Ruskea kirjekuori piirongin päällä

Piirongin päällä on paksu ruskea kuori. Siihen on kiinnitetty viisi ikimerkkiä.

Päälle on kirjoitettu kustantamon, sen geellä alkavan, osoite.

Kuoren sisällä on novellikokoelma joka sai nimekseen Haaksirikon aikakirjat.

Vien sen kohta postiin.

EDIT: sinne lähti.

Iso kuvapostaus

kakkusulkeiset

Nyt tiedän, mistä enkelikakku on saanut nimensä. Tekijällä täytyy olla enkelin kärsivällisyys...no, tuli siitä ihan sievä. Paholaisenkakku meinasi mennä taikinana parempiin suihin, suklainen ja voinen, kiiltävä herkku... mutta kakuksi päätyi sekin lopulta.

Enkelit ja demonit - teemasta kinuskikakkuun josta toistaiseksi on vasta pohjat tehtyinä. Onnistuivat hyvin. Jospa se kuorrutuskin taas. Sitten pitäisi pyöritellä muutama sata lihapullaa, silputa salaattiainekset, silittää pöytäliinat, sulattaa raparperipullat, katsoa kuteet kaikille, und so weiter.

No, iloinen asia on se että se novelli jonka tuossa viskautin liikkeelle hyväksyttiin kiitoksella ja lisääkin pyydettiin. Kumma kyllä se "lisää" on jo tekeillä, kaiken tämän härdellin keskellä..

Kumma juttu, en pingota huomisia juhlia vähääkään! Ei ole aavistustakaan, tuleeko tänne kaksikymmentä vai viisikymmentä ihmistä, nuo miehen sukulaiset kun eivät v.p -jutuista perusta (suorastaan loukkaantuvat niistä, mutta se onkin oma lukunsa se). Silti mieli on suorastaan seesteinen. Voi olla ettei valkopesu tapa pöytäliinojen kahvitahroja mutta sou not. Voi olla että anoppi tuo jotain kumminkaimatyyppejä tullessaan, mutta sou not.

Kuvia tulossa huomenna.

poistin linkin

...lintsikuviin kuvaajan pyynnöstä. Napsin jossain vaiheessa yksittäisiä herkkupaloja näytille; tuolla vain on sellaisiakin joissa on ihan vieraita ihmisiä. En tullut ajatelleeksi. Palataan..

Mea culpa, mea culpa, mea maxima culpa

Otsikko tarkoittaa about; "omasta syystäni, omasta syystäni, omasta suuresta syystäni". Kuuluu katoliseen messuun, tällä litanialla seurakunta heittää lokaa päälleen. Disney-versio asiasta kuuluu vaikkapa: "Me ollaan matoja! Me ollaan niin syvältä!"

Viime päivinä olen miettinyt omia virheitäni, niitä joiden avulla olen maalannut itseni nurkkaan. Tyhmänylpeyttä. Herkkäuskoisuutta. Lyhytjännitteisyyttä. Epäluuloisuutta.

Mitään erityistä syytä tähän itsetutkiskeluun ja no joo, ruoskintaan, ei ole. On vain kaikkien niiden seurausten summa joiden takia koen maalanneeni itseni nurkkaan, henkisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti.

"Sulla on näköjään tarve olla säännöllisesti sukset ristissä jonkun kanssa " minulle sanottiin joku viikko sitten. Se sattui. Minä kun luulin sillä kertaa vain puolustavani omaa mielipidettäni. Sattuiko se siksi että siinä oli totuuden siemen - vai sattuiko siinä se mistä se arvostelu tuli?

Tyhmänylpeä minä olen. Parisuhteessanikin. On vaikea myöntää olevansa huono, heikko, tyhmä, silloinkin kun se pitää paikkansa. Mieluummin pitää päänsä valheellisesti pystyssä ja turvautuu kalliisiin hätäratkaisuihin pelastaakseen kasvonsa. Parisuhteessa. Kipeää, vai mitä.

Herkkäuskoinenkin. Uskoin suuriin lupauksiin joiden toteutuminen lykkääntyy viikko viikolta ja saa minut ajattelemaan että sanat ovat halpoja sille joka lupaa. Epäluuloisuus on sitten suoraa seurausta herkkäuskoisuudesta ja pettymisestä. Kun saa näpeilleen odotustensa ja toiveidensa kanssa, alkaa epäillä lähes kaikkea. Näin toimii tämä pieni pää.

Niin, ja vähättely, itsensä vähättely, oman työnsä vähättely. Kun kieltää väsymyksen joka syntyy kirjoittamisesta. Että eihän se voi olla oikeaa väsymystä -> ei oikeaa työtä?? Ei työtä, vaikka sitä tekisi työpäivän mittaisen rupeaman, työstäisi kahta, kolmea tekstiä samanaikaisesti ja siinä välillä valmistelisi juhlia ja tahkoaisi päivittäisiä kotitöitä.

Nyt olisi käyttöä isolle annokselle itseluottamusta. Ehtisikö sen vielä istuttaa ja kastella, ennen kuin oman kehnouden rikkaruohot imevät kuiviin.

Pieneen ylpeydenrippeeseen takerrun säälittävän lujasti. En syytä ketään muuta. En voihki sitä että perhe veisi aikaa, että yhteiskunta olisi epäreilu. Anoppikin saa olla nyt ihan rauhassa. On helpottavaa sanoa että mea culpa, mea culpa, mea maxima culpa. Se sisältää kuitenkin lupauksen että kun kerran itse olet sössinyt niin itse osaat korjatakin.

viisituhatta sanaa romantiikkaa

..singahti justiinsa liikkeelle. Jospa tuo kävisi kaupaksi, niin taas helpottaisi pikkuisen.
Isosisko -83 vie tänään kolme nuorinta sisarustaan lintsille - mukavaa niin, etenkin nyt kun on hyvä sää. Minulle on tiedossa tylsästi siivoamista sillä välin. Voin siis hyvällä omallatunnolla kirjoittaa nyt päivällä.
Huomenna sitten ostamaan rippilapselle vaatteita tilaisuuteen. Ja loppuviikko menee kakkujen, enkeleiden ja paholaisten parissa. Ehkä ehdin päivittää hätäisesti välillä kuitenkin..

Pokkaripalaute tuli

Elokuun Lääkäripokkarin palaute tuli. Miinusta tuli puuttuvista pisteistä...nolottaa, ikinä ei varmaan ole lähtenyt noin huolimaton teksti allekirjoittaneen käsistä toimitukseen! Ja niin kuin muka olisi ollut kiire, päinvastoin... Ryhtiliike asiassa on ehdottomasti paikallaan. Lokakuun Timantissa tulee timanttia olemaan myös oikeinkirjoitus! Tämä on lupaus!

Tarinasta sitten näin:

"Uusin Lääkärisi on huipputarina: viihdyttävä, älykäs, naisen perimmäisiin tunteisiin vetoava, visuaalisesti kiehtova, kaikin puolin upea.
Olit luonut upean juonen ja hyvät henkilöt. Kaikki ne tarinaan liittyvät mielenkiintoiset yksityiskohdat syvensivät hienosti luomaasi maailmaa."

Kiitän ja kumarran toimitukselle.

Niin, ja tarinassahan käsitellään mm. sijaisäitiyttä (vastentahtoista), tietyssä määrin rodunjalostusta ja kaiken kaikkiaan superihmisen kasvatusta.

Ongelma korjattu, ainakin jossain määrin

Oli siellä palomuurin asetuksissa kolmaskin vaihtoehto, se piti vain etsiä. Vaihtoehdon nimi oli allow exeptions. Minä nyt sitten sallin poikkeuksen joka vapautti tietyt sivut. Meni hermot kun Russian Tea Time -blogin katselu ei onnistunut ollenkaan!
Mies kyllä vähän mutristeli moista omatoimisuutta, mutta mutristelkoon. Katsotaan miten käy. Tässä kohtaa mutristelu on vähän niin kuin sanoisi että älä vain mene veteen ennen kuin osaat uida. Meinaan että oppiiko sitä mitään jos ei opettele?

Nyt kuitenkin istun läppäröimässä ruokailutilassa sitä pokkaria. Ulkona pilvipoutainen kesäsunnuntai. Viikko aikaa Ysivitosen rippijuhlaan, luulenpa etten ensi viikolla juurikaan kirjoittele. Siksi olen naputellut eilen ja tänään juttuja apinan raivolla.

Jospa ennen työhön tarttumista teen pikkukierroksen blogistaniassa kuitenkin...

Kommentointikysymys!

Yksi blogikaveri tässä viestitteli ettei saa kommentteja läpi. Onko teitä lukijoita muitakin jotka ette saa kommentteja lähetetyksi? Tuossa oikealla on meiliosoite, laittakaa ihmeessä viestiä sinne jos kommalaatikko tökkii.

Itsellä on ollut kaiken muun tietotekniikkahössötyksen kanssa kommentointiongelmia Bloggerin blogeissa, mm. Satujosen blogissa. Kone katkaisee yhteyden kun lähetän kommenttia. Mies on sitä mieltä että vika on Bloggerin päässä. Mene ja tiedä. Mutta tosiaan, laittakaa viestiä meiliin jos ei kommentointi onnistu - tai kommalaatikkoon, jos on aikaisemmin takkuillut ja nyt pelaa. Asetuksissa pitäisi olla kommentointi rajoituksetta sallittu.

Kotosalla tänään

Sää ei tosiaankaan lupaa aurinkoa veneajelulle ja kokkojen bongaamiselle. Eipä haittaa. Kivaa voi pitää kotonakin. Yösaunotaan miehen kanssa ainakin.
Kohta ruokaostoksille.

Kaikille lukijoilleni - riippumatta siitä minkä sadealueen tai matalapaineen alla asutte! - suloista, mystistä, lämmintä ja kihisevää keskikesän juhlaa!

Pari kuvaa eiliseltä

Kuvassa siis synttärisankari, tämän postauksen vauva

Torstai

Kohta on juhannus. Hassua. Kesäkuu jo tässä vaiheessa.

Eilen oli Nollakakkosen lastenkutsut. Kaikki pikkuvieraat eivät päässeet, mutta mukavaa oli silti. Se kinuskikakkukin onnistui! Se oli iso kuin mikä, eikä siitä ole enää palaakaan jäljellä. Mies, joka ei yleensä täytskäreistä perusta, söi kolme palaa.

Olen tunnelmoinut netissä kuvien parissa. Tuossa jo mainostin yhtä suomalaista kuvaajaa :). Tässä sitten yksi...portugalilainen? jonka kuviin ihastuin eilen:

http://anacruz.carbonmade.com/projects/2014492#4

Ja tässä toinen - mutta varoituksen sana, nämä ovat horroria. EI heikkohermoisille. Minunlaiseni kaheli näitä katsoo mielikseen, tuijottaa omia pelkojaan suoraan silmiin, mutta myönnetään, seitsemän kymmenestä järkyttyy näistä. Omalla vastuulla, siis

http://www.joshuahoffine.com/

Ja sitten muihin aiheisiin :)

Juhannus on ennustettu niin sateiseksi että meidän perhe viettää sen suosiolla kotona. Syödään hyvin ja keksitään sisäpuuhaa. Siis, emmehän me Helsingistä poistu koskaan juhannuksena, tämä on keskikesän juhlapäivänä mahtava kaupunki ;maallepakenijat eivät varmaan usko, mutta kuitenkin. Nyt taitaa kyllä jäädä kokkobongailu kaupungilla sikseen, jos vettä tulee...mutta yösauna lämmitetään miehen kanssa.
Töitäkin olisi tiedossa. Kirjottamista, rippijuhlakutsujen värkkäämistä, jne. Omalle kontolle taitaa jäädä kuorien kirjoittaminen.

Mutta nyt tekstisorvin ääreen..

Katsomisen arvoista, ehdottomasti!

löytyy täältä.

Tehty tänään

kaksi täytekakkupohjaa
noin satakunta pikkulihapullaa
kakunkuorrutus, kinuskia, synttärisankarin toivomuksesta. Ensimmäinen itsetehty kinuski ja ainakin toistaiseksi näyttää siltä että se onnistui. Paitsi jos yön aikana kovettuu luistinradaksi kakun päälle..

Lisäksi on siivottu, käyty ruokkimassa kaneja - Ysiseiska oli vatsakipuinen, en uskaltanut omin päin laskea - editoitu blogitarinoita ja hypitty riemusta ympyrää. Kerrankin voitin jotain arvonnassa, viidenkympin lahjakortin haluamaani liikkeeseen!

Huomisillä seitsenvuotissynttäreillä tarjoillaan siis kinuskikakkua, keksejä, karkkia, chipsejä, juustosuikeroita, porkkanatikkuja, pikkunakkeja, lihapullia ja fetasalaattia. Aamulla pitäisi vielä siellä kontrollissa käyttää Ysiseiska. Ehkäpä kannattaisi vetäytyä nukkumaan...

Voi hyvänen aika mikä kömmähdys!

Suomen uusi huippumalli vuoti julkisuuteen ennen aikojaan. Miten me nyt voimme elää...kaikki jännitys pielessä!

Ei silti, häpeämättä tunnustan koukkuuntuneeni kisaan tällä kaudella. Tämä voittajaksi paljastunut on suosikkini. Yksi pudonneista inspiroi minua novelliin asti, se jonka puheääni oli yhtä puistattava kuin yhden formulatähden. Hauskinta on ehkä kuitenkin ollut seurata mitä hirveää Saimi Hoyer kullakin kerralla ripustaa päällensä. Kenkä päässä oli ehkä paras!

Käytiin kaupassa hakemassa kukkuramäärin tavaraa keskiviikkoisille synttäreille. Huomenna palaa riparilainen kotiin, ylihuomisaamuna olisi sitten Ysiseiskan vuositarkistus, se, josta viime vuonna avauduin vanhassa blogissa ja sain nimettömän lukijan paheksunnan niskaani. Edelleen minusta on ajanhukkaa käydä siellä täysikasvuiseksi asti, vaikka sitten kaikki anonyymit räksyttäisivät aiheesta. Sori.

Tipu, kiitos vinkistä. En ole tarkistanut Wordini asetuksia ties kuinka pitkään aikaan ja automaattiseivaus oli puolen tunnin välein! Syystä jota tiedä en. No, päivityksen jälkeen on ollut muutakin ihmeteltävää..ja toisaalta, kuten nimetön lukijani muistutti, en vain osaa :). Nyt se automaattitallentaa 5 min välein.

Synkkää

Ei pään sisällä, ei edes kämpän sisällä vaan ulkona.

Pään sisällä on lähinnä vetelää. Naputtelen laiskahkosti fiktiota open officella, välipaloiksi kotitöitä. Silitin korillisen pyykkiä ja katsoin viimeviikkoisen Hercule Poirotin (Kortit pöydällä). Nollakakkonen on lueskellut ja pelannut tietokoneella, isoveljensä on kaverillaan. Ysiseiskan hommana tänään ja huomenna on käydä ruokkimassa siskon kaneja.

Kurjaa jos ylihuomenna on yhtä sateista. On Nollakakkosen lastenkutsut ja meillä oli ajatuksena laajentaa taloa takapihalle, jonne on jo pystytetty katos. No, sää on yksi niitä asioita joita ei tunnetusti kannata manailla. On mikä on.

Takaisin sorvin ääreen.

Ja seuraava kotimainen rikoselokuva

...kertoo taatusti Minna Nurmisesta ja Juha Turusesta.

*rumia sanoja*

Minä vs. tietotekniikka - ja erä oli tietotekniikan.

Kirjoittelin pitkät pätkät lokakuun Timanttipokkaria ja kun en älynnyt seivata jokaikisen lauseen jälkeen pääsi ylihysteerinen emo tuhoamaan työni. Word päätti sulkea tiedoston IHAN SILTÄ VARALTA että siellä olisi joku hyi-hyi-pöpö

Sain turhautumispuuskan ja purin ahistusta miehelle joka raivostuttavasti kohautti olkapäitään ja totesi ettei noille paljoa voi. Inttelin että täytyyhän siihen olla joku lääke. Että kumpi on pomo, ihminen vai tietsi? Jne jne. kunnes huomasin kuulostavani Salkkareiden Sallalta, äänenkorkeutta myöten.

No, sitten vaan läppäri esiin. Tossuparkani sai takkiinsa niin pahasti pudotessaan että siirtyi eläkepäiviä viettämään. Teen tuttavuutta Linuxiin IBM think padilla ja olen jo melkein epätoivoinen. Open Office-tekstinkäpistely, jolla Timanttia jatkan on omalla tavallaan sekin ylihysteerinen. Se arpoo valmiita sanoja! Siis, jos olen kirjoittanut edellisessä kappaleessa Linnealle ja yritän kirjoittaa seuraavassa Linnea, niin se tarjoaa sitä Linnealle-sanaa valmiiksi!

MINÄ VIHAAN tuollaisia ominaisuuksia. Minä haluan kirjoittaa itse, en halua että yli innokas tekstinkäpistelyohjelma kirjoittaa minun puolestani! Ja kun en tiedä miten tuon kainalosauva-ominaisuuden saisi sammutettua...eikä mieskään tiedä koska vaikka hän on opetellut tällä koneella Linuxia, ei tekstinkäsittely ole kiinnostanut niin paljon että tietäisi ominaisuudesta.

Kiusaus siirtyä ruutuvihkoihin tuntuu just nyt ylivoimaiselta. Mutta kun pokkareita ei jaksa käsinkään kirjoittaa. Huoh. '

Miten kesytetään tietotekniikka???

Lauantai

Mies kotiutui NELJÄLTÄ!! No, se naapurin isännnälle anteeksi annettakoon, oli eilen saanut uuden levynsä purkkiin (klassista kitaramusiikkia) ja halusi juhlistaa sitä ennen virallista julkistamistilaisuutta.

Aamu alkoi kuitenkin ennen puoltapäivää täällä - tarvitseeko sanoakaan että kesärytmi on perheessä iloisesti rempallaan? En jaksa stressata, aina ollaan pystytty kääntymään yhteiskuntakelpoisiksi ennen koulun alkua.
Tarkoituksena olisi tänään unohtaa komerot, keskittyä yleissiivoukseen ja opetella Linuxin käyttöä. Mies on itseopetellut sitä ja perehdyttää minutkin siihen. Tietotekniikka on yksi esimerkki siitä miten tekemällä oppija minä olen. Yhtäkään kurssia en ole käynyt, ne vähät aikuisopiskelut joita olen harrastanut, olen mennyt niillä tiedoilla ja taidoilla joita minulla on ollut ennestään. Pitäisi kai suorittaa joku ajokortti. Joskus.
Mutta nyt kutsuu pihalle harvinainen valoilmiö jota auringoksikin nimitetään. Jos tuuli laantuu, lähdetään poikien kanssa venekierrokselle illansuussa.

Hyvää yötä ja huomenta

Kingin flopeista flopeimman kirjan elokuvaversio tuli äsken telkusta. Uniensieppaajasta siis puhun. Sanoisin että aika paska, kirjaimellisesti.

Mies on naapurissa käymässä, istuvat varmaan naapurin iiisolla parvekkeella, juovat punaviiniä ja polttelevat sikaria.

Takana on puuhakas muttei missään nimessä raskas päivä. Komeroiden siivousta, pihahommia - siirtelin kukkapenkin kasveja paikasta toiseen, mm akileijoja jotka meinasivat jäädä liljojen alle. Clematiksen juurakkokin piti laittaa muualle kun sen vanhassa kipuamispaikassa nököttää nyt ilmalämpöpumpun keskusyksikkö.

Joo, ja huomasin että karviaispensas notkuu marjoja! Kahteen vuodeen se ei ole mitään sanonut ja nyt kun nostelin mielestäni nuupahtaneita oksia niin totesin että marjojen painostahan se roikkuu. Hyvä niin. Puutarhavadelma ei edes kuki...no, villivadelmat sitäkin runsaammin. Pelkäsin hallan vieneen mustikankukat metsästä mutta siellähän on jo raakileita. Mukavaa, mustikat ja vadelmat ovat aamupalani lähtemättömiä herkkuja, jogurtin tai puuron kanssa.

Kirjoitellakin olen ehtinyt, Marina sitä kyseli. Tarinablogin juttuja olen muokannut, tehnyt minä-muotoisista kolmatta persoonaa, niissä kun kuitenkin on jatkonsa. Pyrkimyksenä on saada elokuun loppuun mennessä ne kustantajarundille. Minne, se on vielä vähän arvoitus. Romantiikkaa kertyy siinä samalla. Lokakuun Timantti-pokkaria ja novelleja. Kesäkuussa viime vuonna ilmestyi Pimeyden morsian, eka pokkarini, tämä Timantti on kahdeksas. Sijoittuu tositeeveemaailmaan.

Uusi vakavahenkisempi novelllikokoelman ideakin pulpahti mieleen. Kliseisesti keskellä yötä (valvoin neljään sinä yönä..). Ihan raakile tuo on vielä, mutta lähti jostain jonka tyttäret varmaan muistavat - mitä olen pohtinut elokuvien lopputekstien pyöriessa ruudulla...

Lämmönsäätelyssä on vieläkin toivomisen varaa. Kuumia aaltoja harvakseen, mutta hiki on pinnassa koko ajan vaikka sitten vain järjestäisin kesysti säilytyslaatikkoa! Ärsyttävää, mutta toisaalta tuttua. En hikoile jaloista, käsistä enkä kainaloista mutta naama, otsa ja hiukset ovat kesälämpimällä aina märät. Paras tapa jäähdytellä on pistää pää kylmävesihanan alle. Nyt ei sekään auta. Mitähän sitä tekisi jos olisi töissä ja pitäisi joltain näyttääkin.
En ole tainnut mainita että Ysivitonen on riparileirillä Bergvikissä (muistaakseni jossain Kiskon korkeudella..). Soitti eilen pikkuveljeä onnitellakseen, kuulemma viihtyy hyvin. Konfirmaatio on 28. 6. Siivotessa osuivat isojensiskojen rippikuvat käsiin, oi niitä muistoja..kun Kasikolmonen pääsi ripille, oli pikkuveli -97 vauva ja hänet vietiin naapuriin kirkkohetken ajaksi. Naapuri palautti huutavan vauvan vartin jälkeen anopille joka kattoi kahvipöytää meillä kotona.

No, nyt on huutava vauva kohta kaksitoistavuotias ja pienempi velikin seitsemän...yhä vain sulattelen sitä ettei kotona ole pikkuisia. Toisaalta hyvä, toisaalta haikeaa. Ehkä sitä haikeutta helpottaa se että tässä kodissa ei ole koskaan ollut vauvoja. Siis omia vauvoja.

Mutta nyt jos menisi kutsumaan unta pikku hiljaa...

Ylihysteerinen selain ja rippusen vainoharhainen kirjoittaja

Bloggaamistani jarruttaa nykyisin kaksi seikkaa.

Selain alkaa muistuttaa äitiä joka juoksee perässä ja kantaa villasukkia varmuuden vuoksi, jos vaikka keskellä kesää tulisi pakkanen. Blogikommenttini katoilevat taivaan tuuliin kun se katkaisee yhteyden kesken kaiken, tai siis on katkaisevinaan. Sitten kun klikkaa diagnoosia, se ílmoittaa ettei tässä yhteydessä mitään vikaa ole, kunhan nyt varmuuden vuoksi katkaisin..siis no melkein noin.

Tämä sama ylihuolestunut äiti läppää kädet silmille jos vaikka haluan katsoa Myllyn Parhaan sivuilta pastareseptiä. Siis kun siinä spagettipussin kuvassa on ihan varmasti läjäpäin viruksia ja matoja ja haittaohjelmia sun muita..joka kerta ohitan sen huolestuneet kyselypalkit tylysti ja katson sen riivatun resepti tms. Eikä ole tullut matoja eikä haittiksia.

Nyt joku tietty ajattelee että se ei tajua kuinka vaarallinen ja haitallinen paikka netti on, miten helposti kone voi saastua tms. Totta varmaan. Olen ihminen joka haluaa luottaa perusvarovaisuuteen. Muuten hajoaa pää. Niin kuin en hysteerisesti pelkää pöpöjä arkielämässä, en osaa pelätä virtuaalipöpöjäkään.

Mieheltä ei tule apua näihin konelähtöisiin pulmiin. Hän kysyy kulmat rypyssä että "missä sivuilla sinä oikein käyt".. ihan kuin tapanani olisi surffailla pornosaiteilla tai uhkapelisivustoilla ;D

Toinen pulma on sitten vähän pahempi. Korvien välissä sekin. Huomaan sensuroivani tekstejäni nykyisin kun kirjoitan tänne. Alkaen siitä yhdestä keskustelusta. Se jatkui privana, eikä yhteistä säveltä löytynyt.
Yritän vakuutta itselleni että koirat haukkuvat, kulkekoon karavaani. Kulkee se, mutta pysähtelee välillä. En ole ollut henkisesti parhaimmillani viimeisen kuukauden aikana. Se pokkarimoka joka veti tämän alkukesän taloudellisesti tiukalle syö naista, myönnetään. Valoa on tunnelin päässä näkyvissä, mutta tunnelia riittää vielä. Ja sen rämpiminen käy päivä päivältä monotonisemmaksi.

Enkä näillä fiiliksillä jaksa mitään vääntöjä, joita mahdolliset avautumiseni herättäisivät. Syö vähän tarkoitusta nettipäiväkirjalta, myönnän.
Turhauttavaa! Tämä nyt kuitenkin on minun nettipäiväkirjani, ei mikään kaupallinen tuotos jonka tehtävä olisi miellyttää lukijoita.

Onnea Nollakakkoselle

Tietysti kaikki ihanat vastasyntymys-kuvat ovat miehen työpöydällä. No, tämä on otettu kaupungilla vähän ennen ristiäisiä elokuussa 2002, pienellämiehellä ikää siis 2 kk

Tänään sitten 7 v...kuluuko aika vai kuluuko se...

Pikkutarinoita liikkeelle

Naputellut viikonlopun aikana välipalatarinoita ja tänään laitoin ne liikkeelle. Niiden ohella muokkasin niitä blogitarinoita käsikirjoituskuntoon.
Nyt onkin sitten sellainen olo että tänään jotain aivan muuta. Kotoisia töitä ja Nollakakkosen synttärikutsuja liikkeelle.

Tuulihatun viemää

Tarinamaanantai 66: laituri

Varvassandaalien pohja läpsii paljaisiin kantapäihini kun pistän juoksuksi. Kuuroutan korvani anopin äänelle joka huutaa että hei minne sä nyt menet, entä ne tuulihatut...
Minä paskat nakkaan tuulihatuille ja koko ällöttäville sukukutsuille! Päivä on helteinen, olen hikoillut hellan ääressä aamusta saakka. Mistähän huomaisi että päivä on minun syntymäpäiväni? Ei niin mistään! Vieraslistan määrää anoppi, tarjottavat näköjään myös.

En minä koskaan tarkoittanut antaa perheeni sosiaaista elämää anoppini käsiin. Se vain luisui niihin. Silloin kun lapset olivat pieniä, anoppi tuli apuun aina kun oli perhejuhlia. Hän väsäsi piirakat ja pasteijat, koristeli täytekakut ja sekoitti boolit. Ja kiitollisuuden velka kasvoi korkoa.

Miestä tilanne ei häirinnyt, hänhän oli elänyt perheensä juhlakulttuurissa koko ikänsä. Hänelle oli päivänselvää että joka ikisille kissanristiäisille kutsuttiin kaikki sukulaiset ja miehet istuivat olohuoneessa, naiset keittiössä.

Sekin, tämä kiveen kirjoitettu istumajärjestys, sai minut kiristelemään hampaita ja viime vuosina olin uhmannut tätä sääntöä kerran jos toisenkin marssimalla olohuoneeseen. Aikansa miesväki oli yskiskellyt epämukavuuttaan - ikään kuin kaasuvaijereista ja maastureiden moottoreiden ominaisuuksista ei olisi voinut puhua naisten kuullen.
Ensimmäisen kerran jälkeen mies kyllä kysyi että miksi.
- Minä synnytin jo meidän lapset, vastasin. - En halua tehdä sitä joka jumalan juhlapäivä keittiössä kahvipöydän ääressä suvun akkojen kesken.
Mies virnistää ja huomaan että hän ymmärtää. Niin pitkälle hänen ymmärryksensä ei kuitenkaan ylety että hän olisi valmis vaikkapa karkaamaan kanssani ulkomaille syntymäpäivinä tai muina merkkipäivinä. Juhlapäiviä juhlitaan sukukutsuilla ja sillä hyvä.

Koko päivän olen ollut ratkeamaisillani ja mitta täyttyi kun lopulta olin tälläytynyt ykkösiin, sommitellut ohuet sukat kesän karhentamiin jalkoihin ja ahtanut jalat korkokenkiin - ja sitten olisi pitänyt pistää essu eteen ja palata helteiseen keittiöön.

- Pitäähän tuulihattuja olla, hyvänen aika! Nyt vain laitat essun eteen ja alat tehdä taikinaa, minä teen täytteet, suolasta ja makeaa. Ehditään vielä, tässä on puolitoista tuntia ennen kuin ne tulevat.
Just joo - aamukuudesta lähtien olen hosunut kuin heikkopäinen. Suolaisena on kaksi voileipäkakkua, minipizzoja ja pieniä juustoviinereitä. Makeana tarjottavana vadelma- ja lakkakakku, jättilevy kermaista raparperipiirakkaa ja kymmentä sorttia keksejä. Mihin tarvittiin tuulihattuja? Ja oliko olemassa veemäisempää leivottavaa kesähelteellä?
Tasan tarkkaan en rupeaisi vatkaamaan jauhoja voimakkaasti, lisäämään munia yksitellen ja vahtaamaan ettei uuninluukkua aukaista paistamisen aikana!
Minä en sanonut mitään mutta parilla heilauksella lensi yksi korkokenkä eteisen nurkkaan, toinen taisi pysähtyä olkkarin kynnykselle. Sukat seurasivat perässä - ritsahtivat mennessään mutta mitä siitä! Hyppäsin varvikkaihin ja pistin juoksuksi.
Kapuan kalliokylkeä ylös ja toista alas. Olen ihan kohta perillä. Siinä se lopultakin on, mattolaituri. Meitä on kuusi mökkiläisperhettä; talkoovoimin rakensimme tämän laiturin viisi vuotta sitten mattopyykkiä varten. Kallioniemen kärjessä oli riittävän syvää ja puhdasta että matot sai roskattomina ylös ja rantaan kyhätyille telineille.
Nyt laiturilla ei ole ketään; lähimmän naapurin raidalliset räsymatot lepäävät kuivumassa. Oi autuutta. Oma rauha, meri ja viilentävä tuuli!
Potkaisen tossut jalasta ja kipitän laiturin päähän. Kiskon kesämekon polviin - hällä väliä, rypistyköön! - ja lasken jalkani veteen. Se on kirpaisevan kylmää mutta ah, miten se tekee hyvää. Pois säikähtäneet pikkukalat tulevat ihmettelemään varpaitani; kaikkoavat kun huljuttelen jalkojani ja hyräilen "happy birthday to me..."
Uppoan suolaiseen tuuleen ja laineiden liplatukseen, omiin jäähtyneisiin ajatuksiini.

- Teepä tilaa!
Mieshän se. Siinä se seisoo paitahihasillaan, kravatti vinossa paljasjaloin, ja käärii surutta prässättyjä housujaan polviin.
- Tulitko hakemaan? kysyn ja teen tilaa.
- No joo, oikeastaan. Kai meidän pitää mennä. Mutta ei vielä!

Ja niin me istumme vielä pitkän tovin laiturilla rinnakkain, sulassa sovussa varpaitamme huljutellen.

Aloitin

Muistatteko kun pyörsin pyhät sanani ja aloin harkita Tarinoiden tarjoamista kustantajalle?

Noita kun olen kirjoitellut, olen naputellut ne suoraan bloggeriin ja sitten julkaissut. Ensimmäinen homma olikin niiden copypeistaaminen wordiin työstettäväksi.

On niissä aika lailla haastetta. Osa noista tarinoista on tuokiokuvia irtoihmisten elämästä, kuten nyt vaikka autokylän tarina Erikasta. Suurin osa taitaa kuitenkin olla tukikohtatarinoita, joko tukikohdassa jo asuvista ihmisistä tai Markuksesta ja Karlasta jotka ovat matkalla sinne. Sitten on pari tarinaa Juhosta ja Mariannesta, jotka kohtaavat Karimin, hylkiöselviytyjän. Heitäkään en haluaisi roskikseen heittää..

Mutta vaikka puhun tukikohdasta, en halua silti puhua Tukikohdasta. Eli viimeiseen asti yritän välttää yhtäläisyydet Sen Tukikohdan kanssa, koska en tahdo kirjoittaa naurettavaa jäljitelmää yhdestä lempitarinastani. Siinä Tukikohdassa oli irtoihmisten tarinoita, joskin nämä ihmiset hakeutuivat keskustarinaa kohti ja lopulta olivat merkittävä osa sitä.

Minun tarinoissani on ehkä sama lähtöasetelma, ihmisen näpertelemä virus joka karkasi lapasesta ja tappoi miljoonia. Mutta nämä tarinat eivät edes yritä kerätä itseään keskustarinaksi, hyvän ja pahan mittelöksi. Järjestäytynyttä yhteiskuntaa ei ole missään muodossa, ei karismaattisia keskushenkilöitä. Vain haaksirikon sirpaleita ja yksittäisten ihmisten kokemuksia.

Ehkä näissä on ainesta, ehkä ei. Yrittämättä en tiedä.

Sataa sataa ropisee

...mutta illalla on tiedossa kivaa. Singstar-ilta tutulla porukalla tutussa paikassa.

Pikkuisen myöhässä joudun paikalle rantautumaan, mies hakee auton huollosta. Pari päivää ennen koulujen loppumista sitikka alkoi yskiä hydrauliikkanesteitä pihalle..mies sai ottaa tuntumaa allekirjoittaneen arkeen mm. kauppareissulla jalkaisin. Kommentti kuului: tää on ihan #¤&seestä - hmmm. Mun elämä?olisko se muka ihan #¤&seestä? No ei.

Viimeiset kolme päivää mies on hurvitellut menemään mainosautolla eli iloisen liilalla Smartilla. Vuokrasi sellaisen epätoivoissaan. Kaikkeen sitä joukkoliikenne-allergikko ryhtyykin.

Iki-ihana Nollakakkonen lohdutteli autotonta isäänsä ennen Smartin vuokrausta huomauttamalla että "kuule, iskä, kyllä vanha kunnon apostolinkyyti on parempi vaihtoehto". Vanha kunnon apostolinkyyti? Mistä se tuonkin on kuullut?
Kello tulee kaksitoista ja isommat koululaiset täällä vieläkin nukkuvat. Pitäisiköhän mennä kiskomaan peitot päältä...no, nukkukoot. Lomahan nyt on.

Mister Mikrofonikorva ja epäfiilistelijä-äiti

Ei niin että tämä olisi ollut ensimmäinen kerta mutta aina jaksan ihmetellä.

Kuuntelin aamutuimaan YouTubesta Les Miserablesin kappaleita, vaihteeksi muutakin kuin Fantinen I dreamed a dreamia. Nollakakkonen söi aamupalaa yläkerrassa, minulla soi alakerran koneessa Cosetten laulu Castle in the cloud.

Yksi kuuntelukerta, kappale joka ei taatusti ollut soinut täällä ikinä ennen - ja kymmenen minuuttia myöhemmin aamiaisensa lopetellut Nollakakkonen lekotteli sohvalla akkaria lukien ja hyräili laulun A-osaa virheettömästi.

Mitä kummaa tuossa nyt on, sanoi eräs ystävä. Niinhän sä itsekin osaat. Kai sun poikaskin sitten?

No, siinä taas näkee sen mikä on minulle tyypillistä. Jos osaankin ihmetellä sitä mitä toinen osaa, en tunnista sitä itsessäni.

Viime päivinä on ollut vaikea tunnistaa itsessä muutenkin mitään hyvää. Joutuu pinnistelemään että usko itseen säilyisi. En oikein osaa erottaa, tuleeko kielteinen palaute oikeasti ulkopuolelta vai suodattaako kielteinen fiilis neutraalin palautteen mustempana kuin se onkaan.

Olisi niin älyttömän helppoa jos sen epäfiiliksen voisi vain napista sammuttaa. Ja on piinallista kun joidenkin ihmisten mielestä sen voi sammuttaa. Jos sitten kysyy että miten, olisiko ehdotuksia, on vastauksena syvä hiljaisuus. Niinpä tietysti. Patenttiratkaisuja jakavat ihmiset ovat yleensä hiljaa jos ratkaisujen syvintä olemusta yrittää kysyä.

Toisaalta, paskamainen olo loppuu aina aikanaan ja yleensä siitä jää jotain uutta taskuun. Jotain mikä ei oikeasti olekaan niin paskamaista. Pala itsetuntemusta, uutta näkökulmaa. Nykyisin sen jo näkee ja jaksaa paremmin kielteiset tunteensa. Kun vielä oppisi suodattamaan nämä hyväätarkoittavat ihmiset jotka käskevät "ottaa toisenlaisen ASENTEEN". Osaisi ajatella että oikeasti ne tarkoittavat hyvää ja puhuvat niin hyvin kuin osaavat. Ehkä tosiaan on olemassa jonkinlainen asenteiden buffet-pöytä josta voi tietoisesti kerätä ne kivat, mukavat ja positiiviset asenteet lautaselleen ja porhaltaa eteenpäin. Minä en sitä toistaiseksi ole löytänyt.

Mutta aurinko paistaa, on kesäloma ja uskon että elämän palaset alkavat loksahdella paikalleen uudeksi kuvioksi kaiken epäfiilistelyn jälkeen. Ehkä ennemmin, ehkä myöhemmin.

Lauloi se, katsokaa vaikka!