Mitä helvettiä oikein tapahtui?

Bloggasin äsken otsikolla Lauantai. Kirjoitin kaiken täydestä sydämestä, kaikki meni juuri niin kuin kuvasin, koko viikko, koko päivä, koko tunnelma. Kaikki oli totta.

Sitten avasin keskeneräisen novellin ja aloin jatkaa sitä. Yhtäkkiä jäin tuijottamaan näyttöruutua, kirjoittamaani tekstiä ja päähän syöksähti: TÄMÄHÄN ON TÄYTTÄ PASKAA.
Kuvotti. Vatsa kääntyi puoli kierrosta ympäri, ryntäsin vessaan ja, no joo, jätetään likaiset yksityiskohdat sikseen. Palasin takaisin, luin tekstiä, se olisi voinut olla yhtä hyvin sanskriittia. Päässä soi vain että TÄMÄHÄN ON TÄYTTÄ PASKAA; MITEN MINÄ OLEN VOINUT KUVITELLA ETTÄ OSAISIN KIRJOITTAA JOTAIN???

Olotila jatkuu. Tiukasti keskittymälllä olen pitänyt paniikin aisoissa. En ajattele kirjoitussitoumuksia nyt, teen scarlett o'harat ja ajattelen niitä huomenna. Tekisi mieli itkeä, huutaa, raivota, kiroilla ja oksentaa, mutta mihinkään niistä en pysty.

Mitä ihmettä minulle tapahtui?

Lauantai

Muuttokeikka ohi, ystävä siirretty onnistuneesti pisteestä a pisteeseen b. Mukavasti meni, hurjasti vain jäi tekemistä siellä pisteessä b mutta kun en oikein osaa olla avuksi toisen kämppää laittamassa vaikka käsi- ja jalkaparina olinkin itse siirtymävaiheessa. Tuliaisina juurtumassa upeita riippuvan ties minkä huonekasvin pistokkaita jotka ovat kuin purppuranviolettia samettia. Sopivia kukkaisia tällaiselle yli-ikäiselle wannabe-gootille.

Ja kotona odotti valmis ruoka..oi autuutta. Lohkoperunoita ja punasipulia, ihanaa kermaista lihakastiketta. Jälkkäri vielä nauttimatta (hedelmärahkaa).

Kaiken kaikkiaan tämä viikko on ollut suloinen, perheteemaisen läheinen. Tiistaina kahdeksanvuotishääpäivä meillä, torstaina tytär89:n kihlajaisjuhlat, ensimmäiset sellaiset. Myöhemmin syksyllä pidetään vähän isommat, sellaiset, joissa tulevat sukulaiset saavat tutustua toisiinsa. Mutta nyt siis juhlittiin meidän perheen kesken...sniff, vastahan se tyttönen syntyi ja nyt se jo lupautui miehelle! Eipä silti, hemmetin hyvälle miehelle lupautuikin.

Ei minulta taaskaan mitään puutu. Aikaa vain, ja sitäkin saan kun ryhdistäydyn ja alan priorisoida. Luulen että partiolaisten vanhempainyhdistys saa minun osaltani tulla toimeen pienemmällä panoksella ensi toimintakauden. Mielelläni olen myyjäisiä järkkäämässä, ja yhdistyksen jäsenenä aion pysyä, mutta olen muutenkin erovuorossa hallituksesta ja rahakirstua olen nyt vartioinut kaksi vuotta. Aika siirtää pesti jollekulle toiselle.

Kohta jälkiruualle ja sitten miettimään Teos-kustannuksen kirjoituskilpailua. Mukavata lauantaita kaikille!

Lapsen iho, miehen onni

Tänä iltana olen miettinyt syntyjä syviä. Kaksi elämystä, yksi dokumentti, yksi lehtiartikkeli.

Dokkari oli tämä

Eli Pulizer-palkittu valokuva tytöstä jolta napalmi on polttanut vaatteet yltä ja selän, juoksee alasti kohti kameraa lapsijoukon keskellä, huutaa hädissään, elää elämänsä pahinta päivää. Taatusti jokainen tietää mistä kuvasta puhun

Nick Utille se päivä oli onnenpäivä. Monta vuotta myöhemmin sama mies vakuuttui päiväyksen onnekkuudesta saatuaan napattua aivan toisenlaisen onnenkantamoisen, autossa itkevän Paris Hiltonin. Silmät loistaen mies vakuutti dokumentissa,että 8.kesäkuuta on hänen onnenpäivänsä. Ja juuri tämä oli se mikä minua järkytti. Siis ei itkevä Paris Hilton vaan miehen ilo ja ylpeys onnenpäivästään.
Oliko se päivä onnenpäivä Kim Phucille, noin minun ikäiselleni naiselle joka vieläkin kärsii kivuista, jolle on tehty seitsemäntoista leikkausta, joka oli silloin sairaalaan tuotuaan jo kannettu ruumishuoneelle ja jonka päällä toisista vainajista peräisin olevat ruumismadot kiemurtelivat? Äiti tytön onneksi sieltä löysi.Jos nyt oikein dokkarista tajusin, Ut oli se joka vei Kimin sairaalaan, ilman häntä tyttö olisi ehkä kuollut, mutta sairaalasta hän paineli suoraan uutistoimitukseen kehittämään kuviaan ja kumpaahan mahtoi mies jännittää enemmän, sitä pelastuiko lapsi vai sitä, onnistuiko The Kuva?

Minä ymmärrän ammattiylpeyden. Minä ymmärrän kunnianhimon. Niiden rajat tässä nyt kalvavat, se, muuttaako ihmistä se kun hänet palkitaan inhimillisen kärsimyksen kuvaamisesta.

Sitten se lehtiartikkeli, joka on tätä päivää, jonka fb-kaveri linkitti seinälleen.
Neidonmetsästäjät

Luettuani ehdotukset ja kommentit, jotka teinitytöksi tekeytynyt toimittaja sai, teki mieli yrjötä sisuksensa pihalle. Ensimmäinen ajatus, raaka ja kaunistelematon oli, että kylläpä mies saakin iloa lapsen ihosta, oli se sitten arville palanut tai pehmeä ja koskematon. Kuka fyysistä nautintoa, kuka mainetta ja kunniaa.

Kestää hetkonen toipua tästä kiukusta.

Kuvabloggaus vaihteeksi

Äiskä on arkisesti vain parsinut farkkuja toinen silmä telkkarissa, sen sijaan meidän perheen iskä on ahkeroinut tämmöisiä












Eli lisää elintilaa kirjoilleni. Työn alla on pojille seinähyllyköt myös, eilen saivat naulakot ja yölamput, jotka tosin olivat made by ikea mutta tuo kirjahylly on hellästi omin käsin pykätty ja petsattu ja ne seinähyllyköt, joista kuvat tuonnempana alusta loppuun isi-designiä.

Tässä myös reilusti myöhässä muutama retkikuva siltä surullisenkuuluisalta, jonka jälkeen tuli silloin heinäkuussa allekirjoittaneelle migreeni tai auringonpistooli (tytär89 lanseerasi tämän uudissanan auringonpistoksesta noin kolmevuotiaana):

Minulla on kaksi vasenta jalkaa mutta en ole hullu enkä hankala!

Aloitetaan lopusta, siis tämän otsikon lopusta.

Koulut alkoivat tänään ja perinteisesti eka-tokaluokkalaisten vanhempainilta oli heti ekan päivän iltana. Joku voi muistaa viimevuotisen turhautumiseni Nollakakkosen läksy- ynnä muitten juttujen kanssa, kun tieto läksyistä oli ainoastaan seitsemänvuotiaan muistin varassa.
Nyt oli opettaja vaihtunut - ja ehdottomasti parempaan suuntaan. Teki aivan käsittämättömän hyvää kuulla että luokkakavereiden vanhemmilla oli samoja kokemuksia viime vuodesta kuin meidän perheellä. Minä en ollutkaan hankala äiti, vaan yhteistyössä opettajan kanssa oli ihan oikeasti ongelmia. Mm tällaista saatiin kuulla:

- matematiikan tehtäväkirja ja kaikki kokeet palautettiin vasta toukokuussa. Niissä oli runsaasti virheitä ja merkkejä siitä että oppilaalla oli perusasioita jäänyt oppimatta. Osa oppilaista oli viettänyt kesän jonkinlaisessa "kotikoulussa" tästä syystä.

- muuan perhe sai toistuvasti viestejä siitä ettei lapsella ole asianmukaisia liikuntavarusteita. Lapsi raahasi joka jumalan liikuntapäivänä kaikkiin mahdollisiin tilanteisiin sopivat liikuntavarusteet, eikä opettaja noteerannut.

- yksi äiti totesi ettei kerta kaikkiaan osannut vastata miten lapsen koulu sujuu kun siihen ei kysyttäessä saanut mitään järkevää vastausta. Sitten todistuksessa oli lukenut keväällä kohdassa "annan toisille työrauhan" vaihtoehto "erittäin harvoin". Asialle olisi ehkä voinut tehdä jotain jo aikaisemmin jos työrauhaongelmista olisi tullut tieto ennen kevättodistusta!

Minä olin melkein kyynelissä helpotuksesta. Osaanhan minä olla hankala äiti (ja hankala ihminen), mutta nyt sain vahvistuksen sille etten avautunut ilman syytä. Kurjaahan se toki on oppilaiden kannalta, mutta tämä uusi opettaja joka ei ole ihan nuori tyttönen ja vaikuttaa rauhalliselta ja vähästä säikähtämättömältä, tulee kyllä pärjäämään.

Niin ja sitten kahteen vasempaan jalkaani. Joskus heinäkuun lopulla sain jonkun ihme kohtauksen ja ilmoittauduin Helsingin tanssiopistoon afrotanssin alkeisiin. Tänään oli ensimmäinen tunti ja minä taatusti olin se hikisin, punaisin ja kömpelöin oppilas MUTTA NAUTIN JOKA MINUUTISTA! Ja palasin kotiin virkeämpänä kuin lähtiessä.

Ja koska kotiuduin vasta noin puoli tuntia sitten, niin menen vaihtamaan pari sanaa seiskaluokkalaisen ja lukiolaisen kanssa. Arrivederci!

Kaikki nuoret tyypit tahtoo mennä sekaisin..

Käytiin aamuisella autoturneella. Vietiin hillitysti jännäävä ekaluokkalainen Helsingin luonnontiedelukion pääovelle, sitten kaarrettiin takaisin kotiseudun alakoululle jossa mies ehdotti että kun tässä kerran aikaa on, niin haluaisiko tokaluokkalainen odotella autossa. Ihan idioottimainen kysymys - "hei, tuollon tuttuja!" Nollakakkonen hihkaisi, hypähti autosta ja kipitti pihalle taakseen vilkuilematta.
Yksi on vielä lähtemättä. Ysiseiskan ensimmäinen yläkouluaamu alkaa vasta kymmeneltä. Ja tässä minä ihmettelen miten yksi kolmetoistavuotias pystyykin täyttämään koko talon. Poika suoraan sanottuna menee pitkin seiniä. Pysähtyy vain välillä peilin ääreen haromaan tukkaansa. Taannoiset enkelinkiharat parturoitiin alkukesästä, mutta otsatukka jätettiin pidemmäksi ja kun herra nyt myllää sitä hermostuksissaan, niin lopputulos vaihtelee Einsteinin, Tommy Tabermannin ja Jaakko Saariluoman välillä. Jaa miten niin hermona?

Kaikkein rauhallisin taisi tänä aamuna olla naapurin kissa. Ystävällisesti oli toimittanut lahjankin meille, taas. Autoturneelta tullessa sain siivota sekä höyheniä että sisälmyksiä ovenedusmatolta. Emäntänsä on sitä mieltä että upea puolipersialainen on jo liian vanha pyydystämään lintuja tai jyrsijöitä. No, koska emäntä on mukava täti, niin olkoon luulossaan.

Hyvää maanantaita kaikille koululaisille ja koululaisten vanhemmille, sekä muillekin lukijoilleni.

Itseaiheutettu olotila

Juu, ei krapula, ei myöskään morkkis mistään.
Unohdin vain vilkaista testbediä kun pyyhälsin aamurutiinilenkille. Siellä olisin nähnyt uhkaavan sinipunakeltaisen vyöryn suunnistamassa juuri meille päin.

Mutta siis joo, kerkesin minä nähdä (ja ennen kaikkea tuntea nahoissani) sen ihan livenä kun olin sen verran kaukana kotoa ettei sieltä ihan hetikohta päässyt pois. Eikä suojapaikkojakaan ollut, sellaisia joiden alle ukonilmalla uskaltaisi.

Sen verran kastuin että kengät saattavat olla ylihuomenna kuivat. Vaatteista, alusvaatteita myöten olisi voinut vääntää vettä. Yleensä tulen takaovesta sisään lauantailenkillä, mutta päätin sääliä lattiaa ja käppäilin pääovesta, eteisessä kun on kivilaattalattia.

Ja nyt nenää kutisee sillai mukavasti että taitaa olla itseaiheutettu flunssa tulossa. No, sen ehtii potea kolmena varastottomana päivänä. Harmi vain että olin suunnitellut vähän muuta aktiviteettia sille rupeamalle.

Koulukkaat inventoivat tarvikkeitaan ja jopa pojat ovat, hämmästyttävää kyllä, pitäneet huoneensa jokseenkin siisteinä. Tänä syksynä täältä siis mennään alakoulun tokalle, yläkoulun seiskalle ja lukion ekalle. Ja minä olen ilmeisen hidas tajuamaan asioita, pähkäilen edelleen että eikö meillä ole yhtään alle kouluikäistä enää? Tosiaankaan?

Tytär89 ja vävy ottivat äkkilähdön Kreetalle. Kaikkien kämppäharmiensa jälkeen ovat sen ansainneet. Juhannuksena pamahti viemäriputki ja seuraukset olivat kirjaimellisesti paskaiset. Seurasi epämiellyttävä ajanjankso haasteellisissa vessa- ja suihkuolosuhteissa, ennakoimaton asunnonvaihto ja nyt uudessa kämpässä oli edellinen asukas unohtanut tulpata jonkun tiskariliitännän. Vävyn juuri laittamat lattialaminaatit saivat ei-toivotun kylvyn. Siivosivat jäljet ja päättivät että aikalisän paikka jossain aivan muualla. Sen todellakin heille suon!

Esikoistytär ja elämänsä mies puolestaan tulevat huomenna viettämään kesäkauden päättäjäisiä. Tehdään pitsaa, syödään hyvin ja viihdytään. Luulen että lähden nyt vaatehuollon kimppuun ja yritän ignoroida nenää joka kutisee flunssaisesti.

Kadonnut lapsi

Seitsemäntoista tunnin jälkeen tehdään ilmeisesti oletus että kuusivuotias autistinen pikkulapsi on kuollut. Poliisi on lopettanut etsinnät.

kyse siis tästä

Viime joulukuussa bloggasin tästä tilanteesta. Joka ikinen minuutti sattui sieluun.

Meidän tarinamme päättyi hyvin. Mustafan tarinan ennuste on huonompi. Silti tuntuu pahalta että vajaan vuorokauden jälkeen ei enää "kannata" pientä poikaa.

Kaiken järjen vastaisesti minä kuitenkin rukoilen sitä jotain jossain että tarina vielä päättyisi onnellisesti.

Ja niin se vähitellen palaa

Usko omaan itseen. Usko omaan jaksamiseen. Ja siihen että ehkä joku toinenkin minusta tykkää.

Ei siihen hyvin paljoa tarvita. Pari tuntia parantavaa unta. Käynti Avoimen omilla sivuilla jossa saattoi todeta että ei niitä tehtäviä niin kovasti retuperällä olekaan ja tenttiinkin ehtii vielä lukea, sekä siihen varsinaiseen että suuntaus-osion verkkosellaiseen.

Ja sitten naputtelin alulle vielä novellin josta saattanen jonkun roposen saada, vaikkapa lukiolaisen oppikirjoihin, niin näyttää siltä että vielä toistaiseksi selviää elämästä hengissä. Ja jaksaa pikkuisen hymyilläkin.

Tuleeko ihmisestä vanhemmiten itsekorjautuva?

Huoh

En minä tiedä miten muut äidit - mutta allekirjoittanut alkaa tässä vaiheessa kesää olla yksiön tarpeessa.
Ihan erityisen kyllästynyt olen sekä Pihlajakadun väkeen että Simpsonin perheeseen. Teinit meidän perheessä katsovat Salkkareita enkä minä jaksa edes tunnaria kuunnella enää! Ja nuorin Simpsoneita - joo, paheksukaa vaan. Sen opettajakin paheksuu, eli oli sanonut pojalle että "jos minä saisin päättää, niin sinulla ei olisi lupa katsoa simpsoneita" No, eipä saanut päättää. Tämä paskamutsi on täysin vastuuton tässä kohtaa! Jos meidän kahdeksanvuotias on jostain pilalla niin ei ainakaan Simpsoneista. Paitsi että nyt alkaa kyllästyttää senkin sarjan tunnari.

Keskimmäinen tytär vm -89 soitti tänään ja pyysi josko olisin voinut lainata 110 euroa äkilliseen tarpeeseen. Häpeän tunnustaa mutta ensi reaktio oli naurunräjähdys. Ensinnäkin kotona oli toisen tyttären kanssa the Tilanne päällä (avauduin yhdestä sun toisesta laiminlyönnistä) ja toisekseen tilisaldo on tänään nippa nappa kymmenen prosenttia tuosta. Liksapäivä siis ihan kohta. Voi kuinka pieninä palasina onkaan mun leipäni maailmalla! Mutta ei kai olisi pitänyt nauraa sentään...anteeksi!

Rahasta sen verran että ainakin nyt ne rahahanat joista toimeentuloni valuu, ovat luotettavissa. Asia joka on suuri helpotus! Bloggasin muistaakseni talvella tilanteessa jossa luvattua summaa ei kuulunut eräältä työn tilaajalta luvattuna päivänä ja miten se ahdisti silloin. En ole varma muistanko oikein mutta joku kommentoi asiaan että eihän se ole sen (myöhästelevän) maksajan vika jos sinun taloutesi on kuralla! Taisin sillä kertaa kilahtaa yhtä tehokkaasti kuin tuosta vahvuuteen sairastumisesta pari päivää sitten. Kun en kerta kaikkiaan osaa ajatella sitä niin että maksuvelvollisuudestaan luistavaa pitäisi jotenkin enemmän ymmärtää tuossa kohtaa. Että minun pitäisi olla jotenkin vakavaraisempi sen takia että se jolle olen tehnyt työtä voisi laistaa lupauksestaan...ziiizzzuz.

Joo, huomasitte varmaan, se on kuin siili piikit pystyssä. No, jos anonyymit kommentoijat saavat postuumisti pyyhkeitä niin voitte varmaan kuvitella mitä perheparka on joutunut kärsimään. Pitäisi kai ottaa aikalisä.
Ensi viikolla. Pidän muutaman lomapäivän töistä, en kirjoita muuta kuin sitä mikä itseä miellyttää ja lapsetkin aloittavat koulun. Ehkä ehdin pysähtyä hetkeksi.

Tuhannen solmussa

Tahtoisi kirjoittaa tuntojaan tänne,muttei uskalla. Miten ihmeessä tähän on tultu! Miten tämä on mennyt siihen että kirjoitan sen mitä oikeasti ajattelen kynällä siihen kuparikantiseen ja tämä blogi saa vain pintaraapaisun siitä mitä on meneillään?

Ei tässä näin pitänyt käydä. Olen blogannut vuodesta 2006 ja kokenut tämän hyväksi. Nyt tuntuu ettei minulla taida olla mitään järkevää sanomista - eikä siinä järjettömässäkään ole edes viihdearvoa lukijoille.

Tunnustan että pelkään kommentteja. Siis en siten että lyyhistyisin tai menisin rikki,mutta kun mieliala on just sellainen että voisin vetää herneet nenään turhista. Siksi nielaisen kaiken sen minkä purkaminen tänne olisi joskus helpottanut.

Kysymys kuuluukin että onko blogi joka joutuu näin vaikeiden ajatusten kohteeksi, enää pitämisen arvoinen. Ylipäätään, mikä minut saa kuvittelemaan että pystyn kirjoittamaan jotain missä on jotain järkeä?
Sen verran kai pystyn suoltamaan tekstiä että saan aikaiseksi kiltin konseptiin sullotun rahatekstin jotta riittää lapsille leipää ja koulukirjoja ja jottei tule sanomista siitä miten vähän osallistun perheen yleisiin menoihin.
Olisi pitänyt elää elämänsä ihan toisin. Vissiin. Tai en minä tiedä.

Oot päiväuneksija

Kello on seitsemän ja tää heräsi päikkäreiltä hetki sitten. Esikoinen kera elämänsä miehen vei kotona asuvan jälkikasvun Korkeasaareen ja otti piknik-eväät mukaan. Ei siis ruuanlaittopaineita minulle sen enempää kuin töihin lomalta palanneelle miehellekään. Siispä vaivuttiin sikeään parituntiseen nirvanaan josta hetki sitten siis havahduttiin. Teki hyvää, tuli päivällä kuurattua myrskyssä rapautunutta tanssiparkettia töissä, palanen kerrallaan..
Tipusteri otti ja pyysi kommenttiaan anteeksi. Kaikki on anteeksi annettu, hätäiset oletukset ja lokeroinnit. Peace :)

Itse asia ei kuitenkaan siitä miksikään muuttunut. Vuoden alussa tapahtui jotain jota en tässä lähemmin käsittele, sanotaan nyt kuitenkin että siinä tuli tehtyä oman ajatusmaailman ensimmäinen kvartaalikatsaus kuluneelle vuodelle. Rajuhko sellainen. Oivalsin kaiken muun ohella, mitä mieltä olen näistä kaikenkarvaisista määrittelyistä, miten ontoilta ne loppupeleistä kuulostavat, miten huonosti sopivat ihmisiin.
En tarkoita että pitäisi palata aikaan jolloin tarkkaavaisuushäiriöistä kärsivä lapsi vain käyttäytyi huonosti. Mutta silti. Miehet ja naiset ovat edelleen maapallolta, Mars ja Venus yhtä asumattomia kuin ennenkin. Melkein viisikymppisen on myöhäistä saada onnellinen lapsuus, mutta noin yleensä omissa räpylöissä on ainekset, no, ainakin siedettävään loppuelämään.

Entäpä sitten kirosana läheisriippuvainen? Riippuvuus on ruma sana, ei saa addiktoitua viinaan, tupakkaan tai huumeisiin, se on hyihyi ja vahingollista. Peli- ja seksiriippuvuus myös. Suklaa-addiktio on vähemmän traagista, mutta surkuhupaisaa sekin. Ihminen ei saa tarvita mitään niin ettei tule toimeen ilman sitä.
Kun toiset ihmiset, läheiset, rakkaat, sotketaan paheellisiin addiktiohin on ylitulkintojen vaara melkoinen. Aletaan katsoa kaikkia ihmisiä, koko elämää jonkun sairauden, vaikkapa alkoholismin, läpi.
Ja kuitenkin, ihminen, joka vapaasta tahdostaan on valinnut elämän toisen/toisten ihmisten kanssa, tarvitsee näitä ihmisiä ja he häntä ja se on oikein ja hyvä. Se ei ole vahingollinen addiktio, noin yleisesti ottaen. Käsite "läheisriippuvuus" patologisoi liian usein normaalitkin kiintymyssuhteet ja sen tosiseikan että ihminen voi huonommin ilman rakkaitaan.
Minä voin täysin häpeilemättä tunnustaa seuraavaa: Ilman miestäni olisin kuin hohtimen puolikas. Lasten menetys tuntuisi amputaatiolta - pärjää sitä ilman jalkaa tai kättäkin mutta ei yhtä hyvin ja aavesärky jatkuu läpi elämän. Hyvän ystävän katoaminen jättää reiän sieluun. Vanhempien poismeno oli luonnon normaali järjestys ja silti sekin teki arpia jota umpeutuivat hitaasti ja joita pakottaa säiden vaihdellessa.

Nämä "riippuvuuden" tunnustukset tekevät minusta haavoittuvan, mutta samalla myös sen joka olen. Olisin vähemmän ilman läheisriippuvuuttani. Olisin henkisesti torso.

Niin ja se vahvuuteen sairastuminen once more - vahvuus on minusta hieno asia, kokemuksen ja koettelemusten tuoma palkinto eikä mikään sairaus. En ole niin typerä etten tajuaisi mitä tällä termillä tarkoitetaan. Sitä ettei osaa hellittää, että luulee ettei maailma pyöri ilman omaa panosta.
Aina silloin tällöin sellainen olo tulee itse kullekin. Siihen joutuu ennemmin tai myöhemmin pysähtymään, niin se vain menee. Se, miten nopeasti omat rajansa tiedostaa, vaikuttaa siihen miten dramaattinen se pysähdys on.

Aina joskus on myös joitain asioita jotka ihan oikeasti eivät toteudu ilman että juuri joku tietty ihminen tekee jotain. Silloin ne asiat odottavat tätä ihmistä tai katoavat maailmasta. Katastrofia ei yleensä tule.

Mutta se mikä minua näissä sloganeissa kylmää on niiden huoleton viskely - enkä nyt tarkoita että Tipu niitä heittelisi kuin konfetteja juhlissa, vaan ylipäätään. Kirjoja, lehtiä, guruja sun muita ei pidä ottaa niin kauhian tosissaan. Täytyy muistaa se että ihmiset ovat ihmeellisempiä kuin yksikään teoria, elämänohje tai edes fiktio. Toisen onni tai onnettomuus ei ole sivustakatsojan määriteltävissä. Oikeastaan ainoa absoluuttinen asia siinä mielestäni on ettei sitä onnea saa kävellä hakemaan ruumiitten yli. Oikeus heilauttaa kättä loppuu tasan siihen mistä toisen ihmisen nenänpää alkaa.
End of the paasaus :)

Aikaisemman avautumisen aukomista

En oikein tiedä miten tässä kävi näin, mutta vimmastuin kerta kaikkiaan kommenttiin jossa väsymykseni kategorisoitiin "vahvuuteen sairastumiseksi" ja vihjaistiin ettei perheeni tee osuuttaan kotitöistä. Primitiivireaktionani poistin kommentin.

Luin sen bloggaukseni ja mietin missä kohtaa olin antanut ymmärtää että asia on niin kuin kommentoija sen esitti. Kotitöitä - no niin, pyykkivuoren mainitsin, sen ettei se ole madaltunut ja uhkaa kasvaa entisestään. Eli siinä kai se tuli.

Huomasin asiaa mietittyäni miten kuvottavan kypsä olen kaiken maailman sloganeihihn ja leimoihin, päällimmäisenä tällä hetkellä tietysti tuo vahvuuteen sairastunut. Läheisriippuvuus, peterpansyndrooma, tuhkimokompleksi, virtahepo olohuoneessa, mitä näitä onkaan, haluaisin viskata vesilintua niillä kaikilla. Kuten jossain vaiheessa lopetin lastenkasvatusoppaiden lukemisen, olen myös lopettanut myös elämänhallintaoppaiden lukemisen, kun totesin niiden lokeroivan asioita jotka eivät ole lokeroitavissa. Ihmisten ja ihmissuhteiden ainutlaatuisuutta.

Voi kun muistaisin mistä fiktiokirjasta on peräisin tällainen sanonta kuin "määrittelylitsari". Juuri siltä, litsarilta, tuntuu kuulla kerran sairastuneensa vahvuuteen kun on väsynyt, tympääntynyt tai jotain muuta inhimillistä elämänsä kanssa. Eihän se nyt jumalauta voi olla niin että jos elämä on hallinnassa niin sitä rakastaa intohimoisesti kaksikymmentäneljä-seitsemän! Ja jokainen harmin paikka on avunhuuto, tarve muutokseen.

Keväällä Hesarissa oli artikkeli joka käsitteli Nelson Mandelaa ja jonka yhteydessä mainittiin sanonta by Gandhi: "ole itse muutos jota etsit". Osui ja upposi ja sain siitä oitis uuden moton itselleni. Muutan olosuhteita joihin en ole tyytyväinen. Se ei silti ole ristiriidassa sen kanssa että status quo aika ajoin tympii ja se tympiminen on yksi niitä asioita jotka haluan voida yskäistä tähän blogiin tarvittaessa ilman että se tulkitaan Isoksi Kriisiksi.

Minä en ole marttyyriäiti joka raataa kynnet verillä laiskan perheen puolesta! Joka niin väittää ei tunne minua, ei lapsiani, ei miestäni. Me olemme ihan tavallinen perhe tavallisine vajavuuksinemme, työnjako ei suuremmalti mätä. Minulla on mahdollisuus levätä väsymykseni pois, sorvata aikatauluni sellaiseksi ettei tule näitä pullonkauloja. On ihan omaa löperyyttäni etten ole sitä tehnyt. Mutta myös itseaiheutetusta väsymyksestä saa valittaa. Ainakin omassa blogissa. Ja jos jälkikasvu ei hoida hommiaan, se itkee ja hoitaa, FYI.

Ja jos nyt joku jääräpäisesti haluaa vieläkin ajatella että minä olen sairastunut vahvuuteen, tai lepraan tai hyppykuppaan tai delirium tremekseen tai ihan mihin tahansa niin minkäs minä sille mahdan. Sitten voin vain todeta että vähän pipinä on kivaa.

Saisinko joskus olla väsynyt

...ilman että syytetään vahvuuteen sairastumisesta ja perhettäni vastuun pakoilusta, kiitos?


Eli siis vihainen juuri nyt.

Iso ahistus hellitti

Lämpötila nousee taas hellelukemiin. Pyykkivuori ei juurikaan ole madaltunut sitten viimebloggaaman, kirjallisuustehtävät ihan retuperällä. Viimeksimainittu oli kyllä tietoinen valinta, deadlinen kummitellessa takaraivossa päätin, etten heinäkuussa koskekaan avoimen sivuihin.
Eli tekemistä olisi, kovasti. Nippa nappa jaksoin postini avata viime viikolla. Olisi siis silitettävää, pyykättävää, aikataulutettavaa, arkistoitavaa, siivottavaa, lajiteltavaa, och så vidare.

Mutta vielä tänään huilaan. Vielä tänään hehkutan Satun lapsenlapsiuutista. Vielä tänään kuuntelen talon nuorimman naapurin, kuusikuisen Aapon kujerruksia aidan takaa. Vielä tänään uppoan sohvaan lukemaan Arabian Lauria (AKn tuotannosta lukematta). Vielä tänään kirjoitan paperipäiväkirjaa, Marilta saamaani kaunista lahjakirjaa jonka kannet hehkuvat kuparinsävyissä ja johon pyrin kirjoittamaan vain violetilla pilottikynällä. Vuosiin en ole kirjoittanut perinteistä päiväkirjaa mutta tuohon tulee nyt kaikkea sellaista joka on vain minulle tarkoitettua.

Tuntuu hyvältä olla taas hereillä ja ilman että mitään paikkaa sattuu. Viikon olen tarponut jalat muusina, ristiselkä säpäleinä, pää jyskyttäen ja mieli unta huutaen. Väsymys on ollut sellaista ettei se ole nukkumalla lähtenyt, etenkin kun uni on ollut katkonaista. Tuntuu helpottavalta että se on toistaiseksi ohi. En ryntää nyt heti tekemään kaikkea ziljoonaa rästissä olevaa asiaa vaan haluan nautiskella olotilasta.

Ainoa mitä tahtoisin

...on pysähtyä. Taitaa olla ainoa mitä en voi saada. Niin tyypillistä. Pitää kai sitten haluta mitä saa - mutta pää ei just nyt taivu haluamaan pitkiä to do -listoja.

Se gibraltarin kokoinen pyykkivuori ei ole madaltunut milliäkään, mutta tulee kasvamaan tänään. Kilke meinaan päättyi eilen ja partiolainen kotiutuu. Kunpa voisin sanoa että tunne on pelkkää iloa ja ylpeyttä. Miksi ajattelen pyykkivuorta ensimmäisenä?

Väsynytkö?

The End

Viimeinen piste lyöty lokakuun Lääkäriin. Phuuuuhhh..

Nyt luen toisen kirjoittamaa tekstiä omaksi ilokseni (Miina Supinen: Liha tottelee kuria) ja sitten illemmalla käyn oikoluku-urakkaan käsiksi.

Se on nyt kaupoissa

Se kakkospalkinnon saanut pokkarini

Nimi oli muuttunut matkan varrella (niin niille yleensä käy, viime vuonna sai kolme kuudesta pitää minun antamani nimen, tänä vuonna ei vielä yksikään. Saa nähdä miten käy lokakuun Lääkäriä jota nyt viimeistelen viime tingassa.

Eikäpä pokkarin nimessä sinänsä mitään, mutta sitä ihmettelen että aliakseni on tuo Virpi Anders taas. En kirjoittanut tuota pokkaria tuolla nimellä. Tulee vähän sellainen tunne että mitäs me täällä pienistä kun ei pienetkään meistä. Onneksi nyt sentään edes omalle nimmarille osui tuo huti kuitenkin :D

Juuri kotiuduin töistä, päätä särkee ja jalat muusina, pitäisi kerätä jaksuja viimeistellä ihan aikuistenoikeesti se Lääkäri. Deadlinen ylihuomenna. Arkivapaa onneksi huomenna.

Maanantai ei mittään

...erikoista siis. Normivarastopäivä, kotimatkalla Akateemiseen kirjakauppaan josta ensimmäinen kirja tulevalle lukiolaiselle (pitkän matikan eka kurssi). Ja tulevalle tokaluokkalaiselle farkut ja paita.
Nyt pitäisi orientoitua kirjoittamaan. Lämmin ei riko luita, sanovat, mutta tämäkin helteenjälkeinen normikesälämpö kuivatti päästä kaikki mahdolliset ideanpoikaset. Pitää kai ottaa just do it -metodi käyttöön ja toivoa että homma käynnistyy sillä.

Nilkat ja ranteet naarmuilla

...ja nokkosenpolttamilla mutta olo on voittajan, vaikka vadelmia kertyi lähipuskista vain parisen litraa. Väsy voitti ja kömmin kotiin. Tuoreet marjat maistuvat aamupalaksi.

Pokkariurakka on edennyt mutta vielä uupuu tekstiä. Se mitä lopussa tapahtuu olisi kolmella lauseella kuitattu, pitää vain venyttää ne kolme lausetta viideksituhanneksi sanaksi. Ei sen isompi urakka.

Mies oli keittiövuorossa tänään. Piti saada lohta, melkein jo maistoin mehevän kalanlihan suussani, vaan ei. Fisut oli myyty loppuun s-marketista :(. No, sitten grillattiin possunfile ja hornetteja kera lankkuperunoitten ja salaatin. Ei valittamista. Satun bloggaus sai minut haaveilemaan kaalikääryleistä, ehkä huomenissa.

Ja mies parturoi Nollakakkosen hiukset, kaveri näyttää taas hurjan paljon isommalta, on toki kasvanut pituuttakin kesällä. Eihän tässä talossa ole enää pikkulapsia, paitsi naapurin viisikuinen esikoinen seinän takana. Kummasti mies raportoi kun kuulee pihahduksenkin tästä pikkumiehestä. Kehui pitäneensä sylissäkin, kun oli tavannut perheen pihalla. Vauvakuumetta miehellä?

Onpas taas vierähtänyt!

Sunnuntai ja minä kärvistelen suolakaivoksella. Kuusituhatta sanaa pokkaria plus sylettävä,sylettävä oikoluku-urakka. Aikaa neljä päivää ja sekä niska-hartiaseutu että ristiselkä ulvovat protestia. Oikeanpuoleisen lapaluun alla on inhottava, tykyttävä kipupiste, ihan kuin joku yrittäisi kaivaa sinne reikää tylpällä veitsellä.

Tähtilapsi blogissaan pohti säästöhaastetta. Vaikka alkusyksy tietää koulukasperheessä aina ylimääräisiä menoja, ajattelin tarttua haasteeseen, jollei muuta niin karsimalla turhia menoja. Vaikka kyllä ne ylimääräiset tulotkin tekevät ihan hyvää. Eiköhän se kuuden tuhannen pläjäys sanojakin kartu sillä kun miettii pokkaripalkkiota joka ropsahtaa tilille syyskuun kymmenentenä jos saan järkevää tekstiä aikaiseksi.

Viikonloppuna ollaan miehen kanssa roikuttu Kilke-webbikamerassa ja oltu tyytyväisiä siitä että Ysiseiska on leirillä mukana. Niin mukavalta ja hyvin järjestetyltä meno vaikuttaa.

Jos tämä teksti on hajanaista, se johtuu mielenkiintoisesta ilmiöstä. Kun näppis naputtaa se kertoo perheelle että äiti on maisemissa ja kaikilla on välittömästi ihan hirveästi asiaa. Vaikka olisi sitä ennen tuntikausia ollut maisemissa kirjoittamatta eikä kellään olisi ollut yhtikäs mitään sanottavaa! Ajatus katkeaa seitsemättä tuhannetta kertaa. Ehkä on syytä pitää tauko,jättää tämä bloggaus tähän ja lepuuttaa selkää välillä. Venytellä ja niinpoispäin...