Kuvaileminen on kirjoittamisessa hankala laji, myönnetään. Aina kun kerron miltä jonku henkilöni näyttää pelkään käyttäväni kuluneita kliseitä, ja usein varmaan olenkin oikeassa.
Silti. Tavailin tätä pitkään (Meg Gardner, Pahuuden piiri):
"hänen poskiluunsa olivat pitkänmatkan juoksijalle tyypilliseen tapaan kulmikkaat.Hiukset oli kiedottu levolliselle banaaninutturalle ja värjätty sillä platinanvaalealla sävyllä joka kieli terveestä itsetunnosta ja seksivietistä."
Mitähän tuosta nyt pitäisi ajatella?
Ainakin mietin niitä hiusväriputkiloita joita minulla on jemmassa - värjään itse, enkä koskaan käytä kaikkea kerralla kun tukkani on niin lyhyt - että mitä purkista otettu hiusvärini kertoo minun egostani ja libidostani. Cosmo Blue? Red Berries? Provocative Red Violet? Bittersweet Chocolate?
Niin ja pyöreillä poskiluilla erikoistutaan kai sitten pikamatkoihin?
Kun yrittää välttää kliseitä niin kannattaa ehkä kuitenkin miettiä mitä kirjoittaa tilalle.
perjantai 30. huhtikuuta 2010
torstai 29. huhtikuuta 2010
Vapun kynnyksellä
Kolmas työviikko takana. Ehdottomasti edelleen tyytyväinen työhön joka tuo ilmeisen riittävästi fyysistä harjoitusta ja antaa ajatusrauhaa sekä opiskeltavan sulatteluun että kirjoitettavan ideointiin. Toiset pitävät tupakkataukoja, minulla on synopsistaukoja. Eilen sanoin varmuuden vuoksi että jos lattialta löytyy lappu jossa on nimi M.A. Kalpamäki niin älkää suotta etsikö, kyseessä on fiktiivinen henkilö.
Vapun ruoka- hilavitkutin- ja juomaostokset tehty. Syy miksi tämä on mainitsemisen arvoinen asia...no, menkää ostoshelvettiin ja katsokaa itse. Mutta mitä täällä nyt ei ole, sitä ei tarvita. Amen!
Paikallisella ala-asteella on huomenna puolen päivän aikaan perinteinen luokkien välinen sukkulaviestijuoksu. Toisen kerran tästä perheestä ottaa osaa kaksi koulun oppilasta, eka- ja kuudesluokkalainen siis. Huomenna en ole töissä - onneksi ei tarvitse tehdä niin kuin kerran kun livahdin katsomaan ja sanoin silloiselle pomolle että hammaslääkäri...
Ysivitonen lähtee siskolaan, siis turvalliseen ja luotettavaan paikkaan, esikoisen ja vävyn luo. Me vanhemmat ja pojat ollaan ihan vaan kotona, omalla porukalla. Tälle vuodelle ei sen kummempia suunnitelmia, todellakaan. Tuntuu ihan hyvältä.
Syödään hyvin, juodaan hyvää punaviiniä, ehkä saunotaan, ehkä katsellaan leffoja tai kuunnellaan musiikkia myöhään illalla. Jos sää olisi luvannut edes pikkuisen enemmän, olisimme avanneet grillikauden, mutta ainakin tänä aamuna satoi nenäliinan kokoisia rännänriekaleita, joten ei vielä...nakkeja, pikkulihapullia, dippikasviksia.
Iloista/rauhallista vappua kaikille, sen mukaan miten preferoitte :).
Vapun ruoka- hilavitkutin- ja juomaostokset tehty. Syy miksi tämä on mainitsemisen arvoinen asia...no, menkää ostoshelvettiin ja katsokaa itse. Mutta mitä täällä nyt ei ole, sitä ei tarvita. Amen!
Paikallisella ala-asteella on huomenna puolen päivän aikaan perinteinen luokkien välinen sukkulaviestijuoksu. Toisen kerran tästä perheestä ottaa osaa kaksi koulun oppilasta, eka- ja kuudesluokkalainen siis. Huomenna en ole töissä - onneksi ei tarvitse tehdä niin kuin kerran kun livahdin katsomaan ja sanoin silloiselle pomolle että hammaslääkäri...
Ysivitonen lähtee siskolaan, siis turvalliseen ja luotettavaan paikkaan, esikoisen ja vävyn luo. Me vanhemmat ja pojat ollaan ihan vaan kotona, omalla porukalla. Tälle vuodelle ei sen kummempia suunnitelmia, todellakaan. Tuntuu ihan hyvältä.
Syödään hyvin, juodaan hyvää punaviiniä, ehkä saunotaan, ehkä katsellaan leffoja tai kuunnellaan musiikkia myöhään illalla. Jos sää olisi luvannut edes pikkuisen enemmän, olisimme avanneet grillikauden, mutta ainakin tänä aamuna satoi nenäliinan kokoisia rännänriekaleita, joten ei vielä...nakkeja, pikkulihapullia, dippikasviksia.
Iloista/rauhallista vappua kaikille, sen mukaan miten preferoitte :).
maanantai 26. huhtikuuta 2010
Uusiksi menee tentti
...eli täysin oikeutettu nolla. En sano etteikö yhtään harmittaisi - mutta kun tiesin sen puolittain jo etukäteen niin se lieventää kummasti. Yhdessä kysymyksessä olisi ollut kolmoseen asti aineksia mutta kun ei se yksi pelastanut, tällä kertaa.
Uusimismahdollisuuskin tuottaa vähän päänvaivaa. Ensimmäinen päivämäärä 17.3. ei kerta kaikkiaan käynyt. Maaliskuu oli kirjoituskuu. Priorisoin näin. Tuo 17.4 oli siis toinen ja se viimeinen olisi 5.6. Koulujen päättäjäispäivä. Ei hyvä.
Katsotaan miten käy - saanko tehdä tentin ensi syksyn aloittajien kanssa tms.
Siis noin vuoden päästä.
Toisaalta, tänään oli vuorossa yksi mielenkiintoisimpia tehtäviä koko kurssilta. Piti analysoida lähiluvun keinoin Yrjö Jylhän Häätanhu -runo (se mulla hautajaiset, sulla häät). Siitähän löytää vaikka mitä mielenkiintoista, sanaston vastakkaisuuksia, säkeistöjen sävymuutoksia, otsikon ja säkeiden ristiriitaa ja se lempikysymykseni: millaisen tarinan näet runon takana?
Taidan olla vähän turhan egosentrinen opiskelemaan tällaista - innostun heti kun kysytään mitä MINÄ löydän jostain ;)
Uusimismahdollisuuskin tuottaa vähän päänvaivaa. Ensimmäinen päivämäärä 17.3. ei kerta kaikkiaan käynyt. Maaliskuu oli kirjoituskuu. Priorisoin näin. Tuo 17.4 oli siis toinen ja se viimeinen olisi 5.6. Koulujen päättäjäispäivä. Ei hyvä.
Katsotaan miten käy - saanko tehdä tentin ensi syksyn aloittajien kanssa tms.
Siis noin vuoden päästä.
Toisaalta, tänään oli vuorossa yksi mielenkiintoisimpia tehtäviä koko kurssilta. Piti analysoida lähiluvun keinoin Yrjö Jylhän Häätanhu -runo (se mulla hautajaiset, sulla häät). Siitähän löytää vaikka mitä mielenkiintoista, sanaston vastakkaisuuksia, säkeistöjen sävymuutoksia, otsikon ja säkeiden ristiriitaa ja se lempikysymykseni: millaisen tarinan näet runon takana?
Taidan olla vähän turhan egosentrinen opiskelemaan tällaista - innostun heti kun kysytään mitä MINÄ löydän jostain ;)
sunnuntai 25. huhtikuuta 2010
Lauantai-iltani kaksi miestä
Olipa eilinen ilta, lapset syöneet iltapalansa juoneet after sauna -limunsa,vetäytyneet omiin tiloihinsa. Minulla oli toisessa kädessäni kirja ja toisessa (hyvin pieni!) lasillinen punaviiniä.
Kirja oli Roland Barthesin Tekijän kuolema, tekstin syntymä, kokoelma B:n esseitä, siis.
Barthes oli se toinen mies ja sai minut epätoivon partaalle kryptisyydellään. Oli kuin olisi selvittänyt erittäin sotkuista lankakerää; aina välillä juoksi pätkä ihan mukavasti, sitten taas tuli tunne että nyt ei ilman leikkuria onnistu.
Yritin saada tolkkua esseestä joka käsitteli miehen tyyli-näkemyksiä. Ja eiliseen bloggaukseen viitaten, tässäkin oli jotain jota minä HALUAN ymmärtää, piruvie! Koska ne helposti juoksevat langat juoksivat niin riemastuttavan ymmärrettävästi ja jopa tutuntuntuisesti.
Ja korostan edelleen että se punaviiniannos oli erittäin pieni.
Lopulta paiskasin Barthesin kaaressa sohvalle (ei, viinilasi ei seurannut perässä vaan päätyi nätisti pöydän kulmalle). Sitten laskeuduin alakertaan jossa mies edelleen vilvoitteli saunan jälkeen ja puuskahdin epätoivoisena:
- Kuule! Kun sä aikoinasi opiskelit siellä Espoo-Vantaassa niin tuliko ikinä tilannetta että ei jumalauta, ei tätä ihminen tajua? Että tämä on kerta kaikkeaan liian vaikeaselkoista ja tässä menee ihmisikä että tästä ottaa selvää?
Mies katsoi minua hitusen syrjäkarein mutta tietty pilke silmäkulmassa.
- Tuli joo, välillä. Tulee vieläkin...yhden naisen kanssa.
Nauruksihan se suli. Jos Roland Barthes sai minut eilen epätoivoiseksi niin Aviomies sai minut hymyilemään.
Ja poiki hyvän keskustelun siinä after sauna -tunnelmassa. Mies luki insinööritieteitä jotka ovat absoluuttisia juttuja. Voiko kirjallisuus ikinä olla? Voiko sitä edes tutkia absoluuttisilla mittareilla, eikö tutkijan oma persoona, historia, kotiseutu, kaikki tämä vaikuta tutkimustulokseen?
Kirja oli Roland Barthesin Tekijän kuolema, tekstin syntymä, kokoelma B:n esseitä, siis.
Barthes oli se toinen mies ja sai minut epätoivon partaalle kryptisyydellään. Oli kuin olisi selvittänyt erittäin sotkuista lankakerää; aina välillä juoksi pätkä ihan mukavasti, sitten taas tuli tunne että nyt ei ilman leikkuria onnistu.
Yritin saada tolkkua esseestä joka käsitteli miehen tyyli-näkemyksiä. Ja eiliseen bloggaukseen viitaten, tässäkin oli jotain jota minä HALUAN ymmärtää, piruvie! Koska ne helposti juoksevat langat juoksivat niin riemastuttavan ymmärrettävästi ja jopa tutuntuntuisesti.
Ja korostan edelleen että se punaviiniannos oli erittäin pieni.
Lopulta paiskasin Barthesin kaaressa sohvalle (ei, viinilasi ei seurannut perässä vaan päätyi nätisti pöydän kulmalle). Sitten laskeuduin alakertaan jossa mies edelleen vilvoitteli saunan jälkeen ja puuskahdin epätoivoisena:
- Kuule! Kun sä aikoinasi opiskelit siellä Espoo-Vantaassa niin tuliko ikinä tilannetta että ei jumalauta, ei tätä ihminen tajua? Että tämä on kerta kaikkeaan liian vaikeaselkoista ja tässä menee ihmisikä että tästä ottaa selvää?
Mies katsoi minua hitusen syrjäkarein mutta tietty pilke silmäkulmassa.
- Tuli joo, välillä. Tulee vieläkin...yhden naisen kanssa.
Nauruksihan se suli. Jos Roland Barthes sai minut eilen epätoivoiseksi niin Aviomies sai minut hymyilemään.
Ja poiki hyvän keskustelun siinä after sauna -tunnelmassa. Mies luki insinööritieteitä jotka ovat absoluuttisia juttuja. Voiko kirjallisuus ikinä olla? Voiko sitä edes tutkia absoluuttisilla mittareilla, eikö tutkijan oma persoona, historia, kotiseutu, kaikki tämä vaikuta tutkimustulokseen?
lauantai 24. huhtikuuta 2010
Miksi sinun täytyy yrittää ymmärtää?
...minulta kysyttiin eilen. Mikset voi vain antaa olla ja tyytyä siihen että et voi ymmärtää toista?
Tämän kysymyksen esitti ihminen joka on niin läheinen ja rakas että uskaltaa sanoa minulle suoraan. Se on hyvä. Eilinen olisi voinut olla kepeämpi ja viihtyisämpi ilta ilman keskustelua jossa tämä repliikki esitettiin, mutta uskon ja toivon että niitä kepeitä ja viihtyisiä tulee vielä monen monta.
En minä tiedä muuttuuko jääräpäinen yritykseni ymmärtää milloin kenenkin kummallisia mielenliikkeitä miksikään, ennen, jälkeen ja ilman tätä keskustelua. Voi lisäksi olla että olisin parempaa seuraa ilman tätä tarvetta.
Suurin kiinnostuksen kohteeni on aina ollut ihmiset. Mikä saa heidät toimimaan niin kuin he toimivat, mikä tekee heistä jonkinlaisia. Joskus ymmärtäminen auttaa hyväksymistä, ei toki aina. En osaa kuvitella tilannetta että hyväksyisin pedofilian tai rasismin, ymmärsin sitten miten hyvin hyvänsä sitä miksi ihmisestä tulisi sellainen.
Mutta tilanteissa joissa olen jonkun kanssa napit vastakkain enkä tahtoisi olla, minä haluan ymmärtää. Vaikka sitten siksi että voisin hyväksyä sen että ihminen ei pidä minusta tai ajattelee minun näkökulmastani järjettömästi.
Eikä se minusta ole huono asia, se, että haluaa ymmärtää. Kirjoittamisessa se on ihan tervetullut ominaisuus - en osaa edes kuvitella että kirjoittaisin fiktiota jossa ei olisi yhtään ihmistä.
Ehkä se on myös oman heikkouden myöntämistä. Se että ihmisen erilaisen ajattelutavan hyväksyminen ei ole automaattista ja myötäsyntyistä, se ei tule konfliktitilanteessa helposti kuin hengitys, vaan vaatii välillä kysymyksiä, erehdyksiä, anteeksipyyntöjä, väärinkäsityksiä...
Minä itse pidän haluani ymmärtää samanlaisena kuin se mitä sanoin miehen rinnalla kahdeksisen vuotta sitten:"tahdon". Se "tahdon" merkitsi silloin sitä että pysyn tässä silloinkin kun voisin paiskata koko tyypin roskikseen.
Samalla tavalla tahdon ymmärtää mieluummin kuin antaa olla. Ehkä se merkitsee vähempää mielenrauhaa, minulle. Jos se merkitsee sitä läheisilleni, pitää miettiä uudelleen.
Tämän kysymyksen esitti ihminen joka on niin läheinen ja rakas että uskaltaa sanoa minulle suoraan. Se on hyvä. Eilinen olisi voinut olla kepeämpi ja viihtyisämpi ilta ilman keskustelua jossa tämä repliikki esitettiin, mutta uskon ja toivon että niitä kepeitä ja viihtyisiä tulee vielä monen monta.
En minä tiedä muuttuuko jääräpäinen yritykseni ymmärtää milloin kenenkin kummallisia mielenliikkeitä miksikään, ennen, jälkeen ja ilman tätä keskustelua. Voi lisäksi olla että olisin parempaa seuraa ilman tätä tarvetta.
Suurin kiinnostuksen kohteeni on aina ollut ihmiset. Mikä saa heidät toimimaan niin kuin he toimivat, mikä tekee heistä jonkinlaisia. Joskus ymmärtäminen auttaa hyväksymistä, ei toki aina. En osaa kuvitella tilannetta että hyväksyisin pedofilian tai rasismin, ymmärsin sitten miten hyvin hyvänsä sitä miksi ihmisestä tulisi sellainen.
Mutta tilanteissa joissa olen jonkun kanssa napit vastakkain enkä tahtoisi olla, minä haluan ymmärtää. Vaikka sitten siksi että voisin hyväksyä sen että ihminen ei pidä minusta tai ajattelee minun näkökulmastani järjettömästi.
Eikä se minusta ole huono asia, se, että haluaa ymmärtää. Kirjoittamisessa se on ihan tervetullut ominaisuus - en osaa edes kuvitella että kirjoittaisin fiktiota jossa ei olisi yhtään ihmistä.
Ehkä se on myös oman heikkouden myöntämistä. Se että ihmisen erilaisen ajattelutavan hyväksyminen ei ole automaattista ja myötäsyntyistä, se ei tule konfliktitilanteessa helposti kuin hengitys, vaan vaatii välillä kysymyksiä, erehdyksiä, anteeksipyyntöjä, väärinkäsityksiä...
Minä itse pidän haluani ymmärtää samanlaisena kuin se mitä sanoin miehen rinnalla kahdeksisen vuotta sitten:"tahdon". Se "tahdon" merkitsi silloin sitä että pysyn tässä silloinkin kun voisin paiskata koko tyypin roskikseen.
Samalla tavalla tahdon ymmärtää mieluummin kuin antaa olla. Ehkä se merkitsee vähempää mielenrauhaa, minulle. Jos se merkitsee sitä läheisilleni, pitää miettiä uudelleen.
torstai 22. huhtikuuta 2010
Liike on lääke?
Ja ihan alkuun se tissiclaimeri - tämä pohdinta koskee vain allekirjoittaneen omia kremppoja ja kipuja. En yleistä, jokainen tuntee itsensä ja tekee omat johtopäätöksensa.
Alkuvuosi meni istuksiessa. Kirjoitin, kirjoitin ja kirjoitin. Fiktiota viitisensataa sivua, opiskelutehtävät päälle. Ja ristiselkä ulvoi, vinkui, valitti ja kremppasi. Aamulla ei ollut varma pääseekö sängystä ylös. Portaat yläkertaan tuli jokusen kerran kontattua. Tiskikoneen täyttäminen, sängyn petaaminen, jopa housujen pukeminen jalkaan seisaaltaan sattui niin että kyyneleet pyrkivät silmiin ja kirosanat suuhun. Lanneselkä, lonkat, polvien sisäsivut...niitä on ihmetellyt lääkäri, fysioterapeutti, kiropraktikko ja jos oikein muistan osteopaattikin. Liikeradat ovat joittenkin mielestä normaalit, joittenkin liikaa. Särkylääkkeitä on syöty niin että vatsa irvistää jo ajatukselle.
Helmi-maaliskuussa kun oli PAKKO istua koneella, avuksi tulivat Sirdaludit. No, jokainen kyseistä lääkettä syönyt tietää että se voi tehdä olosta varsin, hm, vitsikkään. Toivottavasti karisto-kässäriin ei jäänyt pahasti typoja...
No. Nyt on takana kaksi viikkoa töitä. Ruumiillista työtä, keskikevyestä keskipainavaan. Jalkojen päällä koko ajan
Ja lanneranka on hiljaa ja kiltisti. Joustaa ja taipuu, mihinkään ei satu, mikään ei jumita ja iltaisin, jos jotain kirjoitan on fyysisessä olossa lempeää huilailun tuntua.
Ainakin omalle kropalle näyttää liikkuva työ olevan vastaus kremppoihin. Minä kun en osaa sitoa itseäni jumppatunteihin, kuntosali-avioliittoihin ja sen sellaisiin. Kävelylläkin pitää olla kohde. Geenitkö lienevät, ne kaikki "fiskare" ja "sjöman" - tituleeratut esi-isät ja niiden ehtoisat emännät..mutta siis ainakin minulle tämä työ näyttää sopivan kirjoittamisen vastapainona ja kun tuntimäärä on vähäinen, se jättää tilaa kirjoittamiselle ja opiskelulle, perheestä puhumattakaan.
Ja jos jää joutoaikaa, se kuluu lukiessa. Ennen tenttiä en saanut oikein luetuksi mitään (ei vielä tuloksia) ja nyt olen sitten aikamatkaillut Kjell Westön luotsaamana kotikaupungissani. Älä käy yöhön yksin oli ensimmäinen ja nyt on meneillään 2006 Finlandia -palkittu Missä kuljimme kerran. Ja Barthes ja Kristeva odottavat vuoroaan.
Alkuvuosi meni istuksiessa. Kirjoitin, kirjoitin ja kirjoitin. Fiktiota viitisensataa sivua, opiskelutehtävät päälle. Ja ristiselkä ulvoi, vinkui, valitti ja kremppasi. Aamulla ei ollut varma pääseekö sängystä ylös. Portaat yläkertaan tuli jokusen kerran kontattua. Tiskikoneen täyttäminen, sängyn petaaminen, jopa housujen pukeminen jalkaan seisaaltaan sattui niin että kyyneleet pyrkivät silmiin ja kirosanat suuhun. Lanneselkä, lonkat, polvien sisäsivut...niitä on ihmetellyt lääkäri, fysioterapeutti, kiropraktikko ja jos oikein muistan osteopaattikin. Liikeradat ovat joittenkin mielestä normaalit, joittenkin liikaa. Särkylääkkeitä on syöty niin että vatsa irvistää jo ajatukselle.
Helmi-maaliskuussa kun oli PAKKO istua koneella, avuksi tulivat Sirdaludit. No, jokainen kyseistä lääkettä syönyt tietää että se voi tehdä olosta varsin, hm, vitsikkään. Toivottavasti karisto-kässäriin ei jäänyt pahasti typoja...
No. Nyt on takana kaksi viikkoa töitä. Ruumiillista työtä, keskikevyestä keskipainavaan. Jalkojen päällä koko ajan
Ja lanneranka on hiljaa ja kiltisti. Joustaa ja taipuu, mihinkään ei satu, mikään ei jumita ja iltaisin, jos jotain kirjoitan on fyysisessä olossa lempeää huilailun tuntua.
Ainakin omalle kropalle näyttää liikkuva työ olevan vastaus kremppoihin. Minä kun en osaa sitoa itseäni jumppatunteihin, kuntosali-avioliittoihin ja sen sellaisiin. Kävelylläkin pitää olla kohde. Geenitkö lienevät, ne kaikki "fiskare" ja "sjöman" - tituleeratut esi-isät ja niiden ehtoisat emännät..mutta siis ainakin minulle tämä työ näyttää sopivan kirjoittamisen vastapainona ja kun tuntimäärä on vähäinen, se jättää tilaa kirjoittamiselle ja opiskelulle, perheestä puhumattakaan.
Ja jos jää joutoaikaa, se kuluu lukiessa. Ennen tenttiä en saanut oikein luetuksi mitään (ei vielä tuloksia) ja nyt olen sitten aikamatkaillut Kjell Westön luotsaamana kotikaupungissani. Älä käy yöhön yksin oli ensimmäinen ja nyt on meneillään 2006 Finlandia -palkittu Missä kuljimme kerran. Ja Barthes ja Kristeva odottavat vuoroaan.
lauantai 17. huhtikuuta 2010
Tottelemattomuus olisi palkinnut
Ensimmäinen tentti ohi. Joko joudun uusimaan tai menee nippa nappa läpi. Todennäköisemmin joudun uusimaan.
Yksi kolmesta tehtävästä meni kyllä, sanoisinko ihan nappiin. Runoanalyysin välineet ja niiden suhteet toisiinsa. En tiedä mitä yksi kolmesta pelastaa vai pelastaako mitään.
Toisesta en ole varma siteerasinko enemmän Petterssonia kuin Reineä, ehkä siitä joku säälipiste heltiää.
Kolmas on saanut minut epätoivon partaalle. Olen säästellyt kahta kirjaa "palkinnoksi" tentin jälkeen, Julia Kristevan Puhuvaa subjektia ja Roland Barthesin Tekijän kuolemaa. Ajatellut että nyt keskityn tenttiin ja tenttikirjoihin ja kun se on ohi...
Arvatkaapa keitä kahta käsitteli se kolmas kysymys? Jotain heiveröistä muistin nytkin, mutta jos olisin ollut kansalaistottelematon ja palkinnut itseni etukäteen, olisin korjannut pisteet kotiin.
Jotain kuitenkin tapahtui. Se sama ilmiö kuin siellä sovituskopissa. Luovutin paperini tietäen että ei se nyt oikein mennyt, mutten ruoskinut itseäni ja päättänyt etten iki kuuna päivänä vilkaisekaan kirjallisuustutkimukseen päinkään.
Sen sijaan ajattelin näin: "No niin. Tällaista se sitten on. Ensi kerralla menee paremmin. Tänne voi tulla takaisin. Täällä voisi käydä useamminkinkin"
Educating Reine, end of part one.
Yksi kolmesta tehtävästä meni kyllä, sanoisinko ihan nappiin. Runoanalyysin välineet ja niiden suhteet toisiinsa. En tiedä mitä yksi kolmesta pelastaa vai pelastaako mitään.
Toisesta en ole varma siteerasinko enemmän Petterssonia kuin Reineä, ehkä siitä joku säälipiste heltiää.
Kolmas on saanut minut epätoivon partaalle. Olen säästellyt kahta kirjaa "palkinnoksi" tentin jälkeen, Julia Kristevan Puhuvaa subjektia ja Roland Barthesin Tekijän kuolemaa. Ajatellut että nyt keskityn tenttiin ja tenttikirjoihin ja kun se on ohi...
Arvatkaapa keitä kahta käsitteli se kolmas kysymys? Jotain heiveröistä muistin nytkin, mutta jos olisin ollut kansalaistottelematon ja palkinnut itseni etukäteen, olisin korjannut pisteet kotiin.
Jotain kuitenkin tapahtui. Se sama ilmiö kuin siellä sovituskopissa. Luovutin paperini tietäen että ei se nyt oikein mennyt, mutten ruoskinut itseäni ja päättänyt etten iki kuuna päivänä vilkaisekaan kirjallisuustutkimukseen päinkään.
Sen sijaan ajattelin näin: "No niin. Tällaista se sitten on. Ensi kerralla menee paremmin. Tänne voi tulla takaisin. Täällä voisi käydä useamminkinkin"
Educating Reine, end of part one.
perjantai 16. huhtikuuta 2010
Hiljaisuus murtui
Eiliseen bloggaukseen viitaten, sillä toisella osapuolella oli ryhtiä ja rohkeutta etsiä numeroni fonectasta ja soittaa minulle, oikaistakseen väärinkäsityksiä ja antaakseen minulle saman tilaisuuden. Toivottavasti hänen olonsa helpotti. Antoi ainakin minulle paljon ajattelemisen aihetta.
Ei muuta ihmeellistä tänään. Isän kuoleman vuosipäivä - silloin oli pääsiäissunnuntai. Neljä vuotta sitten.
Ei muuta ihmeellistä tänään. Isän kuoleman vuosipäivä - silloin oli pääsiäissunnuntai. Neljä vuotta sitten.
torstai 15. huhtikuuta 2010
Kun olisi yhtä helppoa
pestä sotkut kahden ihmisen keskusteluista kuin kasa tuolihuppuja. Niitä minä pesin ja ripustin tänään, koko päivän. Ja ajattelin väärinkäsityksiä. Ihmistä, jota niin kovasti haluaisin yrittää ymmärtää mutta joka onnistui kommentillaan potkaisemaan minua paikkaan johon sattuu, ja tulee aina sattumaan.
Kyse oli lasten pahoinvoinnista ja siitä miten vanhemmat syyttävät yhteiskuntaa eivätkä katso peiliin.
Minä väitän että on lapsia jotka voivat pahoin. Sekä niitä jotka elävät onnellista elämää ja niitä vahvoja pikku sieluja jotka selviytyvät ehjinä jopa todella risaisista taustoista.
Minä uskon että on vanhempia jotka syyttävät yhteiskuntaa jos jotain menee pieleen. Mutta uskon myös että suurin osa vanhemmista ruoskii itseään pitkään ja kipeästi kun lapsi harhautuu vaikkapa lain väärälle puolelle. Myös ne, jotka ehkä syyttävät koulua tai päiväkotia tai sitä kuuluisaa yhteiskuntaa saattavat syyttää sitä siksi että haluavat edes hetken rauhan omien tekemistensä ja tekemättä jättämistensä miettimistä.
Ja joskus, ihan oikeasti se joku muu on jopa syyllinen siihen että jotain menee pieleen.
Esimerkiksi koulu, jossa lakaistaan kiusaaminen maton alle. Eikö kukaan ole kuullut? Tai päiväkodeista jossa syötetään lapsia väkisin tai suositaan kauniita, reippaita ja aloitekykyisiä lapsia? Sosiaalitoimi joka tarjoaa avohuollon tukitoimia vain niille pahimmille tapauksille jotka eivät enää niistä hyödy?
Noissa esimerkeissäni on tietysti iltalehtimäistä paisuttelua jonkin verran. Mutta niin on siinä toisen osapuolen väitteessäkin että kolmevuotiaat kiristävät, juonittelevat, jne. ja oppivat sen kotonaan.
En tiedä oliko kyseessä lehtiotsikko, ehkä ei, mutta voin kuvitella miten helppo sellainen on repäistä siitä jos lapsi sanoo toiselle että jollet lainaa sun spidermania niin mä en leiki sun kaa = kiristystä. Äitikö kotona on tälle lapselle sanonut että katsokin sitten että saat siltä kaverilta spidermanin lainaan tai ei tipu iltapalaa?
Tekstini on kärkevää, tiedän. Kävin kyseistä keskustelua eilen, ihmisen kanssa, josta olen oppinut pitämään ja jota en halua sivuuttaa millään "no antaa sitten olla!" -aatoksella. Ymmärrän senkin että tämä ihminen on työssään joutunut näkemään ihmisluonnon pimeimpiä puolia, mutta silti se mitä halusin viestittää oli, että vanhemmat noin pääsääntöisesti yrittävät parhaansa ja tuntevat kipua ja häpeää ihan toisten syyttämättäkin kun asiat lähtevät vinoon. Ja että vaikka maailmassa on paljon pahaa niin MAAILMA EI OLE PAHA! Yritin keksiä hyviä esimerkkejä, vastuullisista aikuisista ja nuorista joita tapaan vaikkapa partiokuvioissa, lapsista joissa näen aitoa välittämistä ja empatiaa, elämänilosta ja energiasta jota näin vaikkapa siellä ysiluokkalaisten koulunäytelmää katsoessa..
Ohi, kaikki ohi. Perusteluistani poimittiin palasia ja niitä luettiin rikkinäisten silmälasien läpi.
Jos aihe olisi ollut mikä tahansa muu kuin lasten häiriökäyttäytyminen ja vanhempien syyllisyys, minä olisin pitänyt mielessä sen että älä selitä. Mutta kun tuo kolahtaa omaan nilkkaan, anonyymeillekin tiedoksi. En voinut, en osannut, provosoiduin, mutta yritin edes säilyttää malttini, painottaa että kunnioitan tämän ihmisen näkemyksiä ja ammattikuntaa johon hän kuuluu, ennen ja jälkeen tämän keskustelun.
Nyt vallitsee syvä hiljaisuus. Toisaalta haluaisin aloittaa alusta, siitä alkaen kun juttu meni metsään. Toisaalta, kannattaako? Painotan että tässä on ihminen johon HALUAN tutustua paremmin ja jota en muidenkaan ihmisten takia voi ihan vain sivuuttaa ja jättää sikseen.
Kyse oli lasten pahoinvoinnista ja siitä miten vanhemmat syyttävät yhteiskuntaa eivätkä katso peiliin.
Minä väitän että on lapsia jotka voivat pahoin. Sekä niitä jotka elävät onnellista elämää ja niitä vahvoja pikku sieluja jotka selviytyvät ehjinä jopa todella risaisista taustoista.
Minä uskon että on vanhempia jotka syyttävät yhteiskuntaa jos jotain menee pieleen. Mutta uskon myös että suurin osa vanhemmista ruoskii itseään pitkään ja kipeästi kun lapsi harhautuu vaikkapa lain väärälle puolelle. Myös ne, jotka ehkä syyttävät koulua tai päiväkotia tai sitä kuuluisaa yhteiskuntaa saattavat syyttää sitä siksi että haluavat edes hetken rauhan omien tekemistensä ja tekemättä jättämistensä miettimistä.
Ja joskus, ihan oikeasti se joku muu on jopa syyllinen siihen että jotain menee pieleen.
Esimerkiksi koulu, jossa lakaistaan kiusaaminen maton alle. Eikö kukaan ole kuullut? Tai päiväkodeista jossa syötetään lapsia väkisin tai suositaan kauniita, reippaita ja aloitekykyisiä lapsia? Sosiaalitoimi joka tarjoaa avohuollon tukitoimia vain niille pahimmille tapauksille jotka eivät enää niistä hyödy?
Noissa esimerkeissäni on tietysti iltalehtimäistä paisuttelua jonkin verran. Mutta niin on siinä toisen osapuolen väitteessäkin että kolmevuotiaat kiristävät, juonittelevat, jne. ja oppivat sen kotonaan.
En tiedä oliko kyseessä lehtiotsikko, ehkä ei, mutta voin kuvitella miten helppo sellainen on repäistä siitä jos lapsi sanoo toiselle että jollet lainaa sun spidermania niin mä en leiki sun kaa = kiristystä. Äitikö kotona on tälle lapselle sanonut että katsokin sitten että saat siltä kaverilta spidermanin lainaan tai ei tipu iltapalaa?
Tekstini on kärkevää, tiedän. Kävin kyseistä keskustelua eilen, ihmisen kanssa, josta olen oppinut pitämään ja jota en halua sivuuttaa millään "no antaa sitten olla!" -aatoksella. Ymmärrän senkin että tämä ihminen on työssään joutunut näkemään ihmisluonnon pimeimpiä puolia, mutta silti se mitä halusin viestittää oli, että vanhemmat noin pääsääntöisesti yrittävät parhaansa ja tuntevat kipua ja häpeää ihan toisten syyttämättäkin kun asiat lähtevät vinoon. Ja että vaikka maailmassa on paljon pahaa niin MAAILMA EI OLE PAHA! Yritin keksiä hyviä esimerkkejä, vastuullisista aikuisista ja nuorista joita tapaan vaikkapa partiokuvioissa, lapsista joissa näen aitoa välittämistä ja empatiaa, elämänilosta ja energiasta jota näin vaikkapa siellä ysiluokkalaisten koulunäytelmää katsoessa..
Ohi, kaikki ohi. Perusteluistani poimittiin palasia ja niitä luettiin rikkinäisten silmälasien läpi.
Jos aihe olisi ollut mikä tahansa muu kuin lasten häiriökäyttäytyminen ja vanhempien syyllisyys, minä olisin pitänyt mielessä sen että älä selitä. Mutta kun tuo kolahtaa omaan nilkkaan, anonyymeillekin tiedoksi. En voinut, en osannut, provosoiduin, mutta yritin edes säilyttää malttini, painottaa että kunnioitan tämän ihmisen näkemyksiä ja ammattikuntaa johon hän kuuluu, ennen ja jälkeen tämän keskustelun.
Nyt vallitsee syvä hiljaisuus. Toisaalta haluaisin aloittaa alusta, siitä alkaen kun juttu meni metsään. Toisaalta, kannattaako? Painotan että tässä on ihminen johon HALUAN tutustua paremmin ja jota en muidenkaan ihmisten takia voi ihan vain sivuuttaa ja jättää sikseen.
tiistai 13. huhtikuuta 2010
...ja kaluste?
Otsikko? Meinasin vain pitäisikö se lisätä tuohon blogin nimeen. Sellaisia minä nyt putsailen työkseni. Ja nautin. Kun alkuvuosi meni koneen äärellä, apinan raivolla naputellen - laskin että fiktiota tuli kirjoitettua reilu viitisensataa sivua joista reilu puolet myyntiin ja se loppu Karistolle onnea kokeilemaan - niin nyt olo on suorastaan puhdistava kun teen ruumiillista työtä. Tuo lisää leipää pöytään ja kun syksyllä jouduin palaamaan työvoimapoliittisten toimenpiteiden kohteeksi ja vahdittavaksi sitä myöten niin se lisää hyvää fiilistä.
Työ ei ole täyspäiväistä ja sopimus tehty siten että minulla on x määrä tunteja kuussa ja aika hyvä mahdollisuus vaikuttaa siihen miten sen määrän asettelen. Siinä toinen asia josta tykkään. Työtä ja vapautta sellaisessa omalle persoonalle sopivassa suhteessa.
Ja yli kaiken tykkään paikasta, isosta konepajahallista jossa on tilaa, leveyttä, korkeutta, taustalla humisee joku iso härveli (ilmastointilaite?) seesteisesti ja me muutamat ihmiset kuljemme omissa puuhissamme jättäen toisemme rauhaan. Tylyäkö? Ei. Minä rakastan. Tilaa omille ajatuksille, jos tahtoo, omalle musiikille, uusien tarinoiden istuttamiselle, multaamiselle ja kastelemiselle ja aina välillä vain silmäilen paikkaa ja mietin mitä kaikkea muuta se voisi olla kuin varasto. Huikea taiteilijakoti? Filmihalli? Bilepaikka? Kummitustalo ("ja se, joka talossa käveli, käveli yksin")? Lähistöllä on kahvipaahtimo jonka tuoksu tuo aamuisin mieleen nuoruuden ja lapsuuden jota aika ajoin vietin lähellä tuota kaupunginosaa.
Kroppa kiskottelee hiukan vastaan, ei ole tottunut moiseen, mutta saa nyt toistaiseksi tottua. Näillä mennään tarpeen mukaan, sekä työnantajan että vähän minunkin.
Varttitunnin päästä lähden paloasemalle. Lippukunnan juttuja, sammutuskoulutus. Sieltä kirkolle, kokoustamaan Partiovanhempiin. Sohva laulaa seireenilaulua, samoin tenttimuistiinpanot, tentti on lauantaina. Mutten anna periksi. Parikymmentä minuuttia pitäisi veljesten mahtua saman katon alle tappamatta toisiaan, ennen kuin isot siskot ehtivät kotimiehiksi. Tai siis vain ysivitosen piti olla pikkuvelivahtina (ysiseiskalla partioilta hänelläkin), mutta tytär kutsui kummisedän ja vanhimman siskon tukijoukoiksi. Annoin esikoiselle rahaa päivällä (sama työpaikka joskin hän tekee toimistoa)ja ah, ihanaa, hän huolehtii pesueen ruokkimista! Se joka ruokkii perheeni poikkeuspäivänä on kanonisoinnin arvoinen!
Mitäs muuta meille kuuluu. Ysiseiska sai lauantaina ruskean vyön taekwondosta. Ensi syksynä hän sitten siirtyy treenaamaan aikuisten kanssa. Muistinko mainita täällä siitäkään että hän haki ja pääsi paikallisen yläasteen matikka-luonnontiedeluokalle? Ysivitonen haki siihen lukioon minkä esikoinen kävi aikanaan eli luonnontiedelukioon. Jos keskiarvo on yhtä hyvä kuin jouluna ja viime keväänä niin taitaa päästäkin. Miettii jo nyt että tekisi lukion neljässä vuodessa, liian monet kiinnostuksen kohteet eivät mahdu kolmeen. Pitkää matematiikkaa nyt ainakin.
Työ ei ole täyspäiväistä ja sopimus tehty siten että minulla on x määrä tunteja kuussa ja aika hyvä mahdollisuus vaikuttaa siihen miten sen määrän asettelen. Siinä toinen asia josta tykkään. Työtä ja vapautta sellaisessa omalle persoonalle sopivassa suhteessa.
Ja yli kaiken tykkään paikasta, isosta konepajahallista jossa on tilaa, leveyttä, korkeutta, taustalla humisee joku iso härveli (ilmastointilaite?) seesteisesti ja me muutamat ihmiset kuljemme omissa puuhissamme jättäen toisemme rauhaan. Tylyäkö? Ei. Minä rakastan. Tilaa omille ajatuksille, jos tahtoo, omalle musiikille, uusien tarinoiden istuttamiselle, multaamiselle ja kastelemiselle ja aina välillä vain silmäilen paikkaa ja mietin mitä kaikkea muuta se voisi olla kuin varasto. Huikea taiteilijakoti? Filmihalli? Bilepaikka? Kummitustalo ("ja se, joka talossa käveli, käveli yksin")? Lähistöllä on kahvipaahtimo jonka tuoksu tuo aamuisin mieleen nuoruuden ja lapsuuden jota aika ajoin vietin lähellä tuota kaupunginosaa.
Kroppa kiskottelee hiukan vastaan, ei ole tottunut moiseen, mutta saa nyt toistaiseksi tottua. Näillä mennään tarpeen mukaan, sekä työnantajan että vähän minunkin.
Varttitunnin päästä lähden paloasemalle. Lippukunnan juttuja, sammutuskoulutus. Sieltä kirkolle, kokoustamaan Partiovanhempiin. Sohva laulaa seireenilaulua, samoin tenttimuistiinpanot, tentti on lauantaina. Mutten anna periksi. Parikymmentä minuuttia pitäisi veljesten mahtua saman katon alle tappamatta toisiaan, ennen kuin isot siskot ehtivät kotimiehiksi. Tai siis vain ysivitosen piti olla pikkuvelivahtina (ysiseiskalla partioilta hänelläkin), mutta tytär kutsui kummisedän ja vanhimman siskon tukijoukoiksi. Annoin esikoiselle rahaa päivällä (sama työpaikka joskin hän tekee toimistoa)ja ah, ihanaa, hän huolehtii pesueen ruokkimista! Se joka ruokkii perheeni poikkeuspäivänä on kanonisoinnin arvoinen!
Mitäs muuta meille kuuluu. Ysiseiska sai lauantaina ruskean vyön taekwondosta. Ensi syksynä hän sitten siirtyy treenaamaan aikuisten kanssa. Muistinko mainita täällä siitäkään että hän haki ja pääsi paikallisen yläasteen matikka-luonnontiedeluokalle? Ysivitonen haki siihen lukioon minkä esikoinen kävi aikanaan eli luonnontiedelukioon. Jos keskiarvo on yhtä hyvä kuin jouluna ja viime keväänä niin taitaa päästäkin. Miettii jo nyt että tekisi lukion neljässä vuodessa, liian monet kiinnostuksen kohteet eivät mahdu kolmeen. Pitkää matematiikkaa nyt ainakin.
perjantai 9. huhtikuuta 2010
Väärinymmärryksistä
About vuosi sitten nimimerkki Anonyymi-Antti anaalis...korjaan, analysoi täällä jotain vähän nurjamielisempiä postauksiani. Hän huomautti etten "läheskään aina" kestä kritiikkiä ja epäili ettei internetin kaltainen julkinen ajatustensa jakaminen ehkä vain sovi minulle.
Antti sai sillä kertaa minulta virallisesti muistaakseni kiitokset pikku mielipiteestään ja privaatisti räkäisen naurun. Edelleenkään en tiedä ihmistä joka ihan aina kestää stoalaisesti kritiikin. Edes rakentavan kritiikin, repivästä anonyymistä huutelusta puhumattakaan.
Toinen puoli räkäistä naurua tuli sillä erää siitä sopiiko "internetin kaltainen" jne. eli tässä tapauksessa bloggaaminen minulle. Olin siihen mennessä blogannut kaksi ja puoli vuotta eikä Ana ollut suinkaan ainoa joka sanoi pahasti eikä edes kovin pahasti sanonut...
Oikeastaan nyt, paljon myöhemmin, olen alkanut miettiä sopiiko tällainen minulle, naamakirjasta puhumattakaan.
Minulla on paha tapa yrittää selittää puhki miksi olen jotain mieltä tai miksi teen niin kuin teen. Vaikeinta on silloin kun ihminen josta olen oppinut pitämään, paheksuu. Ja esittää paheksuntansa tavalla joka tuntuu sivuavan jopa elämänkatsomukseni epäilemisellä.
Miksi en voi reilusti olla oma itseni kaikkine fiiliksineni? Riemuita ja hehkuttaa kun siltä tuntuu, vänistä ja vänkyttää, kun siltä tuntuu? Toiset osaavat sen lajin, minä yritän olla "poliittisesti korrekti" tai silloin kun en osaa, edes selittää.
Kuitenkin nettipäiväkirja on ollut ainoa päiväkirjamuoto jota olen jaksanut pitää kauemmin kuin kuukauden, koko elämäni mukaan luettuna. Olen kirjoittanut niin kauan kun kynä on pysynyt kädessä, mutta päiväkirjapinoa ei kaapeista eikä laatikoista löydy. Kaipaanko siis vastavuoroisuutta, keskustelua? Palautetta? Kyllä vaan.
Olen bloggaamalla tutustunut mahtaviin persooniin, ihmisiin, jotka tosiaan ovat tulleet lihaksi ja vereksi näyttöruudun takaa. Anonyymit ilkeilyt ovat mitätön hinta niistä ihmisistä - Alohomora,Satu, Kupla, Polga, Kipinä, Pirre, Ritva (vaikken tiedä lukeeko Ritva tätä, mutta Pirre toi hänetkin luokseni, iloitsen) ja jos nyt joku on jäänyt mainitsematta niin anteeksi,se ei tee teistä vähemmän tärkeitä. Te jotka luette ja jotka tunnen ennen ja jälkeen tämän blogin, te tiedätte, toivottavasti. Te jotka olette jääneet ikoneiksi tuohon reunaan, olen iloinen siitä että olette siellä mutta ymmärrän jos lähdette. Tämä on jo jonkin aikaa ollut aika väsähtänyt blogi ja eritoten nyt.
Ehkäpä väsymys johtuu nyt yhdestä tietystä keskustelusta, yhden tietyn ihmisen kanssa eikä suinkaan täällä vaan tuolla sosiaalisen median puolella. Tunnen kipua, pettymystä ja ärtymystä, eniten itseäni mutta myös toista osapuolta kohtaan.
Lets face it. Nurjamielisyys sattuu ja tulee aina sattumaan. Anonillitys täällä, väärinkäsitykset ja niistä jankkaaminen lärvikirjan puolella. Olkoon niin. Plussan puolelle jäädään. Kyllä siitä aina palautuu.
Ja haluan kehittää sietolihastani. Kaikkia ei voi miellyttää, sen opin jo. Mukava, sympaattinen, ystävällinenkin sielu voi loukata tahtomattaan, senkin ymmärrän, vaikka annan kuitenkin itselleni luvan kipuun.
Ei minusta ikinä tule sitä Anonyymi-Anan ihannetta joka tyynesti kestää kaiken kritiikin. Ja miksi pitäisikään? Olisihan se ihanaa joo, mutta olen kyllä liian pieni ihminen siihen. Kasvaa voin, toivottavasti kasvankin.
Siihen saakka, vänisen kun sattuu ja nyt sattuu, turhauttaa ja ärsyttää!
Antti sai sillä kertaa minulta virallisesti muistaakseni kiitokset pikku mielipiteestään ja privaatisti räkäisen naurun. Edelleenkään en tiedä ihmistä joka ihan aina kestää stoalaisesti kritiikin. Edes rakentavan kritiikin, repivästä anonyymistä huutelusta puhumattakaan.
Toinen puoli räkäistä naurua tuli sillä erää siitä sopiiko "internetin kaltainen" jne. eli tässä tapauksessa bloggaaminen minulle. Olin siihen mennessä blogannut kaksi ja puoli vuotta eikä Ana ollut suinkaan ainoa joka sanoi pahasti eikä edes kovin pahasti sanonut...
Oikeastaan nyt, paljon myöhemmin, olen alkanut miettiä sopiiko tällainen minulle, naamakirjasta puhumattakaan.
Minulla on paha tapa yrittää selittää puhki miksi olen jotain mieltä tai miksi teen niin kuin teen. Vaikeinta on silloin kun ihminen josta olen oppinut pitämään, paheksuu. Ja esittää paheksuntansa tavalla joka tuntuu sivuavan jopa elämänkatsomukseni epäilemisellä.
Miksi en voi reilusti olla oma itseni kaikkine fiiliksineni? Riemuita ja hehkuttaa kun siltä tuntuu, vänistä ja vänkyttää, kun siltä tuntuu? Toiset osaavat sen lajin, minä yritän olla "poliittisesti korrekti" tai silloin kun en osaa, edes selittää.
Kuitenkin nettipäiväkirja on ollut ainoa päiväkirjamuoto jota olen jaksanut pitää kauemmin kuin kuukauden, koko elämäni mukaan luettuna. Olen kirjoittanut niin kauan kun kynä on pysynyt kädessä, mutta päiväkirjapinoa ei kaapeista eikä laatikoista löydy. Kaipaanko siis vastavuoroisuutta, keskustelua? Palautetta? Kyllä vaan.
Olen bloggaamalla tutustunut mahtaviin persooniin, ihmisiin, jotka tosiaan ovat tulleet lihaksi ja vereksi näyttöruudun takaa. Anonyymit ilkeilyt ovat mitätön hinta niistä ihmisistä - Alohomora,Satu, Kupla, Polga, Kipinä, Pirre, Ritva (vaikken tiedä lukeeko Ritva tätä, mutta Pirre toi hänetkin luokseni, iloitsen) ja jos nyt joku on jäänyt mainitsematta niin anteeksi,se ei tee teistä vähemmän tärkeitä. Te jotka luette ja jotka tunnen ennen ja jälkeen tämän blogin, te tiedätte, toivottavasti. Te jotka olette jääneet ikoneiksi tuohon reunaan, olen iloinen siitä että olette siellä mutta ymmärrän jos lähdette. Tämä on jo jonkin aikaa ollut aika väsähtänyt blogi ja eritoten nyt.
Ehkäpä väsymys johtuu nyt yhdestä tietystä keskustelusta, yhden tietyn ihmisen kanssa eikä suinkaan täällä vaan tuolla sosiaalisen median puolella. Tunnen kipua, pettymystä ja ärtymystä, eniten itseäni mutta myös toista osapuolta kohtaan.
Lets face it. Nurjamielisyys sattuu ja tulee aina sattumaan. Anonillitys täällä, väärinkäsitykset ja niistä jankkaaminen lärvikirjan puolella. Olkoon niin. Plussan puolelle jäädään. Kyllä siitä aina palautuu.
Ja haluan kehittää sietolihastani. Kaikkia ei voi miellyttää, sen opin jo. Mukava, sympaattinen, ystävällinenkin sielu voi loukata tahtomattaan, senkin ymmärrän, vaikka annan kuitenkin itselleni luvan kipuun.
Ei minusta ikinä tule sitä Anonyymi-Anan ihannetta joka tyynesti kestää kaiken kritiikin. Ja miksi pitäisikään? Olisihan se ihanaa joo, mutta olen kyllä liian pieni ihminen siihen. Kasvaa voin, toivottavasti kasvankin.
Siihen saakka, vänisen kun sattuu ja nyt sattuu, turhauttaa ja ärsyttää!
torstai 8. huhtikuuta 2010
Töihin maanantaina
Aloitan maanantaina työt. En kokoaikaisia mutta sen verran osa-aikaista, toistaiseksi, että kirjoituspalkkioiden kanssa pärjäilen ja voin enemmän osallistua perheeni elättämiseen.
Ei siis kurssia Porvoossa. Tämä on työvoimaviraston marssijärjestys - ja myös perheeni kannalta taloudellisesti parempi ratkaisu. Anteeksipyyntönä niille kahdelle ystävälle joiden kanssa odottelin perjantaikahvejä siellä. Pitää järjestää ne muuten.
Ei siis kurssia Porvoossa. Tämä on työvoimaviraston marssijärjestys - ja myös perheeni kannalta taloudellisesti parempi ratkaisu. Anteeksipyyntönä niille kahdelle ystävälle joiden kanssa odottelin perjantaikahvejä siellä. Pitää järjestää ne muuten.
tiistai 6. huhtikuuta 2010
Vuorokeskustelu ekaluokkalaisen kanssa
Kohtaus iltapäivältä: Istumme äiti ja poika 02 keittiön pöydän äärellä. Pojalla läksyt tehty,edessä välipala ja Aku Ankan minitaskari.
Aidillä edessä ruutuvihko ja kirja nimeltä Genre-tekstilaji (tenttikirja) sekä ruutuvihko jossa briiffauksien lisäksi on myös omia huomautuksia.
Äiti poistuu hetkeksi ja poika 02 ilmeisesti kurkkaa äidin muistiinpanoja sen hetkosen. Koska kun äiti palaa:
- Äiti, miksi sä kirjoitit tohon vihkoon että "kumman päässä viiraa, mun vai Fowlerin?"
- Tota...sun läksyt on selviä juttuja, eikö? 10+10 on 20 ja kirja kirjoitetaan K-I-R-J-A, ihan selviä asioita eikös niin?
- Joo..?
- No, mun läksy on nyt sellaista missä on kaikenlaisia ukkeleita jotka ovat jotain mieltä jostain. Ja tuo Fowler on nyt sitä mieltä...no, vaikkapa sitä mieltä että sun pitää tietää että sä luet sarjakuvaa, ennen kuin voit lukea tuota. Tai niin minä sen tajuan, enkä nyt kyllä tiedä kumman päässä viiraa..
- En kyllä minäkään...
Viimeinen kommentti tuli varovasti,ehkä äidin turhautuminen näytti pelottavalta.
Aidillä edessä ruutuvihko ja kirja nimeltä Genre-tekstilaji (tenttikirja) sekä ruutuvihko jossa briiffauksien lisäksi on myös omia huomautuksia.
Äiti poistuu hetkeksi ja poika 02 ilmeisesti kurkkaa äidin muistiinpanoja sen hetkosen. Koska kun äiti palaa:
- Äiti, miksi sä kirjoitit tohon vihkoon että "kumman päässä viiraa, mun vai Fowlerin?"
- Tota...sun läksyt on selviä juttuja, eikö? 10+10 on 20 ja kirja kirjoitetaan K-I-R-J-A, ihan selviä asioita eikös niin?
- Joo..?
- No, mun läksy on nyt sellaista missä on kaikenlaisia ukkeleita jotka ovat jotain mieltä jostain. Ja tuo Fowler on nyt sitä mieltä...no, vaikkapa sitä mieltä että sun pitää tietää että sä luet sarjakuvaa, ennen kuin voit lukea tuota. Tai niin minä sen tajuan, enkä nyt kyllä tiedä kumman päässä viiraa..
- En kyllä minäkään...
Viimeinen kommentti tuli varovasti,ehkä äidin turhautuminen näytti pelottavalta.
torstai 1. huhtikuuta 2010
Mitä kummaa tapahtui sovituskopeille??
Koska olen sen arvoinen - rakas ihminen inhoaa tätä mainoslausetta, mutta minä olen alkanut tykätä - suvaitsin itselleni epänormaalia hemmottelua palkintoni kunniaksi. Uuden tukan lisäksi uusi mekko ja jakku, pääsiäisen sukupäivällisille.
Tämä tietysti tarkoitti sovituskoppia, paikkaa jota olen kammonnut about vuodesta 1984 ja vuosi vuodelta kauheammin.
Muistan miten tuijotin kaikkea sitä vastenmielistä mikä roikkui ja pursusi, räikeässä keinovalossa ja kiukuttelin mielessäni että tyhmiähän ne ovat, johan ne tekisivät bisnestäkin paremmin jos sovituskopissa olisi vähän imartelevammat olosuhteet.
Ilmeisesti ne ovat ottaneet opikseen.
Koppi ei juurikaan näyttänyt eilen erilaiselta. Mutta nainen peilissä, kyllä vaan. Sillä oli oikeastaan aika hyvä ryhti, hoikat käsivarret, ei hullummat sääret melkein viisikymppiseksi. Okei, vyötäröllä oli kahvat vaikka kokonaista jenkkailtaa varten mutta kokonaisuus...not bad, not bad at all.
Ja mekko tuli ostettua ja se oli ehkä vähän rohkeampi ja raflaavampi kuin olisin uskaltanut ilman tätä kummallista sovituskoppia. Jakkukin tuli ostettua. Kumpikin näytti vielä kotonakin mukavilta, siitä piironkihirviön peilistä katsottuna.
Jotain ne ovat tehneet niille sovituskopeille.
Tai sitten päässäni on tapahtunut jotain?
Oli miten oli, tykkään siitä!
Tämä tietysti tarkoitti sovituskoppia, paikkaa jota olen kammonnut about vuodesta 1984 ja vuosi vuodelta kauheammin.
Muistan miten tuijotin kaikkea sitä vastenmielistä mikä roikkui ja pursusi, räikeässä keinovalossa ja kiukuttelin mielessäni että tyhmiähän ne ovat, johan ne tekisivät bisnestäkin paremmin jos sovituskopissa olisi vähän imartelevammat olosuhteet.
Ilmeisesti ne ovat ottaneet opikseen.
Koppi ei juurikaan näyttänyt eilen erilaiselta. Mutta nainen peilissä, kyllä vaan. Sillä oli oikeastaan aika hyvä ryhti, hoikat käsivarret, ei hullummat sääret melkein viisikymppiseksi. Okei, vyötäröllä oli kahvat vaikka kokonaista jenkkailtaa varten mutta kokonaisuus...not bad, not bad at all.
Ja mekko tuli ostettua ja se oli ehkä vähän rohkeampi ja raflaavampi kuin olisin uskaltanut ilman tätä kummallista sovituskoppia. Jakkukin tuli ostettua. Kumpikin näytti vielä kotonakin mukavilta, siitä piironkihirviön peilistä katsottuna.
Jotain ne ovat tehneet niille sovituskopeille.
Tai sitten päässäni on tapahtunut jotain?
Oli miten oli, tykkään siitä!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
