...kunnes tarkistin mitä päivää mennään. Puolustuksekseni sanoin että pidin tällä kertaa kaksi arkivapaata joten psykofyysinen allakkani luuli että on viikonloppu ja tänään siis maanantai.
Mutta siis joo, tässä torstaissa on aika hyviä maanantain aineksia. Aamuherätys oli viittä vaille haudasta nousemista ja yllättäen lanneselkä taas temppuili siihen malliin että portaat kiipesin hammasta purren. Buranaa kehiin, edessä oli varastopäivä. Menihän se päivä ihan ookoo, tuoleja tuli putsattua, selkä ei juurikaan kiukutellut ja hikeä valui vain normaalimäärä, vaikka päivästä ennusteltiin 36-asteista.
Kai sitä voisi sanoa että tuuria oli loppupäivässäkin. Kaupasta piti tuoda printteripaperia jotta saan novellini printattua (done) ja samalla sitten nappasin prismasta mehutiivistettä, mountain dewiä ja litran jogurttia. Onneksi muovikassista petti pohja vasta kotipihalla eikä mikään mennyt rikki.
Ja omaan miljoonalaukkuun oli sitten unohtunut aurinkorasvapurkki ja sen korkki oli kiertynyt mystisesti kohtalokkaat puolitoista kierrosta vastapäivään. Purkki oli totta kai melkein täynnä joten laukussa lainehti kolmisen desiä maitomaista suihkerasvaa joka tuoksuu miellyttävältä iholla mutta aika ällöttävältä lompakossa. Siinä sitä sitten putsattiin ja kuivattiin pakallinen muovikortteja - kaksi maksukorttia, kaksi kanta-asiakaskorttia ruokakauppoihin, kirjastokortti, HSLn matkakortti, henkkari jossa on Kela-ominaisuus, vaatekauppojen asiakaskortteja, makuunin kantiskortti, Suomalaisen kirjakaupan kanta-asiakaskortti, jne. Rasvan tuoksu pinttyi käsiini. Ja kun mies kerran tahtoi että juuri minä kuorin soppaperunat niin auta armias, jos se valittaa että perunoissa on kumma maku niin MINÄ PUREN!
On tässä päivässä yksi mukavakin homma tiedossa. Jahka saamme syötyä, ryhdymme kirjoittamaan koko perheen voimin kirjettä leiriläiselle. Silti päivän paras osuus taitaa olla se kun se loppuu.
torstai 29. heinäkuuta 2010
keskiviikko 28. heinäkuuta 2010
Tää on taas niin tätä!
Joenpolvi-kilpailun deadline on ensi viikolla.
Sain just muokattua seitsemän novellin setin jonka sinne meinaan lähettää ja rupesin printtaamaan. Sivuja yhteensä kahdeksantoista. Viiden jälkeen tuli stoppi. Paperi loppu.
Ja juu, totta kai, loppu koko talosta.
Tässä talossa ei enää YKSIKÄÄN SIELU HAE PRINTTERISTÄ PIIRUSTUSPAPERIA! ETTÄS TIEDÄTTE! NIH!
Sain just muokattua seitsemän novellin setin jonka sinne meinaan lähettää ja rupesin printtaamaan. Sivuja yhteensä kahdeksantoista. Viiden jälkeen tuli stoppi. Paperi loppu.
Ja juu, totta kai, loppu koko talosta.
Tässä talossa ei enää YKSIKÄÄN SIELU HAE PRINTTERISTÄ PIIRUSTUSPAPERIA! ETTÄS TIEDÄTTE! NIH!
Partiolainen pakkasi rinkkansa ja lähti
...Kilkkeelle
Tämä on nuoren miehen liki kuusivuotisen partiotaipaleen suurin tapahtuma. Suurjuhla Tampereella oli sekin iso, kyllä, mutta tänne tulee väkeä ympäri maailmaa. Oliko se nyt järjestyksessä kuudes finnjamboree. Alaleiri on Tuikku.
Ja vaikka kesäloman viimeiset pari viikkoa on mennyt vuorokausi nurinpäin datatessa niin yllättävän pirteänä oli lähtijä kello viisi neljäkymmentäviisi pystyssä tänään. Kun viime aikoina on aina silloin tällöin havahtunut aamuyöllä siihen että joku menee yläkerrassa keittiöön (me nukumme alhaalla mutta puulattia kopisee)kolmen maissa eikä se olekaan hypoileva isosisko vaan dataava pikkuveli :O. Ja sitten sitä käy sihisemässä obligatorisen "Tää ei oo mikään aika valvoa sun ikäselle!" ja saa vastaukseksi "joojoo" ja sama homma toistuu seuraavana päivänä...aina välillä tuntuu että tässä kämpässä on lähes 24:n tunnin päivystys, minä kun herään reilusti ennen kuutta normiaamuina.
Koska nuorimies on leirillä, on äiti jakanut aamulla kaupunkilehtiä. Tuntuu jäsenissä, kyllä vaan. Kun vielä iltapäivällä menin vadelmapuskia koluamaan, nokkosbarrikadeja uhmaten *raapii nokkosenpolttamia säärissä*
Huomenna olisi työtöitä ja pokkarista uupuu vielä 8000 sanaa ja oikoluku. Aikaa viikko. Eiköhän se. Mieluusti sen oikoluvun delegoisin jollekin toiselle, on sen verran sylettävää touhua. Eikä sitä huomaa omia virheitään kun on tahkonnut tekstiä silmät ristissä päiväkausia.
Mies tekee lähtöä lakisääteiseen näkötarkastukseen. Koska partiolaisen sisaruksetkin ovat kumpikin suunnallaan, taidan minä katsoa jotain lapsille sopimatonta tallenteista. Sitten ruokaa laittamaan. Iltaruuaksi tänään risottoa.
Tämä on nuoren miehen liki kuusivuotisen partiotaipaleen suurin tapahtuma. Suurjuhla Tampereella oli sekin iso, kyllä, mutta tänne tulee väkeä ympäri maailmaa. Oliko se nyt järjestyksessä kuudes finnjamboree. Alaleiri on Tuikku.
Ja vaikka kesäloman viimeiset pari viikkoa on mennyt vuorokausi nurinpäin datatessa niin yllättävän pirteänä oli lähtijä kello viisi neljäkymmentäviisi pystyssä tänään. Kun viime aikoina on aina silloin tällöin havahtunut aamuyöllä siihen että joku menee yläkerrassa keittiöön (me nukumme alhaalla mutta puulattia kopisee)kolmen maissa eikä se olekaan hypoileva isosisko vaan dataava pikkuveli :O. Ja sitten sitä käy sihisemässä obligatorisen "Tää ei oo mikään aika valvoa sun ikäselle!" ja saa vastaukseksi "joojoo" ja sama homma toistuu seuraavana päivänä...aina välillä tuntuu että tässä kämpässä on lähes 24:n tunnin päivystys, minä kun herään reilusti ennen kuutta normiaamuina.
Koska nuorimies on leirillä, on äiti jakanut aamulla kaupunkilehtiä. Tuntuu jäsenissä, kyllä vaan. Kun vielä iltapäivällä menin vadelmapuskia koluamaan, nokkosbarrikadeja uhmaten *raapii nokkosenpolttamia säärissä*
Huomenna olisi työtöitä ja pokkarista uupuu vielä 8000 sanaa ja oikoluku. Aikaa viikko. Eiköhän se. Mieluusti sen oikoluvun delegoisin jollekin toiselle, on sen verran sylettävää touhua. Eikä sitä huomaa omia virheitään kun on tahkonnut tekstiä silmät ristissä päiväkausia.
Mies tekee lähtöä lakisääteiseen näkötarkastukseen. Koska partiolaisen sisaruksetkin ovat kumpikin suunnallaan, taidan minä katsoa jotain lapsille sopimatonta tallenteista. Sitten ruokaa laittamaan. Iltaruuaksi tänään risottoa.
maanantai 26. heinäkuuta 2010
Kukin tulkoon uskollaan autuaaksi, mutta...
Minä en ole ateisti. Se on jotain mitä elämänkatsomuksestani tiedän. Siitä ei kannata yrittää väitellä kanssani vaikka kuinka tekisi mieli. En lähde mukaan - olen täysin vakuuttunut siitä että elämä jatkuu sen jälkeen minkä me kuolemana koemme. Siitä miten se jatkuu, en osaa sanoa. Paremmin osaan ehkä sanoa ne mitä EN ole, kuten vaikka muslimi tai scientologi. En myöskään usko että Totuus missään muodossa on minun, sen enempää kuin kenenkään muunkaan hallussa. On elämänkatsomuksia joissa on jotain mikä resonoi minun kutsuuni. Ei kuitenkaan mitään mikä hahmottuisi The Näkemykseksi.
Ja haluaisin vilpittömästi ajatella että kukin tulkoon uskollaan autuaaksi mutta kun.
Entä jos joku uskoo olevansa oikeassa katsomuksineen ja kaikki muut ovat väärässä joten väärässä olevat pitää hävittää. Ei. Eiei.
Tai vaikeampi - entä jos joku uskoo omaan maailmankatsomukseensa siinä määrin että kokee asiakseen julistaa sitä kaikille ja yrittää saada kaikki ajattelemaan siten kuin vilpittömästi uskoo oikeaksi. Onko tällaisella ihmisellä oikeus toimia uskonsa mukaisesti?
Minä voin ymmärtää sitä, kyllä, mutta en hyväksy enkä oikein siedäkään sellaista. Taustaksi, seuraan muitakin blogeja kuin nuo sivussa mainitut ja yksi on nuoren, ahdistuksen ja syömishäiriön kanssa kamppailevan naisen blogi. Tämä tyttö on kerta toisensa jälkeen sanonut olevansa ateisti, pyytänyt kauniisti ja vähemmän kauniisti että ei Jumala- ja Jeesus-juttuja hänen kommenttilaatikkoonsa, kiltit.
Anonyymejä ilkeilyjä hän saa paljon, ja kaikkihan niitä saavat. Minä pidätän hengitystäni aina kun postilaatikkooni kopsahtaa kommentti otsikolla Anonyymi. Yleensä siellä on joku rakas tuttu joka ei ole jaksanut kirjautua, tai joku mukava joka haluaa pysyä nimettömänä. Nillittäjiä ei ole viime aikoina näkynyt *koputtaa puuta*
Jotenkin kuitenkin anonyymi ilkeily tuntuu vähemmän pahalta kuin hersyvä myötätunto joka on täynnä hyvää tarkoitusta, mutta jonka esittäjä sivuuttaa tämän kirjoittajan toivomuksen, kerran toisensa jälkeen toistetun. Että ei Jumala-juttuja, kiitos.
Vaikka en siis itse ole ateisti, niin minua ei toisen ateismi ahdista, ei pelota että toinen joutuisi jotenkin kadotukseen tai muuta. Ja siksi loukkaannun tämän kirjoittajan puolesta, kun hänen maailmankatsomuksensa, mielipiteensä ja toivomuksensa tallotaan hilpeästi jalkoihin, myötätunnon ja tuen nimissä ja vielä Jumalankin nimissä. Anonyymi ilkeily on puhtaampaa, IMO. Toisen erilaista ajattelua pitää minusta kunnioittaa, etenkin jos toinen on selkosanaisesti laittanut rajat tälle asialle.
Ja se siitä, en mene rikki jos joku ajattelee toisin.
Ja haluaisin vilpittömästi ajatella että kukin tulkoon uskollaan autuaaksi mutta kun.
Entä jos joku uskoo olevansa oikeassa katsomuksineen ja kaikki muut ovat väärässä joten väärässä olevat pitää hävittää. Ei. Eiei.
Tai vaikeampi - entä jos joku uskoo omaan maailmankatsomukseensa siinä määrin että kokee asiakseen julistaa sitä kaikille ja yrittää saada kaikki ajattelemaan siten kuin vilpittömästi uskoo oikeaksi. Onko tällaisella ihmisellä oikeus toimia uskonsa mukaisesti?
Minä voin ymmärtää sitä, kyllä, mutta en hyväksy enkä oikein siedäkään sellaista. Taustaksi, seuraan muitakin blogeja kuin nuo sivussa mainitut ja yksi on nuoren, ahdistuksen ja syömishäiriön kanssa kamppailevan naisen blogi. Tämä tyttö on kerta toisensa jälkeen sanonut olevansa ateisti, pyytänyt kauniisti ja vähemmän kauniisti että ei Jumala- ja Jeesus-juttuja hänen kommenttilaatikkoonsa, kiltit.
Anonyymejä ilkeilyjä hän saa paljon, ja kaikkihan niitä saavat. Minä pidätän hengitystäni aina kun postilaatikkooni kopsahtaa kommentti otsikolla Anonyymi. Yleensä siellä on joku rakas tuttu joka ei ole jaksanut kirjautua, tai joku mukava joka haluaa pysyä nimettömänä. Nillittäjiä ei ole viime aikoina näkynyt *koputtaa puuta*
Jotenkin kuitenkin anonyymi ilkeily tuntuu vähemmän pahalta kuin hersyvä myötätunto joka on täynnä hyvää tarkoitusta, mutta jonka esittäjä sivuuttaa tämän kirjoittajan toivomuksen, kerran toisensa jälkeen toistetun. Että ei Jumala-juttuja, kiitos.
Vaikka en siis itse ole ateisti, niin minua ei toisen ateismi ahdista, ei pelota että toinen joutuisi jotenkin kadotukseen tai muuta. Ja siksi loukkaannun tämän kirjoittajan puolesta, kun hänen maailmankatsomuksensa, mielipiteensä ja toivomuksensa tallotaan hilpeästi jalkoihin, myötätunnon ja tuen nimissä ja vielä Jumalankin nimissä. Anonyymi ilkeily on puhtaampaa, IMO. Toisen erilaista ajattelua pitää minusta kunnioittaa, etenkin jos toinen on selkosanaisesti laittanut rajat tälle asialle.
Ja se siitä, en mene rikki jos joku ajattelee toisin.
Lisää tykästyksiä
Jäin nyt kiinni tuohon tykkäämiseen. Siitä tulee hyvä mieli, joten Tähtilapselle kiitos kun tyrkkäsit ajatuksen liikkeelle. Tässä taas jotain, ei missään prioriteettijärjestyksessä sinänsä..
Fazerin Rustiikkileipä. Ehdottomasti oivariinilla siveltynä.
Taikapeitto. Jokunen vuosi sitten löytyi ihan simppelisti JYSKistä vaaleanruskea fleece-mikrokuituhuopa. Ihan ehdoton peitto, ei sellaista säätä olekaan ettei uni tulisi kun tuon alle käpertyy. Se on aina ihanan sopiva, lämmin, muttei liian kuuma.
Viipaleita-blogin nostalgia-tarinat. Äidin ja tyttären yhteisprojekti, hersyvää arkipäiväkuvausta. Saavat jo aikaan paniikkia: MITÄ MÄ SITTEN LUEN KUN NUO LOPPUU???
Tytärteni miesmaku Mulla on kaksi vävyä, parasta A-ryhmää (voiko itseään tässä kohtaa kadehtia?)
Kuorintahanskat ja ruusu-suihkuvaahto. Äippäpäivälahja Esikoiselta, saunapäivän ylellisyys.
Tämän kesän sovittu ohjelmisto. Niitä on ollut aivan ala-arvoisia, suhteellisen hyviä, ihania mutta niin stressaavia. Mutta tämä heinäkuu on ollut huippu. Teemana on ollut hyvien ihmisten kohtaaminen. Tapasin Satun, tapasin Pirkon, tapasin Polgan ja huomenna Pirkon ja Marin. Looking forward to it...
Fazerin Rustiikkileipä. Ehdottomasti oivariinilla siveltynä.
Taikapeitto. Jokunen vuosi sitten löytyi ihan simppelisti JYSKistä vaaleanruskea fleece-mikrokuituhuopa. Ihan ehdoton peitto, ei sellaista säätä olekaan ettei uni tulisi kun tuon alle käpertyy. Se on aina ihanan sopiva, lämmin, muttei liian kuuma.
Viipaleita-blogin nostalgia-tarinat. Äidin ja tyttären yhteisprojekti, hersyvää arkipäiväkuvausta. Saavat jo aikaan paniikkia: MITÄ MÄ SITTEN LUEN KUN NUO LOPPUU???
Tytärteni miesmaku Mulla on kaksi vävyä, parasta A-ryhmää (voiko itseään tässä kohtaa kadehtia?)
Kuorintahanskat ja ruusu-suihkuvaahto. Äippäpäivälahja Esikoiselta, saunapäivän ylellisyys.
Tämän kesän sovittu ohjelmisto. Niitä on ollut aivan ala-arvoisia, suhteellisen hyviä, ihania mutta niin stressaavia. Mutta tämä heinäkuu on ollut huippu. Teemana on ollut hyvien ihmisten kohtaaminen. Tapasin Satun, tapasin Pirkon, tapasin Polgan ja huomenna Pirkon ja Marin. Looking forward to it...
lauantai 24. heinäkuuta 2010
Fiktiota välillä olkaa hyvät!
Eli tässä on se antologiaan päässyt rikosnovelli
MURHATTU MIELI
Käsityöpussi
Reine T
6.1.2010
- Otan osaa isänne kuoleman johdosta, nuori sairaanhoitaja sanoi. - Pahoittelen että tällaista vielä sattui surun päälle.
- Sitä äijää on turha pahoitella, Pirita tuhahti.
- Anteeksi, nyt en tainnut kuulla…
Hoitajan hämmennyksen nähdessään Piritassa ailahti myötätunto ja hän korjasi: - Sitä asiaa on turha pahoitella. Löysitte äidin ajoissa, saitte minuun yhteyden. Se on tässä tärkeintä. Älkää te minun surustani huolehtiko. Kertokaas nyt vielä, miten te äidin löysitte!
- Se oli kolme päivää sitten. Siitähän on reilu viikko kun isänne - poistui..
- Kuoli, korjasi Pirita.
- Kuoli, niin. Liian korkeilla verensokereilla oli mennyt jo kauan. Vaikea sanoa miksi. Munuaiset sitten pettivät. Huonomminkin olisi voinut mennä, olisi voinut maata koomassa vaikka kuinka kauan..
- Äidistä, kiitos! Pirita ei sanonut muuta, ja hoitaja jatkoi, hiukan loukkaantuneen oloisena.
- Äitinne oli hänen luonaan, loppuun saakka ja pysyi sairaalalla kunnes hänet kyydittiin sieltä kotiin. Isänne kuoli siis varhain sunnuntaiaamuna ja taksi toi äitinne kotiin sunnuntaina puolen päivän aikaan. Kuljettaja sanoi saattaneensa hänet sisälle asti ja jättäneensä eteisen penkille istumaan. Siitä penkiltä minä hänet löysin, keskiviikkoaamuna. Tieto isänne poism-, tuota, kuolemasta tuli jo maanantaina mutta vasta keskiviikkoaamuna minä kerkesin käymään, hakemaan niitä isänne apuvälineitä, ja mittareita.
- Ja äiti istui penkillä? Edelleen päällystakkisillaan? Pirita kysyi.
- Kyllä vain. Jalkojen juuressa oli lätäkkö. Ensin minä luulin että hän oli, tuota, laskenut alleen, mutta sitten katsoin tarkemmin. Lumi oli sulanut kengistä. Ei hän ollut syönyt eikä juonut. Soitin sairasauton. Aluesairaalassa nesteytettiin ja tarkkailtiin ja sitten soitettiin teille, kun kotiutettiin.
- Ihanko tosissanne meinaatte, Pirita sanoi, -, että vanha ihminen, joka istuu kolmatta päivää siinä mihin taksi hänet pudotti, kykenee palaamaan kotiin, pitämään huolen itsestään?
Hän pudotteli sanat yksi kerrallaan, kuin kylmät kivet. Hoitaja puolustautui:
- Teidän äitinne on perusterve. Lääkäri katsoi että hänen käy töksensä johtuu miehen kuoleman aiheuttamasta sokista. Kun äitinne pystyi taas puhumaan, hän oli täysin orientoitunut, pyyteli kovasti anteeksi ja halusi ehdottomasti kotiin. Tulimme siihen tulokseen että hän tarvitsee nyt ennen kaikkea läheisten tukea.
Viimeisen lauseen kohdalla hoitajan ääni terävöityi, velvoitti. Pirita huokasi.
- Lähimmäinen on nyt täällä. Toistaiseksi. Kokonaan en pysty jäämään, Pirita sanoi. - Joten aletaan selvitellä äidin realiteetteja. Jättäkääpä numeronne, niin katsotaan ne teidän käyntikerrat myöhemmin.
Se ei ollut pyyntö. Pirita ei ollut perinyt anteeksipyyteleviä geenejä äidiltään.
Hoitaja avasi suunsa, mutta sulki sen jälleen nähdessään Piritan katseen. Kun hän oli suoriutunut ulos, Pirita meni katsomaan äitiä.
Äiti oli nukkunut hänen tullessaan, mutta nyt se istui sohvalla, neuloi sukanvartta. Teevee oli auki, hienolta 40-tuumaiselta lättäruudulta saattoi nähdä Pihlajakadun maailmaan.
- Uusi telkkari, Pirita huomautti ja istahti sohvalle äitinsä viereen.
Äidin katse nytkähti häneen, silmien ilme kuin säikähtäneen jäniksen. Anteeksipyynnöt pyrkivät jo suupielistä. Piritaa tympäisi yhtäkkiä.
- Isäsi tämän halusi. Voi katsella hiihtoja ja jääkiekkoa. Jeremias sen tänne toi ja laittoi viikko sitten paikoilleen. Että voisivat niitä MM-kisoja keväällä sitten..
- Äiti. Pirita keskeytti. - Miten sinä jaksat?
-En minä oikein tiedä..kauheeta kun minä sillä lailla istuin ja istuin vaan. Onneksi se terveyssisar tuli. Ihan kuin olisin nukkunut. Ei minulla ollut nälkä,ei sattunut, ei ollut kylmä. Vesi lorisi lattialle ja ajattelin että pitäisi sitä pyyhkimään, Veikko jos näkee niin suuttuu..mutta kun en saanut itseäni irti, en mitenkään.
Äijä unohti antaa sulle luvan liikkua, Pirita täydensi, mutta vain ajatuksissaan. Ääneen hän sanoi:
- Kävin kaupassa. Mitäs ruokaa minä laitan?
- Mikä päivä tänään on? Lauantai. Lauantaina lämmitetään sauna ja syödään makkaraa.
- Niin mutta mitä sinä tahdot? intti Pirita.
- Makkaraa. Niinhän minä sanoin? äiti katsoi kummissaan.
Pirita luovutti.
Äidin oli selvästikin vaikea olla, kun Pirita käski hänen istua sohvalla sillä aikaa kun hän laittaisi ruokaa. Mutta Pirita kovetti sielunsa. Äidin elämä äijän peukalon alla oli ohi ja uuden olemisen malli piti löytää.
Käsityöpussista hän ei saanut äitiä kuitenkaan luopumaan. Pussi oli Piritan itsensä tekemä, haalistunut jo. Äidillä oli aina sukanneule kesken. Äijä oli nalkuttanut äidin kaikista henkilökohtaisista ostoksista - joka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä, oli ollut sen mielilausahdus - mutta neulominen oli äijäistäkin ollut tuottavaa. Äiti neuloi sitten aina - sukkia, lapasia, pipoja, kaulahuiveja. Lämmikkeeksi heille kaikille.
Pirita oli jossain vaiheessa tuonut äidille jokusen neulelehden; niitä oli ollut Stockmannilla. Kiiltäviä, ylellisen paksuja lehtiä joissa oli ollut ohjeita. Eräänä kesänä käydessään kylässä, hän oli löytänyt lehdet pinottuna vintille. Jotkut niistä olivat vielä muoveissa. Ei minulla ole aikaa lueksia, äiti oli sanonut ja väistänyt hänen katsettaan. Pirita oli purrut hammasta ja katsonut kauluspaitapinoa joka äidillä oli käsivarrellaan. Matka kävi kohti keittiötä ja nurkkaa jossa oli silityslauta. Ihan liian matala äidille, siitä sai selkäkipuja, mutta uusi oli turhuutta. Sanoi äijä.
Voisi hakea ne lehdet vintiltä. Samoin voisi hakea sen vielä muoveissa olevan silityslaudan jonka hän oli ostanut seuraavaksi jouluksi äidille.
Illalla he katsoivat yhdessä teeveetä. Sieltä tuli sarja rikospaikkatutkijoista. Tutkimuksen kohteena oli miehensä tappanut vaimo jonka syyntakeisuutta pohdittiin.
Kumma kyllä, äiti halusi katsoa jakson vaikkei tykännyt rikossarjoista…kai? Äkkiä Pirita tajusi ettei hän oikeastaan tiennyt. Telkkarissa kun pyörivät äijän kanavat, vuodesta toiseen.
- Tykkäätkö sinä tuosta? hän kysyi kokeeksi. Äidillä meni hyvä tovi hakemiseen, mutta ajatus asiasta löytyi lopulta:
- No en minä tiedä. Tämä juttu kiinnostaa. Miten nuo lapset tuolla lailla. Haukkuvat äitiänsä kun se ei osannut tehdä mitään oikein.
- No, sehän on selvää, Pirita sanoi. - Isältään ne sen ovat oppineet, mollaamaan äitiään.
- Ihme mies se on ollutkin, ei kumma vaikka vaimo tuollaisen tappaisi. Katso nyt tuotakin..
He katsoivat kuvaruutua jossa nainen seisoi tip top - siistin makuuhuoneen vaatekomerolla, ripusti paperinsileitä paitoja henkareilla tangolle ja mittasi henkareiden etäisyydet viivottimella.
- Sähän olet ihan samanlainen! Se vain pääsi Piritalta, ja melkein tahtomattaan hän jatkoi: - Itse laitat pyyhkeetkin liinavaatekaappiin määräjärjestyksestä. Tummasta vaaleampaan.
- No, onhan se siistin näköistä. Ja onhan minulla aikaa.
- Ja pelkäät että isä motkottaa, täydensi Pirita.
- Älä nyt hupsi! Eihän me, enhän minä ole tuollainen…
Viimeinen sana tuli hidastettuna, ikään kuin oivalluksen venyttämänä. Pirita kumartui katsomaan äitiä, odotti. Mutta äiti ravisti itsensä irti, sukkapuikot kilkkuivat taas kuin viimeistä päivää. Kaksi lankaa, musta ja valkea, katosi pussiin.
Teeveen nainen vapautettiin. Ei ollut täydessä ymmärryksessä. Mikäpä siinä. Hulluna ja yksin oli tällä naisella helpompaa kuin niiden kanssa joita piti perheeksi nimittää.
- Jos minä pitäisin ne lomapäivät nyt? Pirita sanoi Teijolle puhelimeen. - Pomo jo patisteli pari viikkoa sitten, nyt voin ilahduttaa sitä. Miten te pärjäätte siellä?
- Mikäs meillä täällä? Sinua ikävä, tietty, mutta äitisi tarvitsee sinua nyt. Likkojen kanssa vuorotellen laitetaan sapuskaa. Annikaa olen vähän joutunut patistelemaan, meinaa jäädä meikäläisen niskoille tiskit jo nyt. Ei kai sillä se koeviikko vielä?
- Kahden viikon päästä vasta, rauhoitti Pirita. - Siihen mennessä sumplin nämä kotiavut täällä, katson mitä tarvitaan. Jerelle meinaan soittaa myös, olishan se kohtuullista että ne Sinjan kanssa kävisivät äitiä katsomassa useammin kuin kerran lähempänä asuvatkin.
- Älä kulta odota Jereltä liikoja, Teijo sanoi varovasti. Pirita hymähti. Eihän hän.
- Soittelen sulle illalla, pitää mennä ottamaan makaronilaatikko uunista. Likoilta terveisiä.
- Sano takaisin, Pirita kehotti. Hän laski kuulokkeen paikoilleen ja meni olohuoneeseen.
Äiti purki sukanvartta. Musta lankakerä hyppysissään hän keri ripeästi kippuroitunutta lankaa. Valkoinen kerä oli visusti pussissa. Piritan huomatessaan hän hätkähti.
- Tuli virhe raitakuvioon, hän sanoi, posket läikikkäinä.
- Ei sinun tarvitse selitellä, Pirita sanoi hellästi. - Isä on poissa. Ei kukaan vaadi sinua joka asiasta tilille.
- Sinä et kovin kauniisti ajattele isästäsi, Pirita.
- En niin, Pirita myönsi. - Pisti niin vihaksi se millainen hän oli sinulle. Ja minullekin joskus. Minä opin räksyttämään vastaan.
- Sehän sen Veikon aina hirmutti, äiti huokaisi. Hän napsi puikon toisensa jälkeen sukanneuleesta pois, purki loputkin ja pyöritti kerän napakasti valmiiksi. Sitten hän laittoi sen pussiin.
- Purit sitten koko sukan, Pirita huomautti.
- Katsohan, niin purinkin. No, aloitanpa alusta, tällä kertaa valkoisella.
Äiti oli ollut jo laskemassa käsityöpussia kädestään mutta muuttikin mielensä. Puikot ilmestyivät taas työn karhentamiin käsiin joissa oli ryhmyjä nivelissä. Pirita muisti kädet hoikkasormisina ja nuorina. Aina karheina, mutta lämpiminä silloin kun paleli ja viileinä silloin kun otsaa kuumotti.
- Muistatko kun mummo lahjoitti sinulle rahaa? äiti sanoi äkkiä. - Kun olit hakemassa kauppaopistoon. Että pääset täältä pois, Jyväskylään. Sait niillä takuuvuokran maksettua ja asumiskulut ensimmäiselle vuodelle.
- Muistan, joo.
Pirita ihmetteli miksi äiti otti asian puheeksi nyt.
- Papan kuolinpesä jaettiin silloin. Minun pyynnöstä. Isäsi olisi halunnut sinut töihin heti koulunpenkiltä. Että voisit asua kotona. Minä menin äidin luo ja pyysin kuolinpesää jaettavaksi. Että saatiin sulle ne rahat. Saatiin sut täältä pois. Veikko ei sitä ymmärtänyt mutta äiti piti päänsä siinä asiassa ja suunsa kiinni minun osuudesta.
Piritalle nousi pala kurkkuun.Äijää ei olisi vähempää voinut kiinnostaa tyttären kouluttaminen. Turhaa rahanhaaskausta hänestä. Jos jonkun koulutukseen kannatti satsata niin Jeren. Mitä siitä vaikka Jerellä ei lukuhaluja ollutkaan.
Äitikö sitten oli auttanut häntä? Äiti oli halunnut auttaa hänet pois kotoa. Hän oli lähtenyt ristiriitaisin tuntein; riemua kun pääsi äijästä, huolta äidin puolesta. Kuka nyt seisoisi välissä kun isä taas aloittaisi?
Hän oli käynyt koulunsa, valmistunut laskentamerkonomiksi, pyrkinyt kiintiössä kauppakorkeaan ja päässyt, ja oli nyt taloushallintoekspertti. Äiti oli pärjännyt, jotenkin. Pirita tapasi Teijon, tytöt syntyivät, kasvoivat. Jere perusti perheen, hänkin. Tavattiin jouluina ja juhannuksina. Yleensä täällä, äijä ei halunnut kotoa mihinkään, eikä sitten äitikään tietenkään saanut lähteä.
Äijän diabetes oli vähän kerrassaan pahentunut niin että tämän piti jäädä varuskunnasta eläkkeelle, tuli kuolio, toinen jalka amputoitiin. Äiti oli entistä enemmän jumissa kotona, äijä entistä pahapäisempi, muttei liikkumiseltaan voinut enää hengittää äidin niskaan koko ajan. Se pieni lohtu Piritalla oli kun hänen kätensä olivat äidin auttamiseksi sidotut. Mitään ei kannattanut ostaa, se pantiin hyllylle pölyttymään, ei käytetty. Mihinkään ei äitiä voinut viedä virkistymään. Äijä oli tehnyt hommansa hyvin, äiti oli itse oppinut rajoittamaan itseään. Hän itse tyssäsi kaiken - ei hän ehtinyt, ei hän voinut, Veikko tarvitsi häntä, ei häneen kannattanut rahaa tuhlata.
Ja nyt oli äijä poissa ja elämisen malli pitäisi löytää.
- Mitä mä siellä osaan tehdä? Jos äiti kerta on vaan.
Kummasti kolmekymppinen veli kuulosti märisevältä esiteiniltä edelleen, sellaiselta kuin hän oli ollut Piritan muuttaessa Jyväskylään.
- Juttelet sille. Olet sen kanssa. Teet sille ruokaa.
- Ruokaa, siissusmaria! Tiedät kuule pirun hyvin että mä poltan teevedenkin pohjaan. Mulla on akka sitä varten että ruokaa laittaa. Mä oon kuule töissä..
- Just just. Sä oot töissä Ei se äijä tainnut sittenkään kuolla, Pirita ei malttanut olla lohkaisematta.
- Mitä toi oli olevinaan? Jeren ääni oli närkästynyt. Pirita näki veljen sielunsa silmin; puuvillapaidan kauluksessa bolasolmion, väistyvän hiusrajan, leukaparran. Farkun vyötäröstä pursui alkava mäyräkoiramaha ja jalassa todennäköisesti oli buutsit, jotka tahrivat vastasiivotun lattian. Akka oli myös lattianpesua varten, siltikin vaikka Jeren vaimo kävi töissä. Pitäisi soittaa Sinjalle. Jutella sen kanssa. Kun nyt ehtisi
- Sä olet Pirre aina vaan pahempi suustasi, Jeren ääni oli ilkeä. - Vaihdevuodetko sulla pukkaa? Ihme että Teje sietää tuollaista akkaa.
- Se on kato mies, Pirita sanoi ja napsautti punaista luurinkuvaa.
Pirita havahtui yöllä. Piti mennä vessaan. "Mistä tietää että nainen on tullut keski-ikään? " "No siitä että 'kolme kertaa yössä' tarkoittaa vessareissujen lukumäärää". Hän ja työkaveri olivat hirnuneet jutulle toimiston aamukahvilla, ei niin kovin kauan sitten.
Teevee kuului olevan päällä.
Pirita katsoi kelloa: puoli kaksi. Äiti oli ilmeisesti valvonut teeveen äärellä? Eikö se saanut unta, kun isä ei ollut vieressä kuorsaamassa?
Hän hipsutteli villasukkasillaan olohuoneeseen. Äiti oli tosiaan nukahtanut, kädet sylissä, villasaalin alle käpertyneenä. Teeveessä soi mitäänsanomaton musiikki, ruudulla tekstiteevee-uutisia.
Kaukosäädin oli teeveetason päällä. Pirita astui sohvan ja nukkuvan äidin ohi.
Hänen jalkansa tallasi jotain pehmeää,myötäävää. Sohvatyyny. Sitten sukan alla rusahti heikosti, mutta silti pahasti.
Äidin käsityöpussi! Mikä siellä oli, pieni, kova särkyvä? Puikot olivat käyttämättä, luisuneet lattialle. Pirita nosti pussin ja käsi osui johonkin märkään, pieneen, märkään öljyiseen tahraan joka haisi kummalta, kuin lampaanrasvalta. Villanhoitoainetta? Mutta kun lanka oli halpaa markettinovitaa, tekokuitua alusta loppuun.
Pirita vilkaisi äitiä varovasti; ei tämä ei ollut herännyt. Hän hiipi pussin kanssa keittiöön. Piti katsoa mikä oli rikki, olivatko langat pilalla..
Musta kerä oli tahriutunut öljyisestä nesteestä ja kun pirita tarttui siihen, hänen kätensä tapasi jotain terävää. Varovasti hän eritteli lankasäikeitä ja löysi pikkuruisen lasiputken pohjan. Tyrmistyneenä, mutta edelleen varovaisin sormin hän jatkoi etsimistä; putken toinen pää, oranssilla muovikorkilla suljettu , kaivautui esiin. Sormet väistelivät pienen pieniä sirusia, ja tapasivat vielä kaksi ehjää putkea. Pirita keinotteli putket kerän sisältä ja tutki niitä tiskipöydän hehkulampun valossa. Hänellä ei ollut lukulaseja mutta kirkkaassa valossa hän erotti kirjaimet. NOVORAPID PENFILL, hän tavasi puoliääneen. Insuliinia. Insuliiniampulleja lankakerän sisällä.
Entä toisen kerän? Pirita kaiveli valkoista kerää varoen; se oli iso ja sen sisällä oli kuin olikin pikku pulloja. Kolme ampullia tässä, kolme toisessa kerässä.
Piritan sydän jyskytti? Isän insuliinikyniä, neuloja, tavallisia injektioruiskuja, saattoi olla talossa vielä. Harkitsiko äiti itsemurhaa insuliinilla?
- Minä olin hänen omaishoitajansa. Minä häntä pistin. Ei hän itse uskaltanut.
Äidin ääni. Pirita kääntyi rajusti ympäri.
Äiti seisoi keittiön ovella.Hänen ilmeensä oli alaston. Silmissä se katse mikä oli tullut pelon tilalle, sen pelon joka oli aikoinaan piinannut pientä Piritaa. Ilme sanoi että tulkoon mitä tuleman pitää.
Ja Pirita ymmärsi. Ei äiti itseään ollut aikonut tappaa. Totta kai insuliinia jää yli jollei sitä pistetä tarvitsevalle säädettyä määrää. Mitä se hoitaja oli sanonu äijästä:
" Liian korkeilla verensokereilla oli mennyt jo kauan. Vaikea sanoa miksi. Munuaiset sitten pettivät".
Pirita laski ryvettyneet kerät käsistään.
- Nämä langat on piloilla. Mennään huomenna kaupunkiin, ostetaan sulle uusia. Jotain kaunista, merinovillaa vaikka. Käydään kahvilla samalla, minä tarjoan. Et ole tainnut maistaa café lattea koskaan, tiedätkö, sellaista maitovaahtokahvia.
- Café Latte kuulostaa hyvältä. Mennään vaan. Mennään nyt nukkumaan.
Äiti kääntyi ja Pirita katseli hänen selkäänsä. Äiti näytti pidemmältä. Tai sitten sen selkä oli vain suorempi.
MURHATTU MIELI
Käsityöpussi
Reine T
6.1.2010
- Otan osaa isänne kuoleman johdosta, nuori sairaanhoitaja sanoi. - Pahoittelen että tällaista vielä sattui surun päälle.
- Sitä äijää on turha pahoitella, Pirita tuhahti.
- Anteeksi, nyt en tainnut kuulla…
Hoitajan hämmennyksen nähdessään Piritassa ailahti myötätunto ja hän korjasi: - Sitä asiaa on turha pahoitella. Löysitte äidin ajoissa, saitte minuun yhteyden. Se on tässä tärkeintä. Älkää te minun surustani huolehtiko. Kertokaas nyt vielä, miten te äidin löysitte!
- Se oli kolme päivää sitten. Siitähän on reilu viikko kun isänne - poistui..
- Kuoli, korjasi Pirita.
- Kuoli, niin. Liian korkeilla verensokereilla oli mennyt jo kauan. Vaikea sanoa miksi. Munuaiset sitten pettivät. Huonomminkin olisi voinut mennä, olisi voinut maata koomassa vaikka kuinka kauan..
- Äidistä, kiitos! Pirita ei sanonut muuta, ja hoitaja jatkoi, hiukan loukkaantuneen oloisena.
- Äitinne oli hänen luonaan, loppuun saakka ja pysyi sairaalalla kunnes hänet kyydittiin sieltä kotiin. Isänne kuoli siis varhain sunnuntaiaamuna ja taksi toi äitinne kotiin sunnuntaina puolen päivän aikaan. Kuljettaja sanoi saattaneensa hänet sisälle asti ja jättäneensä eteisen penkille istumaan. Siitä penkiltä minä hänet löysin, keskiviikkoaamuna. Tieto isänne poism-, tuota, kuolemasta tuli jo maanantaina mutta vasta keskiviikkoaamuna minä kerkesin käymään, hakemaan niitä isänne apuvälineitä, ja mittareita.
- Ja äiti istui penkillä? Edelleen päällystakkisillaan? Pirita kysyi.
- Kyllä vain. Jalkojen juuressa oli lätäkkö. Ensin minä luulin että hän oli, tuota, laskenut alleen, mutta sitten katsoin tarkemmin. Lumi oli sulanut kengistä. Ei hän ollut syönyt eikä juonut. Soitin sairasauton. Aluesairaalassa nesteytettiin ja tarkkailtiin ja sitten soitettiin teille, kun kotiutettiin.
- Ihanko tosissanne meinaatte, Pirita sanoi, -, että vanha ihminen, joka istuu kolmatta päivää siinä mihin taksi hänet pudotti, kykenee palaamaan kotiin, pitämään huolen itsestään?
Hän pudotteli sanat yksi kerrallaan, kuin kylmät kivet. Hoitaja puolustautui:
- Teidän äitinne on perusterve. Lääkäri katsoi että hänen käy töksensä johtuu miehen kuoleman aiheuttamasta sokista. Kun äitinne pystyi taas puhumaan, hän oli täysin orientoitunut, pyyteli kovasti anteeksi ja halusi ehdottomasti kotiin. Tulimme siihen tulokseen että hän tarvitsee nyt ennen kaikkea läheisten tukea.
Viimeisen lauseen kohdalla hoitajan ääni terävöityi, velvoitti. Pirita huokasi.
- Lähimmäinen on nyt täällä. Toistaiseksi. Kokonaan en pysty jäämään, Pirita sanoi. - Joten aletaan selvitellä äidin realiteetteja. Jättäkääpä numeronne, niin katsotaan ne teidän käyntikerrat myöhemmin.
Se ei ollut pyyntö. Pirita ei ollut perinyt anteeksipyyteleviä geenejä äidiltään.
Hoitaja avasi suunsa, mutta sulki sen jälleen nähdessään Piritan katseen. Kun hän oli suoriutunut ulos, Pirita meni katsomaan äitiä.
Äiti oli nukkunut hänen tullessaan, mutta nyt se istui sohvalla, neuloi sukanvartta. Teevee oli auki, hienolta 40-tuumaiselta lättäruudulta saattoi nähdä Pihlajakadun maailmaan.
- Uusi telkkari, Pirita huomautti ja istahti sohvalle äitinsä viereen.
Äidin katse nytkähti häneen, silmien ilme kuin säikähtäneen jäniksen. Anteeksipyynnöt pyrkivät jo suupielistä. Piritaa tympäisi yhtäkkiä.
- Isäsi tämän halusi. Voi katsella hiihtoja ja jääkiekkoa. Jeremias sen tänne toi ja laittoi viikko sitten paikoilleen. Että voisivat niitä MM-kisoja keväällä sitten..
- Äiti. Pirita keskeytti. - Miten sinä jaksat?
-En minä oikein tiedä..kauheeta kun minä sillä lailla istuin ja istuin vaan. Onneksi se terveyssisar tuli. Ihan kuin olisin nukkunut. Ei minulla ollut nälkä,ei sattunut, ei ollut kylmä. Vesi lorisi lattialle ja ajattelin että pitäisi sitä pyyhkimään, Veikko jos näkee niin suuttuu..mutta kun en saanut itseäni irti, en mitenkään.
Äijä unohti antaa sulle luvan liikkua, Pirita täydensi, mutta vain ajatuksissaan. Ääneen hän sanoi:
- Kävin kaupassa. Mitäs ruokaa minä laitan?
- Mikä päivä tänään on? Lauantai. Lauantaina lämmitetään sauna ja syödään makkaraa.
- Niin mutta mitä sinä tahdot? intti Pirita.
- Makkaraa. Niinhän minä sanoin? äiti katsoi kummissaan.
Pirita luovutti.
Äidin oli selvästikin vaikea olla, kun Pirita käski hänen istua sohvalla sillä aikaa kun hän laittaisi ruokaa. Mutta Pirita kovetti sielunsa. Äidin elämä äijän peukalon alla oli ohi ja uuden olemisen malli piti löytää.
Käsityöpussista hän ei saanut äitiä kuitenkaan luopumaan. Pussi oli Piritan itsensä tekemä, haalistunut jo. Äidillä oli aina sukanneule kesken. Äijä oli nalkuttanut äidin kaikista henkilökohtaisista ostoksista - joka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä, oli ollut sen mielilausahdus - mutta neulominen oli äijäistäkin ollut tuottavaa. Äiti neuloi sitten aina - sukkia, lapasia, pipoja, kaulahuiveja. Lämmikkeeksi heille kaikille.
Pirita oli jossain vaiheessa tuonut äidille jokusen neulelehden; niitä oli ollut Stockmannilla. Kiiltäviä, ylellisen paksuja lehtiä joissa oli ollut ohjeita. Eräänä kesänä käydessään kylässä, hän oli löytänyt lehdet pinottuna vintille. Jotkut niistä olivat vielä muoveissa. Ei minulla ole aikaa lueksia, äiti oli sanonut ja väistänyt hänen katsettaan. Pirita oli purrut hammasta ja katsonut kauluspaitapinoa joka äidillä oli käsivarrellaan. Matka kävi kohti keittiötä ja nurkkaa jossa oli silityslauta. Ihan liian matala äidille, siitä sai selkäkipuja, mutta uusi oli turhuutta. Sanoi äijä.
Voisi hakea ne lehdet vintiltä. Samoin voisi hakea sen vielä muoveissa olevan silityslaudan jonka hän oli ostanut seuraavaksi jouluksi äidille.
Illalla he katsoivat yhdessä teeveetä. Sieltä tuli sarja rikospaikkatutkijoista. Tutkimuksen kohteena oli miehensä tappanut vaimo jonka syyntakeisuutta pohdittiin.
Kumma kyllä, äiti halusi katsoa jakson vaikkei tykännyt rikossarjoista…kai? Äkkiä Pirita tajusi ettei hän oikeastaan tiennyt. Telkkarissa kun pyörivät äijän kanavat, vuodesta toiseen.
- Tykkäätkö sinä tuosta? hän kysyi kokeeksi. Äidillä meni hyvä tovi hakemiseen, mutta ajatus asiasta löytyi lopulta:
- No en minä tiedä. Tämä juttu kiinnostaa. Miten nuo lapset tuolla lailla. Haukkuvat äitiänsä kun se ei osannut tehdä mitään oikein.
- No, sehän on selvää, Pirita sanoi. - Isältään ne sen ovat oppineet, mollaamaan äitiään.
- Ihme mies se on ollutkin, ei kumma vaikka vaimo tuollaisen tappaisi. Katso nyt tuotakin..
He katsoivat kuvaruutua jossa nainen seisoi tip top - siistin makuuhuoneen vaatekomerolla, ripusti paperinsileitä paitoja henkareilla tangolle ja mittasi henkareiden etäisyydet viivottimella.
- Sähän olet ihan samanlainen! Se vain pääsi Piritalta, ja melkein tahtomattaan hän jatkoi: - Itse laitat pyyhkeetkin liinavaatekaappiin määräjärjestyksestä. Tummasta vaaleampaan.
- No, onhan se siistin näköistä. Ja onhan minulla aikaa.
- Ja pelkäät että isä motkottaa, täydensi Pirita.
- Älä nyt hupsi! Eihän me, enhän minä ole tuollainen…
Viimeinen sana tuli hidastettuna, ikään kuin oivalluksen venyttämänä. Pirita kumartui katsomaan äitiä, odotti. Mutta äiti ravisti itsensä irti, sukkapuikot kilkkuivat taas kuin viimeistä päivää. Kaksi lankaa, musta ja valkea, katosi pussiin.
Teeveen nainen vapautettiin. Ei ollut täydessä ymmärryksessä. Mikäpä siinä. Hulluna ja yksin oli tällä naisella helpompaa kuin niiden kanssa joita piti perheeksi nimittää.
- Jos minä pitäisin ne lomapäivät nyt? Pirita sanoi Teijolle puhelimeen. - Pomo jo patisteli pari viikkoa sitten, nyt voin ilahduttaa sitä. Miten te pärjäätte siellä?
- Mikäs meillä täällä? Sinua ikävä, tietty, mutta äitisi tarvitsee sinua nyt. Likkojen kanssa vuorotellen laitetaan sapuskaa. Annikaa olen vähän joutunut patistelemaan, meinaa jäädä meikäläisen niskoille tiskit jo nyt. Ei kai sillä se koeviikko vielä?
- Kahden viikon päästä vasta, rauhoitti Pirita. - Siihen mennessä sumplin nämä kotiavut täällä, katson mitä tarvitaan. Jerelle meinaan soittaa myös, olishan se kohtuullista että ne Sinjan kanssa kävisivät äitiä katsomassa useammin kuin kerran lähempänä asuvatkin.
- Älä kulta odota Jereltä liikoja, Teijo sanoi varovasti. Pirita hymähti. Eihän hän.
- Soittelen sulle illalla, pitää mennä ottamaan makaronilaatikko uunista. Likoilta terveisiä.
- Sano takaisin, Pirita kehotti. Hän laski kuulokkeen paikoilleen ja meni olohuoneeseen.
Äiti purki sukanvartta. Musta lankakerä hyppysissään hän keri ripeästi kippuroitunutta lankaa. Valkoinen kerä oli visusti pussissa. Piritan huomatessaan hän hätkähti.
- Tuli virhe raitakuvioon, hän sanoi, posket läikikkäinä.
- Ei sinun tarvitse selitellä, Pirita sanoi hellästi. - Isä on poissa. Ei kukaan vaadi sinua joka asiasta tilille.
- Sinä et kovin kauniisti ajattele isästäsi, Pirita.
- En niin, Pirita myönsi. - Pisti niin vihaksi se millainen hän oli sinulle. Ja minullekin joskus. Minä opin räksyttämään vastaan.
- Sehän sen Veikon aina hirmutti, äiti huokaisi. Hän napsi puikon toisensa jälkeen sukanneuleesta pois, purki loputkin ja pyöritti kerän napakasti valmiiksi. Sitten hän laittoi sen pussiin.
- Purit sitten koko sukan, Pirita huomautti.
- Katsohan, niin purinkin. No, aloitanpa alusta, tällä kertaa valkoisella.
Äiti oli ollut jo laskemassa käsityöpussia kädestään mutta muuttikin mielensä. Puikot ilmestyivät taas työn karhentamiin käsiin joissa oli ryhmyjä nivelissä. Pirita muisti kädet hoikkasormisina ja nuorina. Aina karheina, mutta lämpiminä silloin kun paleli ja viileinä silloin kun otsaa kuumotti.
- Muistatko kun mummo lahjoitti sinulle rahaa? äiti sanoi äkkiä. - Kun olit hakemassa kauppaopistoon. Että pääset täältä pois, Jyväskylään. Sait niillä takuuvuokran maksettua ja asumiskulut ensimmäiselle vuodelle.
- Muistan, joo.
Pirita ihmetteli miksi äiti otti asian puheeksi nyt.
- Papan kuolinpesä jaettiin silloin. Minun pyynnöstä. Isäsi olisi halunnut sinut töihin heti koulunpenkiltä. Että voisit asua kotona. Minä menin äidin luo ja pyysin kuolinpesää jaettavaksi. Että saatiin sulle ne rahat. Saatiin sut täältä pois. Veikko ei sitä ymmärtänyt mutta äiti piti päänsä siinä asiassa ja suunsa kiinni minun osuudesta.
Piritalle nousi pala kurkkuun.Äijää ei olisi vähempää voinut kiinnostaa tyttären kouluttaminen. Turhaa rahanhaaskausta hänestä. Jos jonkun koulutukseen kannatti satsata niin Jeren. Mitä siitä vaikka Jerellä ei lukuhaluja ollutkaan.
Äitikö sitten oli auttanut häntä? Äiti oli halunnut auttaa hänet pois kotoa. Hän oli lähtenyt ristiriitaisin tuntein; riemua kun pääsi äijästä, huolta äidin puolesta. Kuka nyt seisoisi välissä kun isä taas aloittaisi?
Hän oli käynyt koulunsa, valmistunut laskentamerkonomiksi, pyrkinyt kiintiössä kauppakorkeaan ja päässyt, ja oli nyt taloushallintoekspertti. Äiti oli pärjännyt, jotenkin. Pirita tapasi Teijon, tytöt syntyivät, kasvoivat. Jere perusti perheen, hänkin. Tavattiin jouluina ja juhannuksina. Yleensä täällä, äijä ei halunnut kotoa mihinkään, eikä sitten äitikään tietenkään saanut lähteä.
Äijän diabetes oli vähän kerrassaan pahentunut niin että tämän piti jäädä varuskunnasta eläkkeelle, tuli kuolio, toinen jalka amputoitiin. Äiti oli entistä enemmän jumissa kotona, äijä entistä pahapäisempi, muttei liikkumiseltaan voinut enää hengittää äidin niskaan koko ajan. Se pieni lohtu Piritalla oli kun hänen kätensä olivat äidin auttamiseksi sidotut. Mitään ei kannattanut ostaa, se pantiin hyllylle pölyttymään, ei käytetty. Mihinkään ei äitiä voinut viedä virkistymään. Äijä oli tehnyt hommansa hyvin, äiti oli itse oppinut rajoittamaan itseään. Hän itse tyssäsi kaiken - ei hän ehtinyt, ei hän voinut, Veikko tarvitsi häntä, ei häneen kannattanut rahaa tuhlata.
Ja nyt oli äijä poissa ja elämisen malli pitäisi löytää.
- Mitä mä siellä osaan tehdä? Jos äiti kerta on vaan.
Kummasti kolmekymppinen veli kuulosti märisevältä esiteiniltä edelleen, sellaiselta kuin hän oli ollut Piritan muuttaessa Jyväskylään.
- Juttelet sille. Olet sen kanssa. Teet sille ruokaa.
- Ruokaa, siissusmaria! Tiedät kuule pirun hyvin että mä poltan teevedenkin pohjaan. Mulla on akka sitä varten että ruokaa laittaa. Mä oon kuule töissä..
- Just just. Sä oot töissä Ei se äijä tainnut sittenkään kuolla, Pirita ei malttanut olla lohkaisematta.
- Mitä toi oli olevinaan? Jeren ääni oli närkästynyt. Pirita näki veljen sielunsa silmin; puuvillapaidan kauluksessa bolasolmion, väistyvän hiusrajan, leukaparran. Farkun vyötäröstä pursui alkava mäyräkoiramaha ja jalassa todennäköisesti oli buutsit, jotka tahrivat vastasiivotun lattian. Akka oli myös lattianpesua varten, siltikin vaikka Jeren vaimo kävi töissä. Pitäisi soittaa Sinjalle. Jutella sen kanssa. Kun nyt ehtisi
- Sä olet Pirre aina vaan pahempi suustasi, Jeren ääni oli ilkeä. - Vaihdevuodetko sulla pukkaa? Ihme että Teje sietää tuollaista akkaa.
- Se on kato mies, Pirita sanoi ja napsautti punaista luurinkuvaa.
Pirita havahtui yöllä. Piti mennä vessaan. "Mistä tietää että nainen on tullut keski-ikään? " "No siitä että 'kolme kertaa yössä' tarkoittaa vessareissujen lukumäärää". Hän ja työkaveri olivat hirnuneet jutulle toimiston aamukahvilla, ei niin kovin kauan sitten.
Teevee kuului olevan päällä.
Pirita katsoi kelloa: puoli kaksi. Äiti oli ilmeisesti valvonut teeveen äärellä? Eikö se saanut unta, kun isä ei ollut vieressä kuorsaamassa?
Hän hipsutteli villasukkasillaan olohuoneeseen. Äiti oli tosiaan nukahtanut, kädet sylissä, villasaalin alle käpertyneenä. Teeveessä soi mitäänsanomaton musiikki, ruudulla tekstiteevee-uutisia.
Kaukosäädin oli teeveetason päällä. Pirita astui sohvan ja nukkuvan äidin ohi.
Hänen jalkansa tallasi jotain pehmeää,myötäävää. Sohvatyyny. Sitten sukan alla rusahti heikosti, mutta silti pahasti.
Äidin käsityöpussi! Mikä siellä oli, pieni, kova särkyvä? Puikot olivat käyttämättä, luisuneet lattialle. Pirita nosti pussin ja käsi osui johonkin märkään, pieneen, märkään öljyiseen tahraan joka haisi kummalta, kuin lampaanrasvalta. Villanhoitoainetta? Mutta kun lanka oli halpaa markettinovitaa, tekokuitua alusta loppuun.
Pirita vilkaisi äitiä varovasti; ei tämä ei ollut herännyt. Hän hiipi pussin kanssa keittiöön. Piti katsoa mikä oli rikki, olivatko langat pilalla..
Musta kerä oli tahriutunut öljyisestä nesteestä ja kun pirita tarttui siihen, hänen kätensä tapasi jotain terävää. Varovasti hän eritteli lankasäikeitä ja löysi pikkuruisen lasiputken pohjan. Tyrmistyneenä, mutta edelleen varovaisin sormin hän jatkoi etsimistä; putken toinen pää, oranssilla muovikorkilla suljettu , kaivautui esiin. Sormet väistelivät pienen pieniä sirusia, ja tapasivat vielä kaksi ehjää putkea. Pirita keinotteli putket kerän sisältä ja tutki niitä tiskipöydän hehkulampun valossa. Hänellä ei ollut lukulaseja mutta kirkkaassa valossa hän erotti kirjaimet. NOVORAPID PENFILL, hän tavasi puoliääneen. Insuliinia. Insuliiniampulleja lankakerän sisällä.
Entä toisen kerän? Pirita kaiveli valkoista kerää varoen; se oli iso ja sen sisällä oli kuin olikin pikku pulloja. Kolme ampullia tässä, kolme toisessa kerässä.
Piritan sydän jyskytti? Isän insuliinikyniä, neuloja, tavallisia injektioruiskuja, saattoi olla talossa vielä. Harkitsiko äiti itsemurhaa insuliinilla?
- Minä olin hänen omaishoitajansa. Minä häntä pistin. Ei hän itse uskaltanut.
Äidin ääni. Pirita kääntyi rajusti ympäri.
Äiti seisoi keittiön ovella.Hänen ilmeensä oli alaston. Silmissä se katse mikä oli tullut pelon tilalle, sen pelon joka oli aikoinaan piinannut pientä Piritaa. Ilme sanoi että tulkoon mitä tuleman pitää.
Ja Pirita ymmärsi. Ei äiti itseään ollut aikonut tappaa. Totta kai insuliinia jää yli jollei sitä pistetä tarvitsevalle säädettyä määrää. Mitä se hoitaja oli sanonu äijästä:
" Liian korkeilla verensokereilla oli mennyt jo kauan. Vaikea sanoa miksi. Munuaiset sitten pettivät".
Pirita laski ryvettyneet kerät käsistään.
- Nämä langat on piloilla. Mennään huomenna kaupunkiin, ostetaan sulle uusia. Jotain kaunista, merinovillaa vaikka. Käydään kahvilla samalla, minä tarjoan. Et ole tainnut maistaa café lattea koskaan, tiedätkö, sellaista maitovaahtokahvia.
- Café Latte kuulostaa hyvältä. Mennään vaan. Mennään nyt nukkumaan.
Äiti kääntyi ja Pirita katseli hänen selkäänsä. Äiti näytti pidemmältä. Tai sitten sen selkä oli vain suorempi.
torstai 22. heinäkuuta 2010
Perhepiknik ja mitä se maksoi
Eilen oli kaunis arkivapaapäivä. Aamu alkoi normaalilla keskiviikkolenkilläni, ei valittamista, askel oli kepeä ja radiosta tuli kesäistä musiikkia. Sitten kotiin, aamupalaa ja alettiin suunnitella että mitäs nyt tehtäisiin.
Kaunis ilma, kotona asuvat perheenjäsenet kaikki paikalla, no, piknikillehän sitä lähdettiin. Moottoriveneellä Malkasaareen muutamaksi tunniksi. Eväät mukaan cittarista; juotavia, hedelmiä, patonkia, tuorejuustoa, crostineja.
Minä nautin kerrankin auringosta täysin siemauksin. Merellä käyvä tuuli taittoi helteeltä sen pahimman kärjen ja saaressa oli mukava maata paljaalla kalliolla ja kuunnella aaltoja, lokkeja ja keskipäivän uneliaita moottoriveneen ääniä.
Paistattelu latasi myös akkuja. Paluumatkalta ostettiin viisi kiloa mansikoita ja sillaikaa kun minä viipaloin niitä pakkaseen (ja söin ihan hulvattoman monta), laittoi mies grillin kuumaksi ja kesäkeittiömme tarjosi eilen lihaa ja Waldorfinsalaattia. Nam. Liikaa ei tullut syötyä, jaksuja riitti vielä pyykkivuoren silitykselle ja siinä samalla vanhojen Freddie Kruger-elokuvien katselulle dvd:ltä.
Eli siis varsin antoisa ja virkistävä vapaapäivä, tekemistä ja laiskottelua sopivassa suhteessa, hyvää ruokaa ja hyvää mieltä.
Mitä muuta voi tuollaisen jälkeen kuin olla hyvin levännyt ja virkeä ja mennä tyytyväisenä töihin?
Paskan marjat!
Kello kuusi aamulla heräsin kuvotukseen ja jyskyttävään päänsärkyyn, hikoiluun, paleluun. Tutulla kaavalla pelkäsin ensimmäiset kymmenen minuuttia kuolevani, seuraavat kymmenen toivoin sitä - ja sitten sain kammettua sohvalle jossa ensin hengitin hitaasti pyyhe silmien peittona ja sitten kokosin rohkeuteni ja haalin sohvan vieressä olevan kännykän käsiini. En ole vielä uskaltanut katsoa lähettämääni viestiä mutta Esikoinen, siinä piti lukea että "päätä särkee ja oksettaa, kotona tänään, tulen huomenna" eli jos siinä oli jotain muuta sanskriittia, niin anteeksi.
Mies heräsi vähän tämän jälkeen ja tuli yläkertaan perässäni huolestuneen näköisenä. Patisti minut juomaan lasillisen metsämarja-novellea ja luotsasi alakerran makuuhuoneeseen jossa pimennysverhot ikkunaan ja sinne jäin.
Tulin tajuihini noin puoli tuntia sitten ja nyt kokeilen pysyisikö paahdettu ruisleipä vatsassa.
Mutta siis, mitä helvettiä? Auringonpistos? Liian vähäinen juominen? Liikaa mansikoita? Joku kesäpöpö?
Vaiko vain simppelisti kivan päivän hinta. Perkelsson!
Kaunis ilma, kotona asuvat perheenjäsenet kaikki paikalla, no, piknikillehän sitä lähdettiin. Moottoriveneellä Malkasaareen muutamaksi tunniksi. Eväät mukaan cittarista; juotavia, hedelmiä, patonkia, tuorejuustoa, crostineja.
Minä nautin kerrankin auringosta täysin siemauksin. Merellä käyvä tuuli taittoi helteeltä sen pahimman kärjen ja saaressa oli mukava maata paljaalla kalliolla ja kuunnella aaltoja, lokkeja ja keskipäivän uneliaita moottoriveneen ääniä.
Paistattelu latasi myös akkuja. Paluumatkalta ostettiin viisi kiloa mansikoita ja sillaikaa kun minä viipaloin niitä pakkaseen (ja söin ihan hulvattoman monta), laittoi mies grillin kuumaksi ja kesäkeittiömme tarjosi eilen lihaa ja Waldorfinsalaattia. Nam. Liikaa ei tullut syötyä, jaksuja riitti vielä pyykkivuoren silitykselle ja siinä samalla vanhojen Freddie Kruger-elokuvien katselulle dvd:ltä.
Eli siis varsin antoisa ja virkistävä vapaapäivä, tekemistä ja laiskottelua sopivassa suhteessa, hyvää ruokaa ja hyvää mieltä.
Mitä muuta voi tuollaisen jälkeen kuin olla hyvin levännyt ja virkeä ja mennä tyytyväisenä töihin?
Paskan marjat!
Kello kuusi aamulla heräsin kuvotukseen ja jyskyttävään päänsärkyyn, hikoiluun, paleluun. Tutulla kaavalla pelkäsin ensimmäiset kymmenen minuuttia kuolevani, seuraavat kymmenen toivoin sitä - ja sitten sain kammettua sohvalle jossa ensin hengitin hitaasti pyyhe silmien peittona ja sitten kokosin rohkeuteni ja haalin sohvan vieressä olevan kännykän käsiini. En ole vielä uskaltanut katsoa lähettämääni viestiä mutta Esikoinen, siinä piti lukea että "päätä särkee ja oksettaa, kotona tänään, tulen huomenna" eli jos siinä oli jotain muuta sanskriittia, niin anteeksi.
Mies heräsi vähän tämän jälkeen ja tuli yläkertaan perässäni huolestuneen näköisenä. Patisti minut juomaan lasillisen metsämarja-novellea ja luotsasi alakerran makuuhuoneeseen jossa pimennysverhot ikkunaan ja sinne jäin.
Tulin tajuihini noin puoli tuntia sitten ja nyt kokeilen pysyisikö paahdettu ruisleipä vatsassa.
Mutta siis, mitä helvettiä? Auringonpistos? Liian vähäinen juominen? Liikaa mansikoita? Joku kesäpöpö?
Vaiko vain simppelisti kivan päivän hinta. Perkelsson!
tiistai 20. heinäkuuta 2010
Tykästyksiä
Tähtilapsi bloggauksessaan pyyteli tykkäyksiä
Siispä tässä tulee:
Eilen jo mainitsin mutta kerta kiellon päälle - Eestin herkkujen keksikakku. Nam.
Keskiviikkoinen arkivapaa. Katkaisee mukavasti työviikon, ei ehdi puutua.
Varaston lähdevesiautomaatti. Työpäivän virkistys.
Lapset. Isot ja pienet, vävyt kuuluvat tässä kohtaa myös lapsiin :)
Ilmalämpöpumppu. Maailman paras sijoitus!
Moottoripyörän kyydissä istuminen. Ihminen ei pysty lentämään mutta tuo on toiseksi parasta.
Mun uudet punaiset nilkkurit. Laittaisin kuvan mutten jaksa nyt näpsiä. Toisella kertaa. Ovat namit. Kun muuten olen tykästynyt mustiin vaatteisiin niin asusteet ja kengät olkoot värikkäitä.
Ystävät. Te vain olette :)
Kirjat
Kirjat
Kirjat...
Siispä tässä tulee:
Eilen jo mainitsin mutta kerta kiellon päälle - Eestin herkkujen keksikakku. Nam.
Keskiviikkoinen arkivapaa. Katkaisee mukavasti työviikon, ei ehdi puutua.
Varaston lähdevesiautomaatti. Työpäivän virkistys.
Lapset. Isot ja pienet, vävyt kuuluvat tässä kohtaa myös lapsiin :)
Ilmalämpöpumppu. Maailman paras sijoitus!
Moottoripyörän kyydissä istuminen. Ihminen ei pysty lentämään mutta tuo on toiseksi parasta.
Mun uudet punaiset nilkkurit. Laittaisin kuvan mutten jaksa nyt näpsiä. Toisella kertaa. Ovat namit. Kun muuten olen tykästynyt mustiin vaatteisiin niin asusteet ja kengät olkoot värikkäitä.
Ystävät. Te vain olette :)
Kirjat
Kirjat
Kirjat...
maanantai 19. heinäkuuta 2010
Welhottaren valtakunnassa
Minäpä kävin Malmilla tänään, oikein ilmastoidulla taksilla pyyhälsin. Join pari kuppia ihananväkevää kahvia, söin erinomaista keksikakkua from Eestin Herkut ja ennen kaikkea jutustelin kaikkea mitä mieleen juolahti kyläpaikan emännän kanssa ja kotiuduin sielu ja mieli virkistyneenä vaikka kroppa hikeä puskikin. Kiitokset Polgalle!
Saavuinpa sitten ällistyttävän siistiin kotipesään - mies aloitti loman ja sai jonkun kohtauksen. Huhki poikienhuoneen siistiksi yhdessä sen asukkaiden kanssa, kantoi kolme jätesäkillistä roskia roskikseen sieltä (juu, mahtuu niin pieneen huoneeseen) ja keräsi laatikkoon lelut joista nuoretherrat ovat kasvaneet ohi. Mm. Brion puujunaradan palasia &vaunuja pahvilaatikollisen. Luultavimmatummin laitan myyntiin.
Viikonloppuna käytiin Herttoniemessä, merkkifarkkujen varastomyymälästä. Sieltä löytyi allekirjoittaneelle hyvät farkut nahkatakin kaveriksi.Olivat vyötäröltä mukavan sopivat, silloin lauantaina. Nyt maanantaina putoavat päältä...mitä tapahtui viikonloppuna :O.
Eilen katsottiin Rööperi-elokuva; tykkäsin. Silläkin uhalla että joidenkin mielestä minulla on synkkä leffamaku! Sain tästä asiasta palautetta naamakirjan puolella ja yritän nyt kovasti olla ärsyyntymästä hätäisistä johtopäätöksista mitä tulee allekirjoittaneen elokuvamieltymyksiin. En taida menestyä kauhean hyvin kun täälläkin pitää kiristellä hampaita...mutta mun blogi, mun jurputukset...
Jaha, nyt saapui muu perhe ulkoilemasta, ei kun moikkaamaan lapsia.
Saavuinpa sitten ällistyttävän siistiin kotipesään - mies aloitti loman ja sai jonkun kohtauksen. Huhki poikienhuoneen siistiksi yhdessä sen asukkaiden kanssa, kantoi kolme jätesäkillistä roskia roskikseen sieltä (juu, mahtuu niin pieneen huoneeseen) ja keräsi laatikkoon lelut joista nuoretherrat ovat kasvaneet ohi. Mm. Brion puujunaradan palasia &vaunuja pahvilaatikollisen. Luultavimmatummin laitan myyntiin.
Viikonloppuna käytiin Herttoniemessä, merkkifarkkujen varastomyymälästä. Sieltä löytyi allekirjoittaneelle hyvät farkut nahkatakin kaveriksi.Olivat vyötäröltä mukavan sopivat, silloin lauantaina. Nyt maanantaina putoavat päältä...mitä tapahtui viikonloppuna :O.
Eilen katsottiin Rööperi-elokuva; tykkäsin. Silläkin uhalla että joidenkin mielestä minulla on synkkä leffamaku! Sain tästä asiasta palautetta naamakirjan puolella ja yritän nyt kovasti olla ärsyyntymästä hätäisistä johtopäätöksista mitä tulee allekirjoittaneen elokuvamieltymyksiin. En taida menestyä kauhean hyvin kun täälläkin pitää kiristellä hampaita...mutta mun blogi, mun jurputukset...
Jaha, nyt saapui muu perhe ulkoilemasta, ei kun moikkaamaan lapsia.
sunnuntai 18. heinäkuuta 2010
Miten vaikeaa onkaan kirjoittaa tilaustekstiä.
Nyt ahdistaa. Pokkarin deadline on viides kahdeksatta, valmiina puolet. Minä saan sen kyllä määräajassa valmiiksi, mutta se tulee olemaan itkua ja hammastenkiristystä. Konsepti kuristaa - haluaisin kirjoittaa, rakkaudestakin, mutten viihderomanttisesta rakkaudesta.
Meneillään on sanapuserruksen lisäksi loputon pyykkisavotta ja lisäksi aloitin pakastimen tyhjennyksen paistamalla välipalaksi pussillisen cocktailpiirakoita ja leipomalla omenapiirakkaa. Nollakakkonen yrittää houkutella minua näppiksen äärestä lähimetsään mustikoita keräämään, ja luulenpa että kohta suostun. Sen verran tökkii oma pliisu teksti!
Meneillään on sanapuserruksen lisäksi loputon pyykkisavotta ja lisäksi aloitin pakastimen tyhjennyksen paistamalla välipalaksi pussillisen cocktailpiirakoita ja leipomalla omenapiirakkaa. Nollakakkonen yrittää houkutella minua näppiksen äärestä lähimetsään mustikoita keräämään, ja luulenpa että kohta suostun. Sen verran tökkii oma pliisu teksti!
lauantai 17. heinäkuuta 2010
Rakkaus ei kokoa (eikä kuntoa) katso
Aamulenkillä tapasin pariskunnan joka jäi mieleen.
Mies, noin 190 cm. Kolmekymppinen, suht tavallisen tallaajan näköinen, melkoisella kaljamahalla tosin varustettu ja aika tanakassa laitamyötäisessä, kun ottaa huomioon että kello kävi kahdeksaa. Hulppean leveä jalkakäytävä ei riittänyt kaksi eteen-viisitoista sivulle -askelluksessa, suuntakin meinasi hukkua välillä ja lyhtypylväitä ja liikennemerkkejä oli onneksi tiuhassa jotta pystyi ottamaan tukea.
Ja oli nainenkin jota saattoi halata, joka talutti, ohjasi, kiskoi välillä kädestä ja välillä tuuppasi pepusta oikeaan suuntaan.
Tuuppasi pepusta? Niin, koska nainen oli hieman lyhyempi. Oikeastaan aika paljonkin lyhyempi. Vajaa 130 cm oli naisen aikuispituus. Eikä tuossa ole lyöntivirhettä, esikoululaisen pituinen tyttöystävä oli tällä miehenrohjakkeella.
Pariskunta kulki aikansa edelläni ja yhden metsäosuuden jälkeen yhytin heidät taas, tällä kertaa vastaan tulemassa. Välimatka oli taatusti sisältänyt vauhtia ja vaarallisia tilanteita, nytkin mies meinasi horjahtaa ajoradalle ja nainen melkein tuupertui alle kun sysäsi vastaan.
- Hei, pärjäät sä? kysyin.
- Joo, nainen sanoi ja hymyili minulle. - Ei tämä ensi kerta ole. Mutta kiitos kun kysyit.
- Meinaan että pitäiskö ton kaverin istua alas vähäksi aikaa ennen kuin jatkatte?
- No, muutama askel vielä niin ollaan tuossa kääntöpaikalla. Huilatkoon siinä.
Ja me kaikki jatkoimme omaan suuntaamme.
Tuliko minulle mieleen sääliä naista jolla oli itseään isompi ohjailtava? Hell, no! Tuossa naisessa ei ollut kerrassaan mitään säälittävää.
Mies, noin 190 cm. Kolmekymppinen, suht tavallisen tallaajan näköinen, melkoisella kaljamahalla tosin varustettu ja aika tanakassa laitamyötäisessä, kun ottaa huomioon että kello kävi kahdeksaa. Hulppean leveä jalkakäytävä ei riittänyt kaksi eteen-viisitoista sivulle -askelluksessa, suuntakin meinasi hukkua välillä ja lyhtypylväitä ja liikennemerkkejä oli onneksi tiuhassa jotta pystyi ottamaan tukea.
Ja oli nainenkin jota saattoi halata, joka talutti, ohjasi, kiskoi välillä kädestä ja välillä tuuppasi pepusta oikeaan suuntaan.
Tuuppasi pepusta? Niin, koska nainen oli hieman lyhyempi. Oikeastaan aika paljonkin lyhyempi. Vajaa 130 cm oli naisen aikuispituus. Eikä tuossa ole lyöntivirhettä, esikoululaisen pituinen tyttöystävä oli tällä miehenrohjakkeella.
Pariskunta kulki aikansa edelläni ja yhden metsäosuuden jälkeen yhytin heidät taas, tällä kertaa vastaan tulemassa. Välimatka oli taatusti sisältänyt vauhtia ja vaarallisia tilanteita, nytkin mies meinasi horjahtaa ajoradalle ja nainen melkein tuupertui alle kun sysäsi vastaan.
- Hei, pärjäät sä? kysyin.
- Joo, nainen sanoi ja hymyili minulle. - Ei tämä ensi kerta ole. Mutta kiitos kun kysyit.
- Meinaan että pitäiskö ton kaverin istua alas vähäksi aikaa ennen kuin jatkatte?
- No, muutama askel vielä niin ollaan tuossa kääntöpaikalla. Huilatkoon siinä.
Ja me kaikki jatkoimme omaan suuntaamme.
Tuliko minulle mieleen sääliä naista jolla oli itseään isompi ohjailtava? Hell, no! Tuossa naisessa ei ollut kerrassaan mitään säälittävää.
tiistai 13. heinäkuuta 2010
Helle senkun jatkuu
Siunattu asia että sijoitimme toissa vuoden veronpalautukset ilmalämpöpumppuun. Talvella saatu säästö hupenee tällä lailla viilennyksiin, mutta viis siitä, elämänlaatuun kannattaa sijoittaa.
Varastolta kaksi vapaapäivää, muutama muu aktiviteetti niihin budjetoitu. Ei mitään kummempaa, kirjoitus- ja tuunaushommia, muokkasin uudenmallisen kaula-aukon valkoiseen kesämekkoon jonka ostin pari vuotta sitten ja joka on ollut ihan käyttämättä, koska meinasin kuristua sen yläosaan. Nyt sitten saksin ja harsin siihen ihan mukiinmenevän v-kaula-aukon ja huomenna viimeistelen.
Mitään kovin kummoista ei elämässä ole käynnissä - uusvanhoja kirjoja on tullut jokunen osteltua, Anja Kaurasen/Snellmanin vanhempaa tuotantoa muutamalla eurolla kipale. Huomaan että aika on tehnyt tehtävänsä, kolmekymppisenä perheenäitinä luin niitä melkoisen herne nenässä, mutta nyt pystyn nauttimaan suomen kielen pyörittelystä, mikä minusta on Anjan parasta antia. Nuo vanhemmat tarinat ovat juoneltaan minusta, no, sanotaan kauniisti, jotenkin omaterapian oloisia/samaa tarinaa eri tavalla kerrottuna. Mutta siis ikä tuo malttia ja niistä osaa ottaa irti sen mistä tykkää. Ja mitä tulee uudempaan tuotantoon, Lemmikkikaupan tytöt ja Parvekejumalat ovat olleet mieleeni. Ensin mainittu on toisella lukukierroksella ja mitä pidemmälle luen sitä enemmän tykkään Wandan ja Allan äidistä.
Sitten seuraa tunnustus. Minä olen lukenut viheliäisen, häpeällisen vähän klassikkoja. Sivistyksessäni on Bermudan kolmion kokoisia kirjallisuusreikiä, siltikin, vaikka olen lukenut määrällisesti paaaaaaljon.
Nyt päätin että on aika ja aloitin Hemingwaysta. Vanhus ja meri on odottamassa, kunhan olen lukenut Vaarallisen kesän, jonka alku ei oikein nappaa...luulen että pitäisi olla härkätaisteluista kiinnostunut, jotta tuosta tykkäisi.
Mutta nyt käy väsymys käpälään, peiton alle tahtoo hän...
Muoks! Ei pitäisi väsyneenä blogata - Wandan ja Allan äiti johon Snellmanin kirjassa tykästyin on siis PARVEKEJUMALISSA, ei ensin mainitussa Lemmikkikaupan tytöissä!!!
Varastolta kaksi vapaapäivää, muutama muu aktiviteetti niihin budjetoitu. Ei mitään kummempaa, kirjoitus- ja tuunaushommia, muokkasin uudenmallisen kaula-aukon valkoiseen kesämekkoon jonka ostin pari vuotta sitten ja joka on ollut ihan käyttämättä, koska meinasin kuristua sen yläosaan. Nyt sitten saksin ja harsin siihen ihan mukiinmenevän v-kaula-aukon ja huomenna viimeistelen.
Mitään kovin kummoista ei elämässä ole käynnissä - uusvanhoja kirjoja on tullut jokunen osteltua, Anja Kaurasen/Snellmanin vanhempaa tuotantoa muutamalla eurolla kipale. Huomaan että aika on tehnyt tehtävänsä, kolmekymppisenä perheenäitinä luin niitä melkoisen herne nenässä, mutta nyt pystyn nauttimaan suomen kielen pyörittelystä, mikä minusta on Anjan parasta antia. Nuo vanhemmat tarinat ovat juoneltaan minusta, no, sanotaan kauniisti, jotenkin omaterapian oloisia/samaa tarinaa eri tavalla kerrottuna. Mutta siis ikä tuo malttia ja niistä osaa ottaa irti sen mistä tykkää. Ja mitä tulee uudempaan tuotantoon, Lemmikkikaupan tytöt ja Parvekejumalat ovat olleet mieleeni. Ensin mainittu on toisella lukukierroksella ja mitä pidemmälle luen sitä enemmän tykkään Wandan ja Allan äidistä.
Sitten seuraa tunnustus. Minä olen lukenut viheliäisen, häpeällisen vähän klassikkoja. Sivistyksessäni on Bermudan kolmion kokoisia kirjallisuusreikiä, siltikin, vaikka olen lukenut määrällisesti paaaaaaljon.
Nyt päätin että on aika ja aloitin Hemingwaysta. Vanhus ja meri on odottamassa, kunhan olen lukenut Vaarallisen kesän, jonka alku ei oikein nappaa...luulen että pitäisi olla härkätaisteluista kiinnostunut, jotta tuosta tykkäisi.
Mutta nyt käy väsymys käpälään, peiton alle tahtoo hän...
Muoks! Ei pitäisi väsyneenä blogata - Wandan ja Allan äiti johon Snellmanin kirjassa tykästyin on siis PARVEKEJUMALISSA, ei ensin mainitussa Lemmikkikaupan tytöissä!!!
sunnuntai 11. heinäkuuta 2010
Milloin tieto muuttuu viisaudeksi?
Selasin Helsingin yliopiston sivuilta syksyn Studia Generalia -luentoja ja tämmöinen olisi tarjolla 7.10 alkavan luentosarjan ankkurina. Tempting...koko tuo sarja on sen verran mielenkiintoinen että merkkasin allakkaan lokakuulle torstai-täppejä.
Ei niin etteikö muutakin tekemistä syksyllä olisi. Noin viisisataa sivua tilattua tekstiä, puhumattakaan niistä mistä itse tahtoisi kirjoittaa. Syyskuun puolivälissä se uusintatentti ja pikkuhiljaa pitäisi haalia niitä kirjallisuushistoria-luettaviakin. Töitäkin varmaan riittää syksyllä, joskin varastohommissa sesonki sanelee aika paljon. Nyt jo on alkukesään nähden hiljaisempaa.
Kesäkeittiön ruoka oli taas erinomaista - hornettia, maissia, salaattia, ranskalaisia, osv. Jälkkärikahvinkeitto tyssäsi pikkuisen kun suodatinpussit olivat loppu. Mies lähti hakemaan. Noitten kanssa on tosin vähän niin että koskaan ei tiedä ovatko ne oikeasti loppu vai vaan jossain jemmassa. Sokeri ja suodatinpussit kun ovat se joita mies muistaa ostaa melkein joka kauppareissulla.
95 kotiutuu vasta huomenna mökiltä. Tai siis tulevat niin myöhään että yöpyy siskolassa. Pojilla vielä ensi viikko päiväleiriä, sitten alkaa miehen loma.
Ei niin etteikö muutakin tekemistä syksyllä olisi. Noin viisisataa sivua tilattua tekstiä, puhumattakaan niistä mistä itse tahtoisi kirjoittaa. Syyskuun puolivälissä se uusintatentti ja pikkuhiljaa pitäisi haalia niitä kirjallisuushistoria-luettaviakin. Töitäkin varmaan riittää syksyllä, joskin varastohommissa sesonki sanelee aika paljon. Nyt jo on alkukesään nähden hiljaisempaa.
Kesäkeittiön ruoka oli taas erinomaista - hornettia, maissia, salaattia, ranskalaisia, osv. Jälkkärikahvinkeitto tyssäsi pikkuisen kun suodatinpussit olivat loppu. Mies lähti hakemaan. Noitten kanssa on tosin vähän niin että koskaan ei tiedä ovatko ne oikeasti loppu vai vaan jossain jemmassa. Sokeri ja suodatinpussit kun ovat se joita mies muistaa ostaa melkein joka kauppareissulla.
95 kotiutuu vasta huomenna mökiltä. Tai siis tulevat niin myöhään että yöpyy siskolassa. Pojilla vielä ensi viikko päiväleiriä, sitten alkaa miehen loma.
2000 sanaa fiktiota
...on tämän päivän saalis. Eilen tuhat. Jospa sillä jo lunastaisi luvan laiskotella?
Pyykinpesu ja ruuanlaiton oheistoimet sen lisänä, oheistoimet lähinnä salaattia ja kattausta. Mies on meidän kesäkeittiömme kokki ja on nytkin hakemassa grillattavaa. Salaattia tein eilen jättikulhollisen, siitä riittää täksikin päiväksi.
Kirjoittamiselle pitää kuitenkin antaa iso tila. Ihan sille leipäkirjoittamiselle. Se syyskuun alun tilipussi on tarpeen koulumenojen kannalta. Ysivitonen aloittaa lukion..ja yläasteelle menijäkin tarvitsee yhtä ja toista, lähinnä vaatetusta. Tuleva tokaluokkalainen on kasvanut ulos lähes kaikista kengistään - ja pituutensa puolesta lähestyy isoaveljeä sellaista vauhtia että on vain ajan kysymys, milloin jätkät ovat samanpituisia, liki viiden vuoden ikäerosta huolimatta. Niin eri tavalla nämä minun sankarini kasvavat.
Eli vaikka eletään heleintä heinäkuuta, askartelee mieli tulevissa ostoslistoissa. Ei kuitenkaan pahalla tavalla. Rahastressi on jo niin tuttu vieras etten osaa sitä laskea mukaan edes. Ja ilman sitä syyskauden ostokset ovat ihan mukavia.
Mutta jos ottaisi tämän kesän ensin.
Pyykinpesu ja ruuanlaiton oheistoimet sen lisänä, oheistoimet lähinnä salaattia ja kattausta. Mies on meidän kesäkeittiömme kokki ja on nytkin hakemassa grillattavaa. Salaattia tein eilen jättikulhollisen, siitä riittää täksikin päiväksi.
Kirjoittamiselle pitää kuitenkin antaa iso tila. Ihan sille leipäkirjoittamiselle. Se syyskuun alun tilipussi on tarpeen koulumenojen kannalta. Ysivitonen aloittaa lukion..ja yläasteelle menijäkin tarvitsee yhtä ja toista, lähinnä vaatetusta. Tuleva tokaluokkalainen on kasvanut ulos lähes kaikista kengistään - ja pituutensa puolesta lähestyy isoaveljeä sellaista vauhtia että on vain ajan kysymys, milloin jätkät ovat samanpituisia, liki viiden vuoden ikäerosta huolimatta. Niin eri tavalla nämä minun sankarini kasvavat.
Eli vaikka eletään heleintä heinäkuuta, askartelee mieli tulevissa ostoslistoissa. Ei kuitenkaan pahalla tavalla. Rahastressi on jo niin tuttu vieras etten osaa sitä laskea mukaan edes. Ja ilman sitä syyskauden ostokset ovat ihan mukavia.
Mutta jos ottaisi tämän kesän ensin.
lauantai 10. heinäkuuta 2010
Hän on nahkatakkinen tyttö :)
Eurobikerissa on alkanut ale.
En minä sitä olisi huomannut, mutta mies huomasi ja osoitti minulle alekuvastosta Sweep Juliet -nahkatakkia ja minä sanoin että aha. Tykkään joo. Olen halunnut nahkarotsia jo...öö, kolmekymmentäkaksi vuotta, mutta aina on ollut jotain tärkeämpää hankittavaa.
Aamu tuli ja meni ja mies kävi aamuajelullaan. Tuli sitten takaisin ja komensi pistämään tuulipuvun housut jalkaan. Mennään sovittamaan, hän sanoi. Ja minä suunnilleen että mitvit?
Niin kun se takki on nyt siinä kuvastossa niin en minä sulle osaa ostaa sovittamatta, kuului vastaus. Eli mennään sinne Eurobikeriin niin saat koklata kokoja.
Eli siis ostat mulle nahkaisen ajotakin? kertasin vielä.
Joo.
Mitäpä siihen lisäämään. Paitsi leveätä hymyä jota edes vastatuuli ei hyytänyt kypärän sisällä. Niin, ja oikea koko tulee varastolle vasta maanantaina. Mutta maanantaina yli kolmenkymmenen vuoden toive toteutuu.
*hymyilee ja hyräilee dingon vanhaa biisiä*
En minä sitä olisi huomannut, mutta mies huomasi ja osoitti minulle alekuvastosta Sweep Juliet -nahkatakkia ja minä sanoin että aha. Tykkään joo. Olen halunnut nahkarotsia jo...öö, kolmekymmentäkaksi vuotta, mutta aina on ollut jotain tärkeämpää hankittavaa.
Aamu tuli ja meni ja mies kävi aamuajelullaan. Tuli sitten takaisin ja komensi pistämään tuulipuvun housut jalkaan. Mennään sovittamaan, hän sanoi. Ja minä suunnilleen että mitvit?
Niin kun se takki on nyt siinä kuvastossa niin en minä sulle osaa ostaa sovittamatta, kuului vastaus. Eli mennään sinne Eurobikeriin niin saat koklata kokoja.
Eli siis ostat mulle nahkaisen ajotakin? kertasin vielä.
Joo.
Mitäpä siihen lisäämään. Paitsi leveätä hymyä jota edes vastatuuli ei hyytänyt kypärän sisällä. Niin, ja oikea koko tulee varastolle vasta maanantaina. Mutta maanantaina yli kolmenkymmenen vuoden toive toteutuu.
*hymyilee ja hyräilee dingon vanhaa biisiä*
puolikkailla mennään nyt sitten
Puolikkailla tyroksiineilla siis.
Torstainen kamaluus ei uusiutunut, onneksi. Eilinen työpäivä oli juuri sellainen kuin se parhaimmillaan on, omaa rauhaa, tilaa ja ajatusten sujuvuutta kun kädet tekevät sitä mistä palkka juoksee. Ilta sitten kotona miehen, punaviinin ja elokuvan kanssa.
Ysivitonen on mökkeilemässä Esikoisen ja Vävyn kanssa. Pojat kotona, Nollakakkonen yhtä varpaankynttä köyhempänä. Iski varpaansa kiveen päiväleirillä. Soitti minulle töihin: "äiti, arvaa montako varpaankynttä mulla on!" Yleensä tuollainen kysymys tarkoittaa vähemmän kuin kymmenen; onneksi sentään yhdeksän.
Ysiseiska sai postissa Leiriläisen kirjan viime viikolla. On siis lähdössä Kilkkeelle, partiolaisten suurleirille 28.7-5.8. Komea kesäloman loppunäytös, finnjamboree.
Muutenkin tämä keskimmäinen poika on kesän aikana kasvanut huimasti.Pituutta, sitäkin, mutta ennen kaikkea kypsyyttä. "En se minä ollu, se oli toi" korvautuu välillä rehdisti "Mun moka - sori" -kommentilla,joka lämmittää äidin mieltä. Tämä nimenomainen asia on ollut vaikea juuri tälle lapselle. Yläaste edessä -en voi väittää etten pidättäisi hengitystäni. Yläaste oli rajapyykki isonveljen kohdalla, elämä repesi aivan mahdottomaksi muutaman vuoden ajaksi. Yritän vakuuttaa itselleni että Ysiseiska ei ole Villi Lapsi, yritän nähdä pojan isonveljen alta. Yritän tukahduttaa ajatuksen: ainakaan nyt en ole yksin...se on ruma ja väärä ajatus, en minä missään vaiheessa ollut yksin silloinkaan.
Mutta nyt on vielä kesä ja kaikki näyttää hyvältä joten otanpa ison sienen ja puhdistusainetta ja pyyhin pirut seinältä niin kauan kuin maali on vielä märkää! Edessä on lämpimän leppoisa lauantai jonka aion täyttää fiktiolla, sekä luetulla että kirjoitetulla.
Torstainen kamaluus ei uusiutunut, onneksi. Eilinen työpäivä oli juuri sellainen kuin se parhaimmillaan on, omaa rauhaa, tilaa ja ajatusten sujuvuutta kun kädet tekevät sitä mistä palkka juoksee. Ilta sitten kotona miehen, punaviinin ja elokuvan kanssa.
Ysivitonen on mökkeilemässä Esikoisen ja Vävyn kanssa. Pojat kotona, Nollakakkonen yhtä varpaankynttä köyhempänä. Iski varpaansa kiveen päiväleirillä. Soitti minulle töihin: "äiti, arvaa montako varpaankynttä mulla on!" Yleensä tuollainen kysymys tarkoittaa vähemmän kuin kymmenen; onneksi sentään yhdeksän.
Ysiseiska sai postissa Leiriläisen kirjan viime viikolla. On siis lähdössä Kilkkeelle, partiolaisten suurleirille 28.7-5.8. Komea kesäloman loppunäytös, finnjamboree.
Muutenkin tämä keskimmäinen poika on kesän aikana kasvanut huimasti.Pituutta, sitäkin, mutta ennen kaikkea kypsyyttä. "En se minä ollu, se oli toi" korvautuu välillä rehdisti "Mun moka - sori" -kommentilla,joka lämmittää äidin mieltä. Tämä nimenomainen asia on ollut vaikea juuri tälle lapselle. Yläaste edessä -en voi väittää etten pidättäisi hengitystäni. Yläaste oli rajapyykki isonveljen kohdalla, elämä repesi aivan mahdottomaksi muutaman vuoden ajaksi. Yritän vakuuttaa itselleni että Ysiseiska ei ole Villi Lapsi, yritän nähdä pojan isonveljen alta. Yritän tukahduttaa ajatuksen: ainakaan nyt en ole yksin...se on ruma ja väärä ajatus, en minä missään vaiheessa ollut yksin silloinkaan.
Mutta nyt on vielä kesä ja kaikki näyttää hyvältä joten otanpa ison sienen ja puhdistusainetta ja pyyhin pirut seinältä niin kauan kuin maali on vielä märkää! Edessä on lämpimän leppoisa lauantai jonka aion täyttää fiktiolla, sekä luetulla että kirjoitetulla.
torstai 8. heinäkuuta 2010
melkein jo luulin kuolevani
Takana elämäni lyhyin työpäivä, elämäni toiseksi hirvein kotimatka ja kolmisen tuntia unta. Sekä yksi puhelu lääkärille joka taivaan kiitos ei ollut kesälomalla vielä!
Lyhyesti, minä ja ysivitonen, joka kesätyöskentelee aika ajoin tuoliputsaamossa,rantauduimme sinne tänään aamukahdeksalta. Jo menomatkalla olo oli hankala. Olen vain luvannut etten valita helteestä joten pidin turpani kiinni ja yritin keskittyä kirjaan, mutta teksti vilisi silmissä siihen malliin että katsoin parhaaksi luopua.
Sitten pois bussista ja työt alulle.
Minä en tajua millä minä sen ainokaisen työtuntini sinnittelin. Kädet eivät meinanneet totella. Takaraivossa jyski hirveä päänsärky. Kattohalogeenien sirinä oli sietämätöntä. Väkisin join lasin toisensa jälkeen vettä sillä hikoilin kuin kuumetoipilas. Sitten kun voimat eivät riittäneet tuolikeissien työntelyyn (piece of cake normipäivänä) huolestuin oikeasti.
Tiedä kuitenkaan kuinka pitkään olisin jatkanut ("ehkä se menee ohi") jollei 95 olisi kysynyt että hei äiti, voitsä hyvin. Ja kun pystyin vain pudistamaan päätäni niin hän sanoi että mene kotiin, ei se täällä parane. Tottelin ja lähdin kotiin päin.
Tarkoitus oli käydä toimistolla sanomassa esikoiselle että nyt on näin - mutta kun kuljin pihan poikki niin muutama yksinkertainen porras tuntui olevan liikaa. Niinpä jatkoin vain matkaa pysäkille, sille seuraavalle jossa voi istua. Sieltä naputtelin sitten viestin "migreeni. lähdin kotiin".
Migreeni oli veikkaukseni infernaalisen päänsäryn ja ääniherkkyyden takia, vaikkei olo ihan normimigreeniltäkään tuntunut. Kotimatka kesti ikuisuuden, jouduin huilaamaan välipysäkillä ja jopa istumaan nurmikolla loppukävelymatkalla. Alkoi jo pyöriä kaikkia kamaliakin vaihtoehtoja päässä mutta työnsin ne pois ja kävelin kotiin ("askel, toinen, askel, kyllä sä pärjäät, askel, toinen, et sä tähän kuole, askel..")
Kotona lasi vettä, viilennys päälle ilmalämpöpumpusta ja sitten kaaduin sohvalle josta noin tunti sitten havahduin.
Sain omalääkärin langanpäähän ja muutaman kysymyksen jälkeen hän ehdotti että kokeilisin puolittaa tyroksiiniannoksen toistaiseksi. Ainakin niin kauan kun helteet kestävät. Ilmeisesti lämmönkestokykyni on jo muutenkin keskimääräistä heikompi eikä tyroksiinin lisäys sille ainakaan hyvää tee. Ja tottahan se on, minä kärsin ainakin perhettä enemmän kuumuudesta.
No niin, katsotaan miten käy. Unen ja viilennyksen jälkeen on päänsärky poissa ja kirjoittaminen näköjään sujuu ja sen tekstin lukeminenkin.
Lyhyesti, minä ja ysivitonen, joka kesätyöskentelee aika ajoin tuoliputsaamossa,rantauduimme sinne tänään aamukahdeksalta. Jo menomatkalla olo oli hankala. Olen vain luvannut etten valita helteestä joten pidin turpani kiinni ja yritin keskittyä kirjaan, mutta teksti vilisi silmissä siihen malliin että katsoin parhaaksi luopua.
Sitten pois bussista ja työt alulle.
Minä en tajua millä minä sen ainokaisen työtuntini sinnittelin. Kädet eivät meinanneet totella. Takaraivossa jyski hirveä päänsärky. Kattohalogeenien sirinä oli sietämätöntä. Väkisin join lasin toisensa jälkeen vettä sillä hikoilin kuin kuumetoipilas. Sitten kun voimat eivät riittäneet tuolikeissien työntelyyn (piece of cake normipäivänä) huolestuin oikeasti.
Tiedä kuitenkaan kuinka pitkään olisin jatkanut ("ehkä se menee ohi") jollei 95 olisi kysynyt että hei äiti, voitsä hyvin. Ja kun pystyin vain pudistamaan päätäni niin hän sanoi että mene kotiin, ei se täällä parane. Tottelin ja lähdin kotiin päin.
Tarkoitus oli käydä toimistolla sanomassa esikoiselle että nyt on näin - mutta kun kuljin pihan poikki niin muutama yksinkertainen porras tuntui olevan liikaa. Niinpä jatkoin vain matkaa pysäkille, sille seuraavalle jossa voi istua. Sieltä naputtelin sitten viestin "migreeni. lähdin kotiin".
Migreeni oli veikkaukseni infernaalisen päänsäryn ja ääniherkkyyden takia, vaikkei olo ihan normimigreeniltäkään tuntunut. Kotimatka kesti ikuisuuden, jouduin huilaamaan välipysäkillä ja jopa istumaan nurmikolla loppukävelymatkalla. Alkoi jo pyöriä kaikkia kamaliakin vaihtoehtoja päässä mutta työnsin ne pois ja kävelin kotiin ("askel, toinen, askel, kyllä sä pärjäät, askel, toinen, et sä tähän kuole, askel..")
Kotona lasi vettä, viilennys päälle ilmalämpöpumpusta ja sitten kaaduin sohvalle josta noin tunti sitten havahduin.
Sain omalääkärin langanpäähän ja muutaman kysymyksen jälkeen hän ehdotti että kokeilisin puolittaa tyroksiiniannoksen toistaiseksi. Ainakin niin kauan kun helteet kestävät. Ilmeisesti lämmönkestokykyni on jo muutenkin keskimääräistä heikompi eikä tyroksiinin lisäys sille ainakaan hyvää tee. Ja tottahan se on, minä kärsin ainakin perhettä enemmän kuumuudesta.
No niin, katsotaan miten käy. Unen ja viilennyksen jälkeen on päänsärky poissa ja kirjoittaminen näköjään sujuu ja sen tekstin lukeminenkin.
keskiviikko 7. heinäkuuta 2010
Pois alta risut ja männynkävyt!
"Öö, Reine" sanoi mies kun tein takapihan kautta lähtöä lehtiroskikselle. "Sä voisit olla hieman noin niin kuin katu-uskottavampi jos sulla olisi kaksi samanlaista kenkää jalassa".
Vilkaisin koipiini ja aivan oikein, vasemmassa komeili musta läpyskäsandaali, oikeassa punaoranssi feikkicrocsi. Edes korkeusero ei näköjään olisi havahduttanut, kun meikäläinen menee eikä meinaa
Parin päivän tuhottua kalustoa -saldo on niinikään lohduton. Olen rikkonut kolme juomalasia, yhden oliivipurkin ja lisäksi sen oliivipurkin kanssa samaan sotkun kaatui jääkaapista pussi parmesaania. Sitä löyhkää...
Miehen kanssa mietimmekin miksei minua voi pitää kalustetuissa asunnoissa nykyisin.
"Sä olet huhkinut ruumiillisissa töissä etkä sä nyt hallitse voimiasi" mies ehdotti ja silmäili vähän varuillaan omaa kotiamatsoniaan.
Tiedä tuosta. On siinä varmaan totta toinen puoli, nimittäin se että tilantuntu hämmentää soppaa. Kun päivisin huhkii katedraalin korkuisessa paikassa jossa on summattoman paljon tavaraa mutta silti vielä enemmän tilaa, niin oma pikkukeittiö alkaa varkain tuntua liian pieneltä. Sitä ottaa liian pitkiä askeleita. Kääntyy liian rehvakkaasti. Kädet tekevät liian isoja liikkeitä.
Kolhuja tuolla varastollakin toki saa.Vasemman käden keskisormen rystysessä on ryhmyinen arpi joka syntyi oven kolhaisusta juhannuksen alla. Eikä minkä tahansa oven vaan noin seitsemän metriä korkean ja kymmenkunta senttiä paksun rautaoven. Onneksi ei jäänyt sormi kyseisen oven väliin. Se olisi nimittäin tosiaan JÄÄNYT sinne.
Tänä aamuna tein tunnin lenkin (ja tarkistin että kengät ovat samaa paria ennen kuin lähdin!). Sää oli kosteannihkeä, taivas harmaa. Joka puolella tuoksui märkä asvaltti ja ruusupuskissa pörräsi kiukkuisia märkäsiipisiä mehiläisiä. Vihreys suorastaan räiskyi silmille.
Sitten kotiin, suihkuun, aamupalalle ja miettimään mistä aloittaisi. Pokkarista, novellien muokkaamisesta Joenpolvi-kuntoon, siivouksesta (no en ainakaan siitä, voin vielä vaikka rikkoa jotain)?
Vilkaisin koipiini ja aivan oikein, vasemmassa komeili musta läpyskäsandaali, oikeassa punaoranssi feikkicrocsi. Edes korkeusero ei näköjään olisi havahduttanut, kun meikäläinen menee eikä meinaa
Parin päivän tuhottua kalustoa -saldo on niinikään lohduton. Olen rikkonut kolme juomalasia, yhden oliivipurkin ja lisäksi sen oliivipurkin kanssa samaan sotkun kaatui jääkaapista pussi parmesaania. Sitä löyhkää...
Miehen kanssa mietimmekin miksei minua voi pitää kalustetuissa asunnoissa nykyisin.
"Sä olet huhkinut ruumiillisissa töissä etkä sä nyt hallitse voimiasi" mies ehdotti ja silmäili vähän varuillaan omaa kotiamatsoniaan.
Tiedä tuosta. On siinä varmaan totta toinen puoli, nimittäin se että tilantuntu hämmentää soppaa. Kun päivisin huhkii katedraalin korkuisessa paikassa jossa on summattoman paljon tavaraa mutta silti vielä enemmän tilaa, niin oma pikkukeittiö alkaa varkain tuntua liian pieneltä. Sitä ottaa liian pitkiä askeleita. Kääntyy liian rehvakkaasti. Kädet tekevät liian isoja liikkeitä.
Kolhuja tuolla varastollakin toki saa.Vasemman käden keskisormen rystysessä on ryhmyinen arpi joka syntyi oven kolhaisusta juhannuksen alla. Eikä minkä tahansa oven vaan noin seitsemän metriä korkean ja kymmenkunta senttiä paksun rautaoven. Onneksi ei jäänyt sormi kyseisen oven väliin. Se olisi nimittäin tosiaan JÄÄNYT sinne.
Tänä aamuna tein tunnin lenkin (ja tarkistin että kengät ovat samaa paria ennen kuin lähdin!). Sää oli kosteannihkeä, taivas harmaa. Joka puolella tuoksui märkä asvaltti ja ruusupuskissa pörräsi kiukkuisia märkäsiipisiä mehiläisiä. Vihreys suorastaan räiskyi silmille.
Sitten kotiin, suihkuun, aamupalalle ja miettimään mistä aloittaisi. Pokkarista, novellien muokkaamisesta Joenpolvi-kuntoon, siivouksesta (no en ainakaan siitä, voin vielä vaikka rikkoa jotain)?
tiistai 6. heinäkuuta 2010
Henki olisi altis mutta
...liha kiskottelee vastaan. Ei millään jaksaisi pystyä kykenemään tekemään kotitöitä. Työtöistä kotiuduin puolisen tuntia sitten, kirjoittamiseen yritän kerätä ajatusta.
Pojat ovat vielä matkalla kotiin, aloittivat Hästholmenin päiväleirin tänään. Ysivitonen meni suoraan töistä kaverinsa kanssa kaupungille. Olen siis ainoa kotiutunut täällä just nyt...kai tähän jossain vaiheessa tottuu.
Tämä kesä on ollut siitä outo että aina vaan enemmän ihmiset ovat tahoillaan. Lapset kavereitten kanssa kuka missäkin. Ei oikein osaa suhtautua - naapuripihalta kuuluu vauvan itkua ja melkein teen jo nousua että "jaha, se heräsi" ja sitten muistan että sehän on seinänaapureiden esikoispoika, syntyi maalis-huhtikuun vaihteessa. Sillä on ihan omat äiskä ja iskä siellä kotona...
Muuten on perushyvä ja tyytyväinen olo. Ei minulta mitään puutu.
Pojat ovat vielä matkalla kotiin, aloittivat Hästholmenin päiväleirin tänään. Ysivitonen meni suoraan töistä kaverinsa kanssa kaupungille. Olen siis ainoa kotiutunut täällä just nyt...kai tähän jossain vaiheessa tottuu.
Tämä kesä on ollut siitä outo että aina vaan enemmän ihmiset ovat tahoillaan. Lapset kavereitten kanssa kuka missäkin. Ei oikein osaa suhtautua - naapuripihalta kuuluu vauvan itkua ja melkein teen jo nousua että "jaha, se heräsi" ja sitten muistan että sehän on seinänaapureiden esikoispoika, syntyi maalis-huhtikuun vaihteessa. Sillä on ihan omat äiskä ja iskä siellä kotona...
Muuten on perushyvä ja tyytyväinen olo. Ei minulta mitään puutu.
sunnuntai 4. heinäkuuta 2010
Tuskan ulkopuolella
Otsikko viittaa tässä kohtaa maantieteelliseen sijaintiin, paikkaan, jossa Satu ja minä istuimme viettämässä eilistä iltapäivää; nurmikolla, puun alla, viiniä siemaillen ja ohikulkijoita katsellen.
Eli Kaisaniemen puistossa festarialueen ulkopuolella. Viikonloppuna kotikaupungissani tapahtui paljon - oli siis Tuska Open Air Metal Festival 2010, Distortion -teknobileet jossain eduskuntatalon seutuvilla sekä tietysti Helsinki Pride 2010. Puhumattakaan kesän ensimmäisestä kunnon helleviikonlopusta joka sai liikkeelle nekin ihmiset jotka eivät osallistuneet mihinkään näistä vaan olivat liikkeellä muuten vaan.
Mutta otsikko voisi kertoa myös olotilasta. Minä olin ehdottomasti maailmantuskan ja kaiken muunkin angstin ulkopuolella, vai pitäisikö sanoa että suljin sen kaiken ulkopuolelleni. Löysin maailmastani aikataskun jossa paistoi aurinko, jossa musiikki jytisi vaimeasti jossain edempänä, ja kaupungin liikenne humisi turvallisena taustalla.
Ja jossa viltillä istui vieressäni ystävä, Satumainen Nainen.
Mitähän voisin kertoa eilisestä? Sitäkö miten puhuimme, joimme, asettelimme maailmankuvaamme mosaiikiksi toistemme katsella ja pidimme siitä mitä näimme? Vai siitä miten katselimme ohikulkijoita, kauniita nuoria ihmisiä kulkemassa ees taas, mustat helmat hulmuten, ketjut helisten, korot kilahdellen?
Vai kertoisinko pullojen kerääjistä, nuorista naisista, koulupojasta, isoäidistä ja ennen kaikkea noin nelivuotiaasta mustasilmäisestä prinsessasta jonka tulevaisuus on meille tuntematon ja ehkä ankeampi kuin yhdelläkään lapsella pitäisi olla - mutta jolla oli se sama pala aurinkoista nykyisyyttä kuin meilläkin, höystettynä mummon sylillä ja ystävällisen muukalaisen antamalla karkkipussilla?
En tiedä kantaako muisto sitä lasta onnellisemmin eteenpäin edes hetken mutta sen tiedän että eilisen voimalla talsin itse arjessani iloisempana, onnellisempana ja energisempänä taas kerran. Kiitos, Satu.
Eli Kaisaniemen puistossa festarialueen ulkopuolella. Viikonloppuna kotikaupungissani tapahtui paljon - oli siis Tuska Open Air Metal Festival 2010, Distortion -teknobileet jossain eduskuntatalon seutuvilla sekä tietysti Helsinki Pride 2010. Puhumattakaan kesän ensimmäisestä kunnon helleviikonlopusta joka sai liikkeelle nekin ihmiset jotka eivät osallistuneet mihinkään näistä vaan olivat liikkeellä muuten vaan.
Mutta otsikko voisi kertoa myös olotilasta. Minä olin ehdottomasti maailmantuskan ja kaiken muunkin angstin ulkopuolella, vai pitäisikö sanoa että suljin sen kaiken ulkopuolelleni. Löysin maailmastani aikataskun jossa paistoi aurinko, jossa musiikki jytisi vaimeasti jossain edempänä, ja kaupungin liikenne humisi turvallisena taustalla.
Ja jossa viltillä istui vieressäni ystävä, Satumainen Nainen.
Mitähän voisin kertoa eilisestä? Sitäkö miten puhuimme, joimme, asettelimme maailmankuvaamme mosaiikiksi toistemme katsella ja pidimme siitä mitä näimme? Vai siitä miten katselimme ohikulkijoita, kauniita nuoria ihmisiä kulkemassa ees taas, mustat helmat hulmuten, ketjut helisten, korot kilahdellen?
Vai kertoisinko pullojen kerääjistä, nuorista naisista, koulupojasta, isoäidistä ja ennen kaikkea noin nelivuotiaasta mustasilmäisestä prinsessasta jonka tulevaisuus on meille tuntematon ja ehkä ankeampi kuin yhdelläkään lapsella pitäisi olla - mutta jolla oli se sama pala aurinkoista nykyisyyttä kuin meilläkin, höystettynä mummon sylillä ja ystävällisen muukalaisen antamalla karkkipussilla?
En tiedä kantaako muisto sitä lasta onnellisemmin eteenpäin edes hetken mutta sen tiedän että eilisen voimalla talsin itse arjessani iloisempana, onnellisempana ja energisempänä taas kerran. Kiitos, Satu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
