sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Kirjoitan, siis en ole

Kirjoittaminen mietityttää tänään, kovasti.
Eilen taisin pienessä viinihönössä blogata jotain siitä miten lukeminen on melkein hengityksenomaista toimintaa minulle. Mainittakoon, että tarkoitus ei ollut mitenkään rehennellä sillä sellaisille joille lukeminen tuottaa vaikeuksia. Sellaisenakin se on joskus otettu, uskokaa tai älkää! En nyt ihan turpaani saanut mutta läheltä liipaisi.

Ei siinä oikeastaan ole mitään sen kummempaa kuin se että olen oppinut lukemaan tosi varhain, ennen neljättä ikävuotta. Silloin siitä tulee taito joka menee vähän samalle viivalle kävelemisen ja puhumisen kanssa. Ei kukaan meistä "asettaudu" kävelemään tai puhumaan. Toisaalta, jokainen joka on elänyt saman katon alla yksivuotiaan kanssa, on nähnyt, miten näitä taitoja harjoitellaan.

Kirjoittaminen ei tällaista voi olla. Se on ajatuksien naputtelua sanoiksi. Sellaisena se saa sitten erilaisia merkityksiä, riippuen siitä mitä, ja kenelle. Täällä blogissa se on omien ajatusten jäsentelyä toisten katsellessa. Huomionkipeyttä, kuten se nimetön kommentoija äskettäin sanoi? Ehkäpä sitäkin. Minä puhun mieluummin peilaamisesta, kuitenkin.
Eli minä kirjoitan. Facebookiin pitääkseni yhteyttä, blogiin selvitelläkseni ajatuksia/kerratakseni päivän tapahtumia, Kolmiokirjalle tienatakseni vähän voita leivän päälle, ja sitten niitä muita tarinoita. Koska ne ovat.
Kirjailijaksi olen halunnut vuosikausia. Minulle se tarkoittaa sitä että joku haluaa julkaista tarinani/tarinoitani kovissa kansissa ja mielellään on ihmisiä jotka haluavat lukea mitä niitten kansien välissä on.

Tarkoittaako se toimeentuloa? Ei. Suomeen mahtuu pieni hyppysellinen kirjailijoita jotka elävät kirjoja kirjoittamalla. Enkä tiedä onko minusta siihen. Ehkä osaan riittävästi, ehkä keksin riittävän hyviä aiheita, mutta kun siihen tarvitaan muutakin ja nykyisin näköjään enemmän sitä muuta.
Ja nykyisin mietin aina vaan enemmän, haluanko enää kirjailijaksi. Kun kirjailijana pitäisi sitten ajatella sitä Miten Myy. Tuntevatko ihmiset minut, olenko esillä, päätyykö kirjani oikeisiin käsiin.

Erityisesti tämä viimeinen - jos haluan elää kirjoittamalla, en saa olla tyytyväinen siihen että yksi, kaksi tai viisi ihmistä jossain päin Suomea saavat iloa, voimaa, elämänuskoa, etc. siitä mitä olen kirjoittanut. Minun pitää oppia asettelemaan sanani niin että joku oikeassa paikassa oleva ihminen kiinnostuu.
Ja minä en halua. En halua. En. Koko ajatus yököttää! Kolmiojutut ovat asia erikseen.
mutta ennemmin vaikka pesen tuoleja lopun elämäni kuin kirjoitan niitä omia tarinoitani niin että ne Myyvät. Toinen juttu tietysti, jos joku haluaisi ostaa tarinan sellaisenaan (ja tämä ei nyt sitten tarkoita että jonkun pitäisi digata raakatekstistä jonka olen yskäissyt luettavaksi, editointi, muokkaus, parannukset ovat eri asia!)
Eikä tämä ole mikään ylevä periaate, mitään ryhdikästä lahjomattomuutta. Vaan sitä ettei se yksinkertaisesti suju niin. Jos yritän kirjoittaa jotain omaa juttua miettimällä miten tästä saisi mahdollisimman houkuttelevan lukijoille, sekä otsalohkoni että sormeni jumittuvat.
Enkä voisi kuvitella, että lukisin toisten kirjoittamia kirjoja peilaamalla omaa kirjoittamistani niihin! Totta kai minä luen miettien onko kirja hyvä vai huono, miten se puhuu minulle ja jos kirja on tökösti tehty, annan itselleni luvan ilkeillä itsekseni tyyliin "miten helvetissä tätä sontaa on menty julkaisemaan".

Mutta siis fiktiiviset kirjat joita luen, haluan pitää lukunautintoina, en oman kirjoittamiseni välineinä. Ja oman tekstini itsensä näköisenä. Ja huomion kirjoittamisessa, en myymisessä.
Eli nyt on käynnissä mietintä siitä, tyydynkö kirjoittamaan, niin kuin tähänkin saakka, pienen lukijakunnan iloksi ja pienestä korvauksesta, vai pyrinkö korkeammalle ja kenen ehdoilla..

lauantai 30. lokakuuta 2010

Kirjoittamista apinan raivolla

Sitä on tämä viikonloppu ollut. Ei vieläkään näytä siltä että juttu valmistuisi ajoissa mutta parhaani yritän silti.
Viikonloppu on ollut varsin outo. Vain yksi lapsi, 97, kotona. 02 on partioretkellä, kotiutuu huomenna ja 95 on siskolassa. Ysiseiskakin oli useamman tunnin kaverillaan. Jos joku olisi kymmenen vuotta sitten sanonut että meidän lauantaimme voi olla tällaista, olisin kieltänyt puhumasta palturia. Mutta tähän suuntaan se on menossa, selvästikin...
Vähän olen nipistänyt aikaa siivoamiselle ja neulomisellekin. Toistaiseksi en ole "korkannut" lahjalankojani vaan puikoissa on irtohiha omaan käyttöön mustasta Mohair Rosesta. Lämmin helpottaa kyynärpään kipua joka ei siis tosiaan vielä ole ihan kokonaan poissa:(.
Perjantaina kävin kirjamessuilla. Tapasin Anksun - ja valitettavasti hukkasin hänet melkein saman tien. Oltiin sovittu tapaamisesta Katri Vala -stagella mutta minulla vierähti Suomalaisen kirjakaupan osastolla sen verran pitkään etten enää löytänyt Anksua. Eipä silti, ryysis oli sitä lajia että oli melkein inhimillinen mahdottomuus pysyä jonkun kanssa kimpassa siellä.
Kirjoja siis tuli ostettua ja koska vuodenaika on mikä on, ei niistä toistaiseksi sen enempää, kun suurin osa menee paketteihin. Itselleni kuitenin ostin Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet. Puolessa välissä menen, vaikuttaa ihan lehtolaistyylisen hyvältä.
Ja jos joku nyt ihmettelee, missä välissä olen eilen ostamani kirjan ehtinyt lukea puoleen väliin niin mainittakoon että lukeminen on tekemistä jota en jotekin enää laske. Vähän niin kuin hengittäminen :). Pienenä sain aina kuulla siitä että et sinä mitenkään ole voinut lukea tuota tekstiä noin nopeasti. Kyllä vain voin. 02 lukee niinikään nopeasti, mutta myös huolellisesti ja ääneen lukiessa eläytyy täysillä. Tuossa taannoin oli koulussa kirjapäivä ja 02 vei mukanaan tämän , joka muuten oli äidin kestosuosikki lapsena. Kirjasta poika oli sitten lukenut luokalle ääneen tarinan prinsessasta joka oli ihmissusi ja kaikki olivat henkeä pidätellen kuunnelleet. Opettaja oli tuumannut että huh huh, 02, enpä ole ennen nähnyt että tokaluokkalainen lukee ääneen tuollaisen rupeaman tekstiä sujuvasti..
Yläkerta kutsuu, juuri tulin saunasta ja nyt janottaa...

tiistai 26. lokakuuta 2010

Eilistä ja äskeistä...

Eilen täytin 47 vuotta.
Miksi se tuntuu paljon hurjemmalta kun sen kirjottaa johonkin, kuin mitä sen eläminen tuntuu?
Mukava maanantai oli eilen. Hieman olin suunnitellut vapaapäivää mutta nyt tuolla tarvitaan tekijää sen verran että luovuin tuumasta. Kampaajan kautta kuitenkin. Piti tehdä ihan normileikkaus mutta kun Ari oli tsekannut nettivaraukseni päivämäärän niin astuessani kampaamoon hän ekaksi onnitteli ja sitten minua hemmoteltiin perusteellisella päänahan hieronnalla hiuksia pestessä ja leikkauksen jälkeen föönattiin todella juhlava biletukka. Voisihan sitä ajatella että sellainen menisi varaston perällä hukkaan, mutta minä yritän ajatella just päinvastoin, että nimenomaan arkisena maanantaina töissä voi olla vähän luksusta.
Ja sitä luksusta seurasi sitten iltapäivälläkin kun esikoinen vei minut Oulunkylässä olevaan lankakauppaan jonka ainakin Tähtilapsi lukijoistani tietää. Sain valita synttärilahjaksi lankoja, ja varsinaisia herkkulankoja löysinkin. Kuvia tässä:




Ihanaa ylellisen harmaata sukkalankaa, pehmeää kuin mikä (ja räävittömän kallista...)




Tämän langan sinisyys ei pääse oikeuksiinsa kuvassa, se on maailman kauneinta utuisen harmaansinistä. Sieluni silmin jo näen huivin...




Vähän lähempää tuo lanka, näkyvät sen yksityiskohdat paremmin.




Ihania liilan sävyjä, ehkä sukat, ehkä muhkeanpehmeät lapaset. Itselle tai jollekin rakkaalle.

Yksi kerä jäi kuvaamatta, se on sinisen ja mustan kirjava sukka-lapaslanka, teen siitä pojille vermeitä. Niin ja pitkät bambupuikot, kokoa kahdeksan. Nyt ei puutukaan enää kuin neulomisaikaa. Jahka saan tammikuun lääkäripokkarin jonkinlaiseen ruotuun.

Tätä kirjoittaessa meillä tapahtui. Sen verran että vaihdoin otsikon, joka alun perin oli syntymäpäivä.
Tuli itkuinen puhelu Ysiseiskalta. Kaverin kotona oli ollut kuntopyörä johon hän oli telonut jalkansa ja vissiin sitten vähän pahemmin. Jos oikein näin, niin ukkovarpaan lisäksi jalkapöytä mustuu. Lähtivät 5 min sitten Lasten ja nuorten sairaalaan miehen kanssa. Saa nähdä :(

sunnuntai 24. lokakuuta 2010

Sunnuntai

Hämärää tihkusadetta, talo heräilee vähän kerrassaan. 02 katsoo aamulastenohjelmia, mies ja 95 juovat kahvia ja sanailevat hyväntahtoisesti, 97 nukkuu. Tasan kaksi kuukautta tästä päivästä, jos kaikki menee normaaliin tapaan, herätään todennäköisesti vähän erilaiseen aamuun.
Mutta vielä on lokakuu ja minusta näkee sen, kuten yksi edesmennyt sanataiteilija totesi joskus. Eilen innostuin facebookissa kaivautumaan Youtuben arkistoihin ja 80-luvun musiikkihelmiin ja siitä syntyi riehakkaan hauska virtuaali-ilta. Paljon tuli juteltuakin, kepeitä ja vakavia, hyvältä tuntuu se.
Takana siis täyteläinen viikonloppu, edessä hyvällä tavalla hektinen työviikko (hahahaha, kysykää torstaina uudestaan, ehkä tuo adjektiivi on muuttunut joksikin muuksi!) Ajatuksena oli aluksi että pitäisin huomisen vapaana, mutta päädyin sitten mieluummin perjantaihin. Kirjamessut kutsuvat (Anksu,palailen facen kautta!). Viisi vuotta olen tehnyt lähtemistä kirjamessuille ja kompastunut milloin budjettijuttuihin, milloin sosiaalisiin velvoitteisiin, ajankohta kun on sukulaiskalenterin kannalta yleensä huono. Tänä vuonna vähän parempi.

lauantai 23. lokakuuta 2010

Ostoksilla

Postaus jossa vaihteeksi kuvia


Nollakakkosen tykötarpeita koulun Halloween-diskoon










Ja äidin ostokset:






jos ei joku tiennyt niin olen naamiofriikki :)

Näiden jälkeen ihan arkisesti Clas Ohlssonille säilytystarpeita ja ruokakauppaan saunalimuja plus päivän eineitä ostamaan.

Huomenna kaiketi appivanhemmat kahville. Maanantain johdosta...

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Pimeyskö se vai mikä..

saa allekirjoittaneen kaipaamaan pyjamapäiviä. Monikossa.
Aamu valkenee joskus vähän ennen kahdeksaa,toistaiseksi. Taivas tänään töihin mennessä tumman lyijyn värinen,tuuli riepotteli lehtiä ympäriinsä. Ihmiset kulkivat kuin myrskyä odotellen. Enkä nyt tarkoita tulipalokiirettä vaan sitä hetkeä kun kaikki on rahdattu myrskykellariin ja on se viimeinen rauhallinen hetki,jolloin katsotaan kaukaisuuteen, että mitä vauhtia se sieltä onkaan tulossa. Ja sulkeudutaan itsekin sinne kellariin. Sellaisia ilmeitä näkyi vähän kaikilla ja sellainen olo oli itsellä.
Pitkät yöunet eivät tuoneet levännyttä aamua vaan päänsäryn ja kaipuun peiton alle. Minä sitten typistin työpäivää varastolla sekä alusta että lopusta - siitä tuo paikka on ihana että sen tosiaan voi tehdä tahtoessaan. Ja sain mukavasti torkahdettua ennen Ysiseiskan vanhempainiltaa.
Seuraa häpeällinen tunnustus. Minä käyn vanhempainilloissa nykyisin vain siksi että osapuolet näkevät että välitän. Ihan oikeasti, se on yhtä mielenkiintoinen kuin työvoimatoimiston alkuinfo. Vanhempainvartit ja oman luokan illat ovat asia erikseen, nuo yleiset vanhempainillat osaa ulkoa jo vuosien takaa ja kaikki info mitä niistä saa on luettavissa paperisesta vuositiedotteesta jääkaapin seinältä tai Wilmasta. Että tässä(kin) asiassa olen kelvoton äiti.
Tai sitten oikein hyvä äiti jos toisin päin ajatellaan - poika on niin tärkeä ja rakas että suostun hänen takiaan lusimaan tilaisuuksia joissa ei minun mielestäni ole mitään itua...heh, taidankin ryhtyä ajattelemaan näin.
Pokkari ei nyt kulje. Näppäimistö jumittaa ja taustahälyä on ihan liikaa. Kiusaus valvoa myöhään kirjoittamassa on suuri mutta tuleeko siitä mitään, on sitten toinen juttu. Pimeys imee minusta ison annoksen aloitekykyä, osan objektiivisuutta, mittavan määrän myötätuntoa ja koko kuormallisen kärsivällisyyttä. Tekisi niin mieli vain heittäytyä sohvalle vellomaan ja katsomaan tallennuksista kaiken maailman sarjoja..

torstai 14. lokakuuta 2010

äitisaurus luo nahkaansa

Ilmat kylmenivät. Piti alkaa lämmittää,meillä ja muualla.
Tahtoo sanoa sitä että nahka kuivuu. Talviatopia näyttää pahenevan vuosi vuodelta. Ei edes pakkasia vielä ja mulla on kädet, kyynärpäät, polvet paperisen kuivat ja pieniä nirhaumia täynnä. Jos vilkutan rasvapurkille, iho sanoo HÖRPS. Nyt jo tätä, mitäs sitten tammikuussa?!?
Lapsilla on varmaankin ollut mukava syysloma. Varmaankin, sanon, koska olemme molemmat olleet töissä joka päivä...tosin lyhyttä pätkää yhtaikaa poissa, eli minä lähden ja palaan aikaisin ja mies puolestaan myöhään. Hyvin nuo näyttävät pärjänneen, ei mitään kriisipuheluita kotiin kesken päivän...
Pokkari sai suosiollisen vihreän valon ja voin taas huokaista helpotuksesta, niille seteleille on käyttöä syksyn budjetissa. Ysivitosen kakkosjakson kirjahankinnat olivat 170 euroa - mainittakoon että TÄMÄ EI OLLUT JURPUTUSTA; MINÄ EN OLE PAHOILLANI LASTEN KOULU- TAI HARRASTUSKUSTANNUKSISTA. Ikinä. Mutta kun kiistaton tosiseikka on se että syksy on täynnä ylimääräisiä juttuja jotka liittyvät koulun alkuun. Aina niitten kulujen kanssa joutuu hiukan kikkailemaan ja sorvailemaan. Ja sairaspoissaoloni sotki budjettiani jonkin verran sekin.
Henkistä nahanluontia käynnissä kaiketi myös. Ei mitään erityistä, vain sellainen prosessoinnin tunne, niin kuin mielessä käynnistyisi joku kone vähä vähältä. Se ei ole sitä alkusyksyn innokkuutta mikä yleensä valtaa mielen, tämä vaatisi jonkinlaista hiljentämisen mahdollisuutta. Nuo pari sairaslomaviikkoa käden kanssa laittoivat homman liikkeelle, mm. unia näin poikkeuksellisen paljon. Hassu tunne, energia ei ole lopussa mutta silti se olisi sellaista stabiilia, passiivista energiaa, sellaista mikä vaatisi horisontaalia mietiskelyä taikapeiton alla. Yritän varastaa mahdollisuuksia, vaikka sitten pieninä annoksina. Kirjoittaminen ja opiskelu saa osansa sekin toki, viimeksi mainittu on sitten tänä vuonna kulttuurihistorian perusteita, mielenkiintoista kuin mikä vaikka olen vasta vähän raaputtanut pintaa.

lauantai 9. lokakuuta 2010

Tähtilapsen kuvahaaste

Tähtilapsi blogissaan heitti haasteen: Kuvaa käsilaukkusi sisältö.
No pitihän tähän tarttua, eli tässä sensuroimattomana allekirjoittaneen käytössä oleva laukku








Once upon a dream

Sain pokkarin urakoitua valmiiksi ja juhlin tapani mukaan punaviinillä...kauhea juoppo, hyi minua.
Univisio tarjoili minulle urakan kunniaksi varsin miellyttävän ja selkokielisen talounen joka meni näin:

Minä ja kolme tytärtäni, sellaisina kuin nykyisin olemme, seisoimme ison talon ala-aulassa. Halusin esitellä taloa tytöilleni, mutta keskimmäistä pelotti astua ollenkaan sisälle.
- Tule vaan, rohkaisin. - Tehdään niin kuin mä nykyisin teen; mennään hissillä ylös asti ja tullaan sitten portaita, kerros kerrokselta alas. Katsellaan rauhassa.

Näin tehtiin. Tulimme ulos noin seitsemännen kerroksen aulassa. Aloimme katsella huoneita oikealla puolella. Vasen puoli oli remontissa, pimeä ja peitetty pressuilla
- Entäs nuo? kysyi nuorin tytär - Niihin ei saa mennä, ne ovat työn alla. Siellä ei ole turvallista liikkua, minä vastasin.

Katselimme sitten oikean puolen huoneita. Niitä oli paljon, ne olivat siistejä ja valoisia, mielenkiintoisesti sisustettuja. Juttelimme niitä näitä huoneiden yksityiskohdista, en muista mitä eli ei mitään merkittävää.
Sitten halusin näyttää tytöille lempihuoneeni. Avasin oven valoisaan huoneeseen jossa oli retrotapetti - valkoisella pohjalla isoja keltaisia narsisseja, vihreine varsineen. Lattialla ei muuta kalustusta kuin iso siskonpeti johon olisi mahtunut varmaan kahdeksan lasta. Peti oli myllätyn ja tallotun näköinen, mutta hyvällä tavalla, oli kuin iso ja sopuisa lapsilauma olisi edellisenä yönä valvonut ja jutellut ja hihitellyt keskenään ja sitten yksi toisensa jälkeen nukahtanut, herännyt aamulla ja painellut aamupalalle. Siis käytetty siskonpeti jossa oli nukuttu hyvä turvallinen yö.
Tytöt jäivät kynnykselle ja ilmoittivat yksimielisesti - Ei me sinne tulla, se on pienten lasten huone.
Minä tunnelmoin hetkisen ja kohautin sitten olkapäitäni. Ajattelin että olkoon, ei heidän tarvitse tänne tulla, riittää että minä saan tulla.
Jatkoimme matkaa. Alakerrassa kohtasin yhden pojistani (13 v) joka näytti huoneistoa edessään ja sanoi
- Äiti, Nalle muutti pois, naapuriin. Mä haluan saada sen huoneen, en halua olla enää pikkuveljen kanssa samassa huoneessa.
- Odotetaan vähän aikaa, minä sanoi - Nallesta kun ei tiedä. Se on vähän sellainen.
(perheeseeni ei ole kuulunut ikinä ketään Nallea, ei ihmistä eikä eläintä, joten en tiedä ketä Nalle tässä kohtaa edustaa)

Sitten herätys. Oli pakko kiiruhtaa tähän koneelle kirjoittamaan uni ylös, niin kauan kun sen muistan. Blogista on moneksi, tänään se sai toimia unipäiväkirjana.

keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Ur(p)ologipäivä

Yksi perheeni lapsista on "postimerkkitapaus" leikkauslöydöksineen parin vuoden takaa ja käy vuosittain seurannassa lasten ja nuorten sairaalassa, ultraäänessä ja urologilla. Ei mitään vakavaa mutta poikkeuksellista ikään nähden, siis.
Tänään oli se päivä ja mukavastihan se vierähtikin. Olen täällä yhden jos toisenkin kerran kironnut sitä kun kukaan ei selitä miksi siellä pitää käydä..no, nyt kun otin koko reissun hyväntuulisen yhteisen ajan kannalta, niin sain sen selityksenkin kaupan päälle. Ei niin että siinä mitään uutta olisi tullut. Vaan todellakin, tuon ikäisellä lapsella ei vastaavaa ole löydetty leikkauspöydällä ja siksi haluavat seurata paranemista murrosiän yli. Nyt saatiin sentään kahden vuoden päähän seuranta..
Mutta tosiaan, ei tuonne aina ole ollut kovin helppo päästä. Muistan jonkun erityisen hankalan reissun josta avauduin vanhan blogin puolelta ja sain tosi kiukkuisen anonyymin lukijapalautteen negatiivisesta suhtautumisestani. Joo,ei ollut kovin positiivinen olo silloin, kun kaikki liikennevälineet takkusivat, räntää satoi taivaan täydeltä ja joka ikinen varattu aika myöhästyi. Minusta on aika normaalia olla kiukkuinen sen jälkeen! Eikä se sulje pois sitä ettenkö olisi kiitollinen suomalaisesta lasten terveydenhuollosta tai siitä ettei lapsella ollut mitään kohtalokasta juttua silloin.
Mutta, siis tämän päivän reissu meni kivasti. Käytiin lisäksi lasipalatsilla kurkkimassa sellaista vanhanajan herkkukauppaa, jossa oli kaikenlaisia luomuhyviä juttuja, nättejä hillopurkkeja ja mehupulloja ja vanhanaikaisia karkkeja. Ostin muutaman sellaisen kartionmuotoisen tikkunekun, hyvin kävivät täällä kotona kaupaksi.
Ja pankissa käytiin, kyseisen lapsen kanssa avaamassa tili. Tai yrittämässä tilin avausta, kun taas unohdin että emme olleet naimisissa tämän lapsen varhaislapsuudessa ja wirallinen yhteishuoltajuus vaatii molempien vanhempien valtuutuksen, ainakin meidän pankissa. Valtakirjalla saa tilin avattua, Electron-kortinkin hommattua mutta jos alaikäiselle tahtoo verkkopankkitunnukset niin pitää sekä iskän että äiskän näyttää oikein naamansa pankissa...ymmärrän toisaalta ja toisaalta en.
No, väsyneenä kun lopulta saavuimme kotiin, oli postissa Lidl-mainosten sun muitten seassa piristys, ihana kortti jossa Heli Laaksosen runo hesalaisista bussikuskeista. Kiitos, Kupla ♥♥♥

tiistai 5. lokakuuta 2010

Sairasloman toinen viikko

Silloin tällöin otan lastan pois. En tiedä saisinko, mutta kamoon, ei kai siitä nyt ollut tarkoitus tulla loppuiän lisävaruste? (seliseli)
Pokkaria kirjoitin eilen ihan hyvän rupeaman, homma jatkuu tänään. Motivaatio tehdä hyvää tekstiä sai uutta potkua, mistäkö, liian hankala selittää..no, pääasia että sitä tuli :)
Ja syksy on taas täällä. Joo, kyllä sen kalenteristakin voi vahvistaa mutta ennen kaikkea sen huomaa siitä että tässä koneella istuessa hapuilen villatakkia päälle. Joku voi viime talvelta muistaakin, kun manailin, että tämä työpiste on sellainen lämmityksen ulottumattomissa oleva nurkkaus. Yläkerrassa on ilmalämpöpumppu. Alhaalla, masterbedroomissa (oikeasti takkahuone) lattialämmitys ja varaava takka. Tämä työpiste on alakerran eteisessä portaiden alla, kaikki se lämmin ilma mikä hellii muuta kerrosta nousee tästä kohtaa ylös ja jättää tänne sellaisen kylmän taskun. Eli villatakkia niskaan, kun kirjoittaa ja myöhemmin täytyy varmaan neuloa ranteenlämmittimet. Jos vielä rupeaisi elämään mustalla kahvilla, niin tulisi oikein nälkätaiteilijafiilis. Ihan totta, minä olen tuossa taannoin saanut alas kupillisen mustaa kahvia! Se meni ihan vahingossa, kiitos Tipun, jonka kanssa kävimme mielenkiintoista terapiapuhelua. Voisin kai tottua - mutta maitokahvi on parempaa!

Jos sitten kävisi päivän tekstin kimppuun.

sunnuntai 3. lokakuuta 2010

Täältä tulee hauki...

Olen ehkä joskus avautunut täällä lapsuuteni inhokkiruuasta. Kesät kun piti lusia mökillä oli lähes joka päivän ruokaa keitetty hauki, kananmunakastike ja perunat. Kas kun sitä haukea sai merestä niin paljon kuin viitsi nostaa ja isähän viitsi. Minulla oli tapana pistää sormet ja varpaat ristiin ja toivoa kehnointa mahdollista kalalykkyä isälle - tai edes ahvenia jotka paistettuina olivat ihan hyviäkin.

Muuten kesäherkut ovat jääneet mieleen hyvinä. Tuoreet mustikat, suoraan varvuista riivittyinä. Kotitekoinen viili. Ternimaitojuusto. Mutta hauki! Ankein, mauttomin ja piikkisin kala mitä muistan ikinä syöneeni. Vannoin etten aikuisiällä kajoa koko kalaan enää ikinä.
Minä siis tykkään kalasta. Norjanlohesta erityisesti ja tänä vuonna on ottanut aivoon kun sen hinta on melkein tuplaantunut, kuulemma jonkun Chilen huonon lohisadon vuoksi (=norjalaiset myyvät kalansa chileen?). Tykkään myös siiasta, kuhasta ja ihan tavallisesta seistä uunissa haudutettuna tai sopassa.
No. Appivanhemmat tulivat tänään kesälaitumilta kalatuliaiset mukana. Arvatkaa mikä kala?
*menee googlettamaan haukireseptejä*

perjantai 1. lokakuuta 2010

Tulin tähän blogatakseni, mutta

..onko minulla mitään sanottavaa? Pokkari edistyy, so what? No ihan kivahan se on että edistyy, tili tulee tarpeeseen marraskuussa, milloinkas ei tulisi.Ei vain innosta, ei yhtään. Vaivaa tunne että mitä turhaa minä hyvää tekstiä teen, ei sitä kukaan näe kuitenkaan kun sille annetaan äitelä, joutavanpäiväinen nimi ja sen kansikuvaksi laitetaan tuhat kertaa nähty arkistovalokuva. Yhdeksän kymmenestä jotka edes vilkaisevat läsyn kantta kaupassa, hylkää sen jo näitten takia. Näinkö se tapahtuu, kyllästyminen? Vai vaikuttaako siihen se että näin edellisestäni mainoksen uudessa Reginassa ja sen nimi ja kansi rietovat taas sielua?

Joo, kauhean omahyväistä tekstiä,tiedän. Eikä tämä rajoitettu olotila sitä ainakaan helpota.

Koti on hiljainen. Hiljaisuus on hyvä, joutuu kohtaamaan oman raadollisuutensa. Haluaisin kaivata ympärilleni paljon ihmisiä, paljon puuhaa ja morkkistelen tässä nyt sitä että on kiva istua vain hiljaisuudessa. Ihan oikeasti kiva. Istua. Tekemättä mitään. Paitsi tätä.

Ja jossain pohjalla järjetön pelko rangaistuksesta. Että joku kolminkertaisuuden laki jostain universumista työntää kestettäväksi todella rajoittavan raajarikkoisuuden ja loputtoman yksinäisyyden. Mistä tällainen idioottimaisuus tulee? Miksi en saisi olla edes itselleni rehellinen,tunnustaa edes täällä että vituttaa lastoitettu käsi ja hiljaisuus tuntuu hyvältä? Ovatko ne jokin synti? Kuka nämä säännöt tekee, kuka muu kuin minä itse? Mutta mistä minä ne kaivan?

Tällainen ahistusbloggaus tällä kertaa, ehkä parempia tunnelmia tulevaisuudessa.