.008+03:00

Äiskä on arkisesti vain parsinut farkkuja toinen silmä telkkarissa, sen sijaan meidän perheen iskä on ahkeroinut tämmöisiä

Eli lisää elintilaa kirjoilleni. Työn alla on pojille seinähyllyköt myös, eilen saivat naulakot ja yölamput, jotka tosin olivat made by ikea mutta tuo kirjahylly on hellästi omin käsin pykätty ja petsattu ja ne seinähyllyköt, joista kuvat tuonnempana alusta loppuun isi-designiä.

Tässä myös reilusti myöhässä muutama retkikuva siltä surullisenkuuluisalta, jonka jälkeen tuli silloin heinäkuussa allekirjoittaneelle migreeni tai auringonpistooli (tytär89 lanseerasi tämän uudissanan auringonpistoksesta noin kolmevuotiaana):

Minulla on kaksi vasenta jalkaa mutta en ole hullu enkä hankala!

2010-08-16T21:21:00.002+03:00

Aloitetaan lopusta, siis tämän otsikon lopusta.

Koulut alkoivat tänään ja perinteisesti eka-tokaluokkalaisten vanhempainilta oli heti ekan päivän iltana. Joku voi muistaa viimevuotisen turhautumiseni Nollakakkosen läksy- ynnä muitten juttujen kanssa, kun tieto läksyistä oli ainoastaan seitsemänvuotiaan muistin varassa.
Nyt oli opettaja vaihtunut - ja ehdottomasti parempaan suuntaan. Teki aivan käsittämättömän hyvää kuulla että luokkakavereiden vanhemmilla oli samoja kokemuksia viime vuodesta kuin meidän perheellä. Minä en ollutkaan hankala äiti, vaan yhteistyössä opettajan kanssa oli ihan oikeasti ongelmia. Mm tällaista saatiin kuulla:

- matematiikan tehtäväkirja ja kaikki kokeet palautettiin vasta toukokuussa. Niissä oli runsaasti virheitä ja merkkejä siitä että oppilaalla oli perusasioita jäänyt oppimatta. Osa oppilaista oli viettänyt kesän jonkinlaisessa "kotikoulussa" tästä syystä.

- muuan perhe sai toistuvasti viestejä siitä ettei lapsella ole asianmukaisia liikuntavarusteita. Lapsi raahasi joka jumalan liikuntapäivänä kaikkiin mahdollisiin tilanteisiin sopivat liikuntavarusteet, eikä opettaja noteerannut.

- yksi äiti totesi ettei kerta kaikkiaan osannut vastata miten lapsen koulu sujuu kun siihen ei kysyttäessä saanut mitään järkevää vastausta. Sitten todistuksessa oli lukenut keväällä kohdassa "annan toisille työrauhan" vaihtoehto "erittäin harvoin". Asialle olisi ehkä voinut tehdä jotain jo aikaisemmin jos työrauhaongelmista olisi tullut tieto ennen kevättodistusta!

Minä olin melkein kyynelissä helpotuksesta. Osaanhan minä olla hankala äiti (ja hankala ihminen), mutta nyt sain vahvistuksen sille etten avautunut ilman syytä. Kurjaahan se toki on oppilaiden kannalta, mutta tämä uusi opettaja joka ei ole ihan nuori tyttönen ja vaikuttaa rauhalliselta ja vähästä säikähtämättömältä, tulee kyllä pärjäämään.

Niin ja sitten kahteen vasempaan jalkaani. Joskus heinäkuun lopulla sain jonkun ihme kohtauksen ja ilmoittauduin Helsingin tanssiopistoon afrotanssin alkeisiin. Tänään oli ensimmäinen tunti ja minä taatusti olin se hikisin, punaisin ja kömpelöin oppilas MUTTA NAUTIN JOKA MINUUTISTA! Ja palasin kotiin virkeämpänä kuin lähtiessä.

Ja koska kotiuduin vasta noin puoli tuntia sitten, niin menen vaihtamaan pari sanaa seiskaluokkalaisen ja lukiolaisen kanssa. Arrivederci!

Kaikki nuoret tyypit tahtoo mennä sekaisin..

2010-08-16T08:38:00.002+03:00

Käytiin aamuisella autoturneella. Vietiin hillitysti jännäävä ekaluokkalainen Helsingin luonnontiedelukion pääovelle, sitten kaarrettiin takaisin kotiseudun alakoululle jossa mies ehdotti että kun tässä kerran aikaa on, niin haluaisiko tokaluokkalainen odotella autossa. Ihan idioottimainen kysymys - "hei, tuollon tuttuja!" Nollakakkonen hihkaisi, hypähti autosta ja kipitti pihalle taakseen vilkuilematta.
Yksi on vielä lähtemättä. Ysiseiskan ensimmäinen yläkouluaamu alkaa vasta kymmeneltä. Ja tässä minä ihmettelen miten yksi kolmetoistavuotias pystyykin täyttämään koko talon. Poika suoraan sanottuna menee pitkin seiniä. Pysähtyy vain välillä peilin ääreen haromaan tukkaansa. Taannoiset enkelinkiharat parturoitiin alkukesästä, mutta otsatukka jätettiin pidemmäksi ja kun herra nyt myllää sitä hermostuksissaan, niin lopputulos vaihtelee Einsteinin, Tommy Tabermannin ja Jaakko Saariluoman välillä. Jaa miten niin hermona?

Kaikkein rauhallisin taisi tänä aamuna olla naapurin kissa. Ystävällisesti oli toimittanut lahjankin meille, taas. Autoturneelta tullessa sain siivota sekä höyheniä että sisälmyksiä ovenedusmatolta. Emäntänsä on sitä mieltä että upea puolipersialainen on jo liian vanha pyydystämään lintuja tai jyrsijöitä. No, koska emäntä on mukava täti, niin olkoon luulossaan.

Hyvää maanantaita kaikille koululaisille ja koululaisten vanhemmille, sekä muillekin lukijoilleni.

Itseaiheutettu olotila

2010-08-14T18:32:00.002+03:00

Juu, ei krapula, ei myöskään morkkis mistään.
Unohdin vain vilkaista testbediä kun pyyhälsin aamurutiinilenkille. Siellä olisin nähnyt uhkaavan sinipunakeltaisen vyöryn suunnistamassa juuri meille päin.

Mutta siis joo, kerkesin minä nähdä (ja ennen kaikkea tuntea nahoissani) sen ihan livenä kun olin sen verran kaukana kotoa ettei sieltä ihan hetikohta päässyt pois. Eikä suojapaikkojakaan ollut, sellaisia joiden alle ukonilmalla uskaltaisi.

Sen verran kastuin että kengät saattavat olla ylihuomenna kuivat. Vaatteista, alusvaatteita myöten olisi voinut vääntää vettä. Yleensä tulen takaovesta sisään lauantailenkillä, mutta päätin sääliä lattiaa ja käppäilin pääovesta, eteisessä kun on kivilaattalattia.

Ja nyt nenää kutisee sillai mukavasti että taitaa olla itseaiheutettu flunssa tulossa. No, sen ehtii potea kolmena varastottomana päivänä. Harmi vain että olin suunnitellut vähän muuta aktiviteettia sille rupeamalle.

Koulukkaat inventoivat tarvikkeitaan ja jopa pojat ovat, hämmästyttävää kyllä, pitäneet huoneensa jokseenkin siisteinä. Tänä syksynä täältä siis mennään alakoulun tokalle, yläkoulun seiskalle ja lukion ekalle. Ja minä olen ilmeisen hidas tajuamaan asioita, pähkäilen edelleen että eikö meillä ole yhtään alle kouluikäistä enää? Tosiaankaan?

Tytär89 ja vävy ottivat äkkilähdön Kreetalle. Kaikkien kämppäharmiensa jälkeen ovat sen ansainneet. Juhannuksena pamahti viemäriputki ja seuraukset olivat kirjaimellisesti paskaiset. Seurasi epämiellyttävä ajanjankso haasteellisissa vessa- ja suihkuolosuhteissa, ennakoimaton asunnonvaihto ja nyt uudessa kämpässä oli edellinen asukas unohtanut tulpata jonkun tiskariliitännän. Vävyn juuri laittamat lattialaminaatit saivat ei-toivotun kylvyn. Siivosivat jäljet ja päättivät että aikalisän paikka jossain aivan muualla. Sen todellakin heille suon!

Esikoistytär ja elämänsä mies puolestaan tulevat huomenna viettämään kesäkauden päättäjäisiä. Tehdään pitsaa, syödään hyvin ja viihdytään. Luulen että lähden nyt vaatehuollon kimppuun ja yritän ignoroida nenää joka kutisee flunssaisesti.

Kadonnut lapsi

2010-08-12T17:36:00.002+03:00

Seitsemäntoista tunnin jälkeen tehdään ilmeisesti oletus että kuusivuotias autistinen pikkulapsi on kuollut. Poliisi on lopettanut etsinnät.

kyse siis tästä

Viime joulukuussa bloggasin tästä tilanteesta. Joka ikinen minuutti sattui sieluun.

Meidän tarinamme päättyi hyvin. Mustafan tarinan ennuste on huonompi. Silti tuntuu pahalta että vajaan vuorokauden jälkeen ei enää "kannata" pientä poikaa.

Kaiken järjen vastaisesti minä kuitenkin rukoilen sitä jotain jossain että tarina vielä päättyisi onnellisesti.

Ja niin se vähitellen palaa

2010-08-11T21:55:00.002+03:00

Usko omaan itseen. Usko omaan jaksamiseen. Ja siihen että ehkä joku toinenkin minusta tykkää.

Ei siihen hyvin paljoa tarvita. Pari tuntia parantavaa unta. Käynti Avoimen omilla sivuilla jossa saattoi todeta että ei niitä tehtäviä niin kovasti retuperällä olekaan ja tenttiinkin ehtii vielä lukea, sekä siihen varsinaiseen että suuntaus-osion verkkosellaiseen.

Ja sitten naputtelin alulle vielä novellin josta saattanen jonkun roposen saada, vaikkapa lukiolaisen oppikirjoihin, niin näyttää siltä että vielä toistaiseksi selviää elämästä hengissä. Ja jaksaa pikkuisen hymyilläkin.

Tuleeko ihmisestä vanhemmiten itsekorjautuva?

Huoh

2010-08-11T19:11:00.002+03:00

En minä tiedä miten muut äidit - mutta allekirjoittanut alkaa tässä vaiheessa kesää olla yksiön tarpeessa.
Ihan erityisen kyllästynyt olen sekä Pihlajakadun väkeen että Simpsonin perheeseen. Teinit meidän perheessä katsovat Salkkareita enkä minä jaksa edes tunnaria kuunnella enää! Ja nuorin Simpsoneita - joo, paheksukaa vaan. Sen opettajakin paheksuu, eli oli sanonut pojalle että "jos minä saisin päättää, niin sinulla ei olisi lupa katsoa simpsoneita" No, eipä saanut päättää. Tämä paskamutsi on täysin vastuuton tässä kohtaa! Jos meidän kahdeksanvuotias on jostain pilalla niin ei ainakaan Simpsoneista. Paitsi että nyt alkaa kyllästyttää senkin sarjan tunnari.

Keskimmäinen tytär vm -89 soitti tänään ja pyysi josko olisin voinut lainata 110 euroa äkilliseen tarpeeseen. Häpeän tunnustaa mutta ensi reaktio oli naurunräjähdys. Ensinnäkin kotona oli toisen tyttären kanssa the Tilanne päällä (avauduin yhdestä sun toisesta laiminlyönnistä) ja toisekseen tilisaldo on tänään nippa nappa kymmenen prosenttia tuosta. Liksapäivä siis ihan kohta. Voi kuinka pieninä palasina onkaan mun leipäni maailmalla! Mutta ei kai olisi pitänyt nauraa sentään...anteeksi!

Rahasta sen verran että ainakin nyt ne rahahanat joista toimeentuloni valuu, ovat luotettavissa. Asia joka on suuri helpotus! Bloggasin muistaakseni talvella tilanteessa jossa luvattua summaa ei kuulunut eräältä työn tilaajalta luvattuna päivänä ja miten se ahdisti silloin. En ole varma muistanko oikein mutta joku kommentoi asiaan että eihän se ole sen (myöhästelevän) maksajan vika jos sinun taloutesi on kuralla! Taisin sillä kertaa kilahtaa yhtä tehokkaasti kuin tuosta vahvuuteen sairastumisesta pari päivää sitten. Kun en kerta kaikkiaan osaa ajatella sitä niin että maksuvelvollisuudestaan luistavaa pitäisi jotenkin enemmän ymmärtää tuossa kohtaa. Että minun pitäisi olla jotenkin vakavaraisempi sen takia että se jolle olen tehnyt työtä voisi laistaa lupauksestaan...ziiizzzuz.

Joo, huomasitte varmaan, se on kuin siili piikit pystyssä. No, jos anonyymit kommentoijat saavat postuumisti pyyhkeitä niin voitte varmaan kuvitella mitä perheparka on joutunut kärsimään. Pitäisi kai ottaa aikalisä.
Ensi viikolla. Pidän muutaman lomapäivän töistä, en kirjoita muuta kuin sitä mikä itseä miellyttää ja lapsetkin aloittavat koulun. Ehkä ehdin pysähtyä hetkeksi.

Tuhannen solmussa

2010-08-11T13:14:00.002+03:00

Tahtoisi kirjoittaa tuntojaan tänne,muttei uskalla. Miten ihmeessä tähän on tultu! Miten tämä on mennyt siihen että kirjoitan sen mitä oikeasti ajattelen kynällä siihen kuparikantiseen ja tämä blogi saa vain pintaraapaisun siitä mitä on meneillään?

Ei tässä näin pitänyt käydä. Olen blogannut vuodesta 2006 ja kokenut tämän hyväksi. Nyt tuntuu ettei minulla taida olla mitään järkevää sanomista - eikä siinä järjettömässäkään ole edes viihdearvoa lukijoille.

Tunnustan että pelkään kommentteja. Siis en siten että lyyhistyisin tai menisin rikki,mutta kun mieliala on just sellainen että voisin vetää herneet nenään turhista. Siksi nielaisen kaiken sen minkä purkaminen tänne olisi joskus helpottanut.

Kysymys kuuluukin että onko blogi joka joutuu näin vaikeiden ajatusten kohteeksi, enää pitämisen arvoinen. Ylipäätään, mikä minut saa kuvittelemaan että pystyn kirjoittamaan jotain missä on jotain järkeä?
Sen verran kai pystyn suoltamaan tekstiä että saan aikaiseksi kiltin konseptiin sullotun rahatekstin jotta riittää lapsille leipää ja koulukirjoja ja jottei tule sanomista siitä miten vähän osallistun perheen yleisiin menoihin.
Olisi pitänyt elää elämänsä ihan toisin. Vissiin. Tai en minä tiedä.

Oot päiväuneksija

2010-08-09T19:02:00.002+03:00

Kello on seitsemän ja tää heräsi päikkäreiltä hetki sitten. Esikoinen kera elämänsä miehen vei kotona asuvan jälkikasvun Korkeasaareen ja otti piknik-eväät mukaan. Ei siis ruuanlaittopaineita minulle sen enempää kuin töihin lomalta palanneelle miehellekään. Siispä vaivuttiin sikeään parituntiseen nirvanaan josta hetki sitten siis havahduttiin. Teki hyvää, tuli päivällä kuurattua myrskyssä rapautunutta tanssiparkettia töissä, palanen kerrallaan..
Tipusteri otti ja pyysi kommenttiaan anteeksi. Kaikki on anteeksi annettu, hätäiset oletukset ja lokeroinnit. Peace :)

Itse asia ei kuitenkaan siitä miksikään muuttunut. Vuoden alussa tapahtui jotain jota en tässä lähemmin käsittele, sanotaan nyt kuitenkin että siinä tuli tehtyä oman ajatusmaailman ensimmäinen kvartaalikatsaus kuluneelle vuodelle. Rajuhko sellainen. Oivalsin kaiken muun ohella, mitä mieltä olen näistä kaikenkarvaisista määrittelyistä, miten ontoilta ne loppupeleistä kuulostavat, miten huonosti sopivat ihmisiin.
En tarkoita että pitäisi palata aikaan jolloin tarkkaavaisuushäiriöistä kärsivä lapsi vain käyttäytyi huonosti. Mutta silti. Miehet ja naiset ovat edelleen maapallolta, Mars ja Venus yhtä asumattomia kuin ennenkin. Melkein viisikymppisen on myöhäistä saada onnellinen lapsuus, mutta noin yleensä omissa räpylöissä on ainekset, no, ainakin siedettävään loppuelämään.

Entäpä sitten kirosana läheisriippuvainen? Riippuvuus on ruma sana, ei saa addiktoitua viinaan, tupakkaan tai huumeisiin, se on hyihyi ja vahingollista. Peli- ja seksiriippuvuus myös. Suklaa-addiktio on vähemmän traagista, mutta surkuhupaisaa sekin. Ihminen ei saa tarvita mitään niin ettei tule toimeen ilman sitä.
Kun toiset ihmiset, läheiset, rakkaat, sotketaan paheellisiin addiktiohin on ylitulkintojen vaara melkoinen. Aletaan katsoa kaikkia ihmisiä, koko elämää jonkun sairauden, vaikkapa alkoholismin, läpi.
Ja kuitenkin, ihminen, joka vapaasta tahdostaan on valinnut elämän toisen/toisten ihmisten kanssa, tarvitsee näitä ihmisiä ja he häntä ja se on oikein ja hyvä. Se ei ole vahingollinen addiktio, noin yleisesti ottaen. Käsite "läheisriippuvuus" patologisoi liian usein normaalitkin kiintymyssuhteet ja sen tosiseikan että ihminen voi huonommin ilman rakkaitaan.
Minä voin täysin häpeilemättä tunnustaa seuraavaa: Ilman miestäni olisin kuin hohtimen puolikas. Lasten menetys tuntuisi amputaatiolta - pärjää sitä ilman jalkaa tai kättäkin mutta ei yhtä hyvin ja aavesärky jatkuu läpi elämän. Hyvän ystävän katoaminen jättää reiän sieluun. Vanhempien poismeno oli luonnon normaali järjestys ja silti sekin teki arpia jota umpeutuivat hitaasti ja joita pakottaa säiden vaihdellessa.

Nämä "riippuvuuden" tunnustukset tekevät minusta haavoittuvan, mutta samalla myös sen joka olen. Olisin vähemmän ilman läheisriippuvuuttani. Olisin henkisesti torso.

Niin ja se vahvuuteen sairastuminen once more - vahvuus on minusta hieno asia, kokemuksen ja koettelemusten tuoma palkinto eikä mikään sairaus. En ole niin typerä etten tajuaisi mitä tällä termillä tarkoitetaan. Sitä ettei osaa hellittää, että luulee ettei maailma pyöri ilman omaa panosta.
Aina silloin tällöin sellainen olo tulee itse kullekin. Siihen joutuu ennemmin tai myöhemmin pysähtymään, niin se vain menee. Se, miten nopeasti omat rajansa tiedostaa, vaikuttaa siihen miten dramaattinen se pysähdys on.

Aina joskus on myös joitain asioita jotka ihan oikeasti eivät toteudu ilman että juuri joku tietty ihminen tekee jotain. Silloin ne asiat odottavat tätä ihmistä tai katoavat maailmasta. Katastrofia ei yleensä tule.

Mutta se mikä minua näissä sloganeissa kylmää on niiden huoleton viskely - enkä nyt tarkoita että Tipu niitä heittelisi kuin konfetteja juhlissa, vaan ylipäätään. Kirjoja, lehtiä, guruja sun muita ei pidä ottaa niin kauhian tosissaan. Täytyy muistaa se että ihmiset ovat ihmeellisempiä kuin yksikään teoria, elämänohje tai edes fiktio. Toisen onni tai onnettomuus ei ole sivustakatsojan määriteltävissä. Oikeastaan ainoa absoluuttinen asia siinä mielestäni on ettei sitä onnea saa kävellä hakemaan ruumiitten yli. Oikeus heilauttaa kättä loppuu tasan siihen mistä toisen ihmisen nenänpää alkaa.
End of the paasaus :)

Aikaisemman avautumisen aukomista

2010-08-08T19:55:00.006+03:00

En oikein tiedä miten tässä kävi näin, mutta vimmastuin kerta kaikkiaan kommenttiin jossa väsymykseni kategorisoitiin "vahvuuteen sairastumiseksi" ja vihjaistiin ettei perheeni tee osuuttaan kotitöistä. Primitiivireaktionani poistin kommentin.

Luin sen bloggaukseni ja mietin missä kohtaa olin antanut ymmärtää että asia on niin kuin kommentoija sen esitti. Kotitöitä - no niin, pyykkivuoren mainitsin, sen ettei se ole madaltunut ja uhkaa kasvaa entisestään. Eli siinä kai se tuli.

Huomasin asiaa mietittyäni miten kuvottavan kypsä olen kaiken maailman sloganeihihn ja leimoihin, päällimmäisenä tällä hetkellä tietysti tuo vahvuuteen sairastunut. Läheisriippuvuus, peterpansyndrooma, tuhkimokompleksi, virtahepo olohuoneessa, mitä näitä onkaan, haluaisin viskata vesilintua niillä kaikilla. Kuten jossain vaiheessa lopetin lastenkasvatusoppaiden lukemisen, olen myös lopettanut myös elämänhallintaoppaiden lukemisen, kun totesin niiden lokeroivan asioita jotka eivät ole lokeroitavissa. Ihmisten ja ihmissuhteiden ainutlaatuisuutta.

Voi kun muistaisin mistä fiktiokirjasta on peräisin tällainen sanonta kuin "määrittelylitsari". Juuri siltä, litsarilta, tuntuu kuulla kerran sairastuneensa vahvuuteen kun on väsynyt, tympääntynyt tai jotain muuta inhimillistä elämänsä kanssa. Eihän se nyt jumalauta voi olla niin että jos elämä on hallinnassa niin sitä rakastaa intohimoisesti kaksikymmentäneljä-seitsemän! Ja jokainen harmin paikka on avunhuuto, tarve muutokseen.

Keväällä Hesarissa oli artikkeli joka käsitteli Nelson Mandelaa ja jonka yhteydessä mainittiin sanonta by Gandhi: "ole itse muutos jota etsit". Osui ja upposi ja sain siitä oitis uuden moton itselleni. Muutan olosuhteita joihin en ole tyytyväinen. Se ei silti ole ristiriidassa sen kanssa että status quo aika ajoin tympii ja se tympiminen on yksi niitä asioita jotka haluan voida yskäistä tähän blogiin tarvittaessa ilman että se tulkitaan Isoksi Kriisiksi.

Minä en ole marttyyriäiti joka raataa kynnet verillä laiskan perheen puolesta! Joka niin väittää ei tunne minua, ei lapsiani, ei miestäni. Me olemme ihan tavallinen perhe tavallisine vajavuuksinemme, työnjako ei suuremmalti mätä. Minulla on mahdollisuus levätä väsymykseni pois, sorvata aikatauluni sellaiseksi ettei tule näitä pullonkauloja. On ihan omaa löperyyttäni etten ole sitä tehnyt. Mutta myös itseaiheutetusta väsymyksestä saa valittaa. Ainakin omassa blogissa. Ja jos jälkikasvu ei hoida hommiaan, se itkee ja hoitaa, FYI.

Ja jos nyt joku jääräpäisesti haluaa vieläkin ajatella että minä olen sairastunut vahvuuteen, tai lepraan tai hyppykuppaan tai delirium tremekseen tai ihan mihin tahansa niin minkäs minä sille mahdan. Sitten voin vain todeta että vähän pipinä on kivaa.

Saisinko joskus olla väsynyt

2010-08-08T13:26:00.001+03:00

...ilman että syytetään vahvuuteen sairastumisesta ja perhettäni vastuun pakoilusta, kiitos?

Eli siis vihainen juuri nyt.

Iso ahistus hellitti

2010-08-07T12:25:00.003+03:00

Lämpötila nousee taas hellelukemiin. Pyykkivuori ei juurikaan ole madaltunut sitten viimebloggaaman, kirjallisuustehtävät ihan retuperällä. Viimeksimainittu oli kyllä tietoinen valinta, deadlinen kummitellessa takaraivossa päätin, etten heinäkuussa koskekaan avoimen sivuihin.
Eli tekemistä olisi, kovasti. Nippa nappa jaksoin postini avata viime viikolla. Olisi siis silitettävää, pyykättävää, aikataulutettavaa, arkistoitavaa, siivottavaa, lajiteltavaa, och så vidare.

Mutta vielä tänään huilaan. Vielä tänään hehkutan Satun lapsenlapsiuutista. Vielä tänään kuuntelen talon nuorimman naapurin, kuusikuisen Aapon kujerruksia aidan takaa. Vielä tänään uppoan sohvaan lukemaan Arabian Lauria (AKn tuotannosta lukematta). Vielä tänään kirjoitan paperipäiväkirjaa, Marilta saamaani kaunista lahjakirjaa jonka kannet hehkuvat kuparinsävyissä ja johon pyrin kirjoittamaan vain violetilla pilottikynällä. Vuosiin en ole kirjoittanut perinteistä päiväkirjaa mutta tuohon tulee nyt kaikkea sellaista joka on vain minulle tarkoitettua.

Tuntuu hyvältä olla taas hereillä ja ilman että mitään paikkaa sattuu. Viikon olen tarponut jalat muusina, ristiselkä säpäleinä, pää jyskyttäen ja mieli unta huutaen. Väsymys on ollut sellaista ettei se ole nukkumalla lähtenyt, etenkin kun uni on ollut katkonaista. Tuntuu helpottavalta että se on toistaiseksi ohi. En ryntää nyt heti tekemään kaikkea ziljoonaa rästissä olevaa asiaa vaan haluan nautiskella olotilasta.

Ainoa mitä tahtoisin

2010-08-05T06:47:00.002+03:00

...on pysähtyä. Taitaa olla ainoa mitä en voi saada. Niin tyypillistä. Pitää kai sitten haluta mitä saa - mutta pää ei just nyt taivu haluamaan pitkiä to do -listoja.

Se gibraltarin kokoinen pyykkivuori ei ole madaltunut milliäkään, mutta tulee kasvamaan tänään. Kilke meinaan päättyi eilen ja partiolainen kotiutuu. Kunpa voisin sanoa että tunne on pelkkää iloa ja ylpeyttä. Miksi ajattelen pyykkivuorta ensimmäisenä?

Väsynytkö?

The End

2010-08-04T18:37:00.000+03:00

Viimeinen piste lyöty lokakuun Lääkäriin. Phuuuuhhh..

Nyt luen toisen kirjoittamaa tekstiä omaksi ilokseni (Miina Supinen: Liha tottelee kuria) ja sitten illemmalla käyn oikoluku-urakkaan käsiksi.

Se on nyt kaupoissa

2010-08-03T15:38:00.003+03:00

Se kakkospalkinnon saanut pokkarini

Nimi oli muuttunut matkan varrella (niin niille yleensä käy, viime vuonna sai kolme kuudesta pitää minun antamani nimen, tänä vuonna ei vielä yksikään. Saa nähdä miten käy lokakuun Lääkäriä jota nyt viimeistelen viime tingassa.

Eikäpä pokkarin nimessä sinänsä mitään, mutta sitä ihmettelen että aliakseni on tuo Virpi Anders taas. En kirjoittanut tuota pokkaria tuolla nimellä. Tulee vähän sellainen tunne että mitäs me täällä pienistä kun ei pienetkään meistä. Onneksi nyt sentään edes omalle nimmarille osui tuo huti kuitenkin :D

Juuri kotiuduin töistä, päätä särkee ja jalat muusina, pitäisi kerätä jaksuja viimeistellä ihan aikuistenoikeesti se Lääkäri. Deadlinen ylihuomenna. Arkivapaa onneksi huomenna.

Maanantai ei mittään

2010-08-02T16:30:00.002+03:00

...erikoista siis. Normivarastopäivä, kotimatkalla Akateemiseen kirjakauppaan josta ensimmäinen kirja tulevalle lukiolaiselle (pitkän matikan eka kurssi). Ja tulevalle tokaluokkalaiselle farkut ja paita.
Nyt pitäisi orientoitua kirjoittamaan. Lämmin ei riko luita, sanovat, mutta tämäkin helteenjälkeinen normikesälämpö kuivatti päästä kaikki mahdolliset ideanpoikaset. Pitää kai ottaa just do it -metodi käyttöön ja toivoa että homma käynnistyy sillä.

Nilkat ja ranteet naarmuilla

2010-08-01T20:07:00.002+03:00

...ja nokkosenpolttamilla mutta olo on voittajan, vaikka vadelmia kertyi lähipuskista vain parisen litraa. Väsy voitti ja kömmin kotiin. Tuoreet marjat maistuvat aamupalaksi.

Pokkariurakka on edennyt mutta vielä uupuu tekstiä. Se mitä lopussa tapahtuu olisi kolmella lauseella kuitattu, pitää vain venyttää ne kolme lausetta viideksituhanneksi sanaksi. Ei sen isompi urakka.

Mies oli keittiövuorossa tänään. Piti saada lohta, melkein jo maistoin mehevän kalanlihan suussani, vaan ei. Fisut oli myyty loppuun s-marketista :(. No, sitten grillattiin possunfile ja hornetteja kera lankkuperunoitten ja salaatin. Ei valittamista. Satun bloggaus sai minut haaveilemaan kaalikääryleistä, ehkä huomenissa.

Ja mies parturoi Nollakakkosen hiukset, kaveri näyttää taas hurjan paljon isommalta, on toki kasvanut pituuttakin kesällä. Eihän tässä talossa ole enää pikkulapsia, paitsi naapurin viisikuinen esikoinen seinän takana. Kummasti mies raportoi kun kuulee pihahduksenkin tästä pikkumiehestä. Kehui pitäneensä sylissäkin, kun oli tavannut perheen pihalla. Vauvakuumetta miehellä?

Onpas taas vierähtänyt!

2010-08-01T12:35:00.002+03:00

Sunnuntai ja minä kärvistelen suolakaivoksella. Kuusituhatta sanaa pokkaria plus sylettävä,sylettävä oikoluku-urakka. Aikaa neljä päivää ja sekä niska-hartiaseutu että ristiselkä ulvovat protestia. Oikeanpuoleisen lapaluun alla on inhottava, tykyttävä kipupiste, ihan kuin joku yrittäisi kaivaa sinne reikää tylpällä veitsellä.

Tähtilapsi blogissaan pohti säästöhaastetta. Vaikka alkusyksy tietää koulukasperheessä aina ylimääräisiä menoja, ajattelin tarttua haasteeseen, jollei muuta niin karsimalla turhia menoja. Vaikka kyllä ne ylimääräiset tulotkin tekevät ihan hyvää. Eiköhän se kuuden tuhannen pläjäys sanojakin kartu sillä kun miettii pokkaripalkkiota joka ropsahtaa tilille syyskuun kymmenentenä jos saan järkevää tekstiä aikaiseksi.

Viikonloppuna ollaan miehen kanssa roikuttu Kilke-webbikamerassa ja oltu tyytyväisiä siitä että Ysiseiska on leirillä mukana. Niin mukavalta ja hyvin järjestetyltä meno vaikuttaa.

Jos tämä teksti on hajanaista, se johtuu mielenkiintoisesta ilmiöstä. Kun näppis naputtaa se kertoo perheelle että äiti on maisemissa ja kaikilla on välittömästi ihan hirveästi asiaa. Vaikka olisi sitä ennen tuntikausia ollut maisemissa kirjoittamatta eikä kellään olisi ollut yhtikäs mitään sanottavaa! Ajatus katkeaa seitsemättä tuhannetta kertaa. Ehkä on syytä pitää tauko,jättää tämä bloggaus tähän ja lepuuttaa selkää välillä. Venytellä ja niinpoispäin...

Meinasin kirjoittaa että tyypillinen maanantai

2010-07-29T19:03:00.003+03:00

...kunnes tarkistin mitä päivää mennään. Puolustuksekseni sanoin että pidin tällä kertaa kaksi arkivapaata joten psykofyysinen allakkani luuli että on viikonloppu ja tänään siis maanantai.
Mutta siis joo, tässä torstaissa on aika hyviä maanantain aineksia. Aamuherätys oli viittä vaille haudasta nousemista ja yllättäen lanneselkä taas temppuili siihen malliin että portaat kiipesin hammasta purren. Buranaa kehiin, edessä oli varastopäivä. Menihän se päivä ihan ookoo, tuoleja tuli putsattua, selkä ei juurikaan kiukutellut ja hikeä valui vain normaalimäärä, vaikka päivästä ennusteltiin 36-asteista.
Kai sitä voisi sanoa että tuuria oli loppupäivässäkin. Kaupasta piti tuoda printteripaperia jotta saan novellini printattua (done) ja samalla sitten nappasin prismasta mehutiivistettä, mountain dewiä ja litran jogurttia. Onneksi muovikassista petti pohja vasta kotipihalla eikä mikään mennyt rikki.
Ja omaan miljoonalaukkuun oli sitten unohtunut aurinkorasvapurkki ja sen korkki oli kiertynyt mystisesti kohtalokkaat puolitoista kierrosta vastapäivään. Purkki oli totta kai melkein täynnä joten laukussa lainehti kolmisen desiä maitomaista suihkerasvaa joka tuoksuu miellyttävältä iholla mutta aika ällöttävältä lompakossa. Siinä sitä sitten putsattiin ja kuivattiin pakallinen muovikortteja - kaksi maksukorttia, kaksi kanta-asiakaskorttia ruokakauppoihin, kirjastokortti, HSLn matkakortti, henkkari jossa on Kela-ominaisuus, vaatekauppojen asiakaskortteja, makuunin kantiskortti, Suomalaisen kirjakaupan kanta-asiakaskortti, jne. Rasvan tuoksu pinttyi käsiini. Ja kun mies kerran tahtoi että juuri minä kuorin soppaperunat niin auta armias, jos se valittaa että perunoissa on kumma maku niin MINÄ PUREN!

On tässä päivässä yksi mukavakin homma tiedossa. Jahka saamme syötyä, ryhdymme kirjoittamaan koko perheen voimin kirjettä leiriläiselle. Silti päivän paras osuus taitaa olla se kun se loppuu.

Tää on taas niin tätä!

2010-07-28T20:06:00.002+03:00

Joenpolvi-kilpailun deadline on ensi viikolla.

Sain just muokattua seitsemän novellin setin jonka sinne meinaan lähettää ja rupesin printtaamaan. Sivuja yhteensä kahdeksantoista. Viiden jälkeen tuli stoppi. Paperi loppu.

Ja juu, totta kai, loppu koko talosta.

Tässä talossa ei enää YKSIKÄÄN SIELU HAE PRINTTERISTÄ PIIRUSTUSPAPERIA! ETTÄS TIEDÄTTE! NIH!

Partiolainen pakkasi rinkkansa ja lähti

2010-07-28T17:11:00.002+03:00

...Kilkkeelle

Tämä on nuoren miehen liki kuusivuotisen partiotaipaleen suurin tapahtuma. Suurjuhla Tampereella oli sekin iso, kyllä, mutta tänne tulee väkeä ympäri maailmaa. Oliko se nyt järjestyksessä kuudes finnjamboree. Alaleiri on Tuikku.

Ja vaikka kesäloman viimeiset pari viikkoa on mennyt vuorokausi nurinpäin datatessa niin yllättävän pirteänä oli lähtijä kello viisi neljäkymmentäviisi pystyssä tänään. Kun viime aikoina on aina silloin tällöin havahtunut aamuyöllä siihen että joku menee yläkerrassa keittiöön (me nukumme alhaalla mutta puulattia kopisee)kolmen maissa eikä se olekaan hypoileva isosisko vaan dataava pikkuveli :O. Ja sitten sitä käy sihisemässä obligatorisen "Tää ei oo mikään aika valvoa sun ikäselle!" ja saa vastaukseksi "joojoo" ja sama homma toistuu seuraavana päivänä...aina välillä tuntuu että tässä kämpässä on lähes 24:n tunnin päivystys, minä kun herään reilusti ennen kuutta normiaamuina.

Koska nuorimies on leirillä, on äiti jakanut aamulla kaupunkilehtiä. Tuntuu jäsenissä, kyllä vaan. Kun vielä iltapäivällä menin vadelmapuskia koluamaan, nokkosbarrikadeja uhmaten *raapii nokkosenpolttamia säärissä*
Huomenna olisi työtöitä ja pokkarista uupuu vielä 8000 sanaa ja oikoluku. Aikaa viikko. Eiköhän se. Mieluusti sen oikoluvun delegoisin jollekin toiselle, on sen verran sylettävää touhua. Eikä sitä huomaa omia virheitään kun on tahkonnut tekstiä silmät ristissä päiväkausia.
Mies tekee lähtöä lakisääteiseen näkötarkastukseen. Koska partiolaisen sisaruksetkin ovat kumpikin suunnallaan, taidan minä katsoa jotain lapsille sopimatonta tallenteista. Sitten ruokaa laittamaan. Iltaruuaksi tänään risottoa.

Kukin tulkoon uskollaan autuaaksi, mutta...

2010-07-26T20:49:00.003+03:00

Minä en ole ateisti. Se on jotain mitä elämänkatsomuksestani tiedän. Siitä ei kannata yrittää väitellä kanssani vaikka kuinka tekisi mieli. En lähde mukaan - olen täysin vakuuttunut siitä että elämä jatkuu sen jälkeen minkä me kuolemana koemme. Siitä miten se jatkuu, en osaa sanoa. Paremmin osaan ehkä sanoa ne mitä EN ole, kuten vaikka muslimi tai scientologi. En myöskään usko että Totuus missään muodossa on minun, sen enempää kuin kenenkään muunkaan hallussa. On elämänkatsomuksia joissa on jotain mikä resonoi minun kutsuuni. Ei kuitenkaan mitään mikä hahmottuisi The Näkemykseksi.
Ja haluaisin vilpittömästi ajatella että kukin tulkoon uskollaan autuaaksi mutta kun.

Entä jos joku uskoo olevansa oikeassa katsomuksineen ja kaikki muut ovat väärässä joten väärässä olevat pitää hävittää. Ei. Eiei.

Tai vaikeampi - entä jos joku uskoo omaan maailmankatsomukseensa siinä määrin että kokee asiakseen julistaa sitä kaikille ja yrittää saada kaikki ajattelemaan siten kuin vilpittömästi uskoo oikeaksi. Onko tällaisella ihmisellä oikeus toimia uskonsa mukaisesti?
Minä voin ymmärtää sitä, kyllä, mutta en hyväksy enkä oikein siedäkään sellaista. Taustaksi, seuraan muitakin blogeja kuin nuo sivussa mainitut ja yksi on nuoren, ahdistuksen ja syömishäiriön kanssa kamppailevan naisen blogi. Tämä tyttö on kerta toisensa jälkeen sanonut olevansa ateisti, pyytänyt kauniisti ja vähemmän kauniisti että ei Jumala- ja Jeesus-juttuja hänen kommenttilaatikkoonsa, kiltit.
Anonyymejä ilkeilyjä hän saa paljon, ja kaikkihan niitä saavat. Minä pidätän hengitystäni aina kun postilaatikkooni kopsahtaa kommentti otsikolla Anonyymi. Yleensä siellä on joku rakas tuttu joka ei ole jaksanut kirjautua, tai joku mukava joka haluaa pysyä nimettömänä. Nillittäjiä ei ole viime aikoina näkynyt *koputtaa puuta*
Jotenkin kuitenkin anonyymi ilkeily tuntuu vähemmän pahalta kuin hersyvä myötätunto joka on täynnä hyvää tarkoitusta, mutta jonka esittäjä sivuuttaa tämän kirjoittajan toivomuksen, kerran toisensa jälkeen toistetun. Että ei Jumala-juttuja, kiitos.

Vaikka en siis itse ole ateisti, niin minua ei toisen ateismi ahdista, ei pelota että toinen joutuisi jotenkin kadotukseen tai muuta. Ja siksi loukkaannun tämän kirjoittajan puolesta, kun hänen maailmankatsomuksensa, mielipiteensä ja toivomuksensa tallotaan hilpeästi jalkoihin, myötätunnon ja tuen nimissä ja vielä Jumalankin nimissä. Anonyymi ilkeily on puhtaampaa, IMO. Toisen erilaista ajattelua pitää minusta kunnioittaa, etenkin jos toinen on selkosanaisesti laittanut rajat tälle asialle.
Ja se siitä, en mene rikki jos joku ajattelee toisin.

Lisää tykästyksiä

2010-07-26T20:13:00.003+03:00

Jäin nyt kiinni tuohon tykkäämiseen. Siitä tulee hyvä mieli, joten Tähtilapselle kiitos kun tyrkkäsit ajatuksen liikkeelle. Tässä taas jotain, ei missään prioriteettijärjestyksessä sinänsä..

Fazerin Rustiikkileipä. Ehdottomasti oivariinilla siveltynä.

Taikapeitto. Jokunen vuosi sitten löytyi ihan simppelisti JYSKistä vaaleanruskea fleece-mikrokuituhuopa. Ihan ehdoton peitto, ei sellaista säätä olekaan ettei uni tulisi kun tuon alle käpertyy. Se on aina ihanan sopiva, lämmin, muttei liian kuuma.

Viipaleita-blogin nostalgia-tarinat. Äidin ja tyttären yhteisprojekti, hersyvää arkipäiväkuvausta. Saavat jo aikaan paniikkia: MITÄ MÄ SITTEN LUEN KUN NUO LOPPUU???

Tytärteni miesmaku Mulla on kaksi vävyä, parasta A-ryhmää (voiko itseään tässä kohtaa kadehtia?)

Kuorintahanskat ja ruusu-suihkuvaahto. Äippäpäivälahja Esikoiselta, saunapäivän ylellisyys.

Tämän kesän sovittu ohjelmisto. Niitä on ollut aivan ala-arvoisia, suhteellisen hyviä, ihania mutta niin stressaavia. Mutta tämä heinäkuu on ollut huippu. Teemana on ollut hyvien ihmisten kohtaaminen. Tapasin Satun, tapasin Pirkon, tapasin Polgan ja huomenna Pirkon ja Marin. Looking forward to it...

Fiktiota välillä olkaa hyvät!

2010-07-24T22:14:00.002+03:00

Eli tässä on se antologiaan päässyt rikosnovelli

MURHATTU MIELI

Käsityöpussi

Reine T

6.1.2010

- Otan osaa isänne kuoleman johdosta, nuori sairaanhoitaja sanoi. - Pahoittelen että tällaista vielä sattui surun päälle.
- Sitä äijää on turha pahoitella, Pirita tuhahti.
- Anteeksi, nyt en tainnut kuulla…
Hoitajan hämmennyksen nähdessään Piritassa ailahti myötätunto ja hän korjasi: - Sitä asiaa on turha pahoitella. Löysitte äidin ajoissa, saitte minuun yhteyden. Se on tässä tärkeintä. Älkää te minun surustani huolehtiko. Kertokaas nyt vielä, miten te äidin löysitte!
- Se oli kolme päivää sitten. Siitähän on reilu viikko kun isänne - poistui..
- Kuoli, korjasi Pirita.
- Kuoli, niin. Liian korkeilla verensokereilla oli mennyt jo kauan. Vaikea sanoa miksi. Munuaiset sitten pettivät. Huonomminkin olisi voinut mennä, olisi voinut maata koomassa vaikka kuinka kauan..
- Äidistä, kiitos! Pirita ei sanonut muuta, ja hoitaja jatkoi, hiukan loukkaantuneen oloisena.
- Äitinne oli hänen luonaan, loppuun saakka ja pysyi sairaalalla kunnes hänet kyydittiin sieltä kotiin. Isänne kuoli siis varhain sunnuntaiaamuna ja taksi toi äitinne kotiin sunnuntaina puolen päivän aikaan. Kuljettaja sanoi saattaneensa hänet sisälle asti ja jättäneensä eteisen penkille istumaan. Siitä penkiltä minä hänet löysin, keskiviikkoaamuna. Tieto isänne poism-, tuota, kuolemasta tuli jo maanantaina mutta vasta keskiviikkoaamuna minä kerkesin käymään, hakemaan niitä isänne apuvälineitä, ja mittareita.
- Ja äiti istui penkillä? Edelleen päällystakkisillaan? Pirita kysyi.
- Kyllä vain. Jalkojen juuressa oli lätäkkö. Ensin minä luulin että hän oli, tuota, laskenut alleen, mutta sitten katsoin tarkemmin. Lumi oli sulanut kengistä. Ei hän ollut syönyt eikä juonut. Soitin sairasauton. Aluesairaalassa nesteytettiin ja tarkkailtiin ja sitten soitettiin teille, kun kotiutettiin.
- Ihanko tosissanne meinaatte, Pirita sanoi, -, että vanha ihminen, joka istuu kolmatta päivää siinä mihin taksi hänet pudotti, kykenee palaamaan kotiin, pitämään huolen itsestään?
Hän pudotteli sanat yksi kerrallaan, kuin kylmät kivet. Hoitaja puolustautui:
- Teidän äitinne on perusterve. Lääkäri katsoi että hänen käy töksensä johtuu miehen kuoleman aiheuttamasta sokista. Kun äitinne pystyi taas puhumaan, hän oli täysin orientoitunut, pyyteli kovasti anteeksi ja halusi ehdottomasti kotiin. Tulimme siihen tulokseen että hän tarvitsee nyt ennen kaikkea läheisten tukea.
Viimeisen lauseen kohdalla hoitajan ääni terävöityi, velvoitti. Pirita huokasi.
- Lähimmäinen on nyt täällä. Toistaiseksi. Kokonaan en pysty jäämään, Pirita sanoi. - Joten aletaan selvitellä äidin realiteetteja. Jättäkääpä numeronne, niin katsotaan ne teidän käyntikerrat myöhemmin.
Se ei ollut pyyntö. Pirita ei ollut perinyt anteeksipyyteleviä geenejä äidiltään.
Hoitaja avasi suunsa, mutta sulki sen jälleen nähdessään Piritan katseen. Kun hän oli suoriutunut ulos, Pirita meni katsomaan äitiä.
Äiti oli nukkunut hänen tullessaan, mutta nyt se istui sohvalla, neuloi sukanvartta. Teevee oli auki, hienolta 40-tuumaiselta lättäruudulta saattoi nähdä Pihlajakadun maailmaan.
- Uusi telkkari, Pirita huomautti ja istahti sohvalle äitinsä viereen.
Äidin katse nytkähti häneen, silmien ilme kuin säikähtäneen jäniksen. Anteeksipyynnöt pyrkivät jo suupielistä. Piritaa tympäisi yhtäkkiä.
- Isäsi tämän halusi. Voi katsella hiihtoja ja jääkiekkoa. Jeremias sen tänne toi ja laittoi viikko sitten paikoilleen. Että voisivat niitä MM-kisoja keväällä sitten..
- Äiti. Pirita keskeytti. - Miten sinä jaksat?
-En minä oikein tiedä..kauheeta kun minä sillä lailla istuin ja istuin vaan. Onneksi se terveyssisar tuli. Ihan kuin olisin nukkunut. Ei minulla ollut nälkä,ei sattunut, ei ollut kylmä. Vesi lorisi lattialle ja ajattelin että pitäisi sitä pyyhkimään, Veikko jos näkee niin suuttuu..mutta kun en saanut itseäni irti, en mitenkään.
Äijä unohti antaa sulle luvan liikkua, Pirita täydensi, mutta vain ajatuksissaan. Ääneen hän sanoi:
- Kävin kaupassa. Mitäs ruokaa minä laitan?
- Mikä päivä tänään on? Lauantai. Lauantaina lämmitetään sauna ja syödään makkaraa.
- Niin mutta mitä sinä tahdot? intti Pirita.
- Makkaraa. Niinhän minä sanoin? äiti katsoi kummissaan.
Pirita luovutti.
Äidin oli selvästikin vaikea olla, kun Pirita käski hänen istua sohvalla sillä aikaa kun hän laittaisi ruokaa. Mutta Pirita kovetti sielunsa. Äidin elämä äijän peukalon alla oli ohi ja uuden olemisen malli piti löytää.
Käsityöpussista hän ei saanut äitiä kuitenkaan luopumaan. Pussi oli Piritan itsensä tekemä, haalistunut jo. Äidillä oli aina sukanneule kesken. Äijä oli nalkuttanut äidin kaikista henkilökohtaisista ostoksista - joka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä, oli ollut sen mielilausahdus - mutta neulominen oli äijäistäkin ollut tuottavaa. Äiti neuloi sitten aina - sukkia, lapasia, pipoja, kaulahuiveja. Lämmikkeeksi heille kaikille.
Pirita oli jossain vaiheessa tuonut äidille jokusen neulelehden; niitä oli ollut Stockmannilla. Kiiltäviä, ylellisen paksuja lehtiä joissa oli ollut ohjeita. Eräänä kesänä käydessään kylässä, hän oli löytänyt lehdet pinottuna vintille. Jotkut niistä olivat vielä muoveissa. Ei minulla ole aikaa lueksia, äiti oli sanonut ja väistänyt hänen katsettaan. Pirita oli purrut hammasta ja katsonut kauluspaitapinoa joka äidillä oli käsivarrellaan. Matka kävi kohti keittiötä ja nurkkaa jossa oli silityslauta. Ihan liian matala äidille, siitä sai selkäkipuja, mutta uusi oli turhuutta. Sanoi äijä.
Voisi hakea ne lehdet vintiltä. Samoin voisi hakea sen vielä muoveissa olevan silityslaudan jonka hän oli ostanut seuraavaksi jouluksi äidille.
Illalla he katsoivat yhdessä teeveetä. Sieltä tuli sarja rikospaikkatutkijoista. Tutkimuksen kohteena oli miehensä tappanut vaimo jonka syyntakeisuutta pohdittiin.
Kumma kyllä, äiti halusi katsoa jakson vaikkei tykännyt rikossarjoista…kai? Äkkiä Pirita tajusi ettei hän oikeastaan tiennyt. Telkkarissa kun pyörivät äijän kanavat, vuodesta toiseen.
- Tykkäätkö sinä tuosta? hän kysyi kokeeksi. Äidillä meni hyvä tovi hakemiseen, mutta ajatus asiasta löytyi lopulta:
- No en minä tiedä. Tämä juttu kiinnostaa. Miten nuo lapset tuolla lailla. Haukkuvat äitiänsä kun se ei osannut tehdä mitään oikein.
- No, sehän on selvää, Pirita sanoi. - Isältään ne sen ovat oppineet, mollaamaan äitiään.
- Ihme mies se on ollutkin, ei kumma vaikka vaimo tuollaisen tappaisi. Katso nyt tuotakin..
He katsoivat kuvaruutua jossa nainen seisoi tip top - siistin makuuhuoneen vaatekomerolla, ripusti paperinsileitä paitoja henkareilla tangolle ja mittasi henkareiden etäisyydet viivottimella.
- Sähän olet ihan samanlainen! Se vain pääsi Piritalta, ja melkein tahtomattaan hän jatkoi: - Itse laitat pyyhkeetkin liinavaatekaappiin määräjärjestyksestä. Tummasta vaaleampaan.
- No, onhan se siistin näköistä. Ja onhan minulla aikaa.
- Ja pelkäät että isä motkottaa, täydensi Pirita.
- Älä nyt hupsi! Eihän me, enhän minä ole tuollainen…
Viimeinen sana tuli hidastettuna, ikään kuin oivalluksen venyttämänä. Pirita kumartui katsomaan äitiä, odotti. Mutta äiti ravisti itsensä irti, sukkapuikot kilkkuivat taas kuin viimeistä päivää. Kaksi lankaa, musta ja valkea, katosi pussiin.
Teeveen nainen vapautettiin. Ei ollut täydessä ymmärryksessä. Mikäpä siinä. Hulluna ja yksin oli tällä naisella helpompaa kuin niiden kanssa joita piti perheeksi nimittää.

- Jos minä pitäisin ne lomapäivät nyt? Pirita sanoi Teijolle puhelimeen. - Pomo jo patisteli pari viikkoa sitten, nyt voin ilahduttaa sitä. Miten te pärjäätte siellä?
- Mikäs meillä täällä? Sinua ikävä, tietty, mutta äitisi tarvitsee sinua nyt. Likkojen kanssa vuorotellen laitetaan sapuskaa. Annikaa olen vähän joutunut patistelemaan, meinaa jäädä meikäläisen niskoille tiskit jo nyt. Ei kai sillä se koeviikko vielä?
- Kahden viikon päästä vasta, rauhoitti Pirita. - Siihen mennessä sumplin nämä kotiavut täällä, katson mitä tarvitaan. Jerelle meinaan soittaa myös, olishan se kohtuullista että ne Sinjan kanssa kävisivät äitiä katsomassa useammin kuin kerran lähempänä asuvatkin.
- Älä kulta odota Jereltä liikoja, Teijo sanoi varovasti. Pirita hymähti. Eihän hän.
- Soittelen sulle illalla, pitää mennä ottamaan makaronilaatikko uunista. Likoilta terveisiä.
- Sano takaisin, Pirita kehotti. Hän laski kuulokkeen paikoilleen ja meni olohuoneeseen.
Äiti purki sukanvartta. Musta lankakerä hyppysissään hän keri ripeästi kippuroitunutta lankaa. Valkoinen kerä oli visusti pussissa. Piritan huomatessaan hän hätkähti.
- Tuli virhe raitakuvioon, hän sanoi, posket läikikkäinä.
- Ei sinun tarvitse selitellä, Pirita sanoi hellästi. - Isä on poissa. Ei kukaan vaadi sinua joka asiasta tilille.
- Sinä et kovin kauniisti ajattele isästäsi, Pirita.
- En niin, Pirita myönsi. - Pisti niin vihaksi se millainen hän oli sinulle. Ja minullekin joskus. Minä opin räksyttämään vastaan.
- Sehän sen Veikon aina hirmutti, äiti huokaisi. Hän napsi puikon toisensa jälkeen sukanneuleesta pois, purki loputkin ja pyöritti kerän napakasti valmiiksi. Sitten hän laittoi sen pussiin.
- Purit sitten koko sukan, Pirita huomautti.
- Katsohan, niin purinkin. No, aloitanpa alusta, tällä kertaa valkoisella.
Äiti oli ollut jo laskemassa käsityöpussia kädestään mutta muuttikin mielensä. Puikot ilmestyivät taas työn karhentamiin käsiin joissa oli ryhmyjä nivelissä. Pirita muisti kädet hoikkasormisina ja nuorina. Aina karheina, mutta lämpiminä silloin kun paleli ja viileinä silloin kun otsaa kuumotti.
- Muistatko kun mummo lahjoitti sinulle rahaa? äiti sanoi äkkiä. - Kun olit hakemassa kauppaopistoon. Että pääset täältä pois, Jyväskylään. Sait niillä takuuvuokran maksettua ja asumiskulut ensimmäiselle vuodelle.
- Muistan, joo.
Pirita ihmetteli miksi äiti otti asian puheeksi nyt.
- Papan kuolinpesä jaettiin silloin. Minun pyynnöstä. Isäsi olisi halunnut sinut töihin heti koulunpenkiltä. Että voisit asua kotona. Minä menin äidin luo ja pyysin kuolinpesää jaettavaksi. Että saatiin sulle ne rahat. Saatiin sut täältä pois. Veikko ei sitä ymmärtänyt mutta äiti piti päänsä siinä asiassa ja suunsa kiinni minun osuudesta.
Piritalle nousi pala kurkkuun.Äijää ei olisi vähempää voinut kiinnostaa tyttären kouluttaminen. Turhaa rahanhaaskausta hänestä. Jos jonkun koulutukseen kannatti satsata niin Jeren. Mitä siitä vaikka Jerellä ei lukuhaluja ollutkaan.
Äitikö sitten oli auttanut häntä? Äiti oli halunnut auttaa hänet pois kotoa. Hän oli lähtenyt ristiriitaisin tuntein; riemua kun pääsi äijästä, huolta äidin puolesta. Kuka nyt seisoisi välissä kun isä taas aloittaisi?
Hän oli käynyt koulunsa, valmistunut laskentamerkonomiksi, pyrkinyt kiintiössä kauppakorkeaan ja päässyt, ja oli nyt taloushallintoekspertti. Äiti oli pärjännyt, jotenkin. Pirita tapasi Teijon, tytöt syntyivät, kasvoivat. Jere perusti perheen, hänkin. Tavattiin jouluina ja juhannuksina. Yleensä täällä, äijä ei halunnut kotoa mihinkään, eikä sitten äitikään tietenkään saanut lähteä.
Äijän diabetes oli vähän kerrassaan pahentunut niin että tämän piti jäädä varuskunnasta eläkkeelle, tuli kuolio, toinen jalka amputoitiin. Äiti oli entistä enemmän jumissa kotona, äijä entistä pahapäisempi, muttei liikkumiseltaan voinut enää hengittää äidin niskaan koko ajan. Se pieni lohtu Piritalla oli kun hänen kätensä olivat äidin auttamiseksi sidotut. Mitään ei kannattanut ostaa, se pantiin hyllylle pölyttymään, ei käytetty. Mihinkään ei äitiä voinut viedä virkistymään. Äijä oli tehnyt hommansa hyvin, äiti oli itse oppinut rajoittamaan itseään. Hän itse tyssäsi kaiken - ei hän ehtinyt, ei hän voinut, Veikko tarvitsi häntä, ei häneen kannattanut rahaa tuhlata.
Ja nyt oli äijä poissa ja elämisen malli pitäisi löytää.

- Mitä mä siellä osaan tehdä? Jos äiti kerta on vaan.
Kummasti kolmekymppinen veli kuulosti märisevältä esiteiniltä edelleen, sellaiselta kuin hän oli ollut Piritan muuttaessa Jyväskylään.
- Juttelet sille. Olet sen kanssa. Teet sille ruokaa.
- Ruokaa, siissusmaria! Tiedät kuule pirun hyvin että mä poltan teevedenkin pohjaan. Mulla on akka sitä varten että ruokaa laittaa. Mä oon kuule töissä..
- Just just. Sä oot töissä Ei se äijä tainnut sittenkään kuolla, Pirita ei malttanut olla lohkaisematta.
- Mitä toi oli olevinaan? Jeren ääni oli närkästynyt. Pirita näki veljen sielunsa silmin; puuvillapaidan kauluksessa bolasolmion, väistyvän hiusrajan, leukaparran. Farkun vyötäröstä pursui alkava mäyräkoiramaha ja jalassa todennäköisesti oli buutsit, jotka tahrivat vastasiivotun lattian. Akka oli myös lattianpesua varten, siltikin vaikka Jeren vaimo kävi töissä. Pitäisi soittaa Sinjalle. Jutella sen kanssa. Kun nyt ehtisi
- Sä olet Pirre aina vaan pahempi suustasi, Jeren ääni oli ilkeä. - Vaihdevuodetko sulla pukkaa? Ihme että Teje sietää tuollaista akkaa.
- Se on kato mies, Pirita sanoi ja napsautti punaista luurinkuvaa.
Pirita havahtui yöllä. Piti mennä vessaan. "Mistä tietää että nainen on tullut keski-ikään? " "No siitä että 'kolme kertaa yössä' tarkoittaa vessareissujen lukumäärää". Hän ja työkaveri olivat hirnuneet jutulle toimiston aamukahvilla, ei niin kovin kauan sitten.
Teevee kuului olevan päällä.
Pirita katsoi kelloa: puoli kaksi. Äiti oli ilmeisesti valvonut teeveen äärellä? Eikö se saanut unta, kun isä ei ollut vieressä kuorsaamassa?
Hän hipsutteli villasukkasillaan olohuoneeseen. Äiti oli tosiaan nukahtanut, kädet sylissä, villasaalin alle käpertyneenä. Teeveessä soi mitäänsanomaton musiikki, ruudulla tekstiteevee-uutisia.
Kaukosäädin oli teeveetason päällä. Pirita astui sohvan ja nukkuvan äidin ohi.
Hänen jalkansa tallasi jotain pehmeää,myötäävää. Sohvatyyny. Sitten sukan alla rusahti heikosti, mutta silti pahasti.
Äidin käsityöpussi! Mikä siellä oli, pieni, kova särkyvä? Puikot olivat käyttämättä, luisuneet lattialle. Pirita nosti pussin ja käsi osui johonkin märkään, pieneen, märkään öljyiseen tahraan joka haisi kummalta, kuin lampaanrasvalta. Villanhoitoainetta? Mutta kun lanka oli halpaa markettinovitaa, tekokuitua alusta loppuun.
Pirita vilkaisi äitiä varovasti; ei tämä ei ollut herännyt. Hän hiipi pussin kanssa keittiöön. Piti katsoa mikä oli rikki, olivatko langat pilalla..
Musta kerä oli tahriutunut öljyisestä nesteestä ja kun pirita tarttui siihen, hänen kätensä tapasi jotain terävää. Varovasti hän eritteli lankasäikeitä ja löysi pikkuruisen lasiputken pohjan. Tyrmistyneenä, mutta edelleen varovaisin sormin hän jatkoi etsimistä; putken toinen pää, oranssilla muovikorkilla suljettu , kaivautui esiin. Sormet väistelivät pienen pieniä sirusia, ja tapasivat vielä kaksi ehjää putkea. Pirita keinotteli putket kerän sisältä ja tutki niitä tiskipöydän hehkulampun valossa. Hänellä ei ollut lukulaseja mutta kirkkaassa valossa hän erotti kirjaimet. NOVORAPID PENFILL, hän tavasi puoliääneen. Insuliinia. Insuliiniampulleja lankakerän sisällä.
Entä toisen kerän? Pirita kaiveli valkoista kerää varoen; se oli iso ja sen sisällä oli kuin olikin pikku pulloja. Kolme ampullia tässä, kolme toisessa kerässä.
Piritan sydän jyskytti? Isän insuliinikyniä, neuloja, tavallisia injektioruiskuja, saattoi olla talossa vielä. Harkitsiko äiti itsemurhaa insuliinilla?
- Minä olin hänen omaishoitajansa. Minä häntä pistin. Ei hän itse uskaltanut.
Äidin ääni. Pirita kääntyi rajusti ympäri.
Äiti seisoi keittiön ovella.Hänen ilmeensä oli alaston. Silmissä se katse mikä oli tullut pelon tilalle, sen pelon joka oli aikoinaan piinannut pientä Piritaa. Ilme sanoi että tulkoon mitä tuleman pitää.
Ja Pirita ymmärsi. Ei äiti itseään ollut aikonut tappaa. Totta kai insuliinia jää yli jollei sitä pistetä tarvitsevalle säädettyä määrää. Mitä se hoitaja oli sanonu äijästä:
" Liian korkeilla verensokereilla oli mennyt jo kauan. Vaikea sanoa miksi. Munuaiset sitten pettivät".
Pirita laski ryvettyneet kerät käsistään.
- Nämä langat on piloilla. Mennään huomenna kaupunkiin, ostetaan sulle uusia. Jotain kaunista, merinovillaa vaikka. Käydään kahvilla samalla, minä tarjoan. Et ole tainnut maistaa café lattea koskaan, tiedätkö, sellaista maitovaahtokahvia.
- Café Latte kuulostaa hyvältä. Mennään vaan. Mennään nyt nukkumaan.
Äiti kääntyi ja Pirita katseli hänen selkäänsä. Äiti näytti pidemmältä. Tai sitten sen selkä oli vain suorempi.

Perhepiknik ja mitä se maksoi

2010-07-22T11:00:00.002+03:00

Eilen oli kaunis arkivapaapäivä. Aamu alkoi normaalilla keskiviikkolenkilläni, ei valittamista, askel oli kepeä ja radiosta tuli kesäistä musiikkia. Sitten kotiin, aamupalaa ja alettiin suunnitella että mitäs nyt tehtäisiin.
Kaunis ilma, kotona asuvat perheenjäsenet kaikki paikalla, no, piknikillehän sitä lähdettiin. Moottoriveneellä Malkasaareen muutamaksi tunniksi. Eväät mukaan cittarista; juotavia, hedelmiä, patonkia, tuorejuustoa, crostineja.

Minä nautin kerrankin auringosta täysin siemauksin. Merellä käyvä tuuli taittoi helteeltä sen pahimman kärjen ja saaressa oli mukava maata paljaalla kalliolla ja kuunnella aaltoja, lokkeja ja keskipäivän uneliaita moottoriveneen ääniä.

Paistattelu latasi myös akkuja. Paluumatkalta ostettiin viisi kiloa mansikoita ja sillaikaa kun minä viipaloin niitä pakkaseen (ja söin ihan hulvattoman monta), laittoi mies grillin kuumaksi ja kesäkeittiömme tarjosi eilen lihaa ja Waldorfinsalaattia. Nam. Liikaa ei tullut syötyä, jaksuja riitti vielä pyykkivuoren silitykselle ja siinä samalla vanhojen Freddie Kruger-elokuvien katselulle dvd:ltä.

Eli siis varsin antoisa ja virkistävä vapaapäivä, tekemistä ja laiskottelua sopivassa suhteessa, hyvää ruokaa ja hyvää mieltä.

Mitä muuta voi tuollaisen jälkeen kuin olla hyvin levännyt ja virkeä ja mennä tyytyväisenä töihin?

Paskan marjat!

Kello kuusi aamulla heräsin kuvotukseen ja jyskyttävään päänsärkyyn, hikoiluun, paleluun. Tutulla kaavalla pelkäsin ensimmäiset kymmenen minuuttia kuolevani, seuraavat kymmenen toivoin sitä - ja sitten sain kammettua sohvalle jossa ensin hengitin hitaasti pyyhe silmien peittona ja sitten kokosin rohkeuteni ja haalin sohvan vieressä olevan kännykän käsiini. En ole vielä uskaltanut katsoa lähettämääni viestiä mutta Esikoinen, siinä piti lukea että "päätä särkee ja oksettaa, kotona tänään, tulen huomenna" eli jos siinä oli jotain muuta sanskriittia, niin anteeksi.

Mies heräsi vähän tämän jälkeen ja tuli yläkertaan perässäni huolestuneen näköisenä. Patisti minut juomaan lasillisen metsämarja-novellea ja luotsasi alakerran makuuhuoneeseen jossa pimennysverhot ikkunaan ja sinne jäin.

Tulin tajuihini noin puoli tuntia sitten ja nyt kokeilen pysyisikö paahdettu ruisleipä vatsassa.

Mutta siis, mitä helvettiä? Auringonpistos? Liian vähäinen juominen? Liikaa mansikoita? Joku kesäpöpö?

Vaiko vain simppelisti kivan päivän hinta. Perkelsson!

Tykästyksiä

2010-07-20T19:51:00.005+03:00

Tähtilapsi bloggauksessaan pyyteli tykkäyksiä

Siispä tässä tulee:

Eilen jo mainitsin mutta kerta kiellon päälle - Eestin herkkujen keksikakku. Nam.

Keskiviikkoinen arkivapaa. Katkaisee mukavasti työviikon, ei ehdi puutua.

Varaston lähdevesiautomaatti. Työpäivän virkistys.

Lapset. Isot ja pienet, vävyt kuuluvat tässä kohtaa myös lapsiin :)

Ilmalämpöpumppu. Maailman paras sijoitus!

Moottoripyörän kyydissä istuminen. Ihminen ei pysty lentämään mutta tuo on toiseksi parasta.

Mun uudet punaiset nilkkurit. Laittaisin kuvan mutten jaksa nyt näpsiä. Toisella kertaa. Ovat namit. Kun muuten olen tykästynyt mustiin vaatteisiin niin asusteet ja kengät olkoot värikkäitä.

Ystävät. Te vain olette :)

Kirjat

Kirjat

Kirjat...

Welhottaren valtakunnassa

2010-07-19T18:57:00.002+03:00

Minäpä kävin Malmilla tänään, oikein ilmastoidulla taksilla pyyhälsin. Join pari kuppia ihananväkevää kahvia, söin erinomaista keksikakkua from Eestin Herkut ja ennen kaikkea jutustelin kaikkea mitä mieleen juolahti kyläpaikan emännän kanssa ja kotiuduin sielu ja mieli virkistyneenä vaikka kroppa hikeä puskikin. Kiitokset Polgalle!

Saavuinpa sitten ällistyttävän siistiin kotipesään - mies aloitti loman ja sai jonkun kohtauksen. Huhki poikienhuoneen siistiksi yhdessä sen asukkaiden kanssa, kantoi kolme jätesäkillistä roskia roskikseen sieltä (juu, mahtuu niin pieneen huoneeseen) ja keräsi laatikkoon lelut joista nuoretherrat ovat kasvaneet ohi. Mm. Brion puujunaradan palasia &vaunuja pahvilaatikollisen. Luultavimmatummin laitan myyntiin.

Viikonloppuna käytiin Herttoniemessä, merkkifarkkujen varastomyymälästä. Sieltä löytyi allekirjoittaneelle hyvät farkut nahkatakin kaveriksi.Olivat vyötäröltä mukavan sopivat, silloin lauantaina. Nyt maanantaina putoavat päältä...mitä tapahtui viikonloppuna :O.

Eilen katsottiin Rööperi-elokuva; tykkäsin. Silläkin uhalla että joidenkin mielestä minulla on synkkä leffamaku! Sain tästä asiasta palautetta naamakirjan puolella ja yritän nyt kovasti olla ärsyyntymästä hätäisistä johtopäätöksista mitä tulee allekirjoittaneen elokuvamieltymyksiin. En taida menestyä kauhean hyvin kun täälläkin pitää kiristellä hampaita...mutta mun blogi, mun jurputukset...
Jaha, nyt saapui muu perhe ulkoilemasta, ei kun moikkaamaan lapsia.

Miten vaikeaa onkaan kirjoittaa tilaustekstiä.

2010-07-18T18:35:00.002+03:00

Nyt ahdistaa. Pokkarin deadline on viides kahdeksatta, valmiina puolet. Minä saan sen kyllä määräajassa valmiiksi, mutta se tulee olemaan itkua ja hammastenkiristystä. Konsepti kuristaa - haluaisin kirjoittaa, rakkaudestakin, mutten viihderomanttisesta rakkaudesta.
Meneillään on sanapuserruksen lisäksi loputon pyykkisavotta ja lisäksi aloitin pakastimen tyhjennyksen paistamalla välipalaksi pussillisen cocktailpiirakoita ja leipomalla omenapiirakkaa. Nollakakkonen yrittää houkutella minua näppiksen äärestä lähimetsään mustikoita keräämään, ja luulenpa että kohta suostun. Sen verran tökkii oma pliisu teksti!

Rakkaus ei kokoa (eikä kuntoa) katso

2010-07-17T17:28:00.003+03:00

Aamulenkillä tapasin pariskunnan joka jäi mieleen.
Mies, noin 190 cm. Kolmekymppinen, suht tavallisen tallaajan näköinen, melkoisella kaljamahalla tosin varustettu ja aika tanakassa laitamyötäisessä, kun ottaa huomioon että kello kävi kahdeksaa. Hulppean leveä jalkakäytävä ei riittänyt kaksi eteen-viisitoista sivulle -askelluksessa, suuntakin meinasi hukkua välillä ja lyhtypylväitä ja liikennemerkkejä oli onneksi tiuhassa jotta pystyi ottamaan tukea.

Ja oli nainenkin jota saattoi halata, joka talutti, ohjasi, kiskoi välillä kädestä ja välillä tuuppasi pepusta oikeaan suuntaan.
Tuuppasi pepusta? Niin, koska nainen oli hieman lyhyempi. Oikeastaan aika paljonkin lyhyempi. Vajaa 130 cm oli naisen aikuispituus. Eikä tuossa ole lyöntivirhettä, esikoululaisen pituinen tyttöystävä oli tällä miehenrohjakkeella.

Pariskunta kulki aikansa edelläni ja yhden metsäosuuden jälkeen yhytin heidät taas, tällä kertaa vastaan tulemassa. Välimatka oli taatusti sisältänyt vauhtia ja vaarallisia tilanteita, nytkin mies meinasi horjahtaa ajoradalle ja nainen melkein tuupertui alle kun sysäsi vastaan.
- Hei, pärjäät sä? kysyin.
- Joo, nainen sanoi ja hymyili minulle. - Ei tämä ensi kerta ole. Mutta kiitos kun kysyit.
- Meinaan että pitäiskö ton kaverin istua alas vähäksi aikaa ennen kuin jatkatte?
- No, muutama askel vielä niin ollaan tuossa kääntöpaikalla. Huilatkoon siinä.
Ja me kaikki jatkoimme omaan suuntaamme.
Tuliko minulle mieleen sääliä naista jolla oli itseään isompi ohjailtava? Hell, no! Tuossa naisessa ei ollut kerrassaan mitään säälittävää.

Helle senkun jatkuu

2010-07-13T20:52:00.003+03:00

Siunattu asia että sijoitimme toissa vuoden veronpalautukset ilmalämpöpumppuun. Talvella saatu säästö hupenee tällä lailla viilennyksiin, mutta viis siitä, elämänlaatuun kannattaa sijoittaa.
Varastolta kaksi vapaapäivää, muutama muu aktiviteetti niihin budjetoitu. Ei mitään kummempaa, kirjoitus- ja tuunaushommia, muokkasin uudenmallisen kaula-aukon valkoiseen kesämekkoon jonka ostin pari vuotta sitten ja joka on ollut ihan käyttämättä, koska meinasin kuristua sen yläosaan. Nyt sitten saksin ja harsin siihen ihan mukiinmenevän v-kaula-aukon ja huomenna viimeistelen.
Mitään kovin kummoista ei elämässä ole käynnissä - uusvanhoja kirjoja on tullut jokunen osteltua, Anja Kaurasen/Snellmanin vanhempaa tuotantoa muutamalla eurolla kipale. Huomaan että aika on tehnyt tehtävänsä, kolmekymppisenä perheenäitinä luin niitä melkoisen herne nenässä, mutta nyt pystyn nauttimaan suomen kielen pyörittelystä, mikä minusta on Anjan parasta antia. Nuo vanhemmat tarinat ovat juoneltaan minusta, no, sanotaan kauniisti, jotenkin omaterapian oloisia/samaa tarinaa eri tavalla kerrottuna. Mutta siis ikä tuo malttia ja niistä osaa ottaa irti sen mistä tykkää. Ja mitä tulee uudempaan tuotantoon, Lemmikkikaupan tytöt ja Parvekejumalat ovat olleet mieleeni. Ensin mainittu on toisella lukukierroksella ja mitä pidemmälle luen sitä enemmän tykkään Wandan ja Allan äidistä.
Sitten seuraa tunnustus. Minä olen lukenut viheliäisen, häpeällisen vähän klassikkoja. Sivistyksessäni on Bermudan kolmion kokoisia kirjallisuusreikiä, siltikin, vaikka olen lukenut määrällisesti paaaaaaljon.
Nyt päätin että on aika ja aloitin Hemingwaysta. Vanhus ja meri on odottamassa, kunhan olen lukenut Vaarallisen kesän, jonka alku ei oikein nappaa...luulen että pitäisi olla härkätaisteluista kiinnostunut, jotta tuosta tykkäisi.
Mutta nyt käy väsymys käpälään, peiton alle tahtoo hän...

Muoks! Ei pitäisi väsyneenä blogata - Wandan ja Allan äiti johon Snellmanin kirjassa tykästyin on siis PARVEKEJUMALISSA, ei ensin mainitussa Lemmikkikaupan tytöissä!!!