keskiviikko 30. syyskuuta 2009

Kotoista moniajoa

...puhutaan puhelimessa puheenjohtajan kanssa vuosikokousasioita, samalla kun etsitään nuorimmaiselle lyijykynää ja puhalletaan pipiä (löi päänsä kuivausrummun avonaiseen kanteen, samalla kun vakuutetaan keskimmäiselle että Flora culinesse juokseva kasvirasvavalmiste käy pullan leipomiseen vaikka ohjeessa puhutaan margariinista, samalla kun vastataan miehen kysymykseen joka koskee insuliinipumpun läpivalaisua lentokoneessa (mikä ei kyllä ole allekirjoittaneen osaamisaluetta mutta on sen langanpäässä olevan puheenjohtajan, joka on diabeteshoitaja), samalla kun viimeistellään hobbyhallin tilaus joka sisältää talvikamat nuorimmaiselle....

Ei ainakaan aivokalvontulehdusta

Neljä myöhäisillan tuntia vierähti Lasten ja nuorten sairaalan polilla. Joku virus se kaiketi on; verenkuva, pissanäyte ja nieluviljely olivat puhtaat. Pronaxen-reseptin kanssa poistuttiin puoliltaöin apteekin kautta kotiin.
Nollakakkonen nukkuu vieläkin, poikaressu. Itse pilkin koneella ja yritän plarata eilisiä meilejä koskien tulevaa vanhempainyhdistyksen vuosikokousta. Että toivottavasti tuli eilen vastattua tilintarkastajille jotain järkevää..
Väsymys on melkoinen.

tiistai 29. syyskuuta 2009

Takapakkia

Ehkä mainitsin lauantain bloggauksessa että Nollakakkonen oli kuumeessa perjantain?
No, seuraavana päivänä hän oli kuumeeton, ihan pirteä oma itsensä, sunnuntaina samoin. Ei mitään estettä voinnin puolesta lähteä kouluun ja taekwondoharkkoihin eilen.
Kello viisi tänä aamuna tuli viereen itkuinen, päänsärkyä valittava kuumeinen poika. No, kotiin jäätiin.
Ei tästä oikein ota tolkkua. Kurkkuun ja päähän pikkuisen sattuu, ei muita oireita.
Vielä loppukesästä angstasin nöfnöfiä, enää en jotenkin jaksa edes miettiä koko virusta. Mutta tuollainen eestaas seilaava kuumeilu on kyllä vähän kummallista. Ehkäpä soitan viisaammille ja kysyn..
EDIT; päivä meni kohtalaisesti pikku potilaalla mutta illan mittaan lämpö taas nousi ja eritoten silmiä kuulemma särkee. Kouluterveydenhoitajan mukaan oli tänään soitettu samoista oireista toisella oppilaalla. Sanoi että liikkeellä on enteroviruksen aiheuttamaan aivokalvontulehdusta. Googletan oireita ja pikkuisen pelottaa...

maanantai 28. syyskuuta 2009

Uusi viikko

...uudet kujeet? No ei, vanhoilla sinnitellään. Päivän ohjelmassa olisi askarrella muovikassillinen omppuja säilyvämpään muotoon, hakea kirjastosta pari oppikirjaa, naputella rikostajarakkautta, mietiskellä äidin ja pojan välistä keskustelua isoista asioista (fiktiivistä)

Pohjalla on hyvä viikonloppu, jonka voisi otsikoida vaikka Teemana ystävyys. Miehet mekoissa rakkaaksi käyneen työporukan kanssa perjantaina, silmiä aukovaa itsetuntemuskeskustelua M-siskon kanssa lauantaina ja sunnuntaina sitten haastattelu liittyen tähän kirjahankkeeseen .

Puolitoista tuntia puhuin lähes keskeytyksettä nauhurin pyöriessä. En ollenkaan tiedä päätyykö tämä minun tajunnanvirtani lopulliseen kirjaan mutta sain haastattelusta lähes yhtä paljon kuin annoin, ellen enemmän.
Teki hyvää pohtia ihmissuhteitaan, itseään ystävänä, välimatkan merkitystä ystävyydelle, miehen ja naisen ystävyyttä.

Erityisesti viimeksi mainittu on pohdituttanut paljon muutenkin. Ystäviini kuuluu eri-ikäisiä naisia, pari heteromiestä - lähinnä ystävien puolisoita - ja yksi kolmekymppinen homomies. Ei siis monia miespuolisia joita voisin ystäviksi nimittää, mutta sitäkin läheisempiä

Jotkut eivät usko että heteromies ja -nainen voivat olla ystäviä ilman seksuaalista jännitettä. Minä uskon ja uskon jopa niin että tämän voi laittaa koetukselle; voi mennä sänkyyn ja todeta että tämä ei ollut meitä varten, meidän juttu ei ollut tässä - ja olla ehkä parempia ystäviä sen jälkeen.
Keskustelun jälkeen oli tyhjä ja kaikkensa antanut olo, hyvällä tavalla.

Ja pisteeksi iin päälle törmäsin metrossa (edit, kirjoitin ensin metrolla, onneksi editointienkelini Kirsi huomasi asian ja pelasti ystävän joutumasta kiskoille liiskaksi!) entiseen naapuriin jonka kanssa jaettiin ilot ja surut vuosikausia.

Tämä nainen on varsinainen arjen sankari, kävi aikoinaan puistattavia piirteitä saanutta huoltajuustaistelua lapsistaan, opiskeli ammattikoululaisesta akateemiseksi lukihäiriöstä ja taloudellisista haasteista huolimatta.
Nyt tämä lämmin ihminen, kahden kulttuurin lapsi on ylpeä pienen tytön isoäiti ja tekee työtä jota rakastaa.
Sain häneltä jatkokyydin kotiin ja kutsuin hänet kahville, päivitettiin yhteystiedot ja todellakin tapaamme uudestaan.
Voisiko henkinen eväspussi olla muuta kuin kukkuroillaan tällaisen viikonlopun jälkeen?
Nyt on arki täällä taas, kouluunlähtöhälinää taustalla. Ysivitonen lähtee torstaina rippilahjamatkalleen Lontooseen. Ulkona on on syksy saanut niskalenkin kesästä. Viikon alku tuntuu hyvältä.

lauantai 26. syyskuuta 2009

Nauruterapia auttoi

Täällä taas ja kommenttien valvonta poistettu. Kiitos rakkaille ystäville ja tervetuloa kommentoimaan hyvät ja pahantahtoiset anonyymit. Tuolla on toki kommenttilaatikon rullaverhovalikossa, sieltä mistä se Nimetön valitaan, sellainen open ID -kohta johon voi kirjoittaa nimen vaikkei olisikaan itse bloggaaja, esim Tuulalle tiedoksi.

Tästä vielä, Antin kommentista

Ja jo se, että joudut miettimään anonyymien ja meidän muiden sinulle tuntemattomien ihmisten kommentoimista (ja että kestätkö sitä), kielii siitä ettei blogaaminen ja Internetin avoimuus taida sopia sinulle.Et läheskään aina kestä kritiikkiä ja räjähdät marttyyrilinjalle jos joku on sanoo jotain mitä et odottanut tai halunnut kuulla.

En tosiaan tiedä, Antti, kuka olet ja kauanko olet täällä lurkkinut ja, ennen kaikkea, ihmettelen miksi..mutta sama se. Bloggaaminen ja internetin avoimuus ei sovi minulle?

Aloitin ekan blogini vuodatuksen puolella 2006 ja siellä tuli ihan oikeasti rapaa niskaan mm. kirjoittamisestani. Sattui se. Mutta jatkoin. Ja löysin mukavia ihmisiä.

"Et läheskään aina kestä kritiikkiä"? Haluaisinpa nähdä sen joka ihan aina stoalaisen tyynesti kestää kaiken arvostelun! Hatunnostoni niille, minä en ole sellainen. Joskus ärsyttää, toisinaan sattuu. Kaikkea ei halua kuulla. Minusta se on inhimillistä
Myönnän nämä puutteet itsessäni.
Mutta palaan aina takaisin bloggaamaan. Hyviä tyyppejä on täällä paljon enemmän kuin pahoja tyyppejä. Eikä hyvä tyyppi=se joka on kanssani aina samaa mieltä. En minä anonyymeille tätä vakuuta vaan niille hyville tyypeille.

Ja tosiaan, nauruterapia auttoi. Kun näki Osku Heiskasen Britney Spearsina ja Jarkko Valteen Amy Winehousena alkoi anonillitys naurattaa, ja oma herkkänahkaisuus samoin. Täällä ollaan ja hyvin voidaan - paitsi Nollakakkos-reppana jolla on kuumetta...

perjantai 25. syyskuuta 2009

Tauolle

Olen tosiaan nyt niin pieni, inhottava ja negatiivinen ihminen että hemmottelen itseäni blogitauolla. Sinä aikana kommenttien tarkistus on päällä.
En minä lopeta bloggaamista. Pureskelen vähän aikaa ja mietin tarvitsenko anonyymeja besserwissereitä.

torstai 24. syyskuuta 2009

Silppuinen päivä

Myönnän että tekemiseni yleensäkin ovat paikasta toiseen singahtelua.
Silloin kun lapset olivat pieniä, oli vähän pakko. Se jäi päälle ja alkoi tuntua omalta. Että kirjoittaa pari riviä pokkaria, käy laittamassa pyykit kuivumaan, pari riviä pokkaria, purkaa tiskit koneesta, pari riviä pokkaria...no ymmärrätte idean.
Tämä päivä on ollut huonolla tavalla sellainen. Tarkoittaa siis sitä että singahtelu ei ole ollut edes singahtelua vaan vetelää aloittamisesta ja toiseen hommaan siirtymistä.
Kaikki on jäänyt vaiheeseen, kirjoittaminen, siivoaminen, opiskelu...tuntuu että kommunikointi ihmisten kanssa on sekin ollut puolihuolimattomia puolilauseita.
En muista mistä luin että joku ei ollut hajamielinen älykkyyden tai taiteellisuuden vuoksi vaan siksi että mieli oli hajalla. Lause oli käännös englannista: "absent mind" , toimii lontoonkielellä paremmin.
Ja juuri sellaiselta minusta on tuntunut tänään. Sitä tunnustelee otsalohkoaan että ihanko tosi mulle ei ole tehty salaa lobotomiaa yöllä?
Enkä ole edes katsonut telkkaria! Joskus aikoinaan kun pidin päiväkausien Jack Bauer -maratoneja (kera neulepuikkojen tai viikattavien pyykkien; älkää nyt vaan luulko että minä VAIN olisin ;D ) oli pää puuduksissa kauttaaltaan. Jos on tullut kiire pokkarin kanssa, olen seuraavan päivän hitusen toistaitoinen.
Nyt ei ole yhtä yksittäistä syytä ja siksi tämä olotila jurppii.
Huomenna Kahteen Kanaan katsomaan (taas) miehiä mekoissa. Ei, en kyllästy, vaikka olen jo nähnytkin shown, öö, kaksi kertaa. Hyviä ystäviä ja taatusti hauskaa. Tämähän on siis DAA-terapiaa (Drag Addicts Anonymous). Jarkko Valteen sääriä katselee ilokseen kerran jos toisenkin!

Eilen en ollut mitään

Edes sitä vähää mitä olen yleensä. Noin kello 21 kun perhe huomasi aikatauluissaan vakavan koordinaatiopäällekkäisyyden, minä taas kerran otin asian omille niskoilleni, löin luukut kiinni ja sulkeuduin makuuhuoneeseen tuijottelemaan kattoa. Olin maailman huonoin ihminen. Ja vaimo. Ja äiti. Ja ennen kaikkea, koordinaattori. En ollut osannut pitää kaikkea käsissäni.
Mitä siitä että koordinoimassa ja säätämässä oli muutama muukin tyyppi, minähän sen kaiken imuroin vastuulleni ja ruoskin itseäni osaamattomuudesta.

Aamu toi järjen joka muistutti että elämä on - ja myös siitä tärkeästä asiasta että yksi itsetehostuksen tapa on kahmia kaikki omalle vastuulleen. Se on vaarallinen tapa, siihen sairastuu ennen pitkää. Me naiset olemme riskiryhmää.
Eikä mitään kuolemanvakavaa ole tapahtunut. Ei taatusti.

tiistai 22. syyskuuta 2009

Viimeisten ihmisten anatomiaa ja vaarallisia hedelmiä

Saman tien tässä tulee mieleen pari pikku asiaa, liittyen sanojen merkityksiin ja meidän nuorimmaiseen. Nollakakkonen on varsinainen verbaalijonglööri ja aina välillä tulee mielenkiintoisia dialogeja tämän tienoilta.
Vaarallinen hedelmä - keskustelu käytiin jo kesällä.
- Äiti. Papaija taitaa olla vaarallinen kasvis.
- Se on hedelmä. Ja miten niin vaarallinen?
- No, lue vaikka sun voidepurkista. Se puree.
Ja ihan totta. Purkissa lukee "The Body Shop Body Lotion. Papaya puree"
Eli eksoottisten hedelmien hyllyllä kannattaa olla varovainen.

Päivänä eräänä hän taas luki kirjaa joka käsitteli keskiajan ritareiden elämää. Siinä oli heraldiikkaa helposti selitettynä, sukuvaakunoita ja niiden ominaisuuksia. Heitin ihan koemielessä kysymyksen:
- Mitäpä piirtäisit meidän sukuvaakunaan.
Pienen miettimisen jälkeen tuli vastaus:
- Viimeisten ihmisten anatomiaa.
Että TÄH! jäätiin miehen kanssa katsomaan ja pyydettiin tarkempaa selitystä. Viimeisten ihmisten? No, yksinkertaisesti siksi että poika on aakkosissa luokkansa viimeinen (olisi kai pitänyt mennä Aarnion kanssa naimisiin, yleensä lapsemme ovat olleet vähintään tokavikoja).

Mutta anatomiaa..en ole ihan varma tietääkö poika mitä sana tarkoittaa.

Pitäisiköhän antaa kynä ja paperi ja pyytää piirtämään se sukuvaakuna?

Ookoo, raportintynkää

Ensinnäkin, poikien välinen väärinkäsitys oli juuri sitä, väärinkäsitys. Ainakin Nollakakkosen ja M:n pojan kanssa. Se toinen poika ja M:n poika jatkavat selvittelyjä.
Opettajan suhteen kommunikointiongelmat ja sen sellaiset tuli selviteltyä. Asiallinen nuori nainen joka osaa ottaa suoria kysymyksiä vastaan ja perustella näkökantansa. Pyörrän pyhät sanani ynseydestä, nyt kun tutustuin lähemmin.
On siellä ihan oikeastikin korjattavaa. Tuo pukuhuonejuttu muun muassa. Ilmeisesti joku koordinaatiohässäkkä, kutosten ja ykkösten liikuntatunnit ja -ohjelmat ovat päällekkäin ja opettaja oli sanonut ykkösille että voivat käyttää MYÖS vessaa pukuhuoneena jos homma sujuu vielä hitaasti. Etteivät siis jää kutosten jalkoihin. Ja osa oli sitten käsittänyt homman niin että on pakko vaihtaa vaatteet nimenomaan vessassa..
No, tässä kohtaa huomautin että juuri tämän takia pienistäkin käytännöistä kannattaa infota vaikka se tuntuisi turhalta. Ja sitten taas minun mielestäni, jos tällainen pukuhuonekoordinointi on hankalaa ja tulee päällekkäisyyttä niin ne jotka joustavat ovat kuudesluokkalaisia, eivät koulun pienimpiä.
Se varsinainen juttu minkä takia siellä oltiin oli pieni yksittäistapaus, josta opettaja ei nähnyt aiheelliseksi raportoida koska se oli selvitetty koulussa. Ei siinä muuten mitään mutta kun tämä toinen perhe oli tulkinnut asian ihan toisella tavalla.
Yksittäisestä tönäisystä ja varpaille tallaamisesta ja "vessanpönttöpääksi" nimittämisestä (Nollakakkonen tekijänä) oli tullut toisen pojan perheessä pitkään jatkunutta tönimistä ja nimittelyä. Siis ihan vain virhetulkinta.
Kumpikin perhe oli sitä mieltä että jo selvitetytkin kärhämät pitää antaa tiedoksi koteihin juuri tämän takia. Kun niistä kuitenkin puhutaan. Ettei synny väärinkäsityksiä. Nythän tämä meni niin että M tuli lankoja pitkin sunnuntaina ja sanoi Nollakakkosen kiusanneen poikaansa useita viikkoja.
No, minä en ole niitä jotka ajattelevat että ei meidän poika. Miksei meidän poika, ainahan se kiusaaja jonkun lapsi on. Otin siis asian vakavasti ja otin yhteyttä kouluun. Kerroin että Nollakakkosta epäillään kiusaajaksi ja ihmettelin että miksemme ole kuulleet asiasta mitään. Ja koulussa oli luultu että homma on selvitetty..
Eli tässä oli meidän perhe jonka ekaluokkalainen on suurperheen kuopus ja joka on tönäissyt toisen tieltään, tajuamatta satuttaneensa ja sanonut että väistä senkin vessanpönttöpää. Kerran.Ei mitään kivaa käytöstä mutta ei mikään iso juttu Nollakakkosen vinkkelistä. Kohteena vain on ollut toisen perheen esikoinen, herkän puoleinen ekaluokkalainen jota jo toinen oppilas kiusaa järjestelmällisemmin, iltapäiväkerhossakin. Ja sitten opettaja joka ymmärrettävästi haluaa hoitaa tämän tason jutut koulussa.
No joka tapauksessa, palaverista jäi hyvä ja mukava tunnelma, vanhemmat ovat sitten kuitenkin sitä lajia että voitaisiin hyvin tutustua ja kaveristuakin.
Loppupäivän olen silti ollut rättiväsynyt, just ja just sain ruuan tehdyksi (riisiä, broiskukastiketta, kaali-puolukkasalaattia) ja himottaisi päästä jatkamaan Runousopin perusteita, mutta en tiedä taipuuko pää nyt tajuamaan poeettista funktiota tai Jakobssonin mallia...

Hyvin se meni

..ja jokainen osapuoli oli odottamaani parempi tapaus. Mutta siis ongelma ratkesi, jos sitä ikinä olikaan.
Myöhemmin lisää, nyt liian väsy.

Puolitoista tuntia palaveriin

11.35 mennään sitten puhumaan viisaita koululle.

En tiedä mitä tapahtui illan ja yön aikana mutta kaikki se uho mitä eilen tänne purin on valunut jonnekin. Jäljellä on väsymys, tympäännys ja haluttomuus puuttua koko asiaan.
Enkä minä osaa elää sen haluttomuuden kanssa kun se tuntuu haluttomuudelta huolehtia lapsestaan.
Minä katson poikaa joka lähtee aamuisin mielellään kouluun, tulee takaisin yleensä hyväntuulisena - jos ei, niin vika on siinä että tarvitsee välipalan. On vähän huithapeli läksyjen suhteen ja vastaa kryptisesti "mistä mä voin tietää?" kun kysytään mitä oli läksynä. KUKA MUU sen voi tietää, kysyn kerran toisensa jälkeen.
Pojan kohdalla en usko minkään ison pyörän olevan vinossa. Sellainenkin oli yhden lapsen kohdalla ja silloin selkäydin hälytti ihan toisella tavalla. Nyt se on hiljaa.
Koulussa olisi yhtä ja toista säädettävää, ei isoa vikaa mutta paikoiltaan loksahtanutta. Säätämisessä vanhemmat voivat olla mukana ja pitääkin olla.

Minussa on joskus ollut se mitä tarvitaan että asioita saadaan liikkeelle. Ylikehittynyt epis-tietoisuus ja suoranainen nauttiminen barrikadeille noususta yhdistettynä sujuvasanaisuuteen ainakin kirjallisessa viestinnässä.
Mutta onko minussa enää sitä? Loppuivatko eväät jo viime vuonna? Onko minusta tullut vanha, laiska ja väsynyt?
Pelkään sitä

maanantai 21. syyskuuta 2009

No niin

Nyt tuli sitten reissarissa tapaamisaika huomiselle. 11.35?
Asia on sen laatuinen etten oikein käsitä miksi meidän pitää mennä ensin...ja ilmeisesti kaikkien perheiden erikseen.

Hajoita ja hallitse?

Eikö perusopetus ole julkista enää???

Pitkin syksyä olen ihmetellyt Nollakakkosen opettajan tietynlaista, hmm, ynseyttä, niukkasanaisuutta ym. Pari kertaa olen joutunut menemään poikaa hakemaan eli ollut koulun pihalla tai käytävällä odottamassa, kun on lähdetty jonnekin suoraan koululta ja näissä tilanteissa olen kokenut että ekaluokkalaiseni opettaja on suorastaan närkästynyt siitä että olen tunkeutunut hänen reviirilleen.
Mietin että onko oma näkemykseni ryvettynyt Ysiseiskan asioita selvitellessä. Onko minulla ennakkoasenne koulua kohtaan? Olisiko sittenkin pitänyt valita se toinen koulu? Jnejne.
Tänään puhuin pitkään puhelimessa Nollakakkosen luokkakaverin äidin kanssa, asiasta, joka koskee minun poikaani, hänen poikaansa ja yhtä kolmatta poikaa. Äiti (sanon häntä M;ksi tästä eteenpäin) soitti asiasta jo eilen ja juteltiin Nollakakkosen kanssa. Juttu ei ole kamalan vakava mutta kuitenkin sellainen että ilman muuta olisin odottanut opettajan ottavan yhteyttä meihin vanhempiin.
Minä missasin lukuvuoden ensimmäisen vanhempainillan. Olin yksinkertaisesti yliväsynyt. Nyt harmittaa, sillä kun M:n kanssa juttelimme puhelimessa, selvisi, että poikien opettaja oli siinä vanhempainillassa vetänyt rajat vanhemmille: pihalle voitte tulla vastaan, koulun sisäpuolelle ei ole mitään asiaa! Siis TÄH?
Koulu jota viisi kuudesta lapsestani on käynyt, tämä kyseinen koulu, on aina ollut ylpeä "kyläkoulun" maineestaan ja koulun ja kodin välisestä yhtestyöstä.
Ja nyt tulee sitten ekaluokan opettaja joka sanoo näin. Joka on selvittänyt kolmen pojan välistä tilannetta poikien kesken eikä ole ilmoittanut osapuolten vanhemmille. M oli saanut kuulla asiasta KOULUN ILTAPÄIVÄKERHON OHJAAJALTA, ottanut yhteyttä opettajaan joka on sanonut että hän "seurailee" tilannetta pari viikkoa. Ja nyt kun M soitti suoraan minulle ja toisen pojan äidille, minä otin kouluun yhteyttä Wilman kautta (koulun ja kodin välinen sähköinen kohtaamispaikka) ja kysyin että miksi meille ei ole tullut tietoa, ei reissarissa, eikä Wilma-viestinä.
No, tänään M soitti uudelleen. Opettaja oli soittanut ja ollut närkästynyt siitä että M on soittanut meille - asiassa joka koskee mitä suurimmassa määrin meidän lapsiamme! Sitten opettaja oli sopinut tapaamisen Mn ja tämän pojan kanssa siten että koululla huomenna ovat ensin M+poika ja sen toisen pojan perhe 12. -12.30 ja sitten meidän perhe tulee mukaan 12.30 eteenpäin.

Odottelen edelleenkin omaa viestiä tapaamisesta. Jollei sitä kuulu, menen kahdeksitoista koululle huomenna.

Olen hiukan ollut varpaisillani kuopukseni koulunaloituksen suhteen, on tuntunut siltä että kaikki ei ole ihan ookoo mutta mihinkään konkreettiseen en ole päässyt käsiksi vielä.
Läksyistä kulkee tieto huonosti, yleensä ope merkkaa reissariin läksyn unohduksen, mutta itse läksyjä ei näytetä merkittävän mihinkään. Liikuntavarusteita Nollakakkonen on unohdellut kotiin kerta toisensa jälkeen ja sekin selvisi nyt miksi.
M kertoi että ykköset joutuvat vaihtamaan liikkakamat päälle ulkovessassa! Missä siis toiset oppilaat käyvät jatkuvasti. On kuulemma liian hidasta viedä ykköset pukuhuoneisiin ja vaihdattaa siellä.

Minä voisin ehkä nielaista tämän kokemattomana ykkösen äitinä, Mutta jumalauta, koulu on tuttu jo kahdenkymmenen vuoden ajalta, minä tiedän sen pukuhuonetilat ja meiningit! En yhtään ihmettele että poikani "unohtaa" liikkakamat kotiin jos ne pitää vaihtaa ahtaassa vessassa jossa ravaavat toisetkin oppilaat ees taas.

Ja tiedän senkin että perusopetus on julkista ja tuntia saa mennä tahtoessaan seuraamaan ja ainakin vielä Ysivitosen ja Ysiseiskan aikana siihen jopa kannustettiin.

Tiedän ikävä kyllä senkin että nykyinen rehtori ottaa itseensä kouluun kohdistuvan kritiikin. Ja sen että olen hänen silmissään hankala äiti. Mutta nyt tiedän että en ole ainoa joka on tämän syksyn menoa ihmetellyt. Helpotti suunnattomasti. Tuohon on tultava muutos, tiedonkulun pitää parantua ja minä viis veisaan siitä jos leimaudun hankalaksi.
Eikä yksi ynseä ykkösluokan opettaja tai rehtorin hauras ego minua pysäytä!

Eeva tarttuu omenaan

..eli kirjallisuusopintojen matskut tipahtivat jo tänään verkkolokerooni Helsingin avoimessa yliopistossa.
Olen tutkiskellut ensimmäistä tehtävää kuin omenaa kädessäni. Minä syön omenan kuorineen, kokonaisena. Söin silloinkin kun kuorineen ei saanut syödä. Samalla tavalla luen kirjan. Joskaan hyvää kirjaa ei voi syödä loppuun niin kuin hyvää omenaa. Mutta siis rouskutan ahneesti ja nautin ompusta kokonaisena.
Nyt olisi tarkoitus pilkkoa omena osasiksi ja kasata kokonaisuus uudestaan. Maistella maistuuko se erilaiselta. Omenan viipaleetkin ovat hyviä; jostain pitää vain löytää se maltti etsiä veitsi, paloitella, maistella palaa kerrallaan.

sunnuntai 20. syyskuuta 2009

Tekniikkaa ja keittiöhommia

Puhuri blogissaan manasi tikkuilevaa digiboksiaan ja minä kirjoitin piiitkän myötätuntoisen kommentin kun yli-innokas explorer haistoi taas että mua pitää suojella - liikkistä!- ja hävitti kommenttini taivaan tuuliin.
Tässä kohtaa hihkaisin miehelle ylös että jos minä vaihdan oman oletusselaimen tulikettuun, niin vaihtuuko hänen selaimensa samalla (tuolle tasolle ei tietotaitoni ulotu että tietäisin automaattisesti.) Ja what do you know, mies ilmoitti ettei meillä Firefoxia edes ole. Stana! En ole tiennyt kun en ole aikaisemmin tutkinut. Hän ei kuulemma jaksanut tapella yhteensopivuusongelmien kanssa. No, ei sille sitten mitään voi, mikä minä olen moittimaan, en ole meidän pääkäyttäjämme.
Palomuurin turvatason pudotus auttoi hiukan mutta etenkin bloggerin blogien kommenttilaatikossa tätä tapahtuu vähän väliä. Kai tässä pitää alkaa kirjoittaa kommentit notepadilla ja askarrella-paskarrella ne sitten kommenttilaatikoihin.
Keittiössäni on kaksi isoa muovikassillista luumuja ja yksi kassillinen omenoita joten nyt menen googlettamaan luumureseptejä. Hilloa en tahdo tehdä, pelkään kuumentaa purkkeja.

lauantai 19. syyskuuta 2009

En tiedä mikä minuun meni

Helsingin avoimen yliopiston kursseilla oli tilaa kotimaisen kirjallisuuden perusopinnoissa.
Kirjoittauduin

Löysin jotain

Kuulin tämän radiosta kerran, Anneli Saariston laulamana.

Vuosi oli 1986, kaiketi taas yksi niitä iltoja kun odottelin ex-miestä kotiin ja toisaalta pelkäsi missä kunnossa mies tulee ja joudunko lähtemään yön selkään.
Tämä lumosi, kärvensi ja hätkähdytti. Tajusin että minähän olen tuo tyttö, ilveilijöiden matkaan kadonnut. Se joka hyvinvointikodissaan nuorena ei tiennyt mikä on raskasta ja mikä keveää ja joka sai sen oppia tulevina vuosina. Joka sitten lopulta leikkasi itsensä veitsellä irti tanssivasta karhusta, otti lapsensa ja lähti. Ja unohtui vuosikausiksi.

Eilen oli ihana, kamala, poikkeuksellinen perjantai. Ei siitä sen enempää. Satulle vain kiitokset (ja Mikalle lentopusu).

Mutta takaisin tyttöön ja tanssivaan karhuun. Tyttö unohti kaiken ja unohtui itsekin ja nyt kun tyttö on aikuinen nainen ja melkein neljännesvuosisata on takana ilveilijöiden elämästä, laulu löytyi juutuubista.
Yritin aktiivisesti unohtaa tuon vaiheen elämästä koska hävetti. Opin raskaan ja keveän ja kantapään kautta opin tärkeän ja vähemmän tärkeänkin. Silti peittelin harmaalla huovalla kaiken ja jos sen huovan alta näkyi karhun käpälä ja tai ilveilijän hiha, potkin ne takaisin.

Nyt kun löysin tuon laulun, tajusin että tein virheen. Ihminen ei saa hukata paloja itsestään vaikka kuinka tekisi mieli. Muuten sitä on, niin kuin yhdessä toisessa laulussa sanotaan "aina jotain vailla, mut silti okei".

Mukavaa lauantaita kaikille.

torstai 17. syyskuuta 2009

Pitääkö hävetä sitä että on varakas

Sirpa Selänne totesi että on vaikeaa kasvattaa lapsia kun on paljon rahaa. Pitää elämäntyyli balanssissa ettei mopo karkaa ja todellisuus unohdu. Että muistaa ettei tämä ole "tavallista" elämää.
Näin minä hänen haastattelussa Me Naisissa ymmärrän. Ja minkä minä sille voin jos ymmärrän väärin.
Kun tämä yksi väittämä otettiin puheeksi täällä se totta kai poiki keskustelua. Rohkenen väittää että juuri tämä osa haastattelua oli repäisty esille juuri siksi.
Olisihan se helppo nähdä että siinä yksi hyvinvointirouva kehtaa valittaa omia "ongelmiaan" kun toisilla on Niitä Ihan Oikeita ongelmia.
Kun kirjoitan tätä, tilisaldoni on neljätoista euroa. Voin vain toivoa että huomiseksi luvattu rahasumma free-hommista on huomenna tilillä. Enkä minä mitenkään erikseen fanita Selänteen perhettä.
Mutta turhaa minusta on naulata seinälle naista joka myöntää että rahasta huolimatta lastenkasvatus on välillä kimuranttia. Että ei se raha siitä ongelmatonta tee vaikka joitakin mutkia rahalla voi oikoakin.
On muutamia asioita joista pitää olla näköjään visusti hiljaa. Kell' onni on, se onnen kätkeköön, vai miten se menikään.
Yksi on varakkuus. Minä olen ollut köyhä lähes koko aikuisikäni (ei nyt pohdita syitä, omia valintoja!) ja väitän että mukavampaa on kun on rahaa. Nukkuu yönsä paremmin kun ei tarvitse murehtia laskujen maksua tai lasten kumisaappaiden hankintaa. Mutta lottovoitto ei ratkaisisi minun ongelmiani. Minusta on kivaa katsoa vaikkapa Gossip Girliä, sikarikkaiden kakaroiden elämää. Viihdettä.
Toinen on älykkyys. Ainakin minä sain aika kummallisia kommentteja kun Ysivitonen aloitti koulunsa vuotta aikaisemmin. Ei hän ole ainoa välkky tässä perheessä, olipahan vain koulukypsä silloin.
Mutta minä sain kuulla moitteita lapsuuden lopusta, omasta halusta päteä lapsen kautta, och så vidare.
Ainakaan siitä ei saisi olla ylpeä, siitä että lapsi on fiksu, menestyy ja pärjää. Se on jotenkin rumaa ja ainakin se ehdottomasti sulkee pois sen että vanhempi arvoistaisi lasta omana itsenään, eikö totta? Jos on ylpeä lapsen saavutuksista, ei lapsi itse ole minkään arvoinen.
Ja paskat, sanon minä! Kumpikin on mahdollista. Olen ylpeä lapsistani, ylpeä kuin piru poikasistaan. Paukutan henkseleitä kaikelle sille mitä he ovat - mutta myös sille mitä he osaavat! Ei se ole kiellettyä!
Ei pidä hävetä hyviä asioita elämässä siksi ettei niitä ole kaikilla. Ei niillä pidä pröystäillä, mutta ne voi kantaa pää pystyssä. Ja kamoon, kaikkihan me tiesimme että mrs Teemu Selänne on varakas nainen. Ei se ainakaan minua ärsytä, vaikka itse elän kädestä suuhun.

keskiviikko 16. syyskuuta 2009

Laiska töitään lukee?

Jos tämä viisaus pitää paikkansa niin olen sitten laiska ja ylpeä siitä.
Totuus on nimittäin että jos en pidä mielessäni asioita jotka olen tänään tehnyt, uskon etten ole tehnyt mitään.
- kopioinut ja niputtanut huomisen vanhempainyhdistyksen vuosikokouksen materiaalia
- päivittänyt taas kerran yhtä ceeveetä (ei oma, vaan toimeksianto)
- leiponut nakkipiiloja (synttärisankarin välipalatoivomus)
- kirjoittanut fiktiota parisentuhatta sanaa.
- pessyt usw kasapäin pyykkiä.

Pakko katsoa tuloksia huomatakseen tekemänsä, kun olo on ylensyönyt ja liikaa nukkunut. Ei meillä käsittääkseen mitään kotitonttuakaan ole näitä hommia hoitamassa.

Kaksitoista vuotta tänään täyttänyt Ysiseiska on kaverillaan käymässä, mies leipoo pizzaa (pojan illallistoivomus. Pikkuveli on pihalla ja isosisko tanssitunnilla. Kiva että perheellä on energiaa, mistäs itselle sais..

tiistai 15. syyskuuta 2009

Kipeänä

mies vaihteeksi. Uskoi lopultakin olevansa flunssassa ja jäi kotiin. Täällä sitten olla möllötämme molemmat.
Ei oikein mitään järkevää sanottavaa. Takaisin naputtelemaan puhtaaksi sitä synopsista. Ei innostaisi. Mutta kun kerran laitoin nimen paperiin...

maanantai 14. syyskuuta 2009

On tämäkin

Kaikesta minäkin otan stressiä. Nyt sitten siitä etten ole vielä kirjoittanut maanantaitarinaa. Ihan niin kuin olisin sen jollekin velkaa!
Nollakakkonen lähtee tänään kokeilemaan taekwondoa. Isoveli aloitti saman ikäisenä ja on suorittanut vöitä punaruskeaan asti eli seuraavana ruskea vyö. Katsotaan innostuuko pikkuveli. Partioon tykästyi heti. Sudarilauman nimi on Kyyt (hui!).

Itse olin aamulla hepulin partaalla kun totesin hävittäneeni meilin jossa tuli tuoreempi versio Perinnön synopsiksesta. Kaivausten jälkeen se löytyi paperiversiona jota nyt sitten olen naputellut verkkaisesti päivän mittaan wordiin ja siinä lomassa järjestänyt vaatehuonetta, silittänyt ja keittänyt jättikattilallisen makkarasoppaa. Tai siitä tuli kyllä melkein muhennosta, cittarin mammuttitarjousperunat olivatkin sitten jauhoista lajiketta. Ei haittaa meitä.
Pitää lähteä lataamaan kautta isompien koululaisten lippuihin. Ja ostamaan jotain hyvää illaksi.

sunnuntai 13. syyskuuta 2009

Syksyisiä mietteitä.

Talo tuoksuu miehen itsesavustamalle lohelle. Hyvää oli pottujen ja kermaviilikastikkeen kanssa.

Ja taas allekirjoittaneessa heräsi halu kokeilla, kuinka edullisesti saisi kasaan maistuvat ravitsevat ja monipuoliset viikkosapuskat.
Syksy on tässä suhteessa energistä aikaa. Syksyllä maaelementti saa minussa vallan ja kesäaikainen pakkopullan, -puuron ja -perunan kokkaus unohtuu ja korvautuu tällä kokeilunhalulla. Mahdollisimman hyvää mahdollisimman halvalla.
Joskus oli pakko. Legendaarisena syksynä 2001 oli perheen ruokabudjetti 300 euroa kuukaudessa. Tuo summa merkitsee eri ihmisille erilaista elintasoa. Meitä oli seitsemän silloin ja meille se merkitsi...no, säätöä ja suunnittelua. Mutta budjetti piti! Äidistä kehittyi excelisti joka sai kicksejä siitä jos selvittiinkin 280 eurolla. Suunnilleen samat peruselintarvikkeet samasta kaupasta; reitin olisi osannut silmät ummessa. (edit! silloin ei ollut euroja, tiedän, nuo on niitä vastaavia markkasummia).
2002 keväällä kun ensimmäinen äippäraha kolahti tilille tunsi itsensä miljonääriksi kun pystyi joskus ajamaan siitä mistä aita on matalin (pitseria) tai ostamaan viinipullon. Kyllä, aikoinaan sallin itselleni lasin, pari viiniä silloin tällöin odottavanakin.
Mutta ei tuo aika ollut pelkkää kurjuutta ja kiristelyä. Se oli oikeastaan haastetta, survival-elämää tiettyinä aikoina etenkin jos kävi niin vanhanaikaisesti että kyllästyi hetkeksi olemaan köyhä ja tuhlasi lastenvaatteisiin, kirjoihin ja lehtiin (tuhlauskohteita edelleen).
Syksy herättää tämän energian kesäsiestalta. Sitä alkaa tehdä ruokalistoja, katsoa tarjouksia. Kurkkii tyytyväisenä pakastimeen joka pullistelee mustikoita, vadelmia, puolukoita ja raparperia. Kiroaa taas kerran kun ei uskalla lähteä sienimetsään omin päin (missä, oi missä olisi minulle kokenut sienestäjäkaveri).
Ja toinen juttu, tulee kylmä, lämmintä päälle. Puikot kilisevät taas ja lankakerät muuttuvat lapasiksi ja villasukiksi. Tämä puoli jäi viime vuonna kirjoittamisen jalkoihin, mutta niin sen kuuluikin jäädä, silloin. Nyt on ajankäyttöä oppinut sorvaamaan niin että kumpikin sujuu. Tai joskus ei kumpikaan ja silloin pitää vain olla.
Kohta on pimeiden iltojen ja tuikkukynttilöiden aika. Odotan sitä.

lauantai 12. syyskuuta 2009

Och regnet föll

Tänään tää on pistänyt pihaa syksykuntoon ja ehti just korjata melkein kaiken pois ennen kuin sade lankesi. Liian aikaisin taputtelin itseäni päälaelle, puutarhahanskat olivat jääneet kastumaan kukkapenkkiin :O
Mustia tulppaaneja ja valkoisia narsisseja pitäisi ensi kesänä kasvaa penkissä. Edellisen asukkaan istuttamat kevätkukat olivat ihan "lopussa" jo. Siis tulppaanit tulivat sellaisina räjähtäneinä eikä narsisseihin tullut kukkia ollenkaan. Kanervia ja hopealehtiä lähti Plantagenista matkaan syksyä sulostuttamaan ja kun näin keltaisen koristekurpitsan tiesin heti mihin sen laitan, eli vajan oven vieressä olevaan kukkakoriin kanervien kaveriksi.
Kolmannes kilpakirjoitusta valmiina ja tarina on tanakasti takaraivossa, kuitenkin siten että jättää väljyyttä muuttaa jotain matkan varrella. Kässärisynopsiksen sain ja ensimmäistä dialogia alan pakertaa ensi viikolla.
Ysivitonen kuumeilee kotona, verensokerit pysyvät onneksi ruodussa kotikonstein. Ysiseiskan myötä on arkinen meno palannut kotiin - ja iltaisin kitaransoitto jota tajuan viime viikolla kaivanneeni.
Mutta nyt ruokapöytään, perunoiden, kananugettien, kasvisten ja aiolin kimppuun!

perjantai 11. syyskuuta 2009

Leirikoululainen kotiutui

Kaikki hyvin, oli ollut kivaa, ei ollut flunssa iskenyt ja rinkan sisällön ohella kotiin tuli kassillinen tuliaisia Pandan tehtaalla. Talossa on nyt enemmän täytelakuja kuin laki sallii,
Sen sijaan Ysivitonen nukkuu sohvalla kuumeisena. Osasin odottaakin.

Minä olin typerä

Olen ollut idiootti, kun kuvittelin että lapsi unohtaa. Että kun aikuiset katkaisevat välinsä ja yhteydenpitonsa, ei lapsikaan muista mitään.
Nollakakkonen ilmoitti äsken uskonnonläksynään kirjoittavansa kirjettä. Sanoi että haluaisi kirjoittaa sen serkulleen mutta "en mä voi koska sit jos se lukis sen niin sen äiti muistais taas sut"
Tiedän että tällä bloggauksella paljastan taas kaulavaltimoni Anonilleille. Antaa mennä vaan, kaikki mitä keksitte sanoa, olen jo sanonut itselleni, eikä se loukkaa minua.

*surullinen ja oman tyhmyytensä kipeästi tiedostava*

Ensin minä, nyt muut

Kas niin. Nyt on sitten mies tulossa kipeäksi. Ja Ysivitonen. Lähtivät kouluun ja töihin kuitenkin vaikka suunta on ihan selvä. Kirjoitin Ysivitosen liikuntaopelle viestin että tyttö ei osallistu tämän päivän tuntiin. Tanssitreenit niinikään peruttu.
Yritin puhua miestä ympäri että mene nyt edes autolla töihin. Mutta ei. Kun kerran on moottoripyörä niin on moottoripyörä ja niin kauan kun Suomen lyhyt ja vähäluminen kesä jatkuu (lokakuulle?) niin keski-ikäisenä moottoripyöräilyyn hurahtanut uros lähtee töihin prätkällä vaikka ois mikä!

No. Minä katson Elisaviihteeltä eiliset mentalistit ja harperit/ silitän samalla vaatteita . Ja sitten jatkan Rikos ja rakkaus - kässäriä josta meni 10 000 sanan rajapyykki rikki eilen. Aikaa on lokakuun loppuun..

torstai 10. syyskuuta 2009

Raivo teki hyvää ja suli nauruksi

Kiitos kommenteista, viitaten eiliseen angstahdukseeni. Olin täysin varautunut siihen että joku Anonyymi kiillottaa näppistään kommentoidakseen että "no voi helevetti, pitääkö sua paapoa joka nuhan tullen?" (EDIT. Uskokaa tai älkää, siellä se oli samaan aikaan kuin minä tätä naputtelemassa!)

Kaiken varalta, ei pidä. En kyllä tykkää huonoa jos joku paapoisi, olen toivoton hoiva-addikti, mutta lähinnä toivoisin ettei kuumeiselta ja yskivältä äitikoneelta odotettaisi normaalia toimintaa. Kun se ei vain toimi!

Mutta kyllä teki hyvää avautua. Ette uskokaan miten. Kuin olisi ottanut henkisen suihkun - nyt just tarvitsen sitä fyysistä kyllä,tulin asioilta ja hiki juoksee pitkin niskaa.
Elämäni ensimmäiset 2o vuotta olin häpeämätön itkupotkuraivari -suuttuja. Sitten tapasin miehen joka rinnastaa huutamisen lyömiseen.
Seuraavat 15 vuotta menivätkin sitten tantrum-suuttumisen kitkemiseen. Jo ihan lastenkin takia. Onnistuin vaihdellen..
Kun isä kuoli, jäätyi koko tunneskaala pariksi vuodeksi. Isä oli tempperamentikas suuttuja hänkin, häneen samastuin enemmän kuin äitiin. Emotionaalista jääkaappia kesti siihen Viimeinen lento -bloggaukseen (jaa, mutta se taitaa olla vanhassa blogissa) jolloin itkin ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen noin suunnilleen. Ja siitä asti olen opetellut suuttumista uudestaan. Antanut lupaa kiukulle, sille että voin sanoa, kovaa ja korkealta että minua ei kohdella näin! ja nyt minä en halua että minulle puhutaan! perkele! Ilman syyllisyyttä.
Heh, pakko kertoa vielä mikä oli primitiivireaktio ennen kuin avauduin tänne eilen. Karjaisin perheelle että nyt minä laitan teille ruuan ja sitten minä lähden lenkille!
En tiedä tajusiko kukaan perheenjäsenistä mutta idea oli suurin piirtein tämä:
"Minä lähden flunssaisena lenkille ja juoksen itseni henkihieveriin ja saan sydärin ja kuolen ja sittenpähän näette" :D

Tosi aikuista, kypsää ja fiksua, eikö? ("minä pidätän hengitystäni...")
Tai ehkä onkin.
Se että SANON lähteväni lenkille flunssaisena enkä oikeasti lähde. Miten lie.

Mutta nyt on olo hyvä. Flunssa on menossa ohi, sain asioita hoidettua, vähän hemmoteltua itseänikin (Henning Mankellia kirjakaupasta ja uusi villatakki, pokkaripalkkio tuli) ja energiaa riittää päivän hommiin.

keskiviikko 9. syyskuuta 2009

EI! EI MINUA VAIVAA MIKÄÄN!

Raivarivaroitus - kaikki jotka menevät hajalle siitä että bloginpitäjä on kiukkuinen, jättäkööt lukematta

Minä olen täysin terve, pystyvä ja kykenevä ihan kaikkeen mitä velvollisuuksiini kuuluu. Totta puhuen kaikki ajatukset siitä että minä - minä! - olisin kipeä, edes puolikuntoinen ovat huuhaata. En minä voi olla kipeä! Minun pitää tietää missä joka &%/(/&(#¤:n kadonnut lappu on, kysyi sitä sitten opettaja, mies, lapsi tai vaikka naapurin täti! Kadonneitten sukkien on syytä löytyä, pitää ottaa kantaa tanssitunteihin, muistaa kaikki kaikesta kaikkien kanssa kaiken aikaa. (Ynnä tehdä makkarasoppaa ilman kasviksia.)

MINÄ EN JAKSAISI KUIN OLLA JA TOIPUA EIKÄ KUKAAN TAJUA.

Olkoon sitten. Minä julistaudun epäkipeäksi tällä sekunnilla. Ihan sama mitä kurkku, nenä ja kuumemittari sanovat. Minä olen terve koska äidit eivät saa sairastua ennen kuin ovat valmiita kuolemaan.
Ja juu, enhän minä saisi tätä edes kirjoittaa. Kun perhe pahastuu. Minun bloggaamiseni ahistaa muutamia.
Arvatkaa mitä?
Just nyt minä paskat nakkaan sille! Puren jokaista joka yrittää estää minua bloggaamasta!

Tai ei ehkä sittenkään

Eilen laski kuume ja minähän tietysti julistin itseni terveeksi siltä istumalta, nappasin pari buranaa ja säntäsin postiin ja pankkiin ja ruokakauppaan ja herratiesmihin. Sillä seurauksella että kuume nousi yöllä uudestaan.

Ei tämä vissiin sikasellaista ole. Ei lihaskipuja ja kuume tuli viimeisenä. Räkä roiskuu ja yskittää, joten tänään otan opiksi ja pysyn suosiolla kotona (paitsi huoltamomarketista pakkotäydennykset ruokaostoksiin plus jääteetä: minä ja perheen pojat olemme täysin addiktoituneita Pirkka persikkajääteehen!)

Sitä Marinan vinkkaamaa Kariston romaanikilpailua olen miettinyt ees ja taas. Arvonnan alla on, aloitanko ihan tyhjästä, käytänkö sitä synopsista jolla yritin Gummeruksen kirjailijakouluun vai jalostanko yhden Kolmiopokkareistani romaaniksi. Viimeiseksi mainittu houkuttelisi enemmän. Vaihtaisin näkökulmaa romaanikässärissä. Vähän samaan tyyliin kuin Siintää Sargassomeri/Kotiopettajattaren romaani. Ja huom, vertaus koski sitten vain ja ainoastan näkökulmia.
Jos joku ei Sargassomeri-romaania tunne niin briiffisti, se on Jean Rhysin romaani jonka minäkertoja on Bertha Mason, siis Kotiopettajattaren romaanin hullu rouva Rochester.

maanantai 7. syyskuuta 2009

Vai olisiko sittenkin

Helvetillinen päänsärky josta burana talloi vain kolmanneksen nurin. Kuumemittari näytti kolmeakymmentäkahdeksaa.
Minulle, jonka normaalilämpö on about 36,6 tuo on jo Kuumetta.
Viimeisen viidentoista vuoden aikana mulla on äärimmäisen harvoin noussut lämpö. Ollaan kai "kylmäverisiä" sekä minä että mies. Mies jos saa kuumetta niin on tosi kipeä..sairasti kerran angiinan joka äityi kurkkupaiseeksi, kun arvauskeskus ei antanut antibioottia. Eihän angiinaa voi sairastaa ilman kuumetta? Kyllä kuulkaa voi! Tuolloin elettiin 90-lukua, siitä seuraava kuumeennousu miehellä veikin sitten sairaalaan (perforoitunut umpilisäke, poistettiin)

Kaiken kaikkiaan omat viime vuosien kuumeilut ovat liittyneet äitinä olemiseen, eli rintatulehduksia sairastin useita, erityisesti poikien vauva-aikana. Kun Ysiseiska oli sitä lajia jonka piti saada maitonsa Tässä ja Nyt niin sitä ei juurikaan tullut miettineeksi, onko ulkona tarpeeksi lämmin...

Jaa miksikö kuhkin kuumeisena koneella? Mies tulee vasta iltapäivällä Lentokoneella Italiasta ja Ysiseiska pitää saattaa varttia vaille seitsemäksi koululle. Tuolla hän syö aamupalaa, minä en saanut alas kuin jääteetä. Poika lähtee leirikouluun. On siis täysin terveen kirjoissa koko muu perhe.
Oikeastaan mun pitäisi mennä hoitamaan yksi vanhempainyhdistyksen pankkiasia Itäkeskuksen Nordeaan ja hakea kaksikin lähetystä postista. Mutta jaksut ovat vähissä ja jos tämä nyt on sitä nöfnöfiä niin ei tuntuisi kivalta tartuttaa pankkisalillista vanhuksia.
Jospa keskityn siihen mitä on pakko. Eivät ne postit ja pankit karkaa mihinkään.

sunnuntai 6. syyskuuta 2009

Murphyn laki sovellus 407748329

Kun toinen perheen huoltaja on poissa, tulee toinen kipeäksi. En muista milloin olisin viimeksi ollut näin flunssainen.
Kieltäydyn uskomasta että tämä on possunuhaa silti. Kunhan jotain köhää. Suursiivousaikeet unohdan kyllä suosiolla. Ehtii myöhemminkin.

lauantai 5. syyskuuta 2009

Isi lähti lentokoneella Italiaan

Otsikko juontaa juurensa vuosien takaisesta Ysivitosen ja iskän välillä käydystä keskustelusta.
- Me voitais isin kanssa mennä vaikka....lentokoneella Italiaan
- No hei,mihin noi toiset menis, äiti ja pikkuveljet, ja
-No ne vois mennä laivalla Tallinnaan (äänellä joka kertoi että evvk)

Eilen isi tosiaan lähti lentokoneella Italiaan. Ilman tytärtä, tai ketään muutakaan meistä. Toisin sanoen mies piipahti pitkäksi viikonlopuksi Milanoon entisen työkaverinsa luo. Kotiutuu maanantai-iltana.
Ja kaikkihan jo tietävät mitä tämä meidän residenssissä tarkoittaa - pasta- ja keittoaterioita, salkkareita ja kauhuleffoja. Salattuja elämiä eivät äiti ja tytär voi katsoa ilman miehen sarkastisia kommentteja - jotka kostetaan F1 kisojen aikaan. Ja horror on äiskän ikioma harrastus, ei mikä tahansa verikekkerimellastus, vaan kunnon kummitusjutut. Mies ei jaksa moisista innostua.
Ei niin että tässä voisi tai edes viitsisi antautua teeveen nielaisemaksi. Lääkäripokkari lähti liikkeelle ja nyt on Rikoksen ja rakkauden aika. Ja pitäisi pakata Ysiseiskan leirikouluvarustus ja toimittaa poika koululle aamuseitsemäksi maanantaina. Kuinkas muuten, muilla koululaisilla on ysiaamu. No, sumplitaan...
Niin, ja huonoja tapojakin harrastetaan kun kis- eikun iskä on poissa. Luetaan ruokapöydässä. Kai minä olen niin paatunut tässä suhteessa että en edes pidä sitä pahana tapana. Ja jokainen joka on syönyt meidän perheen kanssa tietää, että sujuu se myös ilman kirjoja. Mutta ne ovat herkullinen lisä...

keskiviikko 2. syyskuuta 2009

Afrikkalaista taidetta ja verovirastoa

Löin pisteen pokkarini viimeiseen lukuun, huomenna oikoluku ja sitten pois käsistä, ah...

Koska Ysivitonen sai ensimmäisen työpaikkansa (sunnuntaityö, kisahallilla, apuvalmentamassa pienimpiä telinevoimistelijan alkuja) piti hänelle hakea verokortti. Helsingin verotoimisto suuressa viisaudessaan lakkautti Itäkeskuksen toimipisteensä eli Nollakakkonen koululta ja sitten hänen ja isosiskon kanssa Kaisaniemeen jonottamaan. Afrikkalaista taidetta näimme kulttuurikeskus Caisassa, jonne piti pikkuveli kiidättää äkillisen pissahädän yllättäessä. No, ei ollenkaan pahimmasta päästä vessaanmenomatka. Olisi siellä voinut olla pitempäänkin, oikeastaan.
Mutta nyt olen iloinen että ollaan kotona. Ulkona on kaiketi viimeinen hellepäivä, tukahduttavan, hivuttavan kuuma sellainen. Ihan veto poissa jäsenistä ja koko porukka näyttää juuri ja juuri jaksavan haalia välipalaa käsiensä ulottuville.

Nyt jos jättäisi päivän kirjoittamiset tähän ja huomenna kävisi sitten Rikos ja rakkaus -tarinan kimppuun.