Lyhyt oppimäärä jääpiikistä

Kun ottaa jääpiikin käteensä ja pirstoo jään palasiksi - siltikin vaikka omia käsiä hyytäisi - niin ne palaset sulavat nopeammin. Tämon tosi. Nähty eilen illalla.

Jäämies suli ja tuli puolitiehen vastaan. Ojensi käden, johon tartuin.

Talossa rauha ja ihmisillä hyvä tahto.

*hymyilee*

Ystävä

SusuPetal ystävänpäivän aikoihin bloggasi ystävyydestä. Päivä on ollut niin eheyttävä, onnellinen ja terapeuttinen että jatkan Susun listaamista.

Ystävä uhraa hyvin ansaitsemansa vapaapäivän ja tulee seuraksi kun on parisuhdekriisi.
Ystävä kuuntelee, on objektiivinen mutta myötätuntoinen, elää täysillä mukana.
Ystävä käyttää yhtä monista taidoistaan ja leikkaa niskahiukset säästäen samalla pitkän pennin joka olisi mennyt kampaajalle.
Ystävä tuhlaa halauksia kun on lukenut bloggauksen halipulasta.
Ystävä lähtee mukaan kauppakeskukseen, pieneen suklaapuotiin jossa valitsemme pieniä herkkupaloja kullanväriseen rasiaan. Niiden kanssa sitten kahville ja lounaalle ja sitten tasataan luksusrasia jälkiruuaksi.
Ystävä kiertää ylimääräisen kierroksen että saan kauppaostokset kotiin ilman kipeiksi venyviä hartialihaksia ja samalla reissulla hoituu nuorimmainen päiväkodista.
Ja vielä - tulee illalla erikseen tuomaan kirjan joka aikoi tuoda mukanaan.

Kiitos!

Puhuttu

Tein eilen Sharon Stonet. Jääpiikillä.

Ja ennen kuin kukaan pyörtyy, saa sydärin tai soittaa poliisille niin tämä oli vertauskuvallista puhetta.

Varustauduin henkisellä jääpiikillä ja avasin keskustelun parisuhdepaskasta väkisin. Kerroin miltä pakkanen minusta tuntuu, miten se minuun vaikuttaa ja ilmoitin että en avaa tätä solmua yksin. Ilmoitin että otan puoli vastuuta tilanteen purkamisesta. Toinen puoli kuuluu hänelle tai sitten on kuulumatta.

Rahasta, tuosta ikuisesta riidanaiheesta puhuttiin siitäkin. Rakkaudesta - ei uskallettu. Vielä. En tiedä auttaako puhuminen meidän tapauksessa. Huonoja kokemuksia. Mutta perkele pitää yrittää! Kun kaikki sanovat että puhuminen on ainoa keino jne. Vaikeneminen tuo pakkasen ja olen kyllästynyt palelemaan. Enkä tahdo rikkoa vatsaani, mieltäni, elämänuskoani ja mitähän vielä tämän tilanteen takia.

Yleensä en bloggaa taustamusiikin kanssa mutta nyt soi Lauri Tähkän Pauhaava sydän. Sopii mielialaan.

Oma elämä-osastolla olen myötätuulessa. Lyhyesti sanottuna mainitsemani draamatuottaja näytti vihreää valoa ja käynnistelemme käsikirjoitusprojektia. Aika näyttää näkyykö se televisiossa.
Siksikään en halua hajota palasiksi toisen ihmisen kylmän torjunnan takia.

Meemi, Satun blogista

Tämä on sen laatuinen meemi joita rakastan. Napatkoon kuka tahtoo. Ja Satu, jos minä oikein nätisti pyydän niin nappaatko kuvan siitä enkeli ja nainen -patsaasta? Tahtoo nähdä



Mutta nyt siis meemiin





Mitä teit tasan vuorokausi sitten?



-Zombiväsymystä uhmaten kokkasin perheelle juustokermaperunoita ja kalkkunapyöryköitä.




Kuinka tutustuit henkilöön, joka on kännykkäsi numeroluettelossa seitsemäntenä?



- Katsoin peiliin. Seitsemäs on nimittäin oman työpuhelimen numero.


Onko sinulla paljon rutiineja?



- Liikaa, olosuhteiden pakosta. Eläisin varmaan kuin pellossa jos ei tarvitsisi ajatella kuin itseä.





Oletko rehellinen?



- Pyrin olemaan. Mutta jos totuus satuttaa toista ihmistä, jätän sen kertomatta. Omia motiiveja ja käyttäytymisen malleja on terveellistä tutkia raatorehellisesti vaikka kuinka sattuisi.



Miksi asut siellä missä asut?



- Missäpä muuallakaan.



Osaatko sanoa (kalenteriin katsomatta) monesko päivä tänään on?



- 26.2. Lapsilisäpäivä


Koska viimeksi teit itse ruokaa?



-Eilen.


Muistatko minkä CD:n ostit ensimmäiseksi?



- Nyt en ole varma - joko Andrew Lloyd Webberin Premiere Collectionin tai Meat Loafin Hits out of Hell -kokoelman. Joskus 90-luvun alkuvuosina.




Millaisessa asennossa olet tällä hetkellä?



- Kyhjötän epäergonomisessa asennossa alakerran työpisteellä. Oma vika jos niska parkuu illalla.
Millainen perheesi on? Keitä siihen kuuluu?

- Laajennettu. Siihen kuuluu aviomies, kuusi lasta, kaksi Tosisiskoa, yksi Tosiveli ja yksi Kadonnut kaksonen.


Mitä haluaisit huomenna tapahtuvan?



- Haluaisin lähteä Nollakakkosen kanssa itikseen, käydä kampaajalla ja Piazzan uudessa suklaapuodissa ja ehkä haukkaamassa jotain. Haluaisin kirjoittaa luvun pokkariin ja perehtyä materiaaliin jonka se mainitsemani draamatuottaja minulle luovutti. Työstä tulee totta, pitkällä aikajänteellä mutta kuitenkin! Haluaisin viettää leppoisan koti-illan ja juoda lasin viiniä miehen kanssa.





Kuinka paljon salaisuuksia sinulla on?

-Muutamia mielenkiintoisia. Ei enää kurjia. Joitakin joiden kanssa olen saanut rauhan.




Näetkö paljon unia? Kerro viimeisin.

- Näen todella paljon unia aika ajoin. Viimeinen muistamani on se talouni josta jo kerroin blogissa
Uskon unennäön olevan merkityksellistä tasapainon ja mielenrauhan säilyttämiselle.

Oletko enemmän ujo kuin villi?

- Villi. Joskin tilapäisesti suitsittu villi.


Aistitko, jos sinua tuijotetaan?

- En taida nykyisin enää huomata. Olen oppinut että nekin jotka näyttävät tuijottavan, ovat usein omissa ajatuksissaan. Johonkin ne silmät pitää suunnata silti, joskus se olen minä.

Ketä kättelit viimeksi?

- Olisiko ollut joku tyyppi työpaikalla?

Mitä näet kun suljet silmät?

- Oranssia väriä, tummemman oransseja liikkuvia hahmoja.Joskus rauhoitan mieltäni laittamalla kädet suljetuille silmille ja silloin näen mustaa samettia. Auttaa aistien ylikuormitukseen.

Kuinka monet kengät omistat?

Kahdet talvikengät. Yhdet kuluneet välikausikengät. Yhdet mustat brokadilenkkarit. Toiset arkiset adidakset. Kahdet juhlakengät. MITÄH - seitsemän paria kenkiä? Minun mittakaavalla tuo on Imelda Marcostelua.

Kuinka suuren joukon edessä olet esiintynyt?

Mitähän siellä viimekeväisellä catwalkilla olisi ollut - viitisenkymmentä.


Mikä oli päivän paras juttu? Tilinauha oli aika kiva. Meilitse tullut käsikirjoitussuunnitelma mainitsemaltani tuottajalta ehkä kuitenkin paras.

Luokitteletko ihmisiä? Hävettää sanoa että välillä hyvin lyhytnäköisesti. Yritän päästä siitä

Kuinka korkealta katselet maailmaa?

- About 170 sentin.

Onko sinulla lemmikkieläimiä?
- Oli vähän aikaa. Älkää kysykö enempää.

Kerro joku viehättävä piirre ihmisessä?

- Empatiakyky, rakkaus elämään.

Oletko tullut enemmän äitiin vai isään?

- Isään. Ulkoisesti muistutan kuulemma Kerstin-tätiäni joka asuu Kanadassa. Isä btw olisi eilen täyttänyt 77 vuotta.

Uskotko ihmeisiin?
- Enemmän kuin uskon, tiedän että niitä tapahtuu.

Kumpi on kiireisempää aikaa; arki vai viikonloppu?

- Arki on kiireisempää.

Olitko iloinen herätessäsi aamulla?
- En iloinen, enkä surullinen. Minä vain olin.

Oletko tavannut isovanhempiesi vanhempia?

- Öh. Siihen nähden että äidinäitini ja -isäni olivat syntyneet 1885 niin heidän vanhempansa olisi voinut tavata vain jos aikamatkailu olisi mahdollista.


Mikä tappaa kiinnostuksen (ihmisistä puhuttaessa)?

- Rasismi, ilkeys, typeryys. (Ovat kaikki saman asian eri puolia?)
---Tämä oli Satun vastaus mutta totta alusta loppuun myös minulle.


Oletko kateellinen muille ihmisille?

- En materiasta, en elämästä, mutta juuri nyt kadehdin kaikkia joilla on joku joka halaa.

Oletko ollut kirpparilla myymässä?

- 90-luvun puolivälissä kerran. Ja jos huuto.net lasketaan niin puuskittain.

Koska eletään elämän parasta aikaa?

- Elämän paras aika sijoittuu helmiksi eri ikäkausille. Kai minun täytyy siteerata Matti Nykästä ja todeta että elämä on ihmisen parasta aikaa. Kun en osaa nimetä mitään ylitse muiden


Kuinka monta serkkua sinulla on?

- Totta puhuen en ole varma. Monta, sen tiedän. Isä ja äiti olivat molemmat seitsenlapsisesta perheestä ja kaikki perheen lapset saivat lapsia.


Kirjoitatko päiväkirjaa?

- Bloggaan. Ja sitten minulla on vuosikirja, iso kierrevihko johon kirjoitan muistiinpanoja työjutuista, kirjoitusaiheista ja höystän ruokalistoilla, kuvakollaaseilla sun muulla.

Koska olet viimeksi itkenyt?
- Kun kuuntelin pitkän tauon jälkeen Kaija Koon viimeisen lennon. Olin jo varma että kyyneleeni ovat lopuksi ikää kuivuneet.

Mikä muistuttaa viime kesästä?

- Käsilaukkuuni on unohtunut tallinnalaisen ravintola Peppersackin esite. Muistan viime vuotisen vastuuttomuusristeilyn ja pohdin vieläkö sellaiselle pääsen.



Olemmeko kaikki jollekin tai jotenkin korvaamattomia?

- Ehdottomasti.
Kuvaile hiustesi luonnollista väriä.

- Juurikasvusta päätellen lyijynharmaat. Mutta naamioin ne kastanjanpunaisella, violetilla ja sinimustalla.

Kenen nimipäivä on syntymäpäivänäsi?

- Soinnun


Oletko koskaan käynyt vessassa elokuvateatterissa leffan aikana?

- Kerran. Olin raskaana ja pissatti koko ajan.

Onko sisäinen kauneus vain rumien puhetta?

- Satu sen jo sanoi - tuollainen väite on rumien puhetta.


Menetkö koskaan nukkumaan meikit naamassa?

- Saatan torkahtaa sohvalle ilman naamapesua mutta yöunille mennessä pesen naaman ja laitan kosteusvoidetta olin sitten miten väsynyt tai viinissä hyvänsä.


Osaatko keittää riisiä?

- Osaan, ja keitän sitä aina liikaa
Pidätkö yksinäisyydestä?

- Itse valittu yksinäisyys on joskus välttämätöntä. Yksinäisyys toisen lähellä lohdutonta.

Onko sinulla unelmia?
- On.
Lempivuodenaikasi?

- Alkava syksy, sadonkorjuun aika kun ilmassa tuoksuvat kypsät omenat.

Kylmää

Pakkasta on ulkona kai kymmenkunta astetta. Ihan siedettävää silloin kun ei tuule.

Sisällä takassa räiskyy tuli. Ilmalämpöpumppu pitää huolta yläkerran lämmityksestä. Normi 22 astetta on selkeästi ookoo, pojat saattava hillua kalsareillaan puoleen päivään viikonloppuisin.

Mutta minä palelen. Tunnen kylmää johon ei auta takkapuut, villatakit ja -sukat, ei edes maaginen torkkupeitto. Miten voi toinen ihminen hohkata niin paljon kylmää.

Ja minun pitäisi kuulemma korjata tämä lämpövajaus. Tarina ei kerro miten - eikä edes miksi.
Sen tiedän etten osaa. En osaa ollenkaan.

Palelen. Pelkään. Ja kroppa protestoi. Minä joka kammoan oksentamista halasin eilen pyttyä ihan vapaasta tahdosta. Yritin yökätä ulos möykyn joka tuntui vatsassa.

Jos tuolla jossain on jokin ihmistä isompi, niin pyyntö sille. Älä anna lasten paleltua tässä pakkasessa.

Mikä päivä!

Pakko oli lisätä huutomerkki ettei kukaan luule kysymykseksi.. olen meinaan suoraan sanoen pyyhältänyt päivän läpi niin että yhtä hyvin olisi voinut olla tiistai marraskuussa kuin keskiviikko helmikuussa.
Tiedä oliko siunaus, että töissä oli nettiserveri nurin koko päivän. Minulla kyllä riitti tekemistä. Koska taloushallinto-ohjelma jota käytän on netissä, en pystynyt laskuttamaan. Jos systeemi on pystyssä huomenna niin arvatkaa mihin huominen työpäivä kuluu.

No, lähes koko ohjelmatuotannon väki manaili ja tappoi aikaa ties millä kunnes vetäytyi neukkariin katsomaan tykiltä hiihtoja. Minulla ei tekeminen kuitenkaan loppunut. Minä arkistoin ostolaskuja ja vakuutuspapereita ja etsin jokusta väärään paikkaan eksynyttä kirjanpitotositetta. Ja yritin pysyä rauhallisena kun esinaiseni hermoili omaa kiirettään

On niin maan siisti työpöytä nyt, kuulkaa. Mutta kun lähdin töistä laahustin väsymykseltäni kuin zombi ja hyvä etten auton alle kävellyt pöllölaakson raitilla..

Kaupan kautta kotiin. Perhe sai ruuaksi pakkasta ja einestä, toisin sanoen pakasteesta juustokermaperunoita ja broileripyöryköitä. Sain ruuan valmiiksi, kuukahdin sohvalle ja tulin tajuihini kahdeksan aikoihin illalla.

Ruokiksella työkaverit kyselivät kirjoittamisestani ja epäilin että kun ´tämä päivä on pulkassa niin tuskin saan tuhatta sanaa kasaan. Olen siis rytmittänyt pokkarikirjoittamisen nyt siten että kotipäivinä yksi luku (3000 sanaa) ja työpäivinä tuhat eli yhteensä 3000. Periaatteessa homma on toiminut. Kuusi lukua on valmiina, aikaa vajaa kaksi viikkoa. Tänään ei tullut ihan normia täyteen mutta tarina imaisi mukaansa. Ja kotiin tullessa olin ajatellut että hyvä jos osaan edes lukea mokoman päivän jälkeen.

Olo on virkeä yyberpitkien iltapäikkäreiden jälkeen, muttei niin virkeä ettei uni tulisi ajallaan. Tänään olisi ollut iltaohjelmaakin. Muuan ystävä The Työpaikan ajoilta tekee stand up -keikkoja ja esiintyy tänään On the rocksissa. Oli tarkoitus mennä katsomaan...mutta en vaan jaksa.

Perjantaina on onneksi tilipäivä. Taidan mennä Nollakakkosen kanssa Itikseen, ostaa pienellemiehelle Aku Ankan taskukirjan ja käydä itse leikkauttamassa hiukset. Kaipaavat kipeästi saksia vaikka Ysivitosen avustuksella sain uuden uljaan punamustan värin laitetuksi eilen.

Pitää kai hihkua poikien huoneeseen että nyt jätkät nukkumaan. Toisaalta ei tekisi mieli. Poikien oven takaa kuuluu Nollakakkosen vaimeaa laulua - PMMPn Pikkuveli - ja Ysiseiska säestää hiljaa kitaralla. Vähän hapuillen se menee mutta hyvin poika alkaa saada juonesta kiinni. Mutta huomenna on koulu- ja eskaripäivä, täytynee katkaista iltatunnelma.

Monkey on my back

Täällä taas, puoli-ihmispaikalla.Ilmeisesti en ollut viime viikolla mogaillut mitään raskaan sarjan juttuja. Kaksi laskua oli jäänyt viemättä koneelle, homma korjattu aamun mittaan.

Ärsyttää tämä uusi työneuroosi. Ikään kuin vanhoissa ei olisi ollut tarpeeksi - ahdistuin siitä että joka päivä piti olla jossain toisen määräämässä paikassa, ihmisten kanssa joiden seuraa ei välttämättä olisi valinnut. Stressasi - ja stressaa edelleen - se että olenko tarpeeksi hyvä, nopea, kohtelias asiallinen..

Lontoonkielinen lausahdus "monkey on my back" tarkoittaa huumeriippuvuutta. Minun apinani niskassa on se fakta etten ole "mikään" ammatiltani. Se on yksi perkeleellinen apina - ei kuuntele järkipuheita yhtään sen enempää kuin ne addiktien apinatkaan. Mitä hyötyä tradenomintutkinnosta olisi vaikkapa tässä? Kun kerran olen tekemällä oppija. Tarvitsen sen perehdyttäjän ja aikaa harjoitella ja that's it.

Mutta apina niskassa kuiskii että nyt et saa mokata, koska jos mokaat se johtuu siitä ettet ole koulutettu ihminen (halooooooo! eivätkö tradenomit tee virheitä???). En usko että apinasta ikinä pääsen; ehkä keksin jotain millä sen kantaminen helpottuu.

Viime keväinen irtisanominen - virhe epäselvässä ulkomaanmaksussa joka ratkaistiin äkkikuolematyyliin, töppääjä ulos - kummittelee vieläkin. Olin toki alkanut hienokseltaan epäillä että toimenkuva kyseisessä paikassa ei kenties ole kohtuullinen, ainakaan jos työntekijällä on muutakin elämää. Edeltäjä oli mm. joutunut tapaturman vuoksi sairaalaan ja joutui potilaspetiltä liikuntakyvyttömänä antamaan puhelimitse ohjeita miten palkat maksetaan. Kun kukaan muu ei osannut.

Silti ne potkut tulivat niin puun takaa että nyt on vallalla neuroottinen pelko siitä että olin minä miten osaava, taitava tai pärjäävä hyvänsä, joku voi yhtäkkiä tulla huoneeseeni ja ilmoittaa että tämä oli nyt tässä. Sinä et onnistunut.

Kirjoittaessa tätä fiilistä ei ole. Työtekstit menevät kaupaksi tai sitten eivät. Toistaiseksi ovat menneet. Hyväksytty kiitoksella. Kielteinen palaute on ollut ansaittua ja rakentavaa koskien yleensä konseptissa pysymistä.

Ero on varmaan siinä että teksti on minua itseäni, työ jonkun roolin täyttämistä.

Ja tietysti tämä ominaisuus, tämä ahdistuksen aihe, saa sitten aikaan sen että minä katson aamuisin töihin meneviä naisia bussissa tuntien itseni ulkopuolisesti. En todellakaan tiedä mitä työssäkäyvien sisarten päässä liikkuu, mutta kun he kaikki NÄYTTÄVÄT siltä että tämähän on itsestään selvää. Totta kai käydään töissä. Totta kai sinne mennään joka päivä. Totta kai siellä on ihmisiä joiden seurassa on pakko olla. Totta kai jokainen välillä mokaa.

Sitten sitä miettii itseään ja olo on ihan kuin ei osaisi kävellä tai puhua tai syödä haarukalla tai jotain ihan perusasiaa.

Tuli tauko tähän kahvituntibloggaukseen. Tajusin jotain mielenkiinnosta. Kirjoitin angstista ilman että se angsti oli päällä. Olo on siis tällä hetkellä hyvä. Ihan niin kuin seisoisi mörön kanssa naamakkain ja toteaisi että minä pelkään sinua eikä sitä pelkoa tuntisi juuri silloin. Hassua

Pyhäkkö (tarinamaanantai 59:sana Lohtu)

Nainen ja poika ovat lopultakin heränneet.

Kumpikaan ei puhu paljoa. Uupumus on liian suurta. He ovat kulkeneet keskeytyksestä kuukaudesta toiseen väistellen Ratsastajia.

Olen saanut seurata jotain joka on tässä uudessa maailmassa perin harvinaista - perhe on päässyt yhteen. Biologinen perhe. Yksi on joukosta poissa, Tautiin kuollut isä, mutta äiti ja peräti kolme lasta ovat nyt yhdessä

Käsitys perheestä oli jatkuva keskustelun aihe vanhassa maailmassa. Pohdittiin sitä voiko mies- tai naispari perustaa perheen. Vanhoillisimmat puolustivat jyrkästi avioliittoa perheen kulmakivenä. Oliko lapselle hyväksi jäädä sukulaisten luo, jos vanhemmille sattui jotain, vai oliko parempi aloittaa alusta kokonaan uudessa sijaisperheessä.

Tauti teki näistä kysymyksistä merkityksettömiä. Ydinperheiden ja sateenkaariperheiden sijaan syntyi haaksirikkoperheitä ja löytöperheitä, sellaisia, joita ei yhdistänyt rakkaus tai geeniperimä vaan halu selviytyä.

Työssäni olin kohdannut ydinperheitä jonka jäsenet olivat fyysisesti lähekkäin mutta sisältä pirstaleina. Usein se perheenjäsen joka kävi luonani terapiassa oli se kaikkein tervein. Minä hoidin sitä joka ensimmäisenä huusi julki tuskaansa sairaasta tilanteesta.

Nämä haaksirikkoperheet ovat kumma kyllä terveemmällä perustalla kuin moni entisen maailman perheistä. Yhteinen tavoite sitoo ihmiset yhteen. Ja menetykset joita jokainen on kokenut, saa heidät arvostamaan jokaista elossa olevaa jäsentä. Tämän maailman ihmiset huolehtivat toinen toisistaan aivan toisella tavalla kuin silloin kun raha ja työelämä sanelivat ihmisen käyttäytymistä ja jopa ihmisarvoa.

Katastrofista on yleisesti ottaen jäänyt paljon hyviäkin asioita jäljelle.

Totta kai tukikohdan ihmiset tietävät mikä minä olin ennen. Aikani yritin salata sitä koska pelkäsin. Pelkäsin että he tulevat jonottamaan luokseni, purkamaan menetyksen tuskaansa ja imevät minut kuiviin.

Miten typerä olinkaan. Tässä maailmassa ihmiset eivät hakeudu psykiatriseen hoitoon kun mieli järkkyy. Menetykset ovat liian isoja, liian ilmiselviä. Kaiken katoamisen pelko on osa arkipäivää. Mörkö on tullut ulos vaatekomerosta.

Ja niinpä minä olen saanut olla rauhassa ja tehdä asioita joita en vanhassa maailmassa tehnyt. Minä joka vastaanottojen ja luentojen välillä haukkasin noutosalaatin tai iltamyöhällä hain herkkumyymälästä valmiin illallisen kolmelle, poimin marjoja, istutan perunoita, leivon leipää ja kuivaan lihoja. Valmisruokaillallinen kolmelle on vaihtunut keräily- ja viljelyruokaan kolmellekymmenelle viidelle.

Entä onko terapeuttiminästä vielä jotain jäljellä. Onneksi on. Sitä sanottiin hienosti intrapersoonalliseksi älykkyydeksi. Kyky ymmärtää itseään.

Minä olen kateellinen. Kateellinen ihmisille perheistä. Haaksirikkoperheistä jotka ovat yhtä. Tämä meidän yhdistynyt biologinen perheemme ei vielä herätä minussa tunteita ja minua pelottaa samalla kun iloitsen ja ihmettelen.

Tiedän ettei minun tarvitsisi muuta kuin ojentaa käteni ja pyytää. Tukikohdassa on mies - en halua mainita hänen nimeään - joka huolehtii kahdesta lapsesta. Toinen on hänen naapurinsa tytär, toinen matkan varrelta löytynyt pieni poika joka on unohtanut puhumisen. Minä voisin liittyä heihin ja ehkä joskus liitynkin.

Mutta nyt minulle riittää pyhäkköni.

Kuten kaikki muut, minä jaan huoneeni muiden kanssa. Mutta nyt kun kaikki ovat päivän töissä, voin hiipiä sisään tyhjään huoneeseen ja avata rasian johon pyhäkköni olen perustanut.

Matkalla sisään nyppäisen ulkorappusen vierestä niittyleinikin.

Matkalla tänne olimme poikenneet usealla hylätyllä huoltoasemalla. Lähdimme sen verran aikaisin että niitä ei kukaan ollut vielä älynnyt miehittää ja ryöstelykin oli ollut hätäistä ja sattumanvaraista. Rasia jossa pyhäkköni on, on sitä lajia jota kukaan ei olisi vaivautunut edes ryöstämään. Pieni, puinen aarrearkku, halpaa valmistetta. Olin siepannut sen huoltoaseman matkamuistomyymälästä hetken mielijohteesta.

Monilla selviytyneillä on valokuvia kuolleista rakkaistaan. Minä en ollut niin onnekas. Kaikki tapahtui niin nopeasti. Henrik oli kuollut, Lauriina oli kuollut ja minä olin tulossa sieltä minne heidät oli haudattu. Huomasin savupilven jo kaukaa. Se oli niitä ensimmäisiä tulipaloja. Kotini katosi täysin. Minulle jäi vain vaatteet jotka silloin olivat päälläni.

Ja taskujeni sisältö.

Avaan halvan matkamuistolippaan jossa on kangaspalan päällä kaksi esinettä. Paperinpala ja Cd-kiekko. Oikaisen hellästi paperin; sen teksti on kauhukseni alkanut haalistua jo. Se ei saa kadota. Pesulakuitti, miesten villakangastakista. Kun katselen tekstiä muistan takin - ja miehen takin sisällä. Nojaudun mielessäni Henrikin rintaan, tupakalle tuoksuvaan kalliiseen takkiin.
Lasken paperin varovasti käsistäni ja otan cd-levyn käteeni. Kiillotan sitä varovasti puuvillahameeni helmalla kunnes se sieppaa auringonvalon ikkunasta ja heijastaa silmiini vihlovan sateenkaaren. Käännän äkkiä levyn toisen puolen jossa on etiketti ja siinä teksti: Nuorten sellistien semifinaali 2xxx; Lauriina Lähde.
En tiedä pystynkö ikinä kuuntelemaan tätä levyä, siltikään vaikka joku onnistuisi tuomaan tukikohtaan paristoilla toimivan cd-soittimen. Mutta pystyn näkemään kauniin tyttäreni soittimineen, taivutetun pään ja alasvalahtaneet vaaleat hiukset. Sivelen levyn pintaa ja kuvittelen sitä miltä nuo hiukset tuntuivat kun niitä silitti.

Lasken molemmat esineeni rasiaan. Asetan niittyleinikin niiden eteen ja istun pyhäkköni edessä kauan, kauan.

Eikö ne voisi pelata vaikka Trivial Pursuitia mieluummin...

Puolessa välissä pokkaria ja napu-naputtelen tässä sitä pakollista rakastelukohtausta. Minä en vain hallitse tuota..olen kai sitten liian vanha ja arkipäiväinen. Kyse ei ole turhankainoudesta, sen tietää jokainen joka minut livenä tuntee. Mutta kun en tykkää tirkistellä elävien ihmistenkään makuuhuoneeseen niin kyllä minun tarinaihmisenikin saisivat minusta rakastella rauhassa niin kuin tykkäävät. Olen minä joskus loikkinut noiden ylikin mutta nyt tämä oikeastaan vaatii koska sankaritar on lähes tynnyrissä kasvanut tyttö. Eli vielä tässä pitäisi neljävitosen kuuden lapsen äidin astua ekakertalaisen nahkoihin.

Olisi kiva kuulla onko teillä muilla jotka tätä seuraatte ja jonkinlaista fiktiota kirjoitatte samaa ongelmaa.

IRL-elämä on ollut tänään hilpeänhauskaa. Minä kuulkaa varmaan viiden vuoden tauon jälkeen läksin perheen kanssa pulkkamäkeen. Siis siten että itse laskin. Kontulassa on täyttömäki jossa on passelin kokoisia rinteitä joka lähtöön eli sinne siis. Tuli hiki, pari mustelmaa kun putosin pulkasta mutta olo oli hyvä. Kotiin tultua onkin sitten vain istuskeltu Tossun ääressä naputtelemassa.

Se uuden fiktioblogin perustaminen kutkuttaa mielessä. Sellaista mallia ajattelin että lukija voisi antaa avainsanan josta sitten kirjoittaisin. Olisinko sitten ihan suossa sen kanssa, mene ja tiedä.

Mutta sen tiedän että romantiikka ja erotiikka olisivat pois rajattuja aihepiiristä.

hesarissa tänään

...on käynnistynyt siivoten ja pokkarin parissa (Onnenkirje, Sara Storm, tykkäsin kovasti!). Olisi ikään kuin tarkoitus lähteä mäenlaskuun koko perheen voimin, tiedä sitten milloin tämä ryhmärämä pääsee liikkeelle.

Nollakakkonen luopui pitkistä kutreistaan. Talossa on nyt siisti lyhyttukkainen nuorimies jolle tuntui ikääkin tulevan lisää sen verran että alan pikkuhiljaa uskoa että kyllä, kouluun se menee syksyllä. Isoveli piti kiharansa ja mikäpä siinä. Kun harjaaminen sujuu ilman parkua.

Yleensä minulla jää ,häpeällistä kyllä, hesari lukematta, siis se paperisellainen. Mies kahmii sen itselleen aina ekana ja sitten päivän hommat vievät mennessään. Verkkoversiota lueksin päivän mittaan kyllä. Mutta sunnuntaina varaan aikaa HS:lle. Artikkeli mielenterveyden murtumisesta sairaan näkökulmasta ravisteli - ja Annamari Sipilän alfauros-kolumni oli hauska ja osuva vaikka veikkaanpa että siitä yksi ja toinen älähtääkin.

Tämä oli niitä harvoja päiviä kun löysin tutun nimen kuolinilmoituksista. Nuoruudenkaverin äiti, kiltti ja mukava yksinhuoltajamamma jolle pystyi puhumaan niitäkin mitä ei omalle äidille ikinä. Rest in peace, Oili!

Sanoja peräkkäin

Nytkähti se pokkari (hehee, meinasi tulla typo eli pikkari) jonkin verran eteenpäin. Ja kääntyi vähän eri suuntaan kuin olin ajatellut, mutta paremmalta tuo polku näyttää. Tänään tulee enemmän valmista.

Silti, vaikka mieli askartelee ihan toisissa jutuissa. Olen jopa haaveillut toisen blogin perustamisesta tämän rinnalle. Fiktioblogin. Pieniä ja isompia tarinoita. Omaksi ja ehkä toistenkin iloksi. Saa nähdä.

Ja tajusin että odotan maanantaita kuin lapsi karkkipäivää. Jaa miksi. No, Tarinamaanantailta tipahtaa uusi aihe. Ihan hölmöä, mutta jännittää kuin pikku kakaraa.

Ja toisaalta ei ollenkaan hölmöä. Jos osaan odottaa jotain niin kuin lapsi, en ainakaan ole kuollut pystyyn.

Mää en totteleee

Miten ihmeessä pärjäävät ne ihmiset jotka jatkuvasti asettavat itselleen ankaria sääntöjä ja noudattavat niitä, oli niissä järkeä tai ei. Tai jos eivät yllä tavoitteisiinsa, ahdistuvat.

Minä päätin vain pienen vaatimattoman jutun. Kirjoitan yhden luvun pokkaria tänään. En ole ollut työtöissä tänään, kotonassa lasten kanssa vaan.

Ja kuinkas tässä on käynytkään. Kolmannes säädetystä kasassa ja sylettää niin että voisin lempata Niilan, Sonjan ja Mimosan ikkunasta pihalle. Purrako hammasta ja jatkaa vai tehdäkö jotain aivan muuta.

Minä en osaa päättää miten suhtautuisin itsekuriin. Välillä ihailen ihmisillä joilla se on rautaa ja titaania, välillä pyrin siihen itse ja välillä sitten taas karjun niin kuin otsikko sanoo että Määäää en totteleeeee, olen anarkisti!! (Aki ja Turo-suomennos Anarchy in UK:sta)

Mutta kun se pokkari pitäisi saada valmiiksi ja ajalla on rajat nykyisin.
Juupas. Eipäs. Saapas. Tuo viimeinen kuuluu takalistooni. Sluibaaminen seis ja tekstin kimppuun, hopi hopi!

(Ja jos joku sanoisi mulle livenä hopi hopi, tai mars johonkin niin MINÄ PURISIN!)

No niin, tässäpä teille maailman turhanpäiväisin bloggaus, kuuluu sarjaan itsekasvatusta.

vapaa perjantai

Jos 3000 sanan kirjoitusurakkaa ja kotitöitä ei lasketa.
Mies otti ja pakeni sitä kauhistusta että joutuisi lomapäivän viettämään paitsi lasten myös vaimon kanssa. Löytyi halonhakkuuta appiukon palstalta. No, nyt olen ilkeä, kai sen oikeastikin piti mennä ja nyt kun täällä on koko päivän toinen aikuinen.

Vatsa tuntuu nyt vasta normaalilta. Voi olla että uskallan jopa syödä sitä mitä muutkin tänään. Eilinen meni gefiluksillla, ravintoliuosseikkailun jälkeen.

Jos katsoisi mitä pyykkikori on syönyt...sillä ei ole ruuansulatusongelmia, ikinä

Meemi taas

SusuPetalilta nappasin, ideana merkata listasta ne jotka sopivat itselle.

Haasteen kanssa teen samoin kuin Susu, eli kuka vaan napatkoon ja jos joku blogiton lukija haluaa tehdä niin kommenttilaatikkoni on käytettävissä

***

TÄNÄ VUONNA

• olen nauranut niin, että vatsaan sattuu
• olen saanut joulukoristeet kerättyä pois ennen laskiaista
• olen herännyt aamulla ja ollut innoissani uudesta päivästä
• olen nukahtanut illalla ilman pelkoa
• olen kävellyt metsässä ja nauttinut pakkasesta
• olen katsonut kotia ja miettinyt, että onpa täällä siistiä
• olen uskonut kykyihini
• olen uskonut jaksamiseeni
• olen nähnyt tulevaisuuden valoisana
• olen ylipäänsä uskaltanut ajatella, että tuleva on tulossa
• olen nauttinut muiden ihmisten seurasta
• olen huomannut, että taivas on välillä sininen
• olen ollut iloinen
• olen päättänyt olla murehtimatta
• olen ollut innoissani jostakin asiasta
• olen ollut onnellinen
• olen ollut sitä mieltä, että elämä on oikeastaan aika ihanaa

Niin, ja nuo lihavoinnit ovat sitten niitä jotka pätevät minuun. Ällistyin niiden määrästä.

pikku erehdys, iso pahaolo

Meninpä töistä lähdettyä hakemaan uusitun reseptini ja sitten apteekkiin. Katseeni sattui Nutrilett-tuotteisiin. Vaikka olen puuskittain yrittänyt tiputtaa vyötärökertymiä, en ole noihin tuollaisiin seonnut.

Mutta kun lounas oli ollut pari hedelmää, olin vähän nälkäinen ja ajattelin että ookoo, otetaan tuollainen Nutrilett-pirtelö ja juodaan se metrossa matkalla lähikaupan kautta kotiin.

Sanoista tekoihin, valitsin vaniljanmakuisen juoman ja metrossa hörppäsin sen huoletta pillillä menemään. Ja nyt tulee se tosi tosi fiksu osuus. Vasta kun olin juoman juonut ja aika karseaksi havainnut pistin lukulasit päähän ja aloin katsoa tarkempia tietoja.

Yllätys oli melkoinen. En ollut ottanut Nutrilett-shakea vaan vähän samantapaisen tötsän siitä vierestä. Sepä vain oli kliininen ravintovalmiste joka oli tarkoitettu kroonisista haavaumista kärsiville potilaille ravintokäyttöön. Ehdottomasti lääkärin valvonnassa. Ja sellaisen minä olin huitaissut huiviini.
Kauppaan pääsin vielä ehjin jaloin mutta kotimatkalla olo oli aivan hirveä. Luulin että mahani räjähtäisi siihen paikkaan. Hyvä kun tolpillani pysyin kasseineni. Kotona, no säästän teidät räjähtäviltä yksityiskohdilta ja totean vain että kohtauksen päätteeksi valahdin täysin nuudelina sängylle ja nukuin kuin kuollut kaksi ja puoli tuntia. Havahduin miehen ravisteluun, että joko jaksaisit jotain syödä. Pistelin hiiren annoksen ruokaa ja varovasti mehua. Olo koheni ja uskalsin jopa maistaa lasten tekemää laskiaispullaa.
En enää ikinä sotke käsiäni apteekin ravintotuotteisiin. Onneksi ei sentään mitään laksatiivia ollut. Ja ipecacia, tuota syömishäröilijöiden luottoystävää, ei varmaan onneksi suomessa myydä.

Että tämmöistä tänään. Päätä en siis nollannut mutta vatsa sai perusteellisen tyhjennyksen.

Kuusi sattumanvaraista asiaa minusta

Solmukohtia-blogista tällä kertaa.

1. En ole koskaan ollut lentokoneessa. Edes kentällä olevassa
2. Minun pitää olla lähes kuoleman kielissä ennen kuin ruumiinlämpö nousee edes 38 aan.
3. Joudun ajattelemaan vasemman ja oikean erikseen. Seuraus - ei ajokorttia.
4. Vuosiin en pystynyt lukemaan liikkuvassa bussissa. Siedätin itseni pystymään ja nyt se sujuu.
5. ..toisin sanoen minulla on aina kirja mukana mm. työmatkoilla.
6. Luen ruokapöydässä aina kun etiketti sen sallii.

Varoitus, sisältää angstausta

Eilen illalla about seitsemän jälkeen se iski. Minä olin ihan varma että nyt se sai minut kiinni. Influenssa tai se kuumeeton keuhkokuume tai joku muu pöpö, niitä joita vasemmalla ja oikealla sairastetaan mutta meillä on tähän saakka väistetty.
Tuntui että keuhkoissa on jotenkin ruuhkaa, hengittäminen kävi työstä. Leggarit, tuplahuopa sohvalla, sukat jalassa eivät riittäneet lämmittämään. Ja sattui. Sattui päähän, sattui selkään, sattui raajoihin, jokainen kiinnityskohta ja nivel kirskutteli vastalauseita.

Hetkeä aikaisemmin olin huilannut mukavasti, noutopizzaa syöneenä, ja plarannut Onnen osasia (Saran erittäin lupaavalta vaikuttava lääkäripokkari jokusen kuukauden takaa!) samalla kun perhe katsoi eilistä Helppoa elämää saunavisiolta. Yhtäkkiä kärvistelen tässä olotilassa ja niin julmetussa väsymyksessä että tarvitsisin melkein toista ihmistä auttamaan minut lepäämään.

Mutta kuka se toinen ihminen olisi?Tajusin yhtäkkiä että en pystynyt pyytämään ketään avuksi. En kyllä suoraan sanoen ole ihan varma miten minua olisi pitänyt auttaa. Viikata kasaan ja laittaa hyllylle talteen, vahtia maailmaa ettei kukaan kisko minua hyllyltä alas?

Ei ollut influenssa, ei mahatauti, ei edes paniikkikohtaus (uskoakseni). Pahin kipu taittui tuplaburanalla ja unikin tuli yhdentoista maissa. Kai minä olen tiettyyn rajaan itsekorjautuva, onneksi.
Joskus on kamalaa olla se vahvin. Ainakin silloin jos on kaikkea muuta kuin vahva.

Nyt töissä. Ja tänään teen sen lyhkäisen päivän. Eilisestä kipu-uupumuskohtauksesta on jäljellä unenomainen olo ja lievä toistaitoisuus. Ja kamala takaraivopaniikki, pikkupiru joka kuiskaa korviin että älä kaadu, älä ratkea, ketään ei jää jos sinä putoat. Ihan höpöhöpöä mutta tekee vaikutuksen pakkasaamun ruuhkabussissa kun katsoo taivaalle ja näkee vähenevän kuun sirpin jota harmaat pilvenriekaleet raidoittavat.

Helllllvetin hyvin menee..no. Tänään lähden kotiin ajoissa, kietoudun huopaan ja katson saunavisiolta Vitosrealityja kunnes pää on kunnolla nollautunut.

lastenteeveetä

Työpäivä pikkuisen venähti. Oli lastenohjelman pilottijakson kuvaukset ja piti värvätä lapsiyleisöä. Ensimmäiset värvätyt olivat meidän Ysiseiska ja Nollakakkonen. Ohjelman tuottaja soitteli aikansa epätoivoisena todeten kaikkien olevan lomilla, kunnes sitten älysivät laittaa paikalliselle radioasemalle mainoksen jossa etsittiin lapsia kuvaukseen jäätelötarjoilupalkalla -kymmenessä minuutissa porukka oli kasassa.

Ihan hauska kokemus ja pojatkin tykkäsivät. Minun on vaikea kuvitella että siitä kakofoniasta tulisi lasten satutuokio mutta kuulemma kyllä. Ysiseiska esitti kyllä Viidesluokkalaisten Suojelusenkelille toivomuksen ettei yksikään hänen luokkakavereistaan bongaa häntä satutuokion yleisönä. Nollakakkonen on riittävän pieni ollakseen ajattelematta Mainettaan ja nautti tarinankerronnasta täysin siemauksin. Kuin myös jäätelöstä ja kierroksesta ääni- ja kuvatarkkaamossa sekä filmihallissa. Huuman lavasteissa oli kiva juoksennella.

Itse siunasin kahta lounaria lompakossani - haettiin pizzat iltaruuaksi. Huomenna teen sen lupaamani lyhyen päivän, tänään venähti kuuteen. Työaikaa voidaan varmaan laskea ainakin viiteen. Eli kymmenkunta tuntia tehokasta työaikaa tuli tahkottua tänään. Pokkarille ei taida jäädä mehuja. Pää ei toimi...

Tässä talossa, näissä huoneissa

Näyttää siltä että jollain vedenjakajalla tai välietapilla olen taas henkisesti.

Nurinkurisesti aloitin aamubloggauksen aamukahvista töissä vaikka alun perin piti kirjoittaa viimeöisestä unesta. Ei ehkä kenellekään muulle kuin itselleni, koska tuntuu tarpeelliselta kirjoittaa tietyt unet muistiin.

Eli yleensä jossain risteyskohdassa elämää, näen unta talosta. Niin kuin viime yönäkin. En ollut talossa sisällä tällä kertaa, näytin siitä kuvia ihmisille seurassani ja esittelin sitä ulkopuolelta. Ulkoa katsottuna se oli about Norrmenin talon näköinen ja kokoinen. Eli siis iiiso ihana vanha hirviö.

Seisoin seurueeni kanssa pääovella kun sisällä olija huomasi minut. Nainen, minua vanhempi, hoikka ja pieni, hyväntahtoinen ja arvokkuutta henkivä. Jonkinlainen intendentin ja emännöitsijän välimuoto. Nainen raotti ovea ja sanoi että mukavaa kun tulit, haluatko käydä taas kerroksissa. Minä siihen että en juuri nyt, tai siis haluaisin mutta en ehdi. "Tule takaisin kun ehdit" nainen sanoi ja meni. Minä selitin vähän huvittuneena että nainen oli niin tottunut minun läsnäolooni että antoi minun seikkailla kerroksissa rajattomasti omin päin.

Sikäli hassua kun samalla tiesin että talo oli minun omani. Minun, mutta säädellysti käytössä ja minusta se oli unessa vain hyvä. Sanoin vielä että sitten kun vien ystäväni sinne niin on parasta että menemme hissillä ylös ja alamme tutkia taloa ylhäältä, portaita alaspäin laskeutuen.
En käynyt sisällä, mutta minun ei tarvinnut. Tiedän miltä tuo talo näyttää sisältä.

Ainakin kolme, neljä kerrosta, usein paljon enemmän. Keskellä joka kerroksessa iso halli, niin kuin porraskäytäväaula, suorakaiteen muotoinen. Reunoilla käytäviä joiden varrella epälukuinen määrä pieniä huoneita, joskus valtavan paljon, minimissään kymmenkunta per kerros. Joistain huoneista pääsee suoraan toisiin huoneisiin.

Ja ylempänä olevat kerrokset ovat aina hiljaisempia ja vanhanaikaisempia tunnelmaltaan kuin edelliset. Niissä on käyttämättömyyden tuntua mutta niihin minä aina pyrin joskin useimmiten eksyn pikkuhuoneisiin ja jään pällistelemään niihin jotain epämääräisen tuttua yksityiskohtaa - liettä lapsuudenkaverin kotona, päiväkodin leikkinurkkausta, vanhaa sohvanrähjää..

Nämä unet jäävät mieleen kirkkaina ja selkeinä ajatuselokuvina. Ne ovat minulle merkittäviä itsetuntemuksen työkaluja. Siksi kirjoitan, kääntelen ja vääntelen niitä. Mietin niiden sijaintia maantieteellisesti - skaala on laaja, Karjaalta Pariisiin - omaa käyttäytymistäni talossa, mahdollisia suljettuja huoneita, keitä siellä on kanssani. Ja miksi niin usein kyseessä on oma talo johon en jostain syystä saa mennä tai jossa on rajoitettu kulkuoikeus? Tai sitten talo jota juuri olen ostamassa ja jossa seikkailen täysin rajattomasti - mutta se ei siis vielä ole minun?
Näkeekö kukaan toinen toistuvia talo-unia?

Aamukahvin aikaan töissä

Kahvi on hyvää ja kipaisin hakemassa täytetyn reissarin työmaaruokalasta. Ihanaa, kaikki tuoretta, leipä, salaatti, kurkku, tomaatti paprika. Hyvää juustoa palanen kruunuksi ja kuppi kahvia. Pieniä ovat elämän ilot.

Perhe lomailee kotona; minä tallennan ja tiliöin laskuja täällä hiljaisella toimistolla. Tulin aikaisin, lähden aikaisin. Ja laitoin the Tuottajan postilokeroon kuoren jossa tekstejäni..jänskättää.

Ei niistä minun kirjoittajaopiskeluistani avoimessa tullut toistaiseksi mitään. Jotenkin hassusti luin että kuka vaan voi ilmoittautua opiskelemaan aineopintoja. Missasin sen oleellisen tiedon että perusopinnot pitää olla käynnissä/tehty. No. Seuraavat perusopinnot käynnistyvät syksyllä ja niihin voi hakea huhtikuussa. Siis silloin yritän uudelleen.

Ihan vain ettei tekeminen loppuisi, varasin loppuvuodelle kaksi pokkaria, lokakuun Timantin ja joulukuun Lääkärin. Mene ja tiedä miten elämä heittelee ennen syksyä - vieläkö puhun rumia noiden sitoumusten kanssa? Mutta se on sitten sitä yllätysvaraa josta bloggasin.

Tuota bloggausta jäin jälkeenpäin miettimään, kommenttien takia. Olinko epäselvä siinä mitä hain pohdinnallani? Tuli vain sellainen tunne kommenteista että olisin väittänyt että juttu on jokotaita, kun nimenomaan tarkoitin miettiä että eikö se ole sekäettää? Ainakin haluaisin että olisi.
Sää on kirkkaan talvinen. Tekee mieli hihitellä ilmaston lämpenemispuheille, vaikkeivät ne naurun asioita olekaan. Tai jos me kaikki umpijäädymmekin pikku hiljaa? Hassua miten ihminen tottuu nopeasti joihinkin tilanteisiin. Kymmenen pakkasastetta on ihan kamalaa vaikka kolmekin kymmentä oli normaalia vielä joku vuosi sitten.

Eilen lueskelin kolmiokollegojen kirjoittamia pokkareita. Vähän mietteliääksi veti yksi. Ei hassumpi tarina mutta hiuksianostattavia kirjoitusvirheitä - "naivi" "katsokkin" "sisarruksia". Yhdyssanavirheitä, jne. en edes laskenut. Sitten sain itse maaliskuun timantista pyyhkeitä, kun käytin liikoja ajatusviivoja..
Eikä nyt pidä ymmärtää väärin. Minä HALUAN että tuollaiset osoitetaan minulle! En tahdo juuttua maneereihini, sokeutua virheilleni. Mutta ihmettelen miksei noin räikeitä juttuja huomata. En usko että nuo ovat toimittajan virheitä kuitenkaan.

Onko ihme jos viihdepokkareiden maine on huono jos noin huolimatonta tekstiä päästetään läpi?

Maanantai-illan velttoutta

Kirjoittanut, kokannut, syönyt. Ylensyönyt, plösö olo. Höh.
No, pokkarissa neljäs luku meneillään, pitäisi kai seivata tikulle ja siirtyä läppäröimään yläkertaan. Alakerran lattia on kkkkkylmä. Mutten taida jaksaa.

Huomenna töihin. Laukussa valmiina pari maanantaitarinaa, novelli ja laitoin nyt sitten tekijänkappaleen ekasta pokkaristani. Ei se välttämättä niistä paras ole mutta siinäkin on paljon dialogia. Tuskin tuo tuottaja sitä jaksaa kokonaan kahlata mutta sieltä täältäkin saa jonkinlaisen käsityksen teksteistäni.

Kotona ollaan, mies ja pojat myös. Kävivät luistelemassa ja minä tein omatekoista bolognesepizzaa sillä aikaa. Hyvin maistui. Ysivitonen lähti katsomaan sitä Karukosken uusinta leffaa teatteriin kaverinsa kanssa ja sitten kaverille yöksi. Lähtiessä antoi perheelle normaalit evästykset - "mun huoneessa ei sitten kukaan nuku, sotke, eikä piereskele". No, pyykkitelineen pystytystä ja pyykinkuivausta ei kielletty. Ilmalämpöpumpun sijainnista johtuen Ysivitosen huone on aika hyvä kuivatuksen kannalta.

Kotona on kuulunut epäilyttävän paljon yskimistä tänään. Jospa se olisi vain pakkasen tekemää?

Kiitos ja (idiootin) oivallus

Kiitos kaikille jotka blogista ja privasti ovat vastailleet tuosta omaishoitajan tuesta.

Vastauksista oli iloa, olisin varmaan tietämättä tuupannut tuen Kelan maksettavaksi. Koska kuitenkin hoitajan aikaisemmat tulot vaikuttavat tuen saamiseen joudun muokkaamaan tosiasioita. Sankarittareni kun on hoitanut äitiään peruskoulun päättymisestä saakka, ei muuta työkokemusta.

Ei silti, kauppa- ja tk-reissulla sain idiootin oivalluksen - hei! minähän kirjoitan romanttista kolmiopokkaria, en yhteiskuntakriittistä proosaa. Joten minulla on lupa tietoisesti venyttää tosiasioita tarinaan sopivaksi.

Eli sankarittareni ei varmaan tukea oikeasti saisi. Tarinan kannalta on kuitenkin aika oleellista että hän sitä saa.
Parempi kuitenkin kirjoittaa tietoisesti tosiasioiden vierestä kuin tietämättään, IMO.

Kuka tietää?

Taas pyytelen apua lukijoiltani.

Kuka tietää omaishoidon tuesta? Kuinka kauan sellainen tukimuoto on ollut ja kuka on tuen maksaja? Kunta? Kela?

Tiedän että sosiaalivirasto myöntää sen mutta noihin kahteen kysymykseen en löytänyt googlettamalla vastausta.

Entä kuinka usein ja miten tukiperusteita tarkistetaan? Ja voiko hoidettava kieltäytyä ottamasta vastaan mitään muuta kuin sen hoitavan omaisen, esim. kotipalveluita? (vaikka äiti joka hyväksyy vain tyttärensä hoitamaan itseään).

Ja se mihin tätä kysyn on toukokuun Mystiikka-pokkariin, työnimeltään Astu kanssani aurinkoon.

Ajopuita ja päämääriä

Päämäärä ja pyrkimys siihen pohdituttavat.

"Sä olet ajopuu" sanoi minulle esimieheni liki 30 vuotta sitten. "Sä annat ihmisten, miesten varsinkin, heitellä itteäs miten sattuu"

Ei se ollut ollenkaan pahinta mitä sain kuulla niinä vuosina. Miksi juuri tuo on jäänyt mieleeni? Varmaan siksi että siinä oli toinen puoli totta. 18-vuotias minä olin ajopuu, valmis ajelehtimaan mihin vaan jos vain sai hetken rakkautta ja läheisyyttä.

Mutta en osannut silloin, enkä nytkään, nähdä ajelehtimista sataprosenttisen pahana asiana. "Jos elämä on päättänyt elää minua juuri näin niin minä en kysele". Sitaatti on Sonja Oosta ja tuntui riemukkaan anarkistiselta kahdeksantoistavuotiaasta joka ei ihan vielä ollut sisäistänyt vapauden ja vastuun irrottamattomuutta ja luuli että elämää voi päästä osittain karkuun silloin kun tarpeeksi ahistaa.

"Määritä mitä elämältä haluat. Visualisoi, näe se kirkkaana mielessäsi. Kirjaa se ylös mahdollisimman detaljintarkasti ja pyri sitä kohti. Elämäsi lähtee kuin huomaamatta tavoitteesi suuntaan."

Tällaista saa lukea usein. Minä en osaa. Osaan sanoa mitä EN elämääni halua. Osaan vetää ne isot linjat siitä mitä haluan. Mutta onko se paha jos tahtoo jättää siihen välille tuntematonta maastoa? Elää osittain löytöretkeilijänä ja ilahtua/kauhistua siitä mitä seuraavan oven takana odottaa?

Ajopuuna eläen hukkaa elämänsä. Toisten tönimänä sen luovuttaa omista käsistä pois. Mutta tiukka päämääräsidonnaisuus kiristää pipoa. Ja entä jos ei saavutakaan niitä tarkoin määriteltyjä etappeja tiukasti visualisoituun päämäärään? Miten huonoksi silloin itsensä tuntee? Sain päämääräkokeesta välttävän?

Tasapainossa kai tämänkin avain. Ja valppaudessa oman elämänsä suhteen. Itse huomaan usein että olen vain luisunut tilanteeseen josta en pidä. Mutta kun jatkuva valppauskin väsyttää. Ei kukaan jaksa seistä vartiossa 24/7, edes itseään vahtimassa.

Ja entä se kamala havainto kun huomaa että päämäärä olikin vain pahvikuva? Että kun sai sen mitä havitteli, se maistui kitkerältä, maksoi liikaa ja jätti jälkeensä tyhjyyden?

Löydä nyt sitten balanssi tämän kaiken keskellä.

Ystävänpäivää

Hyvää ystävänpäivää ihan kaikille lukijoilleni!

Käytiin Cafe Fasterissa leivoskahveilla Nollakakkosen ja miehen kanssa. Mies sitten suunnisti taekwondosalille Ysiseiskaa hakemaan ja minä ja 02 vaateostoksille. Pojat saivat farkut ja sormikkaat, Nollakakkonen lisäksi hupparin ja vyön. Itselleni ostin topin ja kevätsaapikkaat.

Olisi tekemistä. Sanoja toisen perään, päivän annos parisen tuhatta. Tavaraa ulos talosta - ah, mikä nautinto se onkaan. Koti huokaa helpotuksesta kun pääsee roinasta eroon.

Mies on tunnelmoimassa venemessuilla. Minä hörpin hirveää vihreää myrkkyä (ED Green Light) ja mietin laiskahkosti että mitä meille lounaaksi. Pojille munakkaat tai lämpimät juustoleivät - itselle olisi kasviskeittoa jääkaapissa. Mies tekee illalla broiskusta omaa spesiaaliaan joten lounaalla tyydytään tähteisiin tänään.

Tämän päivän toiveet koskevat ihan simppelisti materiaa. Kun tulisi rahakeiju ja tiputtaisi, ei vähempää kuin 12 tonnia käteen. Ai mistä moinen summa.?Voisin näyttää kirurginveistä rynnäsvarustukselleni. Mutta en ala mouruta taas tästä riesasta vaan painun pokkarin kimppuun. Olkoon rynnäsvarustus - mulla on silti uusi nätti musta perhostoppi ja mokkasaapikkaat. Materiaa, materiaa. Ja häpeämätöntä iloa siitä.

Ookoo

Harkinnan jälkeen laitan pari maanantaitarinaa, Rentun ruusu - novellin (paljon dialogia, äänestettiin lehden parhaaksi aikoinaan) ja ehkä yhden tekijäkappapokkarista. Lukekoon jos jaksaa viimeksimainitun.

Pitäisiköhän mun tehdä joku lista julkaistuista teksteistäni...no ei kai. Tai en minä tiedä.

Hyvät uutiset kantavat siipinä. Henkitoreissaan sinnitellyt pokkarinraakile harppasi ison loikan eteenpäin ja ahmaisi taas mukaansa. Nyt on hyvä kirjoittaa.

Kysymys niille jotka ovat fiktiotekstejäni lukeneet

Minkä antaisitte näytteeksi tv-draamatuottajalle joka haluaa lukea tekstejäni mahdollisen yhteistyön merkeissä?

Kaksi viikkoa sitten minulle vihjattiin tästä mahdollisuudesta, en uskaltanut blogata siitä mitään - ja tämänkin ehkä poistan. Mutta kyllä hän nyt ihan tosissaan taitaa olla.

Kyseessä olisi siis käsikirjoitustyötä, mahdollisesti myös tekstinmuokkaustöitä freenä.

Mutta kysyn siis nyt apua teiltä. Pokkarisynopsis? Romanttinen novelli? Maanantaitarina?

terveisin nimimerkki Tämä taitaa olla totta sittenkin

Justiinsa

Runoilin pitkät pätkät pre-talvilomafiiliksiä ja explorer päätti tiltata just silloin. No. Vähän aikaa pähkäilin ja sitten vaihdoin oletusselaimen. Että saan edes kirjanpito-ohjelman pelittämään. Kun pitäisi viimeistellä kansiot.

Ysiseiskalla tänään yökoulu. Huomenna ollaan poikien kanssa kotona. Tuntuu ihan hyvältä, ehkä saan kirjoittamistakin taas käyntiin. Tämän viikon työpäivät ovat olleet aika uuvuttavia.

Mutta nyt alan aakkostaa kululaskuja - ja sitten hörppään kahvia ja katson mitä Blogistaniaan kuuluu torstaiaamuna.

tulta päin, tulta pakoon vai tuleen makaamaan?

"Miksi ihmiset ehdoin tahdoin lähtevät jonnekin jossa tietävät etteivät viihdy?" kysyi mies viikonloppuna kun istuimme teeveen ääressä.

Kyseessä oli niinkutsuttu tositeevee-ohjelma. Sitä lajia jota minäkin siedän. Ei kilpailuja, ei "vain paras pärjää" - ajatusta. Vaan itsensä voittamista. Mene ja tiedä kuinka totta nämä "tosi"tarinat ovat mutta tätä tiettyä alalajia olen tykästynyt katsomaan.

Kyseessä on yleensä jonkinsortin elämänhallinta - painonpudotus, raha-asioiden järkeily, mukavuusrajojen venyttäminen. Tässä mitä viikonloppuna katsoimme oli kyseessä viimeksimainittu. Kaksi perhettä, kaksi ihan erilaista maailmaa, ihan eri käsitykset hyvästä lomasta. Lyödään porukka yhteen ja ensin lomaillaan viikko toisten ehdoilla, sitten viikko toisten.
Totta kai juttuun sotketaan äärimmäisyyksiä, pistetään bilehileet siveydensipuleiden sekaan jne, eihän sillä muuten herätetä kiinnostusta. Kun sen tietää niin sitä sietää.

Mutta tuo mitä mies kysyi. Että miksi. Minusta siinä ei ole mitään ihmettelemistä.

Henkistä lihastreeniä taas kerran. Jos haluaa jaksaa kantaa enemmän on saatava enemmän habaa. Ja sitähän saa kun tekee vähän enemmän kuin tahtoisi. Rutistaa vielä kerran, vaikka sattuu ja vituttaa.

Tulta päin. Eli omien rajojen ravistelua. Tuli olkoon renki eikä isäntä ja tuli on se, mitä pelkää ja se, mikä tuskastuttaa.

Mutta itsetuntemus mukaan. Terve järki samaten. Ei siis sellaista että koska minä inhoan ötököitä niin menenpä istumaan ötökkä-ämpäriin. En usko sokkihoitoihin. Veteen heitetty lapsi ei opi uimaan vaan hukkuu.

Pitää kysyä itseltä että miksi tämä on vastenmielistä tai pelottavaa ja lähestyä tulta sitten sen mukaan.

Ja tässäkin tarvitaan viisautta erottaa asiat toisistaan. Muuten voi jäädä tuleen makaamaan. Käy niin että sitä ryntää kohti pelkoa ja kipua ja saa turpaansa niin että rytisee ja verta vuotaa. Jää tantereelle kipuineen eikä pysty muuta kuin itkemään ja toivomaan että joku korjaisi pois.

Voi tietty pysyä myös tulesta kaukana. Elämä voi sillä lailla olla ihan mukavaa. Hyvässä lykyssä kuolee ennen kuin huomaa että siitä on jäänyt osa elämättä pelon ja kivun välttämisen takia. Tai jos sen on huomannut niin on kiireesti teipannut sen umpeen ja selittänyt pois leimalla. "minä en vain kestä tuollaisia ihmisiä" "minä olen niin tyhmä etten opi tuollaista" .

Korkealentoisia ajatuksia näin aamutuimaan, tässä kun odottaa että kirjanpito-ohjelma yskii itsensä käyntiin (on vähän hidas näin käynnistysvaiheessa).

Pointtina kuitenkin se että tämä on teoriaa. Jokainen tuntee itsensä, rajansa, sietokykynsä ja kipukohtansa parhaiten. Jos niitä vain uskaltaa katsoa. Siihen uskaltamiseen voi sitten tarvita jonkun toisen apua. Mutta itse idea ei miksikään muutu.

Joten voi lähteä lomalle joka ei ole sitä ominta juttua. Voi kokeilla puuseetä vaikka luokittelee itsensä sisävessaihmiseksi. Voi aloittaa siitä että katsoo sitä inhoamaansa tuhatjalkaista. Että onko se nyt niin kamala. Voi maistaa sitä kummallisen näköistä ja -hajuista ruokaa.

Pääasia että päättää vasta sitten kun on kokeillut, ei ennen.

Laudatur

..tilausnovellista. Pokkari vasta rämpii alkuun.

Palaveri jäi nyt sitten väliin, ei se ollutkaan kuin korttelipoliisin luento koululaisille. Info-väärinkäsitys. No jo minä ihmettelin miksei mitään kutsua ollut kuulunut vanhemmille. Mutta seuraa kuulemma sellainenkin. No, ehkä olen silloin vähän jaksavampikin. Jään odottamaan. Ja alan selvittää millainen tuo meidän lähikoulumme on.

Ilta on mennyt nuutumuksen merkeissä. Ysiseiska partiossa, muu perhe lorvehtii kotona.

Minä yritän olla lankeamatta siihen ansaan että murehtisin tekemättömiä töitä. Kun en ehtinyt koko sitä laskurumbaa saada valmiiksi. Haloo - olisiko joku toinen ehtinyt ehkä paremmin? Voi olla. Voi olla ettei. Naputtelin, tallensin, tiliöin, kopioin, hyväksytin, aakkostin ja dimensioin apinan raivolla, vain laakisääteisen ruoka ja kahvi(=bloggaus)tauon pitäen.

Yhden pienen askelen tuntemattomaan otin tänään. Kirjottauduin Jyväskylän avoimen yliopiston verkkokurssille. Elokuvakäsikirjoittamisen perusteet.

Ei jaksaisi mutta asia on tärkeä

Puuduttava päivä, kahden firman laskuja kasapäin ja kun luulee saavansa paremmalle puolelle niin eikö joku rätkäytä niitä lisää...

Menisin niin mielelläni vain kaupan kautta kotiin mutta tänään tulee poliisi koululle juttelemaan noista väärinkäytöksistä. Ysiseiska soitti ja pyysi minut koululle mukaan. Tiesin että tuo tulee yllättäen jossain vaiheessa mutta oliko sen pakko olla juuri tänään.

Ei pitäisi valittaa - huono omatunto siitä että känisen nyt kun asiat alkavat lopultakin hoitua. Eilen vain olisi ollut aikaa ja energiaa vaikka viiteen palaveriin virkavallan tai koulutoimen kanssa. Tänään en kaipaa muuta kuin liikuntaa ja lepoa. Tässä järjestyksessä. Aivot ovat ihan riittävän puudukkeessa ilman tahdikasta kannanottoa koululaismafiaa vastaan.

Luulen että kotimatkalla psyykkaan itseni olemaan kiitollinen. Piti vain saada purnata, edes vähän.

Niin, piti blogata siitä jatkosta mitä seurasi vitosmafian taholta. Tekivät reissun Heurekaan ja paluumatkan loppu otettiin metrolla; samaan vaunuun sattuivat sitten meidän tytötkin, vm 89 ja 95. Yksi Ysiseiskan kiusaajista aloitti sen saman suunsoiton mitä on ollut jatkuvasti, eikä ollut moksiskaan vaikka tytötkin sanoivat että lopeta. Homma ei loppunut ennen kuin tytär89 meni sanomaan opettajalle että hei ootsä Ysiseiskan ope, voisit sä puuttua tuohon S:n käytökseen...
ja ope huomasi ja puuttui ja samana iltana Ysiseiska törmäsi S:ään luistinradalla. S sanoi että arvasinhan mä että koko sun perheesi on vasikoita (!!!)

Eikä tämä vielä tähän loppunut. Ehkä joku ihmettelee miksi me halusimme Nollakakkosen edelleen tuohon kouluun. No, matka on yksi, sijainti toinen, työrauha kolmas. Ja kun meillä on kolme hyvää kokemusta ja yksi huono niin luotimme siihen että eri lapsi, eri luokka, eri oppilaat.

Vaan mitä tapahtui 4.2 kun Nollakakkonen meni isin kanssa ilmoittautumaan?

Puhelu mieheltä:

"Hei osaat sä selittää mistä on kyse kun rehtori tuli kysymään multa että oletteko nyt varmoja että haluatte tämänkin lapsen tähän kouluun kun teillä on koulun kanssa niin paljon kasvatuksellisia näkemyseroja?"

Ensimmäinen reaktio oli tietysti että mitvit???

Niin. Minä en kuulemma luota opettajiin ja heidän arvostelukykyynsä enkä suvaitse että lapseni jätetään jälkkään. Tosiasiassa minä olen sitä mieltä että jos luokan tilanne on noinkin kaoottinen, niin opettajakin voi erehtyä. Jälki-istunnoissa, niitä on Ysiseiskalla ollut murheellisen paljon nyt syksyllä, mutta vain kaksi olen kyseenalaistanut. Ja ne on opettajan kanssa selvitetty.

Nyt tämä sitten vaikuttaa Nollakakkosen kouluunpääsyynkin näköjään. Kun me emme ole koulupiirissä vakituisesti - rajat menevät tosi hassusti kartalla - niin ulkopuolella olevat voidaan valita.

Toisaalta ehkä on parempi ettei Nollakakkonen menekään tuohon kouluun. S oli nähnyt hänen ilmoittautumisensa ja kiljaissut että "ei voi olla totta, taas yksi T:n perheen jäsen. Varmaan sekin on vasikka.."

...No niin. Kannatti sittenkin kirjoittaa tämä purkaus. Nyt olen nääs täysin motivoitunut menemään sinne koululle tänään...

Tarinamaanantai 58: Juhlapöytä

Pöytä ei oikeastaan ole pöytä vaan vanha väliovi. Joonatan otti sen saranoiltaan yläkerrasta silloin kun perustimme tukikohtaa. Ovi oli kaikkien mielestä tarpeeton, se pitäisi kuitenkin pitää auki jatkuvasti että lämpöä riittäisi yläkerran peräosaan asti. Tila oli liian siisti joutuakseen varastokäyttöön. Kaikki sopivat neliöt piti varata ihmisille.

Niinpä väliovesta oli tullut tukikohdan ruokapöytä. Katselen kangasta joka oikeastaan on vanha valoverho. Taitan sen kahtia jotta se peittäisi vähän paremmin. Kaksinkerroin se ei ihan riitä peittämään pöydän pintaa mutta mitäpä pienistä. Äiti ja Julius ovat täällä ja se on kaikkein tärkeintä.

He nukkuvat, jo toista vuorokautta. Emma ei ole huolissaan ja vakuuttaa minullekin että uni on nyt tarpeen. Vuosien vaelluksen kauhut pitää nukkua edes hetkeksi unohduksiin.

Ja minä katan juhlapöytää heille. Kun he heräävät, me juhlimme heidän tuloaan.

Minä katoin pöytää äidin apuna jo pienenä. Viime vuosina minä olen oppinut metsästämään, suolistamaan jäniksen, parkitsemaan nahkaa, juoksemaan nopeammin kun koskaan kouluaikoina, järjestämään tilapäismajoituksen, sammuttamaan tulipalon ja tappamaan ihmisen.

Tuntuu hyvältä tehdä jotain niin harmitonta kuin juhlapöydän kattaminen.

Olen käynyt katselemassa heitä aina silloin tällöin, nukkuvaa veljeä ja äitiä. He näyttävät tutuilta ja sittenkin vierailta.

Asettelen kolhuisia eriparisia lautasia pöydän ääreen. Yhdessä on kaunis kultaraita ja sinikeltainen kuviointi. Villeroy&Boch Cornucopia, lukee sen pohjassa. Cornucopia, runsaudensarvi. Laitan lautasen äidille tarkoitetulle paikalle.
Runsaus oli juhlapöytämme tunnus silloin ennen. Runsautta oli myös äidin olemuksessa. Rehevän rubensilaiset muodot joita äiti harmitteli aina välillä ja vannoi aloittavansa Atkinsin dieetin.
Ja hiusten runsaus. Punaisenpunainen ranteenpaksuinen palmikko jolla Julius oli vauvana leikkinyt, haparoinut sormillaan imiessään äidin maidontäyttämää rintaa. Isä oli haronut sen suortuvia sormillaan iltaisin, pikkuisen maistissa halunnut purkaa sen ja hajottaa hiukset vapaiksi kuin punaisen auringonlaskun.
Vieläkin tuntui oudolta äidin lyhyt tukka. Siltikin, vaikka olin vielä kotona kun hän sen leikkasi. Nirhi poikki keittiösaksilla ja pujotti palmikon isän yhteenliitettyihin käsiin, ennen kuin hauta luotiin umpeen.

Isä kuoli Tautiin, ja Joonatan kiskoi minut mukaansa kun hän liittyi länteenlähtijöihin. Minä tappelin vastaan ja itkin, kunnes äiti sanoi:
- Ala mennä! Painu tiehesi. Julius ja minä tulemme perässä, minä lupaan! Sinä menet nyt veljesi kanssa ja me otamme sinut kiinni kun Julius on parantunut.

Niin, kaikki eivät kuolleet Tautiin. Jotkut paranivat, jotkut niin kuin me eivät saanet sitä ollenkaan. Julius oli kuitenkin sairastunut ja kun kompuroin lähtijöiden joukkoon kyynelten sokaisemana olin ihan varma että ainakaan pikkuveljeä en enää näkisi.

Mutta äiti piti lupauksensa. Täällä he nyt olivat. Eivät entisellään mutta kukapa meistä olisi?

Pikkuveli on kasvanut. Meillä on neljäntoista vuoden mutta vain puolen päänmitan ero. Julius oli niin isän näköinen että ottaisi aikansa ennen kuin voisin katsoa häntä ilman että ikävä satuttaisi.
Pitkä, laiha, ruskettunut ja hiljainen. Mitä kaikkea pikkuveli onkaan nähnyt?

Äiti on edelleen lyhyttukkainen. En ole ikinä nähnyt häntä noin hoikkana. Rubensilainen rehevyys on mennyttä kuin mennyt aika. Tilalla on pisamainen, kuivan lihaksikas vaeltajanainen; Atkinsin dieetistä tuli sitten totta. Vaeltajat elivät riistalihalla ja hedelmillä, kuivasivat niitä rinkkoihinsa talveksi.

Eikä juhlapöydässäkään ole runsautta vaan askeettisuutta. Ensimmäiset omenat ovat vasta kypsiä ja tämän vuoden mansikkasato on kehno. Leipää on Emma onnistunut leipomaan vähistä jauhoista ilman hiivaa - hän aina sanookin että leipominen on terapiaa hänelle joka ennen terapoi toisia.

Tänään pöydässä on siis kulhollinen omenoita ja psykiatrin tekemiä teeleipiä. Sekä vihannes- ja yrttikeittoa. Asettelen pöytään puoliksi poltettuja kynttilöitä.

Hetken katsottuani lisään yhden kokonaisen kynttilän. Mitä siitä vaikka runsaus on poissa? Jäljellä on elämä ja me olemme taas yhdessä ja se on ehdottomasti kokonaisen kynttilän arvoinen juttu. Nykyiselläkin mittapuulla.

Katselen aikaansaannostani tyytyväisenä. Parempaa pöytää en ole ikinä kattanut.

Hrrrrrr

Hupsistakeikkaa, jäi saunan jälkeinen jäähdytys päälle ilmanlämpöpumppuun ja aamuvarhaisella kun en saanut enää unta ja tassuttelin yläkertaan, olin ihan varma että jossain on ovi auki pihalle.

Lyhyesti, oli kylmää kuin helvetissä. Kipittelin oitis sohvalle ja kääriydyin taikapeittoon (untuvanpehmoinen fleece-mikrokuitupeitto jonka sisällä on aina tarpeeksi lämmin muttei koskaan liian kuuma). Uni sieppasi mukaansa vielä hetkeksi ja heräsin kun pieni takkutukkainen poikanen kylmine varpaineen puski viereeni peiton alle. Siinä sitten lämmiteltiin molemmat. Kunnes mies armahti ja sääti pumpun lämmitysmoodille. Pakko opetella käyttämään tuota!

Sen jälkeen ollaankin sitten käynnistelty sunnuntaita siivoamalla romukaappeja ja nyt tulin tähän kirjoittamaan. Jotain ihan muuta kuin blogia. Fiktion kimppuun siis!

Pitäis pitäis pitäis

Nyt olisi korkea aika aloittaa tilaustekstin kirjoittaminen. Ensimmäistä kertaa aloitan tosi vastahakoisesti. Kun mieli tekisi tehdä kaikkea muuta.

No. Jos käynnistän tarinan väkisin, niin eiköhän se siitä taas. Toivottavasti..

Ysivitonen lähti ensimmäiseen rippikoulumiittiin ja sieltä kurvaa kuulemma kiinalaisen ruokapaikan kautta kaverilleen. Ysiseiska tekee lähtöä lauantain taekwondotreeneihin. Pienin veli katsoo lauantain piirrettyjä. Mies lähti kaivamaan pihaa esiin lumisateen alta.

Ja minun tehtäväni on laittaa sanoja toisten eteen. Ihan muualla kuin täällä blogissa. Nyt!

Poikkeustilaperjantai

Ei pyjamapäivää. Nollakakkonen syö tuolla aamupalaa ja lähtee eskariin. Äiti pistää hihat heilumaan iltaa varten. Siivousta, leipomista. Illalla kihlajaiset jota tässä tapauksessa myös vanhempainillaksi kutsuttakoon. Eli kihlaparin biologiset vanhemmat nykyisine elämänkumppaneineen (paitsi Kasikolmosen isä sinkkustatuksella) tulevat meille kilistämään kuoharia ja ihmettelemään miten näillä nuorilla ihmisillä on rohkeutta yrittää tämän esimerkin keskellä.

Mielen täyttää ilo johon sekoittuu pieni surun pisara, kauniin Nora Bahtian kuolema kolahti. Pakkaseenko tyttö on paleltunut? Miksi vasta nyt löydettiin vaikka ihan katoamispaikan vieressä oli ollut koko ajan.

Tekemistä olisi muutakin, puhtaanpyykin kasa on kivunut olkapääni tasalle huutamaan käsittelyä. Ja toukokuun mystiikka odottaa edelleen alkusanojaan. Yhdeksälle luvulle olen tehnyt jo rungon, mutta mitään ei ole vielä Wordissa.

Työviikko oli mielenkiintoinen, paikka antaa potkua myös kirjoittamiselle, monessa suhteessa. Valitettavasti tässä kaikki mitä voin siitä asiasta kertoa tässä vaiheessa. Vaikka inhoankin sitä että joku sanoo aa voimatta sanoa bee, niin joudun nyt itse tekemään niin.

Mutta nyt on aika lähteä viemään Herra02 esiopetusta nauttimaan. Täytyy vähän raportoida koulukuulumisia (Ysiseiskan luokassa tapahtuu taaaaaas!) viikonlopun aikana jos hötinältä ehdin.

Haaste

Ai niin, unohdin haasteen.

Tässä kuva - ja haaste lähtee Satulle, Alohomoralle, Pirrelölle ja Tipulle!

Meemi SusuPetalilta

1) Kirjoita kuvasta hyvä uutinen ja julkaise se. Jollei huvita, niin haasta toki joku sijaiseksesi.
2) Valitse jokin omista kuvistasi uudeksi haastekuvaksi.
3) Julkaise kuvasi ja haasta muita.
4) Tämä on leikkiä



VALTIONEUVOSTO VAHVISTAA PÄÄTÖKSEN LUOPUA KESÄAIKAAN SIIRTYMISESTÄ
"Sylettää jo nyt nousta 5.45"

Aamutorkut voivat nyt huokaista helpotuksesta. Kellon siirtoa tunnilla eteenpäin ei tänä keväänä tule.

Hallituksen esitys lakkauttaa kellojen siirtäminen keväisin ja syksyisin meni läpi lähes sadan prosentin kannatuksella. Näyttää siltä että kaikkiin puolueisiin mahtuu riittävästi aamu-unisia kansanedustajia. Vain jokunen hajaääni vastusti "hyväksi havaitun" käytännön muuttamista.

Aamu-uniset kansalaiset ovat riemuissaan.

- Sylettää jo nyt nousta klo 5.45 jotta ehtisi kustannuspaikalle naapurikaupunkiin seitsemäksi, kommentoi lvi-asentaja Evald Vire.

- Ihanaa! Ei tarvitse kiskoa lapsia aamulla tuntia aikaisemmin päivähoitoon. Rankkaa se on nytkin, tuumi perheenäiti Julia S.

Kesäaikaan siirtyminen otettiin Suomessa käyttöön vuonna 1981. Vuonna 2002 Kansanterveyslaitos aloitti laajan seurantatutkimuksen jonka tulokset julkistettiin keväällä 2008. Tutkimus osoittaa kiistattomasti että suomalaisten alttius masennukselle ja liialliselle alkoholinkäytölle on lisääntynyt kesäaika-sukupolven myötä. Erityisesti 90-luvulla syntyneissä lapsissa on lisäksi havaittu oireita joita normaalisti esiintyvät jälkitraumaattisen stressioireyhtymän yhteydessä.

Kansanterveyslaitos esitti tuloksensa välittömästi valtioneuvostolle joka vei asian käsittelyyn viipymättä. Tuekseen KTL sai laajan kansalaiskannatuksen, addresseja kerättiin joka puolella suomea ja luovutettiin joulun alla sosiaali- ja terveysministerille.

- Tämä päätösaikataulu on ollut ilahduttavan ripeää tuumaa KTL:n tutkija Teppo T. - Tutkimustiedon ja kansalaisaktivismin yhdistäminen kannattaa selvästi.

Entä jatkuuko KTLn tutkimusprojekti edelleen?

- Tarkoitus olisi seurata miten nyt tehty muutos vaikuttaa kansalaisten terveyteen pitkällä aikavälillä. Ensimmäiset tulokset valmistunevat 2015 mennessä.

Postia odotellessa

Terveisiä töistä.

Varastan aikaa kun odottelen postia. Aamu käynnistyy hitaasti täällä muutenkin, mitä nyt ikkunan alla raivoavat kaivinkoneet. Uutta parkkitaloa pukkaa.

Oli ihan outoa eilen tulla kotiin TYHJÄÄN taloon. Perhe oli pyyhältänyt luistelemaan/partioon. Ikinä ei meillä ole tyhjää alkuillasta. Yleensä kimpussa roikkuu vähintään kaksi poikaa ("äiti mullon nälkä"/"toitsä mitään kaupasta").

Vaikka Nollakakkonenkin vierotettiin rinnasta jo vähän toisella vuodella eli melkein kuusi vuotta sitten, minä tunnun edelleenkin olevan kävelevä ruoka tälle lapselle! Voi olla pari tuntia ihan tyytyväisenä muiden perheenjäsenten kanssa mutta kun minä näytän naamani niin "äiti, mullon nälkä!" kuuluu ensimmäisenä.

Pitäisi lopultakin alottaa se toukokuun Mystiikka. Kohta olen paniikissa sen kanssa.

Aurikoinen maanantai

Vaatehuoltoa ja paperitöitä, sitten hakemaan Nollakakkosta. Aurinkoinen iltapäivä, kävelimme kotiin pellon poikki ja metsän halki. Jänisten jättämät jälkipolut ristesivät ihmispolun yli.

Ei mitään erityistä tänä maanantaina. Hankia ja aurinkoa. Hetkoseksi voisi oikaista. Pää ei oikein toimi, ajatukset karanneet ilmapalloina taivaan tuuliin. Ei synny fiktiota eikä faktaa, toisten kirjoittamia jaksaa hädin tuskin lueskella.

Onneksi on ainekset helppoon perussapuskaan tänään. Jauhelihakastiketta ja spagettia tai riisiä. Tai sitten jauheliharisottoa. Paprikan ja kurkun höystämänä.

Huomenna töihin

Kuorosotaa ja tyyntä myrskyn edellä (?)

Jaha, Kristiina Wheelerin Wannabe-esitys pudotti sitten tamperelaiset pois. Sinänsä harmin paikka. Siis se että jonkun täytyy pudota aina. Itse olisin tällä kertaa ehkä pudottanut Timo Kotipellon porukan. En mistään muusta syystä mutta biisivalinta meni metsään. Tuota ei IMO voi esittää ilman jytisevää testosteronisoundia. Jota nuo eivät saaneet aikaiseksi.

No oma suosikki oli Veetin kuoro tälläkin kertaa. Pauhaava sydän tänään, viime viikolla Dude looks like a lady ja ihan nappiin kumpikin kipale!
Juu, eikä sillä että kuoronvetäjä on minusta yksi suomen seksyimmistä uroksista ole varmaan mitään tekemistä asian kanssa. Ne vaan osaa, se porukka(ja Veeti ON hot..).

Ikinä en ole hingunnut esiintymislavalle mutta nyt tuli sellainen olo että tuollaisessa olisi kiva olla mukana. Kuoron kanssa laulaminen ei pelota, sitä tuli treenattua koulussa. Ja muu revittely sujuisi tässä vaiheessa ihan mainiosti - olen tarpeeksi vanha ja paksu ollakseni taas ihana nainen :).

Ihme kyllä mieskin katsoi tuota - yleensä hän ei ole musiikkiohjelmista kiinnostunut. Musikaaleja suorastaan kavahtaa. Mutta Kuorosotaa katsotaan koko perheen voimin. Nollakakkonen seuraa äidin kanssa lisäksi American Idolsien karsintoja ja osuu joka kerta nappiin - toi ei pääse jatkoon, toi pääsee. Siis silloinkin kun juttu ei ole ilmiselvä. Tosin hän itse ei päästäisi kovin kovalla volyymilla laulavia kokelaita jatkoon vaikka olisivat muuten kuinka hyviä.

Noita skaboja ja tositeeveejuttuja tulee kaikenlaisia. Idolsit ja Talentit katson ja sitten niitä joissa vaihdetaan vaikka perheenäiti pariksi viikoksi. Mutta en osaa Seurata Big Brotheria, Selviytyjiä, Amazing Raceja ja sen sellaisia. En vain pääse niihin kiinni. Mieluummin puhdasta fiktiota minulle, kiitos.

Ja teeveepälinän jatkoksi toteamus että päivässä ei ole mitään kovin ihmeellistä ollut, olo on vain vähän hassu. Kuin jollain kynnyksellä taas. Vähän pelottavakin fiilis josta ei saa otetta, kun se ei kerro onko hyvää vai pahaa tiedossa, ei edes vihjaa. Mutta olo on vähän niin kuin siinä kappaleessa jossa sanotaan että "vihaan tyyntä myrskyn edellä, kun tapahtuu on helpompi hengittää".

Eikä huomenna ole kuin maanantai. Hitto, jos kerran pitää olla etiäisiä niin olisi sitten jotain tolkkua niissä eikä vain levotonta oloa. Kun yhtaikaa tekisi mieli vetää peitto korville ja olla katsomatta, kuulematta mitään - ja toisaalta pyyhältää rajulle juoksulenkille pakkaseen ja vastatuuleen!

Helmikuu

Jää sulaa. Ainakin seinien sisäpuolella.

Viikonloppu on mennyt varsin kotoisissa merkeissä. Eilen pääsin valmiiseen ruokapöytään; tacoja ja mandariinirahkaa. Itse olen kirjoitellut tilausnovellia, neulonut kaulaliinaa, pessyt pyykkiä, lukenut. Kirjoittanut puhtaaksi duunimuistiinpanoja ja samalla oivaltanut homman kokonaisuuden.

Tiesin että näin se menee - väistämättä, kun toinen yrittää hätäisesti kertoa kaiken työnkuvastaan ja itse yrittää hätäisesti omaksua sen kaiken ja kirjoittaa muistiin kaiken mitä toinen sanoo ja itse tarpeelliseksi näkee niin se oivallus tulee myöhemmin. Nyt kuitenkin menee paremmalla mielellä tiistaina töihin.

Ja kaikkein parhaalla mielellä odottaa huomista. Vapaata maanantaita. Vaatehuoltoa ja kierrätysleffoja. Tilausnovellin viimeistelyä. Tuntuu hyvältä kirjoittaa kevyttä ja iloista kesätarinaa ja huomata että se rakentuu kitkattomasti. Niin kuin sormiharjoitusta soittaisi.

Tänään on piirun verran helpompaa uskoa kevääseen.