Montako vetäjää pitää olla ala-asteikäisten päiväleirillä (kouluviraston järkkäämällä)? Kellään tietoa? Entä onko siellä joku määrä mitä voidaan ottaa ns. erityislapsia (käytöshäiriöisiä tms.)?
Googlessa en tullut hullua hurskaammaksi. Sikäli huvittavaa että oma poika on kahtena kesänä ollut sellaisella ( Ysiseiska siis), eikä mulla silti ole hajuakaan siitä miten aikuiset on leirillä organisoitu!
perjantai 30. tammikuuta 2009
Viikonloppu alkakoon
No niin. Vierihoito puoli-ihmispaikassa ohi. Vakituinen lähtee Thaimaahan etsimään itseään kolmeksi kuukaudeksi. Minä paikkaan hänen poissaoloaan ti-ke-to ensi viikolla ja luultavimmatummin näinä päivinä seuraavat 3 kk.
Sopii minulle. Päivä ennen viikonloppua vapaata, päivä myös sen jälkeen. Pyjamaperjantai nuorimmaisen kanssa ja palautumismaanantai oman itseni kanssa. Molemmat ovat tärkeitä.
Novellipyyntö eilen sähköpostissa. Kesäinen reginanovelli 10.3. mennessä. Enköhän minä sen pysty yskäisemään. Ideanpoikanen on jo olemassa.
Torstaina oli sitten yläasteen aineopettajien vanhempainilta joka laastaroi sielua vitosmafian jäljiltä. Tapasin Ysivitosen fysiikan-kemianopettajan, ruotsinopettaja, matematiikanopettajan, historianopettajan ja äidinkielenopettaja/luokanvalvojan.
Kaikilla oli sama viesti. Ihana, motivoitunut luokka joka on oikeasti innostunut oppimaan - ja fiksu, osaava Ysivitonen jolla on oikea asenne, iloinen mieli ja paljon ystäviä. Fysiikanopettaja taisi saada minusta vähän idioottikuvan - kysyin ällistyneenä että ihanko oikeasti mun lapseni tajuaa näitä juttuja. FyKe oli itselleni täyttä sanskriittia. No, ope hymyili että ihan oikeasti.
Historiasta kuului myös hyvää. Jos Ysivitonen - joka oikeasti on innostunut kyseisestä oppiaineesta - pitää kiinni nykyisestä työskentelystä, on tiedossa kymppi kevättodistukseen.
Mutta suoritukset ja tavoitteet sikseen, olkoon tämän päivän tavoite ladata akkuja - ja ehkä käynnistellä kirjoitusjuttuja myöhemmin. Jos jaksaa. Menköön yläasteikäinenkin kauppaan kuukausirahoineen ja vaihtakoon vapaalle. Hyvää viikonloppua kaikille!
Sopii minulle. Päivä ennen viikonloppua vapaata, päivä myös sen jälkeen. Pyjamaperjantai nuorimmaisen kanssa ja palautumismaanantai oman itseni kanssa. Molemmat ovat tärkeitä.
Novellipyyntö eilen sähköpostissa. Kesäinen reginanovelli 10.3. mennessä. Enköhän minä sen pysty yskäisemään. Ideanpoikanen on jo olemassa.
Torstaina oli sitten yläasteen aineopettajien vanhempainilta joka laastaroi sielua vitosmafian jäljiltä. Tapasin Ysivitosen fysiikan-kemianopettajan, ruotsinopettaja, matematiikanopettajan, historianopettajan ja äidinkielenopettaja/luokanvalvojan.
Kaikilla oli sama viesti. Ihana, motivoitunut luokka joka on oikeasti innostunut oppimaan - ja fiksu, osaava Ysivitonen jolla on oikea asenne, iloinen mieli ja paljon ystäviä. Fysiikanopettaja taisi saada minusta vähän idioottikuvan - kysyin ällistyneenä että ihanko oikeasti mun lapseni tajuaa näitä juttuja. FyKe oli itselleni täyttä sanskriittia. No, ope hymyili että ihan oikeasti.
Historiasta kuului myös hyvää. Jos Ysivitonen - joka oikeasti on innostunut kyseisestä oppiaineesta - pitää kiinni nykyisestä työskentelystä, on tiedossa kymppi kevättodistukseen.
Mutta suoritukset ja tavoitteet sikseen, olkoon tämän päivän tavoite ladata akkuja - ja ehkä käynnistellä kirjoitusjuttuja myöhemmin. Jos jaksaa. Menköön yläasteikäinenkin kauppaan kuukausirahoineen ja vaihtakoon vapaalle. Hyvää viikonloppua kaikille!
keskiviikko 28. tammikuuta 2009
Tarinamaanantai 57: Kajastus
Minä ja poika pysähdymme rantaan. Aurinko laskee, ranta on autio, vastaranta eloton.
Mies oli ollut vakuuttava. Harmaapäinen ukko joka sai olla rauhassa Ratsastajilta ikänsä takia, eleli kuten ennen Tautia ja sitä seurannutta Sotaa. Ilman sähköä, ilman sisävessaa ja lämminvesiliitäntää, ravintona metsän kasvit ja pienet ja vähän isommatkin eläimet jotka se pihapiiristä päätellen säilöi kivikasan alla olevaan kuoppaan ja muokkasi taljat lämmikkeikseen.
Ukon elämä oli ollut tätä jo ennen sitä kaikkea. Myöhemmin moni muu opetteli sen saman. Toiset - yleensä poikien äidit - valitsivat niin kuin minä ja poikani ja lähtivät vaeltamaan.
Kolme vuotta mekin olimme kulkeneet päämäärättömästi. Se aika hupeni; poika täyttäisi kohta kaksitoista. Yritimme pysyä ratsastajilta piilossa; aina ei voinut ja nyt jo ne olivat alkaneet kohdatessa kysellä pojan ikää.
Moni äiti puki poikansa tytön vaatteisiin, pani tämän kasvattamaan hiuksiaan. Minä en siihen ryhtynyt. Häntä ei olisi kukaan uskonut tytöksi vaikka olisin pukenut hänet mekkoon - eivätkä vaeltajat käyttäneet hameita
Kuopukseni oli pitkä ja laiha, mutta harteikas. Tietokoneen äärellä sipsipussi kädessä hän olisi pulskistunut ylipainoiseksi ja lääkärit olisivat saarnanneet terveysriskeistä. Mutta ne ajat eivät koskaan ehtineet hänen kohdalleen. Hänen terveysriskinsä olivat Ratsastajat, pakkovärvääjät jotka huhujen mukaan alkoivat viedä jo pitkiä kymmenvuotiaita.
Tauti oli lyönyt polvilleen järjestäytyneen yhteiskunnan ja siinä kaaoksessa oli kahden pikkuhitlerin ollut helppo nousta ja aloittaa ensimmäinen sisällissota sitten kansalaissodan.
Fenrir ja Alibaba. Naurettavia nimiä. Tuli mieleen yliammutun rotevat showpainijat ja tv-gladiaattorit joita menneessä maailmassa olimme pojan kanssa naureskelleet telkkarista.
Fenririssä ei ollut oikeasti mitään nauramista meille. Poikani oli syntysuomalainen ja siksi häntä saalistivat nimenomaan Fenririn ratsastajat.
Ja nyt kun hän lähestyi värväysikää olimme alkaneet suunnata länsirannikolle. Vanhemmat lapseni olivat olleet niiden joukossa jotka ensimmäisinä olivat lähteneet länteen. Niiden mukana joita kaikki olivat sanoneet hulluiksi. He eivät koskaan olleet palanneet.
Uutisia oli ennen katsottu tunnin välein televisiosta. Nyt ne olivat taas sitä mitä joskus satoja vuosia sitten - huhuja kulkijalta toiselle, merkkejä ja symboleja, ehkä jopa kätkettyjä ruutupaperille kirjoitettuja viestejä joissa etsittiin umpimähkään jotakuta omaista, ystävää.
Näistä palasista olin haalinut kasaan toivoni päästä pois. Kun Ratsastajat alkoivat katsoa poikaani ensimmäistä kertaa pidempään, olimme suunnanneet länteen.
Ja nyt olimme rannassa ja muistin vanhan ukon sanat. Hän ei ollut vakuuttava siksi että olisi yrittänyt vakuutella, vaan juuri siksi että sanoi kaiken vain kerran. Hän teki selväksi ettei piitannut päätöksestäni, kertoi vain vaihtoehdot minulle, kertoi käsityksensä siitä mitä kohtaisimme rannassa.
Tai mitä emme kohtaisi.
Ja ranta on autio, vastaranta eloton.
Ukko oli tarjonnut meille riistasoppaa, hyvää ja lämmintä. Olimme nukkuneet yön hänen taljojensa alla aitassa; minä, kuten tavallista, toinen silmä auki.
Kaiken mitä ukko oli puhunut hän oli puhunut minulle kun luulimme pojan olevan unessa. Kuitenkin poika on koko päivän pitänyt minua silmällä, kuin valmiina säntäämään pakoon. Hän on ainoa jokoa minulla tällä hetkellä on, viimeinen perheeni jäsen ja tuntuu lohduttomalta nähdä epäusko hänen silmissään.
Mutta voiko sitä ihmetellä.
"Ei siellä mitään ole" ukko oli sanonut. "Tyhjä ranta. Tyhjin käsin palaatte. Sinä olet viisas nainen. Jääkää luokseni, sinä ja poika. Minä en voi tarjota teille suojaa loputtomiin, jonain päivänä Fenririn miehet tulevat. Mutta voin antaa sinulle ja pojallesi hyviä viikkoja, ehkä kuukausia. Saat aikaa miettiä. Fenririn joukoissa, harjotusleireillä on karua mutta poika saisi vatsansa täyteen ja hänellä olisi ikäistään seuraa. Tai sitten on se toinen vaihtoehto. Jos koet sen paremmaksi, autan siinäkin."
Mutta me lähdimme seuraavana aamuna. Pojan pitämästä etäisyydestä tiesin että hän oli kuullut ukon epäilyt tyhjästä rannasta.
Ja varsinkin siitä toisesta vaihtoehdosta.
Pitkin matkaa olimme nähneet äitejä jotka olivat valinneet sen toisen. En ikinä unohda nuorta naista joka hyppäsi vastasyntyneensä kanssa jokeen. Napanuora oli tuskin katkaistu, veri ei ollut lakannut vuotamasta kun nainen ponnisteli jaloilleen, vauva rinnoillaan ja kompuroi kallioille josta heittäytyi alas. Koska lapsi oli poika.
Enkä unohda sitä perhettä joka oli yöpynyt kanssamme metsässä. Äiti oli laittanut neljä lastaan nukkumaan, kolme poikaa ja tytön. Sitten hän oli ottanut käteensä ison tyynyn jota pienin pojista oli laahannut mukanaan. Aamulla hän ja tyttö olivat lähteneet kahdestaan. Eivät olleet edes jääneet hautaamaan poikia.
Tämän oli nähnyt poikanikin ja siksi hän katsoo minua syrjäkarein. Ensimmäistä kertaa hän haluaa yöpyä kauempana minusta. Ja lähempänä rantaa.
Annan luvan. Äänetön autio ranta ei ole uhka meille kummallekaan. Minä olen isompi uhka pojalleni. Sillä ukon mainitsemat vaihtoehdot ovat alkaneet kumista päässäni kuin kellot.
Tarkennan katseeni pimenneeseen rantaan.
Kun näen vastarannalla valopisteen, en tajua sitä ensin. Kun se alkaa kasvaa valon kajastukseksi tuijotan sitä valmiina säntäämään liikkeelle. Kun airojen loiske alkaa kuulua tyyneltä vedenselältä, on poikakin jo vieressäni.
Ja kun vene rantautuu ja tunnistan yhden soutajista, olemme jo purkaneet leirimme ja ajatusta nopeammin kiiruhdamme kohti pelastusta.
Mies oli ollut vakuuttava. Harmaapäinen ukko joka sai olla rauhassa Ratsastajilta ikänsä takia, eleli kuten ennen Tautia ja sitä seurannutta Sotaa. Ilman sähköä, ilman sisävessaa ja lämminvesiliitäntää, ravintona metsän kasvit ja pienet ja vähän isommatkin eläimet jotka se pihapiiristä päätellen säilöi kivikasan alla olevaan kuoppaan ja muokkasi taljat lämmikkeikseen.
Ukon elämä oli ollut tätä jo ennen sitä kaikkea. Myöhemmin moni muu opetteli sen saman. Toiset - yleensä poikien äidit - valitsivat niin kuin minä ja poikani ja lähtivät vaeltamaan.
Kolme vuotta mekin olimme kulkeneet päämäärättömästi. Se aika hupeni; poika täyttäisi kohta kaksitoista. Yritimme pysyä ratsastajilta piilossa; aina ei voinut ja nyt jo ne olivat alkaneet kohdatessa kysellä pojan ikää.
Moni äiti puki poikansa tytön vaatteisiin, pani tämän kasvattamaan hiuksiaan. Minä en siihen ryhtynyt. Häntä ei olisi kukaan uskonut tytöksi vaikka olisin pukenut hänet mekkoon - eivätkä vaeltajat käyttäneet hameita
Kuopukseni oli pitkä ja laiha, mutta harteikas. Tietokoneen äärellä sipsipussi kädessä hän olisi pulskistunut ylipainoiseksi ja lääkärit olisivat saarnanneet terveysriskeistä. Mutta ne ajat eivät koskaan ehtineet hänen kohdalleen. Hänen terveysriskinsä olivat Ratsastajat, pakkovärvääjät jotka huhujen mukaan alkoivat viedä jo pitkiä kymmenvuotiaita.
Tauti oli lyönyt polvilleen järjestäytyneen yhteiskunnan ja siinä kaaoksessa oli kahden pikkuhitlerin ollut helppo nousta ja aloittaa ensimmäinen sisällissota sitten kansalaissodan.
Fenrir ja Alibaba. Naurettavia nimiä. Tuli mieleen yliammutun rotevat showpainijat ja tv-gladiaattorit joita menneessä maailmassa olimme pojan kanssa naureskelleet telkkarista.
Fenririssä ei ollut oikeasti mitään nauramista meille. Poikani oli syntysuomalainen ja siksi häntä saalistivat nimenomaan Fenririn ratsastajat.
Ja nyt kun hän lähestyi värväysikää olimme alkaneet suunnata länsirannikolle. Vanhemmat lapseni olivat olleet niiden joukossa jotka ensimmäisinä olivat lähteneet länteen. Niiden mukana joita kaikki olivat sanoneet hulluiksi. He eivät koskaan olleet palanneet.
Uutisia oli ennen katsottu tunnin välein televisiosta. Nyt ne olivat taas sitä mitä joskus satoja vuosia sitten - huhuja kulkijalta toiselle, merkkejä ja symboleja, ehkä jopa kätkettyjä ruutupaperille kirjoitettuja viestejä joissa etsittiin umpimähkään jotakuta omaista, ystävää.
Näistä palasista olin haalinut kasaan toivoni päästä pois. Kun Ratsastajat alkoivat katsoa poikaani ensimmäistä kertaa pidempään, olimme suunnanneet länteen.
Ja nyt olimme rannassa ja muistin vanhan ukon sanat. Hän ei ollut vakuuttava siksi että olisi yrittänyt vakuutella, vaan juuri siksi että sanoi kaiken vain kerran. Hän teki selväksi ettei piitannut päätöksestäni, kertoi vain vaihtoehdot minulle, kertoi käsityksensä siitä mitä kohtaisimme rannassa.
Tai mitä emme kohtaisi.
Ja ranta on autio, vastaranta eloton.
Ukko oli tarjonnut meille riistasoppaa, hyvää ja lämmintä. Olimme nukkuneet yön hänen taljojensa alla aitassa; minä, kuten tavallista, toinen silmä auki.
Kaiken mitä ukko oli puhunut hän oli puhunut minulle kun luulimme pojan olevan unessa. Kuitenkin poika on koko päivän pitänyt minua silmällä, kuin valmiina säntäämään pakoon. Hän on ainoa jokoa minulla tällä hetkellä on, viimeinen perheeni jäsen ja tuntuu lohduttomalta nähdä epäusko hänen silmissään.
Mutta voiko sitä ihmetellä.
"Ei siellä mitään ole" ukko oli sanonut. "Tyhjä ranta. Tyhjin käsin palaatte. Sinä olet viisas nainen. Jääkää luokseni, sinä ja poika. Minä en voi tarjota teille suojaa loputtomiin, jonain päivänä Fenririn miehet tulevat. Mutta voin antaa sinulle ja pojallesi hyviä viikkoja, ehkä kuukausia. Saat aikaa miettiä. Fenririn joukoissa, harjotusleireillä on karua mutta poika saisi vatsansa täyteen ja hänellä olisi ikäistään seuraa. Tai sitten on se toinen vaihtoehto. Jos koet sen paremmaksi, autan siinäkin."
Mutta me lähdimme seuraavana aamuna. Pojan pitämästä etäisyydestä tiesin että hän oli kuullut ukon epäilyt tyhjästä rannasta.
Ja varsinkin siitä toisesta vaihtoehdosta.
Pitkin matkaa olimme nähneet äitejä jotka olivat valinneet sen toisen. En ikinä unohda nuorta naista joka hyppäsi vastasyntyneensä kanssa jokeen. Napanuora oli tuskin katkaistu, veri ei ollut lakannut vuotamasta kun nainen ponnisteli jaloilleen, vauva rinnoillaan ja kompuroi kallioille josta heittäytyi alas. Koska lapsi oli poika.
Enkä unohda sitä perhettä joka oli yöpynyt kanssamme metsässä. Äiti oli laittanut neljä lastaan nukkumaan, kolme poikaa ja tytön. Sitten hän oli ottanut käteensä ison tyynyn jota pienin pojista oli laahannut mukanaan. Aamulla hän ja tyttö olivat lähteneet kahdestaan. Eivät olleet edes jääneet hautaamaan poikia.
Tämän oli nähnyt poikanikin ja siksi hän katsoo minua syrjäkarein. Ensimmäistä kertaa hän haluaa yöpyä kauempana minusta. Ja lähempänä rantaa.
Annan luvan. Äänetön autio ranta ei ole uhka meille kummallekaan. Minä olen isompi uhka pojalleni. Sillä ukon mainitsemat vaihtoehdot ovat alkaneet kumista päässäni kuin kellot.
Tarkennan katseeni pimenneeseen rantaan.
Kun näen vastarannalla valopisteen, en tajua sitä ensin. Kun se alkaa kasvaa valon kajastukseksi tuijotan sitä valmiina säntäämään liikkeelle. Kun airojen loiske alkaa kuulua tyyneltä vedenselältä, on poikakin jo vieressäni.
Ja kun vene rantautuu ja tunnistan yhden soutajista, olemme jo purkaneet leirimme ja ajatusta nopeammin kiiruhdamme kohti pelastusta.
tiistai 27. tammikuuta 2009
Viidesluokkalaisten mafia
Valaiseva vanhempainilta. Ei voi muuta sanoa.
Leirikouluinfo jäi kakkossijalle kun rehtori halusi käyttää puheenvuoron Ysiseiskan luokan tapahtumista.
Osaatteko kuvitella että 11-vuotiaalla on 100 euroa "taskurahaa" koulussa mukana?
Tai että tarjotaan karkkia kaverille ja parin päivän päästä ilmoitetaan että sä oot mulle velkaa, maksa 20 snt niistä karkeista tai..?
Tai että tehdään jotain kiellettyä ja lahjotaan rahalla toinen hiljaiseksi?
Tehdään toisen läksyt korvausta vastaan?
Lainataan kaverille euro, viikon päästä pyydetään 1,20 takaisin ja sen jälkeen korko alkaa nousta eksponentiaalisesti. Joku pojista oli maksanut 4 euroa alunperin euron velasta toiselle.
Viedään koulun kaapista kyniä, kumeja, terottimia, luokan juhlista jääneitä karkkeja ihan surutta. Tätä ei kukaan oppilaista edes miellä vääräksi!
Ja tosiaan, 30 Ysiseiskan viemiä kalenterirahoja on kadonnut. Opettaja oli lähtenyt migreenin takia kesken päivän koulusta ja Ysiseiska oli jättänyt rahat rahalaatikkoon, tämän kaksi oppilasta vahvisti opettajalle. Seuraavana päivänä niitä ei ollut. Tästä on kuulemma tehty tutkintapyyntö poliisille.
Mitähän taas pitäisi ajatella? Rehtori vetosi vanhempiin että jokainen juttelisi omansa kanssa. Ja sanoisi varsinkin niille jotka tietävät eivätkä uskalla puhua että pitää osata luottaa siihen että koulun aikuiset ovat vahvempia kuin viidesluokkalaisten poikamafia (nimenomaan pojat ovat tätä tehneet, tyttöjen vanhemmat olivat vielä enemmän ällistyneitä).
Minä käytin puheenvuoron ja sanoin että voi olla pikkuisen hankalaa, kun itselläkin alkaa olla vaikeuksia uskoa koulun mahdollisuuksiin puuttua. Ilmaisin myös ihmetykseni satasen taskurahoista koulussa - oli perheen rahatilanne mikä tahansa - ja kerroin noin yleisesti ottaen miten hyödyttömiksi olen itse kokenut oppilashuoltokeskustelut Ysiseiskan kiusaamisasioissa.
Rehtori muistutti mm. siitä että kouluun ei periaatteessa saisi rahaa edes tuoda. Nykypäivänä tuo on aika vaikea kontrolloida, aina on poikkeustilanteita, mutta nyt sovittiin yhdessä että tämän luokan sisällä retkirahat ym. maksetaan tilille, tai tuodaan suljetussa kuoressa ja annetaan vain opettajalle käteen. Kun kerran tällaista rahalla lahjomista ja koronkiskontaa harrastetaan luokassa.
Olen järkyttynyt mutta kun mietin, niin oikeastaan en ole hämmästynyt. Mikä on sinänsä järkyttävää kun sitä miettii. Tiedän että joillain poikani luokkakavereilla on runsaasti rahaa käytössään ja varsin vapaa kasvatus. Eikä liene sattumaa että sekä Ysiseiska että muuan toinen poika olivat saman päivän aikana kertoneet yhden luokkalaisen kehua retostavan sillä että käy vanhempien lompakolla..
Kyseinen poika on toinen näistä Ysiseiskan kiusanhengistä. Hänen vanhempansa eivät olleet vanhempainillassa. Toisen kiusaajan äiti oli, hyvin hiljaisena. Toisaalta teki mieli sanoa jotain, toisaalta ei; pysyin hiljaa kun en halunnut sanoa mitään mitä katuisin. Poikahan minun poikaani on kiusannut, ei äiti.
Huh. Olipahan taas ilta.
Leirikouluinfo jäi kakkossijalle kun rehtori halusi käyttää puheenvuoron Ysiseiskan luokan tapahtumista.
Osaatteko kuvitella että 11-vuotiaalla on 100 euroa "taskurahaa" koulussa mukana?
Tai että tarjotaan karkkia kaverille ja parin päivän päästä ilmoitetaan että sä oot mulle velkaa, maksa 20 snt niistä karkeista tai..?
Tai että tehdään jotain kiellettyä ja lahjotaan rahalla toinen hiljaiseksi?
Tehdään toisen läksyt korvausta vastaan?
Lainataan kaverille euro, viikon päästä pyydetään 1,20 takaisin ja sen jälkeen korko alkaa nousta eksponentiaalisesti. Joku pojista oli maksanut 4 euroa alunperin euron velasta toiselle.
Viedään koulun kaapista kyniä, kumeja, terottimia, luokan juhlista jääneitä karkkeja ihan surutta. Tätä ei kukaan oppilaista edes miellä vääräksi!
Ja tosiaan, 30 Ysiseiskan viemiä kalenterirahoja on kadonnut. Opettaja oli lähtenyt migreenin takia kesken päivän koulusta ja Ysiseiska oli jättänyt rahat rahalaatikkoon, tämän kaksi oppilasta vahvisti opettajalle. Seuraavana päivänä niitä ei ollut. Tästä on kuulemma tehty tutkintapyyntö poliisille.
Mitähän taas pitäisi ajatella? Rehtori vetosi vanhempiin että jokainen juttelisi omansa kanssa. Ja sanoisi varsinkin niille jotka tietävät eivätkä uskalla puhua että pitää osata luottaa siihen että koulun aikuiset ovat vahvempia kuin viidesluokkalaisten poikamafia (nimenomaan pojat ovat tätä tehneet, tyttöjen vanhemmat olivat vielä enemmän ällistyneitä).
Minä käytin puheenvuoron ja sanoin että voi olla pikkuisen hankalaa, kun itselläkin alkaa olla vaikeuksia uskoa koulun mahdollisuuksiin puuttua. Ilmaisin myös ihmetykseni satasen taskurahoista koulussa - oli perheen rahatilanne mikä tahansa - ja kerroin noin yleisesti ottaen miten hyödyttömiksi olen itse kokenut oppilashuoltokeskustelut Ysiseiskan kiusaamisasioissa.
Rehtori muistutti mm. siitä että kouluun ei periaatteessa saisi rahaa edes tuoda. Nykypäivänä tuo on aika vaikea kontrolloida, aina on poikkeustilanteita, mutta nyt sovittiin yhdessä että tämän luokan sisällä retkirahat ym. maksetaan tilille, tai tuodaan suljetussa kuoressa ja annetaan vain opettajalle käteen. Kun kerran tällaista rahalla lahjomista ja koronkiskontaa harrastetaan luokassa.
Olen järkyttynyt mutta kun mietin, niin oikeastaan en ole hämmästynyt. Mikä on sinänsä järkyttävää kun sitä miettii. Tiedän että joillain poikani luokkakavereilla on runsaasti rahaa käytössään ja varsin vapaa kasvatus. Eikä liene sattumaa että sekä Ysiseiska että muuan toinen poika olivat saman päivän aikana kertoneet yhden luokkalaisen kehua retostavan sillä että käy vanhempien lompakolla..
Kyseinen poika on toinen näistä Ysiseiskan kiusanhengistä. Hänen vanhempansa eivät olleet vanhempainillassa. Toisen kiusaajan äiti oli, hyvin hiljaisena. Toisaalta teki mieli sanoa jotain, toisaalta ei; pysyin hiljaa kun en halunnut sanoa mitään mitä katuisin. Poikahan minun poikaani on kiusannut, ei äiti.
Huh. Olipahan taas ilta.
Flunssaa ja kiirusta pukkaa
Näinköhän se sitten iski, kevättalven flunssa? Minä jo luulin ettei se meidän perhettä saa kiinni ollenkaan, mutta kyllä nenänielun tuntemukset kertovat tässä vaiheessa muuta. Kele!
Kääntymässä kotona. Nollakakkonen piti hakea ja kohta suuntaan Ysiseiskan vanhempainiltaan. Huomenna sitten yläasteelle tapaamaan 95n aineopettajia. Ei vapaapäiväongelmia.
Päivällä pitäisi laittaa partion vanhempainyhdistyksen kirjanpitomappia kronologiseen järjestykseen tilinpäätöstä varten ja mielellään alkaa miettiä sitä toukokuun Mystiikkaakin jo. Helmikuu on lyhyt kuukausi johon mahtuu monta työpäivää ja deadline pokkarille on 15.3.
Olisihan tuolla kirjoituskilpailua ja vaikka mitä, nettiä kun selasin. Nyt en taida pystyä kykenemään. Jos yritän jotain suunnitella niin tulee taas se iso pyyhekumi ja pakottaa pysymään nykyhetkessä. Mieli on tahtoa viisaampi ja estää ylikuormittamasta flunssautuvaa päätä.
Hetken vielä istuksin ja teen uutta tuttavuutta Sonja oon kanssa. Sitten matkaan, hopi hopi!
Kääntymässä kotona. Nollakakkonen piti hakea ja kohta suuntaan Ysiseiskan vanhempainiltaan. Huomenna sitten yläasteelle tapaamaan 95n aineopettajia. Ei vapaapäiväongelmia.
Päivällä pitäisi laittaa partion vanhempainyhdistyksen kirjanpitomappia kronologiseen järjestykseen tilinpäätöstä varten ja mielellään alkaa miettiä sitä toukokuun Mystiikkaakin jo. Helmikuu on lyhyt kuukausi johon mahtuu monta työpäivää ja deadline pokkarille on 15.3.
Olisihan tuolla kirjoituskilpailua ja vaikka mitä, nettiä kun selasin. Nyt en taida pystyä kykenemään. Jos yritän jotain suunnitella niin tulee taas se iso pyyhekumi ja pakottaa pysymään nykyhetkessä. Mieli on tahtoa viisaampi ja estää ylikuormittamasta flunssautuvaa päätä.
Hetken vielä istuksin ja teen uutta tuttavuutta Sonja oon kanssa. Sitten matkaan, hopi hopi!
Ei synny fiktiota
Pää on kuin valtavalla pyyhekumilla putsattu eilisen jälkeen.
Katsoin Tarinamaanantain aiheen heti töistä tultua, kuten aina, se synnytti mielikuvia. Mutta ne eivät jaksa sanoiksi asti. Vartin tuijotin tyhjää tekstikenttää ja sitten luovutin.
Illalla nukkumaan mennessä, juuri ennen kun uni sieppasi mukaansa oli mielessä kirkkaana tarina. Olisi varmaan pitänyt töherrellä muistiin jotain saman tien. Nyt ei mieleen palauttaminen onnistu.
Parempi siis kun ei väkisin yritä. Kotitöitä on jonoksi asti. Huomenna vielä vapaata. Jos sittenkin pyykkivuori ja leffa, kun perhe lähtee omille teilleen?
Illalla pitäisi mennä Ysiseiskan leirikouluvanhempainiltaan. Sylettää. Joku pölli opettajanpöydän laatikosta Ysiseiskan tilittämät kolmekymppiä. Kalenterimyynnistä leirikoulun hyväksi. Juttu on rehtorilla ja muutamia oppilaita kuulemma kuulustellaan. Taas tätä.
No, tekee ihan hyvää tehdä sellaista mikä sylettää. Henkistä sietolihastreeniä.
Mutta aamupäivä pyykkien ja leffan parissa on varmaan just sitä mitä tarvitsen, nyt.
Katsoin Tarinamaanantain aiheen heti töistä tultua, kuten aina, se synnytti mielikuvia. Mutta ne eivät jaksa sanoiksi asti. Vartin tuijotin tyhjää tekstikenttää ja sitten luovutin.
Illalla nukkumaan mennessä, juuri ennen kun uni sieppasi mukaansa oli mielessä kirkkaana tarina. Olisi varmaan pitänyt töherrellä muistiin jotain saman tien. Nyt ei mieleen palauttaminen onnistu.
Parempi siis kun ei väkisin yritä. Kotitöitä on jonoksi asti. Huomenna vielä vapaata. Jos sittenkin pyykkivuori ja leffa, kun perhe lähtee omille teilleen?
Illalla pitäisi mennä Ysiseiskan leirikouluvanhempainiltaan. Sylettää. Joku pölli opettajanpöydän laatikosta Ysiseiskan tilittämät kolmekymppiä. Kalenterimyynnistä leirikoulun hyväksi. Juttu on rehtorilla ja muutamia oppilaita kuulemma kuulustellaan. Taas tätä.
No, tekee ihan hyvää tehdä sellaista mikä sylettää. Henkistä sietolihastreeniä.
Mutta aamupäivä pyykkien ja leffan parissa on varmaan just sitä mitä tarvitsen, nyt.
sunnuntai 25. tammikuuta 2009
Miten niin prioriteetit hukassa
Työpäivä poikkeuksellisesti huomenna. Yleensä maanantaina ei tule olemaan. Mikäs siinä.
Paitsi että minä murehdin ihan älytöntä juttua puolivakavissani. Sitä etten ole heti aamulla näkemässä tarinamaanantain uutta aihetta.
Haloo, missä järki, kuuluuko, kuuntelen...eihän se aihe mihinkään karkaa!
(mutmutmutmutmutmut...silti)
Paitsi että minä murehdin ihan älytöntä juttua puolivakavissani. Sitä etten ole heti aamulla näkemässä tarinamaanantain uutta aihetta.
Haloo, missä järki, kuuluuko, kuuntelen...eihän se aihe mihinkään karkaa!
(mutmutmutmutmutmut...silti)
Luksusta ja helvettiä
Yksinäinen viikonloppu kallistuu kohti loppuaan.
Olen monesti sanonut että "yksin" on suomen kielen kaksikasvoisin sana. Se on luksusta tai helvettiä, riippuen ihmisestä ja hänen tilanteestaan. Minulle useimmiten luksusta. Sitä on niin vähän arjessa ja tietty annos yksinoloa kuuluu välttämättömyyksiin että minä osaan olla.
Viikonloppu on mennyt melko lailla yksin. Ysivitonen kummilassa, mies poikien kanssa luistelemassa ensin aamulla, sitten iltapäivällä. Loppuilta katseltiin Identityä, turvallisen kaukana toisistamme.
Taisi ylittyä se luksuksen ja helvetin raja - tai sanotaanko että olen horjahdellut sen lumeen piirretyn viivan molemmin puolin kuin juopumustestissä epäonnistunut. Siltikin vaikka viikonloppu on ollut täysin tipaton. Saunajuomana limu, ei perjantaiviiniä.
Kirjapaketista joka odotti herkkuna purkamistaan pari päivää sitten, tulikin lääkettä ahdistukseen. Hyvää lääkettä, ei siinä mitään.
Ja tuntui minusta miltä tahansa, lapseni saavat irrota, askel kerrallaan. Eivät he ole syntyneet minun tyhjyyttäni täyttämään. Joten luistelkaa, kyläilkää, olkaa kavereiden kanssa. Tulkaa tukikohtaan lepäämään ja jakakaa se mikä äidin kanssa voi ja kuuluu jakaa. Yksinäisyyden hoidan itse. Sekä hyvän että huonon. Se on minun tehtäväni, teidän tehtävänne on elää oma elämänne.
Olen monesti sanonut että "yksin" on suomen kielen kaksikasvoisin sana. Se on luksusta tai helvettiä, riippuen ihmisestä ja hänen tilanteestaan. Minulle useimmiten luksusta. Sitä on niin vähän arjessa ja tietty annos yksinoloa kuuluu välttämättömyyksiin että minä osaan olla.
Viikonloppu on mennyt melko lailla yksin. Ysivitonen kummilassa, mies poikien kanssa luistelemassa ensin aamulla, sitten iltapäivällä. Loppuilta katseltiin Identityä, turvallisen kaukana toisistamme.
Taisi ylittyä se luksuksen ja helvetin raja - tai sanotaanko että olen horjahdellut sen lumeen piirretyn viivan molemmin puolin kuin juopumustestissä epäonnistunut. Siltikin vaikka viikonloppu on ollut täysin tipaton. Saunajuomana limu, ei perjantaiviiniä.
Kirjapaketista joka odotti herkkuna purkamistaan pari päivää sitten, tulikin lääkettä ahdistukseen. Hyvää lääkettä, ei siinä mitään.
Ja tuntui minusta miltä tahansa, lapseni saavat irrota, askel kerrallaan. Eivät he ole syntyneet minun tyhjyyttäni täyttämään. Joten luistelkaa, kyläilkää, olkaa kavereiden kanssa. Tulkaa tukikohtaan lepäämään ja jakakaa se mikä äidin kanssa voi ja kuuluu jakaa. Yksinäisyyden hoidan itse. Sekä hyvän että huonon. Se on minun tehtäväni, teidän tehtävänne on elää oma elämänne.
lauantai 24. tammikuuta 2009
Opiskeluako
Aloin miettiä tuota kirjapostausta jonka eilen kirjoitin.
Minä en ole koulunpenkkiä kuluttanut edes tarpeeksi. Se ei vain ollut minun juttuni. Keski-ikäisenä sitä analysoi syitä ; isoin on se ihmisten, ihmisjoukkojen pelkääminen joka ei jättänyt voimia oppimiselle.
Toinen on älyvapaa jääräpäisyys. Minä en saa itseäni oppimaan asioita jotka eivät kerta kaikkiaan kiinnosta. Ulkoluvulla voin saada sen verran aikaiseksi että saan hyväksytyn arvosanan - en siis kertaakaan jäänyt luokalle koulussa. Arvosanoihin mahtui jokuinen keskinkertainen (reaaliaineita) muutama huippuhyvä (kielet, äidinkieli) ja sitten ne rimaa hipovat (matikka, fysiikka, kemia).
Mutta jos minua jokin kiinnostaa riittävästi niin löydän kyllä keinon oppia sen. Kaikki mitä tietokoneesta tiedän on itseopittua. Mies joutui kyllä tekemään aika lailla töitä herättääkseen mielenkiinnon. Mutta se heräsi.
Käsityöt - kouluarvosana oli yleensä kutonen, kerran jopa nelonen. Se syyslukukausi meni yhden lapasresorin parissa. Putoilevia puikkoja, sotkuinen lankakerä jota tunnollinen ystävä selvitti samalla kun minä kerroin kummitusjuttuja muille oppilaille. Jotka siinä samalla neuloivat ne lapasetkin ja saivat ysin.
No. Nyt olen neulonut yhtä ja toista, ommellut kaikenlaista, tehnyt jokusen ristipistotyön, ommellut yhden tilkkutäkin...tämä on niitä lajeja joita pystyy opettelemaan itse, joskin joskus kaipaisin jotakuta taitavampaa näyttämään juttuja jotka eivät aukene ohjeista.
Mutta voinko hyväksyä melkein pakkomielteenomaisen lukemiseni itseopiskeluksi senkin? Lukeminen ei ole harrastus minulle, se on addiktio.
Stephen King on sitä mieltä että kirjoittaja lukee kaunokirjallisuutta. Hänen mukaansa lukeminen ja kirjoittamisen opetteleminen ovat asioita joita ei voi irrottaa toisistaan.
Joskus luen Satun blogia (Viipaleita) ja joudun epätoivoon. Satu, sinä opiskelet intohimoisesti ja kirjoitat pohdintoja jotka tahtoisin ymmärtää mutta kun en.
Tekstissäsi voi olla kokonaisia kappaleita joita tavaan kerran toisensa jälkeen ja joista tiedän että niissä on paljon mutta se ei vain aukea. On kuin yrittäisi avata juuttunutta korulipasta. Ja tunnen itseni hölmöksi. Blondiksi. Sivistymättömäksi. Ja hyppään arkeesi.
Eikä tämä missään nimessä ollut sitten mikään kritiikki tai moite! Kun minä haluaisin ymmärtää niitä opiskelupohdintojakin. Olen vain jättäytynyt liian kauas enkä saa juostua niitä enää kiinni.
Joku on joskus ehdottanut vaikka avoimen yliopiston kirjallisuuskursseja tms. Minä pelkään yliopistoja, avoimia tai oikeita. Jos niissä pitää osata tuollaista kieltä niin minä en pärjää viittä minuuttia.
Mutta kun en halua myöntää itselleni että minä nyt vain olen sellainen. Se on tekosyy olla opettelematta.
Ja opettelemisen alku on se että myöntää sen mitä ei tiedä ja ottaa selvää siitä. Kysyy niin kauan että se aukeaa. Unohtaa tyhmänylpeytensä joka estää kysymästä että mitä tämä kryptinen lause tarkoitti.
Pitkää sekavaa pohdintaa näin lauantaiaamuna - eikä eilen tullut juotua edes viintä. Katsottiin vain miehen kanssa Teemalta taannoin tullut espanjalainen leffa nimeltä Paholaisen selkäranka.
Minä en ole koulunpenkkiä kuluttanut edes tarpeeksi. Se ei vain ollut minun juttuni. Keski-ikäisenä sitä analysoi syitä ; isoin on se ihmisten, ihmisjoukkojen pelkääminen joka ei jättänyt voimia oppimiselle.
Toinen on älyvapaa jääräpäisyys. Minä en saa itseäni oppimaan asioita jotka eivät kerta kaikkiaan kiinnosta. Ulkoluvulla voin saada sen verran aikaiseksi että saan hyväksytyn arvosanan - en siis kertaakaan jäänyt luokalle koulussa. Arvosanoihin mahtui jokuinen keskinkertainen (reaaliaineita) muutama huippuhyvä (kielet, äidinkieli) ja sitten ne rimaa hipovat (matikka, fysiikka, kemia).
Mutta jos minua jokin kiinnostaa riittävästi niin löydän kyllä keinon oppia sen. Kaikki mitä tietokoneesta tiedän on itseopittua. Mies joutui kyllä tekemään aika lailla töitä herättääkseen mielenkiinnon. Mutta se heräsi.
Käsityöt - kouluarvosana oli yleensä kutonen, kerran jopa nelonen. Se syyslukukausi meni yhden lapasresorin parissa. Putoilevia puikkoja, sotkuinen lankakerä jota tunnollinen ystävä selvitti samalla kun minä kerroin kummitusjuttuja muille oppilaille. Jotka siinä samalla neuloivat ne lapasetkin ja saivat ysin.
No. Nyt olen neulonut yhtä ja toista, ommellut kaikenlaista, tehnyt jokusen ristipistotyön, ommellut yhden tilkkutäkin...tämä on niitä lajeja joita pystyy opettelemaan itse, joskin joskus kaipaisin jotakuta taitavampaa näyttämään juttuja jotka eivät aukene ohjeista.
Mutta voinko hyväksyä melkein pakkomielteenomaisen lukemiseni itseopiskeluksi senkin? Lukeminen ei ole harrastus minulle, se on addiktio.
Stephen King on sitä mieltä että kirjoittaja lukee kaunokirjallisuutta. Hänen mukaansa lukeminen ja kirjoittamisen opetteleminen ovat asioita joita ei voi irrottaa toisistaan.
Joskus luen Satun blogia (Viipaleita) ja joudun epätoivoon. Satu, sinä opiskelet intohimoisesti ja kirjoitat pohdintoja jotka tahtoisin ymmärtää mutta kun en.
Tekstissäsi voi olla kokonaisia kappaleita joita tavaan kerran toisensa jälkeen ja joista tiedän että niissä on paljon mutta se ei vain aukea. On kuin yrittäisi avata juuttunutta korulipasta. Ja tunnen itseni hölmöksi. Blondiksi. Sivistymättömäksi. Ja hyppään arkeesi.
Eikä tämä missään nimessä ollut sitten mikään kritiikki tai moite! Kun minä haluaisin ymmärtää niitä opiskelupohdintojakin. Olen vain jättäytynyt liian kauas enkä saa juostua niitä enää kiinni.
Joku on joskus ehdottanut vaikka avoimen yliopiston kirjallisuuskursseja tms. Minä pelkään yliopistoja, avoimia tai oikeita. Jos niissä pitää osata tuollaista kieltä niin minä en pärjää viittä minuuttia.
Mutta kun en halua myöntää itselleni että minä nyt vain olen sellainen. Se on tekosyy olla opettelematta.
Ja opettelemisen alku on se että myöntää sen mitä ei tiedä ja ottaa selvää siitä. Kysyy niin kauan että se aukeaa. Unohtaa tyhmänylpeytensä joka estää kysymästä että mitä tämä kryptinen lause tarkoitti.
Pitkää sekavaa pohdintaa näin lauantaiaamuna - eikä eilen tullut juotua edes viintä. Katsottiin vain miehen kanssa Teemalta taannoin tullut espanjalainen leffa nimeltä Paholaisen selkäranka.
perjantai 23. tammikuuta 2009
Yksin kirjojen keskellä
Mies ja pojat luistelemassa, Ysivitonen kummilassa. Minä yksin kotona.
Outoon aikaan. Vähän vaille kuusi perjantai-iltana täällä ei ikinä ole näin hiljaista.
Avasin alekirjapaketin jonka sisältö on seuraavanlainen:
Anja Kauranen: Sonja O kävi täällä (niin monen vuoden jälkeen - katsotaan miten käy)
Inger Frimansson: Parempi elämä
Anna Jansson : Pääkallovaras
Denise Mina: Veripelto
Amélie Nothomb: Antikrista
Ensimmäinen ja viimeinen ovat tuttuja, kolme muuta uusia vaikkakin noilta ruotsalaisilta dekkaristeilta olen lukenut ja hyväksi havainnut useammankin kirjan.
Olisi toki mukavaa jos kaupanpäällisiksi olisi saanut kirjahyllyjä ja lisäneliöitä. Alkaa käydä tila vähiin.
Just tänään mietin ajatuksia jotka ovat takertuneet päähän luetuista kirjoista vuosien varrella.
"Pelko on perisynti. Melkein kaikki paha maailmassa on saanut alkunsa siitä että joku pelkää jotain" (Montgomery, Sininen Linna)
"Ilman arpiani-kuka minä olen?" (Fitch: Valkoinen oleanteri)
"Ihmiset syyttivät minua vastuuttomuudesta. Mitä enemmän vastuuta otin itselleni, sitä vastuuttomampi olin" (Anna Wahlgren, isosta lapsiluvusta oli tässä kyse, mutta nyt en ole varma onko kirja Lapsikirja vai Mommo- det var en gång)
"Se mitä meistä tulee, sitä eivät ratkaise taipumuksemme tai kykymme vaan se mitä valitsemme" (J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio)
"Kuin pitkän päivätyön jälkeen paneutuisi tyytyväisenä levolle" (Rowlingia tämäkin, H.P. ja viisasten kivi, Dumbledoren kommentti hyvästä kuolemasta)
Sitaatit eivät ole sanantarkkoja; en jaksanut kaivella kirjahyllyjäni. Nuo ja muutama tuhat muuta on siis tarttunut ihan fiktioteksteistä ja jäänyt mielenpohjalle.
Valkoisesta oleanterista löytää eläviä kuvauksia ja pohdintoja. Esimerkiksi päähenkilön äidin miesystävä on "pienempi kuin pilkku, mitätön kuin rykäisy" . Tai äänistä.
Sijaisäiti Clairen lauluäänestä "Notkea kuin nahka, tarkka kuin veitsenheittäjän tähtäys" Minä kuulen puhtaan heleän, joskin aika hiljaisen sopraanon korvissani kun luen tämän.
Kirja on sellainen että jaksan lukea sen uudestaan ja uudestaan. Päähenkilön tapa tarkkailla maailmaa ympärillään on niin kovasti omani kaltainen, että kai se siksi osuu ja uppoaa. Kieli on runsasta mutta ei prameaa
Nyt tuli deja vu - kirjoitinko äskeisen vanhaan blogiini joskus pari vuotta sitten.. voi olla.
Mutta siis joo. Takaisin noihin tänään paketista purkamiini. Nothomb on viime kesän tuttavuus, kertoo kahdesta tytöstä jotka näennäisesti ovat ystäviä mutta tosiasiassa kyse on sadistisesta valtapelistä. Blanche on täysin Kristan kahlitsema ja Krista onnistuu hämäämään ympäristönsä niin että kaikki Blanchen ympärillä ovat aivan myytyjä, miten ihana ystävä Blanchella onkaan.
Luulen että aloitan kuitenkin Frimanssonista. Nyt.
Outoon aikaan. Vähän vaille kuusi perjantai-iltana täällä ei ikinä ole näin hiljaista.
Avasin alekirjapaketin jonka sisältö on seuraavanlainen:
Anja Kauranen: Sonja O kävi täällä (niin monen vuoden jälkeen - katsotaan miten käy)
Inger Frimansson: Parempi elämä
Anna Jansson : Pääkallovaras
Denise Mina: Veripelto
Amélie Nothomb: Antikrista
Ensimmäinen ja viimeinen ovat tuttuja, kolme muuta uusia vaikkakin noilta ruotsalaisilta dekkaristeilta olen lukenut ja hyväksi havainnut useammankin kirjan.
Olisi toki mukavaa jos kaupanpäällisiksi olisi saanut kirjahyllyjä ja lisäneliöitä. Alkaa käydä tila vähiin.
Just tänään mietin ajatuksia jotka ovat takertuneet päähän luetuista kirjoista vuosien varrella.
"Pelko on perisynti. Melkein kaikki paha maailmassa on saanut alkunsa siitä että joku pelkää jotain" (Montgomery, Sininen Linna)
"Ilman arpiani-kuka minä olen?" (Fitch: Valkoinen oleanteri)
"Ihmiset syyttivät minua vastuuttomuudesta. Mitä enemmän vastuuta otin itselleni, sitä vastuuttomampi olin" (Anna Wahlgren, isosta lapsiluvusta oli tässä kyse, mutta nyt en ole varma onko kirja Lapsikirja vai Mommo- det var en gång)
"Se mitä meistä tulee, sitä eivät ratkaise taipumuksemme tai kykymme vaan se mitä valitsemme" (J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio)
"Kuin pitkän päivätyön jälkeen paneutuisi tyytyväisenä levolle" (Rowlingia tämäkin, H.P. ja viisasten kivi, Dumbledoren kommentti hyvästä kuolemasta)
Sitaatit eivät ole sanantarkkoja; en jaksanut kaivella kirjahyllyjäni. Nuo ja muutama tuhat muuta on siis tarttunut ihan fiktioteksteistä ja jäänyt mielenpohjalle.
Valkoisesta oleanterista löytää eläviä kuvauksia ja pohdintoja. Esimerkiksi päähenkilön äidin miesystävä on "pienempi kuin pilkku, mitätön kuin rykäisy" . Tai äänistä.
Sijaisäiti Clairen lauluäänestä "Notkea kuin nahka, tarkka kuin veitsenheittäjän tähtäys" Minä kuulen puhtaan heleän, joskin aika hiljaisen sopraanon korvissani kun luen tämän.
Kirja on sellainen että jaksan lukea sen uudestaan ja uudestaan. Päähenkilön tapa tarkkailla maailmaa ympärillään on niin kovasti omani kaltainen, että kai se siksi osuu ja uppoaa. Kieli on runsasta mutta ei prameaa
Nyt tuli deja vu - kirjoitinko äskeisen vanhaan blogiini joskus pari vuotta sitten.. voi olla.
Mutta siis joo. Takaisin noihin tänään paketista purkamiini. Nothomb on viime kesän tuttavuus, kertoo kahdesta tytöstä jotka näennäisesti ovat ystäviä mutta tosiasiassa kyse on sadistisesta valtapelistä. Blanche on täysin Kristan kahlitsema ja Krista onnistuu hämäämään ympäristönsä niin että kaikki Blanchen ympärillä ovat aivan myytyjä, miten ihana ystävä Blanchella onkaan.
Luulen että aloitan kuitenkin Frimanssonista. Nyt.
"Kiitos kauniista, älykkäästä ja viihdyttävästä tarinasta"
Otsikon lauseeseen päättyi äsken saamani pokkaripalaute. Hyvä mieli :).
Pyyhkeitä (tai oikeastaan huomionarvoinen huomautus) tuli ajatusviivojen liikakäytöstä. Hyvä että huomautti. Kai sitä aina on vähän sokea omille kömmähdyksilleen.
Se mistä olin iloinen oli hyvä palaute tarinan "pahiksista" . He tekevät kaikenlaista kyseenalaista tarinassa, mutta eivät ole patamustan pahoja silti. Tätä pidettiin plussana , olin vähän pelännyt että se katsotaan miinukseksi. Mutta ehkä näiltä viihdetarinoiltakaan ei vaadita niin räikeää mustavalkoisuutta kuin olen luullut. Hyvä niin.
Niin, ja laskupinokin kiittää siitä että tuo ilmestyy maaliskuussa, tilipussi siis helmikuussa...
Pyyhkeitä (tai oikeastaan huomionarvoinen huomautus) tuli ajatusviivojen liikakäytöstä. Hyvä että huomautti. Kai sitä aina on vähän sokea omille kömmähdyksilleen.
Se mistä olin iloinen oli hyvä palaute tarinan "pahiksista" . He tekevät kaikenlaista kyseenalaista tarinassa, mutta eivät ole patamustan pahoja silti. Tätä pidettiin plussana , olin vähän pelännyt että se katsotaan miinukseksi. Mutta ehkä näiltä viihdetarinoiltakaan ei vaadita niin räikeää mustavalkoisuutta kuin olen luullut. Hyvä niin.
Niin, ja laskupinokin kiittää siitä että tuo ilmestyy maaliskuussa, tilipussi siis helmikuussa...
Perjantai, the Pyjamapäivä
Tai no. Ehkä puemme päälle ja menemme nauttimaan lumesta. Mutta vasta iltapäivällä.
Nyt just sekä minulle että Nollakakkoselle kelpaavat kirjat, kauramurot ja kiireettömyys.
Vanne toisensa jälkeen hellittää päästä vaikka lihakset ovatkin kuin mankelin jäljiltä. Siis kaikki neljä raajaa ulvovat jotain nimettömiä vastalauseita.
No, okei, minä kahlasin eilen illalla sinne partiokokoukseen metsän läpi jalkaisin. Metsässä ei ole talvikunnossapitoa ja reitti on muutenkin möykkyinen mutta se on lumoava. Kuusivanhuksia, pihlajia, sammaltuneita kallioita ja paljon piilopaikkoja jänisten rakentaa pesiä. Jälkiä bongailin eilen tarpoessani kirkolle kokoustamaan. Illalla takaisin tullessa oli jo pimeää mutta tuon nimenomaisen metsäreitin osaan vaikka silmät kiinni - tai pikkujouluista tullessa kuten viime vuonna...
Hups, unohdin eilisestä postauksesta. Lippukunnilla on huhtikuussa 50-vuotisjuhlan kunniaksi taitokilpailu. Vanhempainyhdistykseltä toivottiin ainakin yhtä joukkuetta - tai siis ei oikeastaan toivottu vaan haastettiin.
Piiu, jos olet kuulolla niin millaisia ovat partiotaitokilpailut? Ysiseiska ei vielä ole ollut yhdessäkään, tuo tulee kai olemaan ensimmäinen hänellekin. Jotenkin heräsi halu mennä mukaan mutta olisinko sitten enemmän haitaksi vai hyödyksi joukkueelleni, mene ja tiedä...
Nyt just sekä minulle että Nollakakkoselle kelpaavat kirjat, kauramurot ja kiireettömyys.
Vanne toisensa jälkeen hellittää päästä vaikka lihakset ovatkin kuin mankelin jäljiltä. Siis kaikki neljä raajaa ulvovat jotain nimettömiä vastalauseita.
No, okei, minä kahlasin eilen illalla sinne partiokokoukseen metsän läpi jalkaisin. Metsässä ei ole talvikunnossapitoa ja reitti on muutenkin möykkyinen mutta se on lumoava. Kuusivanhuksia, pihlajia, sammaltuneita kallioita ja paljon piilopaikkoja jänisten rakentaa pesiä. Jälkiä bongailin eilen tarpoessani kirkolle kokoustamaan. Illalla takaisin tullessa oli jo pimeää mutta tuon nimenomaisen metsäreitin osaan vaikka silmät kiinni - tai pikkujouluista tullessa kuten viime vuonna...
Hups, unohdin eilisestä postauksesta. Lippukunnilla on huhtikuussa 50-vuotisjuhlan kunniaksi taitokilpailu. Vanhempainyhdistykseltä toivottiin ainakin yhtä joukkuetta - tai siis ei oikeastaan toivottu vaan haastettiin.
Piiu, jos olet kuulolla niin millaisia ovat partiotaitokilpailut? Ysiseiska ei vielä ole ollut yhdessäkään, tuo tulee kai olemaan ensimmäinen hänellekin. Jotenkin heräsi halu mennä mukaan mutta olisinko sitten enemmän haitaksi vai hyödyksi joukkueelleni, mene ja tiedä...
torstai 22. tammikuuta 2009
puoli-ihmisenä ja vapaaehtoisvanhempana
Ensimmäisen kerran tänään, pientä lukutaukoa laskematta, minä PYSÄHDYN.
Puoli-ihmispaikassa oli kirjanpitoaineiston valmistelu joka vei koko päivän. Minä olen ottanut vasta vähän tuntumaa Procount-ohjelmapakettiin ja nyt on päässä pyörremyrskynä osto- ja myyntireskontraa, laskujen tiliöntiä ja kirjanpitoraporttien hakemista.
Ensi kuussa se pitää sitten tehdä omin päin...no, opinpahan jotain uutta, se tässä on positiivista.
Neljältä poistuin Ilmalantorilta yleiseen HKL-kaaokseen. Metrot myöhässä, bussivuoroja puuttui ja tietysti just tänään kun oli asiaa postiin ja vähän muuallekin ja seitsemäksi piti ehtiä kokoustamaan partiovanhempiin.
Vanhempainyhdistyksen puheenjohtaja (a.k.a Ysivitosen diabetespolin omahoitaja) täytti viisikymmentä samana päivänä kun Barack Obama vannoi virkavalansa. Puheenjohtajan pyöreitä vuosia ei juhlittu ihan niin isolla kaavalla, mutta yksi neuvoston jäsenistä piti kauniin puheen ja yhdistys lahjoitti pj:lle Trangia-retkikeittimen.
Ja ihan turhaan tuli jännättyä sitäkin että onnistuiko mun myyjäisprojektini; leivontavastaavana ja rahastonhoitajana. Kiistaton tosiasia oli että myyjäisten tulos oli tähänastinen ennätys ja lähes puolet siitä tuli kakuista...
Mutta nyt tää lysähtää sohvalle! Ja huomenna, vasta huomenna, avaan iiison postipaketin jossa on kirjakerhon alekirjoja...
Puoli-ihmispaikassa oli kirjanpitoaineiston valmistelu joka vei koko päivän. Minä olen ottanut vasta vähän tuntumaa Procount-ohjelmapakettiin ja nyt on päässä pyörremyrskynä osto- ja myyntireskontraa, laskujen tiliöntiä ja kirjanpitoraporttien hakemista.
Ensi kuussa se pitää sitten tehdä omin päin...no, opinpahan jotain uutta, se tässä on positiivista.
Neljältä poistuin Ilmalantorilta yleiseen HKL-kaaokseen. Metrot myöhässä, bussivuoroja puuttui ja tietysti just tänään kun oli asiaa postiin ja vähän muuallekin ja seitsemäksi piti ehtiä kokoustamaan partiovanhempiin.
Vanhempainyhdistyksen puheenjohtaja (a.k.a Ysivitosen diabetespolin omahoitaja) täytti viisikymmentä samana päivänä kun Barack Obama vannoi virkavalansa. Puheenjohtajan pyöreitä vuosia ei juhlittu ihan niin isolla kaavalla, mutta yksi neuvoston jäsenistä piti kauniin puheen ja yhdistys lahjoitti pj:lle Trangia-retkikeittimen.
Ja ihan turhaan tuli jännättyä sitäkin että onnistuiko mun myyjäisprojektini; leivontavastaavana ja rahastonhoitajana. Kiistaton tosiasia oli että myyjäisten tulos oli tähänastinen ennätys ja lähes puolet siitä tuli kakuista...
Mutta nyt tää lysähtää sohvalle! Ja huomenna, vasta huomenna, avaan iiison postipaketin jossa on kirjakerhon alekirjoja...
keskiviikko 21. tammikuuta 2009
Keskiviikko
Zu erst, Tipulle kiitos rahapohdinnasta, kommenttina eiliseen kirjoitukseeni. Asiaa.
Kyllä täytyy sanoa että Ysivitonen on sinut maailman ja itsensä kanssa. On ilo nähdä sisältä tulevaa mielenrauhaa lapsessaan kun itse on sitä etsinyt 45 vuotta ja löytänyt murusen kerrallaan eikä varmaan löydä koskaan.
Ajattelen lähinnä tyttären leffavalintaa eilen, kävi kaverinsa kanssa elokuvissa katsomassa tämän Poika raidallisessa pyjamassa. Tytär ei suinkaan ole tunteeton vaan aidosti järkyttynyt ja surullinen siitä että maailmassa on voinut ja voisi vieläkin tapahtua noin. Mutta hän ei ahdistu eikä tarina vienyt yöunia vaan siitä voitiin keskustella.
Mietin että itse olisin varmaan valvonut useammankin yön ja itkenyt sitä että noin voidaan ihmisille tehdä ja vielä sitäkin että se on tehty jo enkä voi tehdä murustakaan estääkseni mitään ja auttaakseni ketään. Neljätoistavuotiaana en olisi mitään keksinyt. Heikosti nyt 45-vuotiaanakin.
Ahdistukseni ei olisi hyödyttänyt mitään, lamannut vain minut itseni. Helpottaa huomata että lapsi on vapaa maailman pahuuden tuottamasta tuskasta - eikä kuitenkaan siten että olisi kovan kuoren suojassa.
Olen suunnattoman hämmästynyt siitä ettei minua odota kotipäivänä Mount Everestin kokoinen puhtaan pyykin kasa. No, olen nähnyt poikien huoneen ovelta, eikä se ollut kaunista katsottavaa. Vähän niin kuin sieltä olisi joku hunnilauma etsinyt kadonnutta talismaania. Ratsailla.
Pää on vähän pyörällä eilisestä tietotulvasta. Nyt olisi varmaan päivä että pitäisi tehdä rutiineja käsillä. Fiktiota ei tänään synny, ainakaan kirjoitu mihinkään.
Kyllä täytyy sanoa että Ysivitonen on sinut maailman ja itsensä kanssa. On ilo nähdä sisältä tulevaa mielenrauhaa lapsessaan kun itse on sitä etsinyt 45 vuotta ja löytänyt murusen kerrallaan eikä varmaan löydä koskaan.
Ajattelen lähinnä tyttären leffavalintaa eilen, kävi kaverinsa kanssa elokuvissa katsomassa tämän Poika raidallisessa pyjamassa. Tytär ei suinkaan ole tunteeton vaan aidosti järkyttynyt ja surullinen siitä että maailmassa on voinut ja voisi vieläkin tapahtua noin. Mutta hän ei ahdistu eikä tarina vienyt yöunia vaan siitä voitiin keskustella.
Mietin että itse olisin varmaan valvonut useammankin yön ja itkenyt sitä että noin voidaan ihmisille tehdä ja vielä sitäkin että se on tehty jo enkä voi tehdä murustakaan estääkseni mitään ja auttaakseni ketään. Neljätoistavuotiaana en olisi mitään keksinyt. Heikosti nyt 45-vuotiaanakin.
Ahdistukseni ei olisi hyödyttänyt mitään, lamannut vain minut itseni. Helpottaa huomata että lapsi on vapaa maailman pahuuden tuottamasta tuskasta - eikä kuitenkaan siten että olisi kovan kuoren suojassa.
Olen suunnattoman hämmästynyt siitä ettei minua odota kotipäivänä Mount Everestin kokoinen puhtaan pyykin kasa. No, olen nähnyt poikien huoneen ovelta, eikä se ollut kaunista katsottavaa. Vähän niin kuin sieltä olisi joku hunnilauma etsinyt kadonnutta talismaania. Ratsailla.
Pää on vähän pyörällä eilisestä tietotulvasta. Nyt olisi varmaan päivä että pitäisi tehdä rutiineja käsillä. Fiktiota ei tänään synny, ainakaan kirjoitu mihinkään.
tiistai 20. tammikuuta 2009
Ei hittovie!
MIHIN on kadonnut lista lukemistani blogeista sinä aikana kun olen ollut töissä!
Puoli-ihmisen hommissa siis ekaa päivää. Paljon opeteltavaa mutta mielenkiintoista. Silti olen iloinen ettei tuo ole jokapäiväkokoaikatyö. Juuri sopiva minulle. Ja jos kirjoitushommia riittää, myös riittävä tulonlähde osa-aikaisena
Nyt väsy ja nälkäinen. Toivottavasti ei tarvitse naputella uusiksi kaikkien blogeja huomenna. Tänään en jaksaisikaan
Puoli-ihmisen hommissa siis ekaa päivää. Paljon opeteltavaa mutta mielenkiintoista. Silti olen iloinen ettei tuo ole jokapäiväkokoaikatyö. Juuri sopiva minulle. Ja jos kirjoitushommia riittää, myös riittävä tulonlähde osa-aikaisena
Nyt väsy ja nälkäinen. Toivottavasti ei tarvitse naputella uusiksi kaikkien blogeja huomenna. Tänään en jaksaisikaan
maanantai 19. tammikuuta 2009
Rakastan minua koska...
Huom! Tämä on Satun blogista varastettu meemi. Satun ystävä Gina haastoi Satun kirjoittamaan rakkauskirjeen itselleen ja laittamaan jutun sitten eteenpäin.
Minä varastan idean tässä ja nyt. Meinaan tuo on vaikea. Vaikeampi kuin tunnustaa heikkouksiaan ja puutteitaan, paljastaa omituisuuksiaan, tjms.
Mutta. Miksi minä olen ihana ihminen. Viisi asiaa:
1. Haluan sinnikkäästi pitää kiinni uskosta että maailma on hyvä ja ihmiset hyviä pohjimmiltaan. Eli jääräpäinen optimisti.
2. Minun on helppo nähdä toisen ihmisen kauneus. Ulkoinen ja sisäinen. Minun on helppo myös sanoa nämä tälle ihmiselle.
3. Olen oppinut suurimmasta osasta virheitäni. Varmasti on kehiä joissa kierrän ikuisesti mutta kunhan opin tunnistamaan ne tai joku ne minulle osoittaa, on aika käydä niidenkin kimppuun.
4. Uskon että loppuelämäksi riittää opittavaa. En ole koskaan valmis ja se on yksinomaan positiivinen asia. Tähän sisältyy loputon, positiivinen uteliaisuus ja elämän ihmettely.
5. Vaikka kuinka saisin turpaani, nousen ylös. Lopulta. En jää tuleen makaamaan.
Hyvänen aika...ei se ollutkaan vaikeaa...
Minä varastan idean tässä ja nyt. Meinaan tuo on vaikea. Vaikeampi kuin tunnustaa heikkouksiaan ja puutteitaan, paljastaa omituisuuksiaan, tjms.
Mutta. Miksi minä olen ihana ihminen. Viisi asiaa:
1. Haluan sinnikkäästi pitää kiinni uskosta että maailma on hyvä ja ihmiset hyviä pohjimmiltaan. Eli jääräpäinen optimisti.
2. Minun on helppo nähdä toisen ihmisen kauneus. Ulkoinen ja sisäinen. Minun on helppo myös sanoa nämä tälle ihmiselle.
3. Olen oppinut suurimmasta osasta virheitäni. Varmasti on kehiä joissa kierrän ikuisesti mutta kunhan opin tunnistamaan ne tai joku ne minulle osoittaa, on aika käydä niidenkin kimppuun.
4. Uskon että loppuelämäksi riittää opittavaa. En ole koskaan valmis ja se on yksinomaan positiivinen asia. Tähän sisältyy loputon, positiivinen uteliaisuus ja elämän ihmettely.
5. Vaikka kuinka saisin turpaani, nousen ylös. Lopulta. En jää tuleen makaamaan.
Hyvänen aika...ei se ollutkaan vaikeaa...
No huh huh
Olen aina halunnut hoitaa lapseni itse, minusta on ollut mukavaa olla kotona kun he ovat tulleet koulusta.
En tiedä onko se ollut itsekkyyttä vai lapsen parasta mutta tällaista puolestapuhujaa en tahtoisi lasten kotihoidolle, oli asia miten vaan. En jaa vastakkaisen osapuolen näkemystä siitä että mitä aikaisemmin päivähoitoon, sen parempi lapselle - mutta kyllä nyt teki rouva Timo T. A hallaa omalle mielipiteelleen. Juttu alkaa linkissä 13 minuutin kohdalla.
Nolottaa jo ihan naisena toisen naisen puolesta...
En tiedä onko se ollut itsekkyyttä vai lapsen parasta mutta tällaista puolestapuhujaa en tahtoisi lasten kotihoidolle, oli asia miten vaan. En jaa vastakkaisen osapuolen näkemystä siitä että mitä aikaisemmin päivähoitoon, sen parempi lapselle - mutta kyllä nyt teki rouva Timo T. A hallaa omalle mielipiteelleen. Juttu alkaa linkissä 13 minuutin kohdalla.
Nolottaa jo ihan naisena toisen naisen puolesta...
Hyvää yötä ja huomenta
Maanantaiaamuna krapula ja vapina - no ei.
Ihan vain kevyt kenttäpaniikki. Heräänkö huomenna kyllin aikaisin, saanko lapsukaiset ajoissa liikkeelle, ehdinkö tehdä siistin excel-taulukon myyjäistuotosta torstain kokoukseen. Viimeinen muutos tuottotietoihin tuli viime perjantaina tekstarilla: "hei, olin unohtanut ilmoittaa niistä kakuista tuli 74 euroa". Ihan mukavaa että kakkuihin joita yksi ystävällinen otti työpaikalleen myyntiin tuli lisää rahaa, mutta toivottavasti ei tule enää isompia muutoksia.
Jättivuori puhdasta pyykkiä odottaa rauta-lauta-kaappisulkeisia. Se on hoidettava tänään, huomenna töihin.
Parisuhde palautuu arkisiin uomiinsa,hyvällä tavalla. Hyvä niin.
Mukavaa alkuviikkoa!
Ihan vain kevyt kenttäpaniikki. Heräänkö huomenna kyllin aikaisin, saanko lapsukaiset ajoissa liikkeelle, ehdinkö tehdä siistin excel-taulukon myyjäistuotosta torstain kokoukseen. Viimeinen muutos tuottotietoihin tuli viime perjantaina tekstarilla: "hei, olin unohtanut ilmoittaa niistä kakuista tuli 74 euroa". Ihan mukavaa että kakkuihin joita yksi ystävällinen otti työpaikalleen myyntiin tuli lisää rahaa, mutta toivottavasti ei tule enää isompia muutoksia.
Jättivuori puhdasta pyykkiä odottaa rauta-lauta-kaappisulkeisia. Se on hoidettava tänään, huomenna töihin.
Parisuhde palautuu arkisiin uomiinsa,hyvällä tavalla. Hyvä niin.
Mukavaa alkuviikkoa!
sunnuntai 18. tammikuuta 2009
After vieraat
Kävi isovanhemmat ja kävi kummit. Siis Ysivitosen.
Laitoin hihat heilumaan aamubloggauksen jälkeen ja tarjolla oli kinkkupiirakkaa, lihariisipasteijoita (valmiista taikinalevyistä) vaniljarahkapullia ja sitä aprikoosijäädykettä. Aika mukavasti pöytä puhdistui herkuista.
Mistä tulikin mieleeni - jos teillä on jotkut kutsut/juhlat viikonloppuna niin miten järjestätte normaalit syömiset? Meillä tämä on ikuisuusongelma - minä ja osa lapsista napsimme mahamme täyteen kokkausvaiheessa (lämmin voileipä pasteijatäyttestä tms) mutta sitten on mm. mies joka kymmenen minuuttia sitten kysyi minulta että mitäs me tänään syödään...herrajumala. Naisten pitäisi olla moniajon mestareita mutta minä en ole oppinut tähän mennessä sitä miten pidetään arkea pyörimässä juhlan taustalla, siis ainakaan muonitusarkea. Kun olen aamupäivän laitellut tarjottavia ja iltapäivän häärinyt emäntänä niin pää ei kerta kaikkiaan käänny normaalille perheenäiti-vaihteelle. Jo pelkästään se milloin se päivän ateria pitäisi syödä on hakusessa.
Kallistuisin itse tukevamman iltapalan kantille - eli jos joku haluaa vielä tänään perunaa ja kastiketta niin saa kyllä tehdä itse...
Vastaanotto meni mukavasti sinänsä, suunniteltiin siinä tulevien häiden suunnitteluakin (vasta 2011 kesällä sitten kuitenkin ja hyvä niin...). Sormuskaupat nuoripari oli tehnyt häämessuilla - rautasormukset, jotain traditionaalista käsityötä. Odotan innolla että pääsen näkemään. Vihkipappeja on tulevan sulhasen suvun puolelta useampikin tarjolla. Helmikuussa olisi tarkoitus järjestää kihlajaiset täällä meillä. Käytännössä kyseessä on "vanhempainilta"koska kummankaan biologiset vanhemmat eivät elä yhdessä (minä ja morsiamen isä emme koskaan edes asuneet saman katon alla...).
Ollaan luvattu isännöidä nämä juhlat, päivämäärä päättämättä vielä. Muuta kuin että helmikuussa joku viikonloppu.
Synttärisankari sai isovanhemmilta oikein kauniit korvakorut ja kaulariipuksen (???mistä nyt tuulee) oma lahjani elikkä tyttären toivoma nuottikirja ei ole vielä tullut - pitää varmaan mennä piuhoja pitkin bookplussaan. Toinen isoista siskoista osti kauniin talvitakin pikkusiskolle ja kummien lahjan vuoro on kuulemma tulevana viikonloppuna.
Laitoin hihat heilumaan aamubloggauksen jälkeen ja tarjolla oli kinkkupiirakkaa, lihariisipasteijoita (valmiista taikinalevyistä) vaniljarahkapullia ja sitä aprikoosijäädykettä. Aika mukavasti pöytä puhdistui herkuista.
Mistä tulikin mieleeni - jos teillä on jotkut kutsut/juhlat viikonloppuna niin miten järjestätte normaalit syömiset? Meillä tämä on ikuisuusongelma - minä ja osa lapsista napsimme mahamme täyteen kokkausvaiheessa (lämmin voileipä pasteijatäyttestä tms) mutta sitten on mm. mies joka kymmenen minuuttia sitten kysyi minulta että mitäs me tänään syödään...herrajumala. Naisten pitäisi olla moniajon mestareita mutta minä en ole oppinut tähän mennessä sitä miten pidetään arkea pyörimässä juhlan taustalla, siis ainakaan muonitusarkea. Kun olen aamupäivän laitellut tarjottavia ja iltapäivän häärinyt emäntänä niin pää ei kerta kaikkiaan käänny normaalille perheenäiti-vaihteelle. Jo pelkästään se milloin se päivän ateria pitäisi syödä on hakusessa.
Kallistuisin itse tukevamman iltapalan kantille - eli jos joku haluaa vielä tänään perunaa ja kastiketta niin saa kyllä tehdä itse...
Vastaanotto meni mukavasti sinänsä, suunniteltiin siinä tulevien häiden suunnitteluakin (vasta 2011 kesällä sitten kuitenkin ja hyvä niin...). Sormuskaupat nuoripari oli tehnyt häämessuilla - rautasormukset, jotain traditionaalista käsityötä. Odotan innolla että pääsen näkemään. Vihkipappeja on tulevan sulhasen suvun puolelta useampikin tarjolla. Helmikuussa olisi tarkoitus järjestää kihlajaiset täällä meillä. Käytännössä kyseessä on "vanhempainilta"koska kummankaan biologiset vanhemmat eivät elä yhdessä (minä ja morsiamen isä emme koskaan edes asuneet saman katon alla...).
Ollaan luvattu isännöidä nämä juhlat, päivämäärä päättämättä vielä. Muuta kuin että helmikuussa joku viikonloppu.
Synttärisankari sai isovanhemmilta oikein kauniit korvakorut ja kaulariipuksen (???mistä nyt tuulee) oma lahjani elikkä tyttären toivoma nuottikirja ei ole vielä tullut - pitää varmaan mennä piuhoja pitkin bookplussaan. Toinen isoista siskoista osti kauniin talvitakin pikkusiskolle ja kummien lahjan vuoro on kuulemma tulevana viikonloppuna.
Tupperiterapiaa
Aamun ainoa hetki blogata. Kohta pitää kutsua sisäinen jauhopeukalonsa ja leipoa pari suolaista piirakkaa. Muutama pasteija - onneksi on voitaikinalevyjä. Aprikoosijäädykkeen tein sentään eilen. Vieraita siis tulossa.
Mutta eilen olin Tupperware-kutsuilla uudessa Itä-Helsingissä, eli Landbossa. Tapasin paljon tuttuja ihania ihmisiä (halaus, jos luette tätä!) ja, no niin, mutta kun se leivonta-alusta on ihan aikuistenoikeasti tarpeen...ja säilytysrasioista, varsinkin kasaan menevistä, mulla on aina pulaa..
Menin tosiaan julkisilla Landbohon. Mielenkiintoinen kokemus! 93K-bussiin kuului myös Karhusaari-turnee. Hitaasti ajettuja silmukkamäkiä, isoja luksustaloja, mp3ssa soi Freddie Mercuryn Innuendo...ja yhtäkkiä huomaan tuijottavani Lady Libertyä. Joo-o. Ja sitten toista sellaista. Jollain karhusaarelaisella on aikuistenoikeasti kaksi valkoista n . 180-senttistä Vapaudenpatsas-veistosta portinpieliä koristamassa. Innuendolla höystettynä tuo vaikutti absurdilta unelta.
No, Landbohon päädyin ehjänä ja kotiuduin nelisen tuntia myöhemmin vatsa täynnä herkkuja ja sopivasti saunomaan perheen kanssa. Ripustin päivällä pestyt pyykit Ysivitosen huoneeseen (tyttö on isosiskolla yötä), näpertelin sen jäädykkeen ja lykkäsin pakkaseen.
Mutta nyt tekemään suolaista piirakkapohjaa. Olo on hyvä, saunajuomana eilen vain limu.
Mutta eilen olin Tupperware-kutsuilla uudessa Itä-Helsingissä, eli Landbossa. Tapasin paljon tuttuja ihania ihmisiä (halaus, jos luette tätä!) ja, no niin, mutta kun se leivonta-alusta on ihan aikuistenoikeasti tarpeen...ja säilytysrasioista, varsinkin kasaan menevistä, mulla on aina pulaa..
Menin tosiaan julkisilla Landbohon. Mielenkiintoinen kokemus! 93K-bussiin kuului myös Karhusaari-turnee. Hitaasti ajettuja silmukkamäkiä, isoja luksustaloja, mp3ssa soi Freddie Mercuryn Innuendo...ja yhtäkkiä huomaan tuijottavani Lady Libertyä. Joo-o. Ja sitten toista sellaista. Jollain karhusaarelaisella on aikuistenoikeasti kaksi valkoista n . 180-senttistä Vapaudenpatsas-veistosta portinpieliä koristamassa. Innuendolla höystettynä tuo vaikutti absurdilta unelta.
No, Landbohon päädyin ehjänä ja kotiuduin nelisen tuntia myöhemmin vatsa täynnä herkkuja ja sopivasti saunomaan perheen kanssa. Ripustin päivällä pestyt pyykit Ysivitosen huoneeseen (tyttö on isosiskolla yötä), näpertelin sen jäädykkeen ja lykkäsin pakkaseen.
Mutta nyt tekemään suolaista piirakkapohjaa. Olo on hyvä, saunajuomana eilen vain limu.
perjantai 16. tammikuuta 2009
Suvantopäivä
Nollakakkonen juoksi eilen vastaan kun astuin eskarin portista ja ilmoitti että äiti,mä olen väsynyt, lähdetään heti. Päätös kotipäivästä syntyi siltä istumalta. Sopii ihan käsittämättömän hyvin molemmille. Minä jätin käsikirjoituksen hyppysistäni eilen, ensi viikolla alkaa uusi työ. Nollakakkonen kävi tutustumassa kouluun eilen, kivaa oli mutta tosiaan tapahtumarikas päivä vei mehut pikkumiehestä. Kiireetön aamu murolautaseen ja Syrhämän äärellä oli aika hyvää lääkettä.
Kuplalle kiitos halista *halaa takaisin* . Halipula on ainoa akuutti ongelma tällä hetkellä. Kun voisi kutistua ihan pieneksi ja joku isompi pitäisi kämmenellä tai taskussa. Mutta kun itse on se isoin. Olen aina ollut iso ja reipas ja fiksu ja pärjäävä. Siis kolmevuotiaasta asti. Ei aina haluaisi. Eikä jaksaisi.
No pitäköön kiireetön päivä minua ja kuopustani kämmenellään. En ryntää siivoamaan vaan menen pojan viereen sohvalle ja otan huivintekeleen esiin.
Kuplalle kiitos halista *halaa takaisin* . Halipula on ainoa akuutti ongelma tällä hetkellä. Kun voisi kutistua ihan pieneksi ja joku isompi pitäisi kämmenellä tai taskussa. Mutta kun itse on se isoin. Olen aina ollut iso ja reipas ja fiksu ja pärjäävä. Siis kolmevuotiaasta asti. Ei aina haluaisi. Eikä jaksaisi.
No pitäköön kiireetön päivä minua ja kuopustani kämmenellään. En ryntää siivoamaan vaan menen pojan viereen sohvalle ja otan huivintekeleen esiin.
torstai 15. tammikuuta 2009
Poissa käsistä
Sinne meni Timantti. Alkoikin muuttua riippakiveksi..
Tyhjensin mieltä parilla teeveesarjan jaksolla (Raines, Lost) , tunnin unosilla ja sitten tein pikaerän(pienen!!!) kotitekoista toffeeta ja söin (ja vyötärö tykkää...). No, parempi siirappitoffee kuin siideri. Ja nyt ei makeata tarvitse syödä kahteen viikkoon ainakaan *kuulostelee miten haiman insuliinipumput käynnistyvät kohisten paikkaamaan verensokeripiikkiä*
Laiskottaa. Toisaalta, ei ole sitä oloa että ei kestä kirjoittaa. Olisi pitänyt säästää se maanantaitarina tälle päivälle. Mutta kun se vain kieri kerältä ulos silloin ma- aamuna. Olen ihan koukussa Tarinamaanantaihin. Samanlainen fiilis kuin ainekirjoitustunneilla koulussa aikoinaan. Niitä harvoja hyviä koulumuistoja - energia meni ihmisten pelkäämiseen ja oppimiselle jäi liian vähän. Mutta ainekirjoitusta ei lasketa, se oli terapiaa.
En tiedä mitä seuraavaksi, toistaiseksi ei ainakaan pitkiä tekstejä
Tyhjensin mieltä parilla teeveesarjan jaksolla (Raines, Lost) , tunnin unosilla ja sitten tein pikaerän(pienen!!!) kotitekoista toffeeta ja söin (ja vyötärö tykkää...). No, parempi siirappitoffee kuin siideri. Ja nyt ei makeata tarvitse syödä kahteen viikkoon ainakaan *kuulostelee miten haiman insuliinipumput käynnistyvät kohisten paikkaamaan verensokeripiikkiä*
Laiskottaa. Toisaalta, ei ole sitä oloa että ei kestä kirjoittaa. Olisi pitänyt säästää se maanantaitarina tälle päivälle. Mutta kun se vain kieri kerältä ulos silloin ma- aamuna. Olen ihan koukussa Tarinamaanantaihin. Samanlainen fiilis kuin ainekirjoitustunneilla koulussa aikoinaan. Niitä harvoja hyviä koulumuistoja - energia meni ihmisten pelkäämiseen ja oppimiselle jäi liian vähän. Mutta ainekirjoitusta ei lasketa, se oli terapiaa.
En tiedä mitä seuraavaksi, toistaiseksi ei ainakaan pitkiä tekstejä
Siis voihan fysioterapia..
Eilen taivuin pellavapääpojan hyppysissä vaikka mihin. No NYT on sitten alaselkä tuhannen jumissa. Jippii!
Iltanuotiolla oli pimeää, lämmintä ja kuraista. Nollakakkonen voitti liukuri-köysikilpailun. Lippukunnan 50-vuotisjuhlamerkki julkistettiin, oli muuten siistin näköinen. Tulevat joskus parin viikon päästä, pitää ommella partiopaidan oikean rintataskun yläpuolelle. Pari kaveria sai kolmannen luokan Jänkäsusi-merkin; tuo on Ysiseiskalla tavoitekiikarissa, puuttuu kai yksi leiri ja taitokilpailu.
Ja minä sain Timantin valmiiksi. Olen tuijotellut sitä ontosti ja miettinyt että mahtoiko mennä taas asian vierestä. Rakkaustarina se on, mutta ennen kaikkea nuoren naisen kehitystarina. Ei huonoa tekstiä mutta onkohan liian raskasta, kuitenkin...
No joo, tämä on taas tätä. Kipuilua valmiin tekstin lähettämisen kynnyksellä. Mutta valmiimmaksi se ei enää tule. En tilkitse sitä enää yhtään, paitsi jos käsketään.
Iltanuotiolla oli pimeää, lämmintä ja kuraista. Nollakakkonen voitti liukuri-köysikilpailun. Lippukunnan 50-vuotisjuhlamerkki julkistettiin, oli muuten siistin näköinen. Tulevat joskus parin viikon päästä, pitää ommella partiopaidan oikean rintataskun yläpuolelle. Pari kaveria sai kolmannen luokan Jänkäsusi-merkin; tuo on Ysiseiskalla tavoitekiikarissa, puuttuu kai yksi leiri ja taitokilpailu.
Ja minä sain Timantin valmiiksi. Olen tuijotellut sitä ontosti ja miettinyt että mahtoiko mennä taas asian vierestä. Rakkaustarina se on, mutta ennen kaikkea nuoren naisen kehitystarina. Ei huonoa tekstiä mutta onkohan liian raskasta, kuitenkin...
No joo, tämä on taas tätä. Kipuilua valmiin tekstin lähettämisen kynnyksellä. Mutta valmiimmaksi se ei enää tule. En tilkitse sitä enää yhtään, paitsi jos käsketään.
keskiviikko 14. tammikuuta 2009
Heh :)
Mies kotiutui töistä Nollakakkosen kanssa. Sanoi jäyhän moin, otti jotain Gigantin pikkupussista ja liu'utti pöydän yli. Dvd - Eurovision Song contest Athens 2006.
Joskus syksyllä taisin sanoa että harmi kun tuo Suomen tähtihetki ei ole tallessa missään.
Suomi-mies-suomi sanakirja kertoi että tuo tarkoittaa kuta kuinkin: Minä olen yhtä kyllästynyt tähän kuin sinäkin, joten eiköhän lopeteta mökötys.
Lähdetään tänään Lippukunnan iltanuotiolle kirkolle. Mukaan huopa ja omia mukeja. 50-juhlavuoden käynnistys. Jospa sieltä löytyisi taas lämmintä meidänkin välille.
Joskus syksyllä taisin sanoa että harmi kun tuo Suomen tähtihetki ei ole tallessa missään.
Suomi-mies-suomi sanakirja kertoi että tuo tarkoittaa kuta kuinkin: Minä olen yhtä kyllästynyt tähän kuin sinäkin, joten eiköhän lopeteta mökötys.
Lähdetään tänään Lippukunnan iltanuotiolle kirkolle. Mukaan huopa ja omia mukeja. 50-juhlavuoden käynnistys. Jospa sieltä löytyisi taas lämmintä meidänkin välille.
Fysioterapiassa
Kävin sitten siellä, ja jouduin naamakkain pellavapäisen kaverin kanssa joka näytti just ja just rippikouluikäiseltä - ensimmäinen ikääntymisen merkki taitaa olla se kun rupeaa ihmettelemään että voiko tuollaisella lapsella olla ammatti.
No oli se ihan pätevä ja päättäväinen. Kyseli ummet ja lammet, vanutteli raajojani sinne sun tänne (ja nyt on vasemman polven sisäsyrjä ihan älyttömän kipeä!).
Huono uutinen on että alaselässä näyttäisi olevan kuluma. Vahvistetaan kuvilla.
Hyvä uutinen sitten taas se että kroppa joustaa. Vaikka keskellä on näitä pehmusteita enemmän kuin kuuluisi niin selkä taipuu ja jalat samaten, kädet menevät vähän yliojennukseenkin.
Eli hermopinnettä ei ole, kun koipia sai väännettyä melko rauhassa ennen kuin sattui. Maanantaina menen uudestaan, jotain keskivartalotreeniä kaveri on suunnitellut (hmmmm...). Vanha hävytön nainen minussa meinasi sanoa että mitäs jos sä treenaat (ilman paitaa) ja mä katselen, mutta sain niellyksi takaisin..
Mielenkiintoisia olitte meemiini vastanneet. Pirrelöltä terveisiä että haastaisi mielellään Piiun ja Harmaan suden.
Jaha, kilahti s-posti puoli-ihmispaikalta, kaksi vierihoitotyöpäivää ensi viikolla. Hommia opettelemaan...
No oli se ihan pätevä ja päättäväinen. Kyseli ummet ja lammet, vanutteli raajojani sinne sun tänne (ja nyt on vasemman polven sisäsyrjä ihan älyttömän kipeä!).
Huono uutinen on että alaselässä näyttäisi olevan kuluma. Vahvistetaan kuvilla.
Hyvä uutinen sitten taas se että kroppa joustaa. Vaikka keskellä on näitä pehmusteita enemmän kuin kuuluisi niin selkä taipuu ja jalat samaten, kädet menevät vähän yliojennukseenkin.
Eli hermopinnettä ei ole, kun koipia sai väännettyä melko rauhassa ennen kuin sattui. Maanantaina menen uudestaan, jotain keskivartalotreeniä kaveri on suunnitellut (hmmmm...). Vanha hävytön nainen minussa meinasi sanoa että mitäs jos sä treenaat (ilman paitaa) ja mä katselen, mutta sain niellyksi takaisin..
Mielenkiintoisia olitte meemiini vastanneet. Pirrelöltä terveisiä että haastaisi mielellään Piiun ja Harmaan suden.
Jaha, kilahti s-posti puoli-ihmispaikalta, kaksi vierihoitotyöpäivää ensi viikolla. Hommia opettelemaan...
tiistai 13. tammikuuta 2009
Päivärytmi poskellaan
Taas tuli nukuttua iltatorkut ja tässä sitä ollaan. Ei vielä tietoa työn aloituspäivästä mutta tämä menee kohta ihan poskelleen, päivärytmi siis. Pakko alkaa säätää. Mutta kun kotona ei ole aikuista juttuseuraa niin on helpompi nukahtaa. Ei siis vieläkään puhevälejä. Sängyssä aavikon kokoinen tyhjä tila nukkuvien välissä, on siis helpompi jäädä sohvalle. Olen turtunut tilanteeseen. Miehestä en osaa lukea mitään. Lasten kanssa tuo on ihan oma itsensä.
Elän siis elämää elämän sisällä. Kirjoitan (Marina, Mehiläistalo ei ole varsinaisesti jumissa mutta sen osalta rakennan runkoa ruutuvihkoon, tämä mitä nyt naputan on siis kolmiopokkari josta uupuu parituhatta sanaa), luen, surffaan blogeissa, siivoan kotia, katson Saunavisio-tallenteita ja tunnen eläväni poikkeustilaa. En kuluta punaviiniä enkä nappeja, mutta syön liikaa. Siis liian paljon ruokaa. Se kertyy vyötärölle ja rassaa. Syön lohduksi.
Ehkä minulla on taas henkisesti läsnä oleva aviomies pääsiäiseen mennessä.
Ei ole ihan oikea fiilis kirjoitella tilkelauseita onnelliseen loppuun, mutta minkäs teet. Huomenna on partiolaisten juhlailtanuotio. Emme olleet miehen kanssa samassa tilassa niin kauaa tänään että olisin ehtinyt kysyä lähteekö hän mukaan, mutta minä ja pojat menemme ainakin.
Huomenna olisi se fysioterapia. Eka käynti. Ei taida auttaa parisuhdejännitteisiin. No, minä vedän vällyä niskaan ja selviydyn. Tämä on totta; ensimmäisen kerran elämässäni minä ihan konkreettisesti palelen. Hikipää on muuttunut vilukissaksi. Kai siksi kun pakkanen on muuttanut sisälle ja sen kanssa pitäisi nukkuakin...
Elän siis elämää elämän sisällä. Kirjoitan (Marina, Mehiläistalo ei ole varsinaisesti jumissa mutta sen osalta rakennan runkoa ruutuvihkoon, tämä mitä nyt naputan on siis kolmiopokkari josta uupuu parituhatta sanaa), luen, surffaan blogeissa, siivoan kotia, katson Saunavisio-tallenteita ja tunnen eläväni poikkeustilaa. En kuluta punaviiniä enkä nappeja, mutta syön liikaa. Siis liian paljon ruokaa. Se kertyy vyötärölle ja rassaa. Syön lohduksi.
Ehkä minulla on taas henkisesti läsnä oleva aviomies pääsiäiseen mennessä.
Ei ole ihan oikea fiilis kirjoitella tilkelauseita onnelliseen loppuun, mutta minkäs teet. Huomenna on partiolaisten juhlailtanuotio. Emme olleet miehen kanssa samassa tilassa niin kauaa tänään että olisin ehtinyt kysyä lähteekö hän mukaan, mutta minä ja pojat menemme ainakin.
Huomenna olisi se fysioterapia. Eka käynti. Ei taida auttaa parisuhdejännitteisiin. No, minä vedän vällyä niskaan ja selviydyn. Tämä on totta; ensimmäisen kerran elämässäni minä ihan konkreettisesti palelen. Hikipää on muuttunut vilukissaksi. Kai siksi kun pakkanen on muuttanut sisälle ja sen kanssa pitäisi nukkuakin...
Meemi
Sekä Celia että Satu (linkit oikealla) haastoivat minut tähän ja nyt tai ei koskaan.
1. Link to the person who tagged you. / Linkitä henkilö joka haastoi sinut.
2. Post the rules on your blog. / Kirjoita säännöt blogiisi.
3. Write six random things about yourself. / Kirjoita kuusi sattumanvaraista asiaa itsestäsi.
4. Tag six people at the end of your post and link to them. / Haasta kuusi henkilöä postauksesi lopussa ja linkitä heidät.
5. Let each person know they have been tagged and leave a comment on their blog. / Kerro kaikille haastamillesi henkilöille haasteesta ja jätä heille viesti heidän blogeihinsa.
6. Let the tagger know when your entry is up. / Ilmoita haastajallesi, kun olet vastannut haasteeseen.
Ja ne kuusi sattumanvaraista asiaa:
1. Pylly edellä puuhun.
Näin minä olen tähän mennessä elänyt. 80-luvun juppivuodet olin köyhä yksinhuoltaja. 90-luvun lama-ajan olin tukevasti vakituisessa työpaikassa kiinni.
Se oikea järjestys lienee koulutus, työpaikka, (omistus)asunto, avioliitto ja lapset. Minä tein ensin lapset, menin sitten naimisiin, hommasin (omistus)asunnon, jonka pankki omistaa vielä mooooooonta vuotta, työpaikka ja -muoto ovat liikkuva käsite elämässäni ja koulunpenkkiä välttelen varmaan lopun elämääni. En ole ammatiltani mikään. Ei isompia valittamisia silti.
2. Ihmissuhteet
Minulla on jakomielinen tapa suhtautua käsitteisiin perhe, suku, jne. Ystävyys on ihan oma juttunsa sekin. Olen naimisissa, mutta en katso kuuluvani mieheni sukuun. Hyviä ihmisiä mutta eivät minun heimoani. Minulla on tosiperhe joka tietää kyllä olemassaolostaan *halaa virtuaalisesti kaikkia sen jäseniä*
Virallisesti, vanhempani ovat kuolleet (äiti 1992, haimasyöpään; isä 2006, keuhkokuumetta seuranneeseen sydäninfarktiin). Minulla on yksi biologinen sisko jonka kanssa välit ovat poikki, näillä näkymin lopullisesti. Aviomies ja kuusi lasta joista kolme on täysi-ikäisiä, kaksi koululaisia, yksi eskarilainen.
Jos ystävyyttä mitataan säännöllisellä yhteydenpidolla, merkkipäivien muistamisilla ja korttien lähettämisellä niin minä olen aivan luokaton ystävä. Lahjat ovat yksi juttu joista tunnen välillä huonoa omaatuntoa - minun pitää löytää ystävälle lahjaksi se juttu joka on juuri hänen/tuo mieleen hänet. Voin löytää sen maasta (saa kauhistua!) , kaappini pohjalta, kaupan hyllyltä tai päästäni jolloin se päätyy tarinaksi.
Jollen löydä sellaista juttua, en anna lahjaa. En halua antaa mitään tavan vuoksi tai siksi että on jokin aika. Kuten sanottu, välillä morkkistelen, välillä taas sitten tuntuu että juuri näin sen pitää olla.
3. Elämänkatsomus
Jatkuvassa liiketilassa. Sen tiedän etten ole ainakaan kunnon kristitty. Mies Nasaretista oli viisas mies ja kerkesi elää ihan liian vähän aikaa, sen myönnän ihan suoraan. Raamatussa on paljon hyvää - ja paljon aikansa elänyttä ja kohtuutonta. Viihdyn paikallisessa kirkossa ja se on minulle pyhä paikka, mutta niin on pikku takapihan pyhäkkönikin ja lähimetsän koivikko.
Ateisti en ole. Varmasti on olemassa korkeampi voima, tai ehkä useampi. Yhtä lailla nais-ja miespuolinen Kieltäydyn myöntämästä että ihminen olisi kuoltuaan pelkkää madonruokaa. Jossain on jotain muuta.
Tietämättömyys ei ahdista minua, enkä katso tarpeelliseksi julistautua miksikään. Olen etsinyt itseäni mm. wiccalaisuudesta, eikä sekään sellaisenaan istunut minuun. Elämä ja kuolemanjälkeisyys, korkeammat voimat ovat mysteeri jonka edessä kumarran pääni.
On asioita joihin uskon ilman muuta:
valkoiseen magiaan, hyvien ajatusten voimaan, ennakkoaavistuksiin, Raamatun kultaiseen sääntöön, Pay it forward-ajatteluun, ihmisten vastuuseen toisistaan yli virallisten rajojen, viisauteen joka tulee jos oppii virheistään, voimaan joka näkyy siinä että uskaltaa tunnustaa heikkoutensa.
4. Pakkaustiedot
Olen 45-vuotias. En tunne olevani keski-ikäinen. Välillä olen ikivanha, välillä täysi kakara. Rintani ovat kokoa E, vyötäröni ei ole ollut normimitoissa sitten teini-iän. Minulla on diagnosoitu kaksi kroonista sairautta mutta olen yleisesti ottaen terveempi kuin koskaan; influenssa- ja vatsatautiepidemiat kiertävät minut jostain syystä kaukaa. Ruumiinlämpö nousee ehkä kerran viidessä vuodessa kuumelukemiin. Ylipainoa on kymmenkunta kiloa, iloisesti siellä vyötäröllä kaikki. Ja niissä hinkeissä, huoh. Teini-ikäisenä olin maailman rumin ihminen, nyt 45-vuotiaana olen välillä aika ihana nainen.
5. Minä, koti ja taloudenpito
Olen laiska ja epäsiisti esteetikko - hirvittävä yhdistelmä. Rakastan symmetriaa, harmoniaa, järjestystä ja kauneutta enkä osaa luoda niitä ympärilleni, en sitten yhtään. Minulla on liikaa tavaraa; sitä vaan tulee jostain. Kirjoja ei koskaan voi olla liikaa, niille voisin perustaa oman huoneen.
Pyhä kolminaisuuteni on pyykki,tiski ja ruoka. Vaikka maailma repeäisi, nämä täytyy hoitaa ajallaan muuten niihin hautautuu.
Raha-asiat hoidan parhaan kykyni mukaan. Joskus venyn lähes ihmeisiin rahojen riittävyyden kanssa, joskus tuhlaan turhuuksiin, jos katsoo yleisillä mittareilla. Jälkeenpäin katsottuna olen ihmetellyt miten olen tästä ja tuostakin kriisistä selvinnyt. Minulla ja miehellä on valitettavasti aika erilaiset prioriteetit siinä mikä on tärkeää. Hänelle on kunnia asia maksaa laskut ajallaan vaikka sitten ruokakaapissa olisi vain valo. Minua ei muistutuslasku haittaa mutta jos kaapissa ei ole perheelle ruokaa niin menen tolaltani. Virallisesti en oikein tiedä missä olemme. Hyvätuloisia sillä mittarilla ettemme saa yhteiskunnan tukia. Käteen jäävän rahan suhteen, no, ehkä just köyhyysrajan yläpuolella.
6. Oppiminen
Mottoni on että kun kasvu loppuu, alkaa lahoaminen. En ehkä viihdy koulunpenkillä mutta tavoitteeni on oppia asioita elämäni viimeiseen päivään asti. Ehkä tärkein ja mielenrauhaani eniten vaikuttava asia on että olen mieluummin onnellinen kuin oikeassa.
Ja haastan tähän:
Tipun
Alohomoran
Marinan
Pirrelön
Marjutin
..blogittomat ovat tervetulleita käyttämään kommenttilaatikkoani vastaamiseen
1. Link to the person who tagged you. / Linkitä henkilö joka haastoi sinut.
2. Post the rules on your blog. / Kirjoita säännöt blogiisi.
3. Write six random things about yourself. / Kirjoita kuusi sattumanvaraista asiaa itsestäsi.
4. Tag six people at the end of your post and link to them. / Haasta kuusi henkilöä postauksesi lopussa ja linkitä heidät.
5. Let each person know they have been tagged and leave a comment on their blog. / Kerro kaikille haastamillesi henkilöille haasteesta ja jätä heille viesti heidän blogeihinsa.
6. Let the tagger know when your entry is up. / Ilmoita haastajallesi, kun olet vastannut haasteeseen.
Ja ne kuusi sattumanvaraista asiaa:
1. Pylly edellä puuhun.
Näin minä olen tähän mennessä elänyt. 80-luvun juppivuodet olin köyhä yksinhuoltaja. 90-luvun lama-ajan olin tukevasti vakituisessa työpaikassa kiinni.
Se oikea järjestys lienee koulutus, työpaikka, (omistus)asunto, avioliitto ja lapset. Minä tein ensin lapset, menin sitten naimisiin, hommasin (omistus)asunnon, jonka pankki omistaa vielä mooooooonta vuotta, työpaikka ja -muoto ovat liikkuva käsite elämässäni ja koulunpenkkiä välttelen varmaan lopun elämääni. En ole ammatiltani mikään. Ei isompia valittamisia silti.
2. Ihmissuhteet
Minulla on jakomielinen tapa suhtautua käsitteisiin perhe, suku, jne. Ystävyys on ihan oma juttunsa sekin. Olen naimisissa, mutta en katso kuuluvani mieheni sukuun. Hyviä ihmisiä mutta eivät minun heimoani. Minulla on tosiperhe joka tietää kyllä olemassaolostaan *halaa virtuaalisesti kaikkia sen jäseniä*
Virallisesti, vanhempani ovat kuolleet (äiti 1992, haimasyöpään; isä 2006, keuhkokuumetta seuranneeseen sydäninfarktiin). Minulla on yksi biologinen sisko jonka kanssa välit ovat poikki, näillä näkymin lopullisesti. Aviomies ja kuusi lasta joista kolme on täysi-ikäisiä, kaksi koululaisia, yksi eskarilainen.
Jos ystävyyttä mitataan säännöllisellä yhteydenpidolla, merkkipäivien muistamisilla ja korttien lähettämisellä niin minä olen aivan luokaton ystävä. Lahjat ovat yksi juttu joista tunnen välillä huonoa omaatuntoa - minun pitää löytää ystävälle lahjaksi se juttu joka on juuri hänen/tuo mieleen hänet. Voin löytää sen maasta (saa kauhistua!) , kaappini pohjalta, kaupan hyllyltä tai päästäni jolloin se päätyy tarinaksi.
Jollen löydä sellaista juttua, en anna lahjaa. En halua antaa mitään tavan vuoksi tai siksi että on jokin aika. Kuten sanottu, välillä morkkistelen, välillä taas sitten tuntuu että juuri näin sen pitää olla.
3. Elämänkatsomus
Jatkuvassa liiketilassa. Sen tiedän etten ole ainakaan kunnon kristitty. Mies Nasaretista oli viisas mies ja kerkesi elää ihan liian vähän aikaa, sen myönnän ihan suoraan. Raamatussa on paljon hyvää - ja paljon aikansa elänyttä ja kohtuutonta. Viihdyn paikallisessa kirkossa ja se on minulle pyhä paikka, mutta niin on pikku takapihan pyhäkkönikin ja lähimetsän koivikko.
Ateisti en ole. Varmasti on olemassa korkeampi voima, tai ehkä useampi. Yhtä lailla nais-ja miespuolinen Kieltäydyn myöntämästä että ihminen olisi kuoltuaan pelkkää madonruokaa. Jossain on jotain muuta.
Tietämättömyys ei ahdista minua, enkä katso tarpeelliseksi julistautua miksikään. Olen etsinyt itseäni mm. wiccalaisuudesta, eikä sekään sellaisenaan istunut minuun. Elämä ja kuolemanjälkeisyys, korkeammat voimat ovat mysteeri jonka edessä kumarran pääni.
On asioita joihin uskon ilman muuta:
valkoiseen magiaan, hyvien ajatusten voimaan, ennakkoaavistuksiin, Raamatun kultaiseen sääntöön, Pay it forward-ajatteluun, ihmisten vastuuseen toisistaan yli virallisten rajojen, viisauteen joka tulee jos oppii virheistään, voimaan joka näkyy siinä että uskaltaa tunnustaa heikkoutensa.
4. Pakkaustiedot
Olen 45-vuotias. En tunne olevani keski-ikäinen. Välillä olen ikivanha, välillä täysi kakara. Rintani ovat kokoa E, vyötäröni ei ole ollut normimitoissa sitten teini-iän. Minulla on diagnosoitu kaksi kroonista sairautta mutta olen yleisesti ottaen terveempi kuin koskaan; influenssa- ja vatsatautiepidemiat kiertävät minut jostain syystä kaukaa. Ruumiinlämpö nousee ehkä kerran viidessä vuodessa kuumelukemiin. Ylipainoa on kymmenkunta kiloa, iloisesti siellä vyötäröllä kaikki. Ja niissä hinkeissä, huoh. Teini-ikäisenä olin maailman rumin ihminen, nyt 45-vuotiaana olen välillä aika ihana nainen.
5. Minä, koti ja taloudenpito
Olen laiska ja epäsiisti esteetikko - hirvittävä yhdistelmä. Rakastan symmetriaa, harmoniaa, järjestystä ja kauneutta enkä osaa luoda niitä ympärilleni, en sitten yhtään. Minulla on liikaa tavaraa; sitä vaan tulee jostain. Kirjoja ei koskaan voi olla liikaa, niille voisin perustaa oman huoneen.
Pyhä kolminaisuuteni on pyykki,tiski ja ruoka. Vaikka maailma repeäisi, nämä täytyy hoitaa ajallaan muuten niihin hautautuu.
Raha-asiat hoidan parhaan kykyni mukaan. Joskus venyn lähes ihmeisiin rahojen riittävyyden kanssa, joskus tuhlaan turhuuksiin, jos katsoo yleisillä mittareilla. Jälkeenpäin katsottuna olen ihmetellyt miten olen tästä ja tuostakin kriisistä selvinnyt. Minulla ja miehellä on valitettavasti aika erilaiset prioriteetit siinä mikä on tärkeää. Hänelle on kunnia asia maksaa laskut ajallaan vaikka sitten ruokakaapissa olisi vain valo. Minua ei muistutuslasku haittaa mutta jos kaapissa ei ole perheelle ruokaa niin menen tolaltani. Virallisesti en oikein tiedä missä olemme. Hyvätuloisia sillä mittarilla ettemme saa yhteiskunnan tukia. Käteen jäävän rahan suhteen, no, ehkä just köyhyysrajan yläpuolella.
6. Oppiminen
Mottoni on että kun kasvu loppuu, alkaa lahoaminen. En ehkä viihdy koulunpenkillä mutta tavoitteeni on oppia asioita elämäni viimeiseen päivään asti. Ehkä tärkein ja mielenrauhaani eniten vaikuttava asia on että olen mieluummin onnellinen kuin oikeassa.
Ja haastan tähän:
Tipun
Alohomoran
Marinan
Pirrelön
Marjutin
..blogittomat ovat tervetulleita käyttämään kommenttilaatikkoani vastaamiseen
maanantai 12. tammikuuta 2009
Peilin läpi
Tammikuun Mystiikka-pokkarin vapaakappaleet tulivat. Kolmiopokkareiden ulkoasu on uudistunut, hyvä sinänsä. Näkyvät paremmin hyllyssä, tod.näk.
Tämän mystiikan nimi on siis Peilin läpi ja sen virallinen ilmestymispäivä on 15.1. Sama kuin tuon Timantin deadline. Aamulla olen silittänyt pyykkiä ja katsonut jakson Aavekuiskaajaa ja toisen sitä uutta todistajansuojeluohjelmaa.
Enpä taida ryhtyä viimeksi mainitun katsojaksi. Pitkäpiimäistä ja silppuista, murhien ja synkistelyn sekaan väkisin väännettyjä vitsejä ja "ironiaa"päähenkilön yksityiselämän kiemuroista. Joskus se toimii joskus ei, tässä IMO ei
Joskus näitä tapaa kirjajännäreissä, sellaisissa joissa periaatteessa on hyvä tarina mutta ilmeisesti juuri samoista syistä, joiden kanssa itse kipuilen, eli normipituussyistä, tekstiä on täytetty töhnäisellä ihmissuhdesotkulla ja replikoinnista näkee että tuo toimisi teeveessä mutta ei kirjoitetussa tekstissä.
Plarasin Peilin läpi -pokkarin. Tämä on taas niitä versioita joihin en itse ole keksinyt otsikoita. No, nyt siellä on sitten Peilin vankia, katsetta peilissä, peilin käskyä, jne. No, ei varmaan epäilystäkään mikä esine on tarinan keskipisteenä.
Plarannut aamupäivällä myös tuota uutta käsikirjoitusta ja reippaasti täytettä kaipaisivat kaksi viimeistä lukua. Tarinan huipennus on se tokavika ja loppukooste ja nykyhetken kauneus viimeinen luku. Ei tekisi mieli ynnätä pätkääkään. En keksi mitään millä saisin tekstistä oleellisesti paremman kuin se nyt on.
Ja toivottavasti kukaan ei nyt käsittänyt tätä niin että vähän toi luulee olevansa hyvä, ettei muka voi parantaa tekstiään. AINA voi parantaa, mutta joskus vähemmän on enemmän. Sitä minä vain.
Mutta ei auta. Hetkeksi vielä raudan kimppuun ja sitten työstämään tuota lukua
Tämän mystiikan nimi on siis Peilin läpi ja sen virallinen ilmestymispäivä on 15.1. Sama kuin tuon Timantin deadline. Aamulla olen silittänyt pyykkiä ja katsonut jakson Aavekuiskaajaa ja toisen sitä uutta todistajansuojeluohjelmaa.
Enpä taida ryhtyä viimeksi mainitun katsojaksi. Pitkäpiimäistä ja silppuista, murhien ja synkistelyn sekaan väkisin väännettyjä vitsejä ja "ironiaa"päähenkilön yksityiselämän kiemuroista. Joskus se toimii joskus ei, tässä IMO ei
Joskus näitä tapaa kirjajännäreissä, sellaisissa joissa periaatteessa on hyvä tarina mutta ilmeisesti juuri samoista syistä, joiden kanssa itse kipuilen, eli normipituussyistä, tekstiä on täytetty töhnäisellä ihmissuhdesotkulla ja replikoinnista näkee että tuo toimisi teeveessä mutta ei kirjoitetussa tekstissä.
Plarasin Peilin läpi -pokkarin. Tämä on taas niitä versioita joihin en itse ole keksinyt otsikoita. No, nyt siellä on sitten Peilin vankia, katsetta peilissä, peilin käskyä, jne. No, ei varmaan epäilystäkään mikä esine on tarinan keskipisteenä.
Plarannut aamupäivällä myös tuota uutta käsikirjoitusta ja reippaasti täytettä kaipaisivat kaksi viimeistä lukua. Tarinan huipennus on se tokavika ja loppukooste ja nykyhetken kauneus viimeinen luku. Ei tekisi mieli ynnätä pätkääkään. En keksi mitään millä saisin tekstistä oleellisesti paremman kuin se nyt on.
Ja toivottavasti kukaan ei nyt käsittänyt tätä niin että vähän toi luulee olevansa hyvä, ettei muka voi parantaa tekstiään. AINA voi parantaa, mutta joskus vähemmän on enemmän. Sitä minä vain.
Mutta ei auta. Hetkeksi vielä raudan kimppuun ja sitten työstämään tuota lukua
Hämärä (tarinamaanantai 56)
Valo antaa periksi varhain.
Tämä on parasta vuodenaikaa minulle ja kaltaisilleni. Mikä ihana maa - mitä ylemmäs menee, sitä vähemmän aurinkoa päivisin.
Tosin täällä on vähän syötävää. Tiedän maita jotka ovat pinta-alaltaan pienempiä mutta tiheästi asuttuja. Täkäläiset alkavat keskittyä etelämmäs; päivä pitenee siellä nopeammin ja keinovaloa on enemmän. Keinovalo ei meitä tapa, mutta se häiritsee tiettyjä asioita. Kuten esimerkiksi Kasvavien ruokailua.
Joinakin öinä olen vaellellut kirjastoissa ja lukenut ihmisten tekemiä tarinoita meistä. Niissä on huvittavia virheitä, mutta paljon myös totta. Yksi ihmisten kannalta kohtalokas uskomus on että me kaikki elämme verellä. Siksi he eivät tunnista meitä Aikuisia jotka elämme sillä mitä he sanovat hengeksi tai elämänvoimaksi.
Ja tietenkin vain murto-osa uskoo että me oikeasti olemme olemassa.
Katselen hämärän hiipimistä nurkkiin. Muistot ensimmäisestä elämästä alkavat haalistua mutta tämä myöhäisen iltapäivän mustelmanvärinen taivas tuo mieleen menneen. Hämärän hetki oli sinisempi silloin, kaikkialla.
Siitä on niin kauan - teollisuus oli nuorta kaikkialla ja siellä missä minä asuin, sitä ei ollut lainkaan. Oli maalaistaloja, karjaa ja metsiä ja minä ehdin juuri niin isoksi neidoksi että hämärästä oli tullut silloinkin kumppanini. Sen turvin saatoin livahtaa isän valvovan silmän alta tapaamisiin jotka eivät kestäneet päivänvaloa.
Ja sellaisella reissulla minä tietenkin törmäsin siihen Kasvavaan joka koitui kohtalokseni. Pieni kaunis tyttö jonka luulin eksyneen ja joka muistutti kovasti siskoa, sitä joka kuoli kurkkumätään vähän ennen minun uutta syntymääni.
Hämärän rakkaus jäi. Silloin kun itse elin verellä, se oli melkein sietämätöntä. Nälän tärinä sisuksissa ja käsissä on Kasvavilla yhtä tuntuva kuin ihmislapsilla. Aikuisena nälästä oppii nauttimaan; ravinto muuttuu ja nälkä on enää levottomuutta, haastetta jonka hallitsee kyllä. Joka paikasta löytää ravintoa Aikuisille ja tässä maassa on niin paljon yksinäisiä ja toivottomia että he antautuvat suosiolla.
Kasvavilla on vaikeampaa, harvaan asutussa maassa kaivataan kadonneita yksilöitä enemmän. Joskin tilanne on parantumassa täälläkin. Ihmiset eivät esimerkiksi välttämättä tiedä missä heidän aikuistuvat lapsensa viettävät aikaa. Heillä on työnsä ja nyt sitä työtä tehdään vuorokausien ympäri. Valon määrä ei rytmitä työtä kuten vielä silloin kun minä olin ihminen ja elanto tuli maasta ja karjasta. Keinovalon ansiosta maailma valvoo ympäri vuorokauden.
Luulisi että hämärä menettää merkityksensä. Mutta ei - se on jokaisen päivän ihmeellisin hetki. Minä muutuin hämärän hetkellä ja rakastin sitä jo ihmisenä, ehkä siksi minun on helppo löytää syötävää joka päivä.
Tämäniltainen valittuni on keski-ikäinen nainen. Hän lähtee kohta ulkoiluttamaan koiraansa. Seison hänen pihallaan katoksen alla ja katson hänen liikkumistaan joka on hitaampaa, vastahakoisempaa kuin vielä puoli vuotta sitten. Olen käynyt hänen luonaan usein. Mutta koirasta johtuu että hänessä on vielä ravintoa. Koira tarvitsee häntä
Ollaan juuri siinä taitteessa että hämärä on muuttumassa pimeäksi. Pitkitän nautintoani ajattelemalla miten tämä tulee menemään:
valot sammuvat olohuoneesta ja syttyvät eteiseen. Hän kiinnittää kaulapannan koiralle, he poistuvat ovesta. Tietysti koira näkee kun liityn naisen seuraan mutta minkä se mahtaa. Ärähtää ja vingahtaa vain pikkuisen, niin että nainen väsyneellä äänellä kysyy että mikä kumma tässä pihassa sinua kiusaa.
Sitten olenkin jo naisen seurassa. Kierrän käteni hänen kaulalleen ja taivutan hänen päätään, niin kuin Kasvavat etsiessaan kaulasuonta. Minussa kaulasuoni ei herätä enää mitään tunteita. Kohteeni on korva; minä haluan kuiskata naisen korvaan viestin joka toimii aina. Siitä on kahdeksan kuukautta ja tuska jota juon tulee yhtä runsaana kuin silloin ensimmäisenä iltana.
Minun ei tarvitse muuta kuin kuiskata että muistatko? Sinä käytit koiran ulkona ja kun tulitte lenkiltä takaisin, ovella odotti poliisi ja hänen kanssaan pappi. He sanoivat että olisi ikävää kerrottavaa, saammeko tulla sisään.
Tämä enempää ei enää tarvitse. Tuska vyöryy tuoreena, minun tarvitsee vain juoda. Ja kun hän on tehnyt välttämättömän lenkin koiran kanssa, minä voin mennä sisään kysymättä. Muisto siitä että hän on menettänyt miehensä, on pääsylippuni.
Minä vietän hänen kanssaan koko illan ja nautin ravintoni hitaasti. Joskus hän soittaa lapsilleen ja se pitkittää odotustani. Onneksi nämä asuvat kaukana ja ovat kiireisiä. Naisella on myös tabletteja jotka lääkäri määräsi ja jotka salpaavat ravintoni hetkeksi. Yleensä ehdin pysäyttää naisen käden ennen kuin se sukeltaa pilleripurkkiin. Muistutan ettei tabletti tuo miestä takaisin. Ja muistutan naista hänen äidistään joka oli sitä mieltä että ihmisen oli kärsittävä se kärsimys mikä hänelle annettiin, ettei sitä saanut lääkkeillä turruttaa. Kun kärsimys kasvattaa. Se on niin totta että minua naurattaa. Kärsimys kasvattaa. Ravintoa meille, minulle.
Hämärän hetki on ohi, nyt on pimeää. Valo sammuu naisen olohuoneesta ja syttyy eteiseen. Hetkeni koittaa ihan kohta.
Ja kun porraskäytävän ovi käy, riennän hänen luokseen, yhtä innokkaana kuin se maalaistyttö kauan sitten rakastajansa luo.
Tämä on parasta vuodenaikaa minulle ja kaltaisilleni. Mikä ihana maa - mitä ylemmäs menee, sitä vähemmän aurinkoa päivisin.
Tosin täällä on vähän syötävää. Tiedän maita jotka ovat pinta-alaltaan pienempiä mutta tiheästi asuttuja. Täkäläiset alkavat keskittyä etelämmäs; päivä pitenee siellä nopeammin ja keinovaloa on enemmän. Keinovalo ei meitä tapa, mutta se häiritsee tiettyjä asioita. Kuten esimerkiksi Kasvavien ruokailua.
Joinakin öinä olen vaellellut kirjastoissa ja lukenut ihmisten tekemiä tarinoita meistä. Niissä on huvittavia virheitä, mutta paljon myös totta. Yksi ihmisten kannalta kohtalokas uskomus on että me kaikki elämme verellä. Siksi he eivät tunnista meitä Aikuisia jotka elämme sillä mitä he sanovat hengeksi tai elämänvoimaksi.
Ja tietenkin vain murto-osa uskoo että me oikeasti olemme olemassa.
Katselen hämärän hiipimistä nurkkiin. Muistot ensimmäisestä elämästä alkavat haalistua mutta tämä myöhäisen iltapäivän mustelmanvärinen taivas tuo mieleen menneen. Hämärän hetki oli sinisempi silloin, kaikkialla.
Siitä on niin kauan - teollisuus oli nuorta kaikkialla ja siellä missä minä asuin, sitä ei ollut lainkaan. Oli maalaistaloja, karjaa ja metsiä ja minä ehdin juuri niin isoksi neidoksi että hämärästä oli tullut silloinkin kumppanini. Sen turvin saatoin livahtaa isän valvovan silmän alta tapaamisiin jotka eivät kestäneet päivänvaloa.
Ja sellaisella reissulla minä tietenkin törmäsin siihen Kasvavaan joka koitui kohtalokseni. Pieni kaunis tyttö jonka luulin eksyneen ja joka muistutti kovasti siskoa, sitä joka kuoli kurkkumätään vähän ennen minun uutta syntymääni.
Hämärän rakkaus jäi. Silloin kun itse elin verellä, se oli melkein sietämätöntä. Nälän tärinä sisuksissa ja käsissä on Kasvavilla yhtä tuntuva kuin ihmislapsilla. Aikuisena nälästä oppii nauttimaan; ravinto muuttuu ja nälkä on enää levottomuutta, haastetta jonka hallitsee kyllä. Joka paikasta löytää ravintoa Aikuisille ja tässä maassa on niin paljon yksinäisiä ja toivottomia että he antautuvat suosiolla.
Kasvavilla on vaikeampaa, harvaan asutussa maassa kaivataan kadonneita yksilöitä enemmän. Joskin tilanne on parantumassa täälläkin. Ihmiset eivät esimerkiksi välttämättä tiedä missä heidän aikuistuvat lapsensa viettävät aikaa. Heillä on työnsä ja nyt sitä työtä tehdään vuorokausien ympäri. Valon määrä ei rytmitä työtä kuten vielä silloin kun minä olin ihminen ja elanto tuli maasta ja karjasta. Keinovalon ansiosta maailma valvoo ympäri vuorokauden.
Luulisi että hämärä menettää merkityksensä. Mutta ei - se on jokaisen päivän ihmeellisin hetki. Minä muutuin hämärän hetkellä ja rakastin sitä jo ihmisenä, ehkä siksi minun on helppo löytää syötävää joka päivä.
Tämäniltainen valittuni on keski-ikäinen nainen. Hän lähtee kohta ulkoiluttamaan koiraansa. Seison hänen pihallaan katoksen alla ja katson hänen liikkumistaan joka on hitaampaa, vastahakoisempaa kuin vielä puoli vuotta sitten. Olen käynyt hänen luonaan usein. Mutta koirasta johtuu että hänessä on vielä ravintoa. Koira tarvitsee häntä
Ollaan juuri siinä taitteessa että hämärä on muuttumassa pimeäksi. Pitkitän nautintoani ajattelemalla miten tämä tulee menemään:
valot sammuvat olohuoneesta ja syttyvät eteiseen. Hän kiinnittää kaulapannan koiralle, he poistuvat ovesta. Tietysti koira näkee kun liityn naisen seuraan mutta minkä se mahtaa. Ärähtää ja vingahtaa vain pikkuisen, niin että nainen väsyneellä äänellä kysyy että mikä kumma tässä pihassa sinua kiusaa.
Sitten olenkin jo naisen seurassa. Kierrän käteni hänen kaulalleen ja taivutan hänen päätään, niin kuin Kasvavat etsiessaan kaulasuonta. Minussa kaulasuoni ei herätä enää mitään tunteita. Kohteeni on korva; minä haluan kuiskata naisen korvaan viestin joka toimii aina. Siitä on kahdeksan kuukautta ja tuska jota juon tulee yhtä runsaana kuin silloin ensimmäisenä iltana.
Minun ei tarvitse muuta kuin kuiskata että muistatko? Sinä käytit koiran ulkona ja kun tulitte lenkiltä takaisin, ovella odotti poliisi ja hänen kanssaan pappi. He sanoivat että olisi ikävää kerrottavaa, saammeko tulla sisään.
Tämä enempää ei enää tarvitse. Tuska vyöryy tuoreena, minun tarvitsee vain juoda. Ja kun hän on tehnyt välttämättömän lenkin koiran kanssa, minä voin mennä sisään kysymättä. Muisto siitä että hän on menettänyt miehensä, on pääsylippuni.
Minä vietän hänen kanssaan koko illan ja nautin ravintoni hitaasti. Joskus hän soittaa lapsilleen ja se pitkittää odotustani. Onneksi nämä asuvat kaukana ja ovat kiireisiä. Naisella on myös tabletteja jotka lääkäri määräsi ja jotka salpaavat ravintoni hetkeksi. Yleensä ehdin pysäyttää naisen käden ennen kuin se sukeltaa pilleripurkkiin. Muistutan ettei tabletti tuo miestä takaisin. Ja muistutan naista hänen äidistään joka oli sitä mieltä että ihmisen oli kärsittävä se kärsimys mikä hänelle annettiin, ettei sitä saanut lääkkeillä turruttaa. Kun kärsimys kasvattaa. Se on niin totta että minua naurattaa. Kärsimys kasvattaa. Ravintoa meille, minulle.
Hämärän hetki on ohi, nyt on pimeää. Valo sammuu naisen olohuoneesta ja syttyy eteiseen. Hetkeni koittaa ihan kohta.
Ja kun porraskäytävän ovi käy, riennän hänen luokseen, yhtä innokkaana kuin se maalaistyttö kauan sitten rakastajansa luo.
sunnuntai 11. tammikuuta 2009
Loppusanat lyöty
Tarina valmis.
Nyt ei ole kuin yksi pikku ongelma. Pitäisi upottaa sekaan vielä 4500 sanaa. Huoh.
Lueskelen parhaillaan kolmiokollegan kirjoittamaa Timanttia ja bongailen vinosti hymyillen kohtia jossa on ilmeisesti oltu saman ongelman edessä. Sanoisiko tuota nyt sitten antistilisoinniksi?
Oli miten oli, neljä adjektiivia yhdessä lauseessa yhtä miehennilviötä kuvaamassa EI ole tapa ratkaista tuota, in my humble opinion. Jätän tarinan tältä illalta ja huomenna yritän löytää paremman tavan ympätä puuttuvia sanoja kokonaisuuteen.
Nyt ei ole kuin yksi pikku ongelma. Pitäisi upottaa sekaan vielä 4500 sanaa. Huoh.
Lueskelen parhaillaan kolmiokollegan kirjoittamaa Timanttia ja bongailen vinosti hymyillen kohtia jossa on ilmeisesti oltu saman ongelman edessä. Sanoisiko tuota nyt sitten antistilisoinniksi?
Oli miten oli, neljä adjektiivia yhdessä lauseessa yhtä miehennilviötä kuvaamassa EI ole tapa ratkaista tuota, in my humble opinion. Jätän tarinan tältä illalta ja huomenna yritän löytää paremman tavan ympätä puuttuvia sanoja kokonaisuuteen.
Viimeinen luku
Pokkarin viimeinen luku tekeillä. Pidän siitä mitä olen kirjoittanut; toisaalta pelkään että teksti on taas liian jotain.
Rakkautta tästä ei puutu. Fyysistä väkivaltaa ei kukaan tee kenellekään. Loppuratkaisusta tulee onnellinen. Peruspalikat siis kasassa. Ehkä minä taas hermoilen turhaan.
Eilen syötiin Big Mac -klooneja jotka mies oli tehnyt. Löysi netistä ohjeen. Kyllä ne aika originaaleilta maistuivat. En vain ole ikiaikoihin syönyt kerroshampurilaista ja loppuillan olo oli pahempi kuin ähky.
Täksi päiväksi hän on ostanut broileria. Ja hirmuisen määrän salaattia.Vaikenee kuin muuri siitä mitä meinaa tehdä. Kentucky Fried Chicken???
No, minulle sopii nyt oikein hyvin että joku toinen kokkaa.
Ysivitonen aloittaa uudet tanssitunnit maanantaina. Siis edellisten lisäksi. Totesi syksyn mittaan että kerta viikossa on liian vähän. Kai se onkin, yhdeksän vuotta tanssineelle, kun parhaina aikoina treenasi jotain viisi kertaa viikossa. Syytä olisi saada siis tekstiä aikaiseksi.
Ei silti. En panikoi. Ensi viikolla pitäisi kuulua puoli-ihmispaikastakin jotain joten kuun vaihteessa tulisi kai jonkinnäköinen tilipussikin (joo, tuohon meinasi tulla kuukauden typo, ihan ensiksi siinä luki pilitussi).
Rakkautta tästä ei puutu. Fyysistä väkivaltaa ei kukaan tee kenellekään. Loppuratkaisusta tulee onnellinen. Peruspalikat siis kasassa. Ehkä minä taas hermoilen turhaan.
Eilen syötiin Big Mac -klooneja jotka mies oli tehnyt. Löysi netistä ohjeen. Kyllä ne aika originaaleilta maistuivat. En vain ole ikiaikoihin syönyt kerroshampurilaista ja loppuillan olo oli pahempi kuin ähky.
Täksi päiväksi hän on ostanut broileria. Ja hirmuisen määrän salaattia.Vaikenee kuin muuri siitä mitä meinaa tehdä. Kentucky Fried Chicken???
No, minulle sopii nyt oikein hyvin että joku toinen kokkaa.
Ysivitonen aloittaa uudet tanssitunnit maanantaina. Siis edellisten lisäksi. Totesi syksyn mittaan että kerta viikossa on liian vähän. Kai se onkin, yhdeksän vuotta tanssineelle, kun parhaina aikoina treenasi jotain viisi kertaa viikossa. Syytä olisi saada siis tekstiä aikaiseksi.
Ei silti. En panikoi. Ensi viikolla pitäisi kuulua puoli-ihmispaikastakin jotain joten kuun vaihteessa tulisi kai jonkinnäköinen tilipussikin (joo, tuohon meinasi tulla kuukauden typo, ihan ensiksi siinä luki pilitussi).
lauantai 10. tammikuuta 2009
Ravisteleva kirja
Luvussa parhaillaan John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa
Kirja on Ysivitosella lainassa kaveriltaan. Minä tiedän etukäteen loppuratkaisun, joka on järkyttävä. Se on varmaan jonkun mielestä tyhmää - kuin avata joululahja ennen joulua - mutta tämän aiheen kanssa haluan olla henkisesti varautunut Holokaustitarinoihin kun liittyy sekin että ei voi edes syyttää kirjoittajan mielikuvitusta. Shmuel ja Bruno olisivat yhtä hyvin voineet olla totta.
Jos pää kestää Auschwitz-aiheisia tarinoita, uskallan suositella. Tarina on kerrottu taitaen; historian tunteva lukija tietää enemmän kuin yhdeksänvuotias Bruno siitä mitä ympärillä tapahtuu.
Teki vaikutuksen sekä äitiin että tyttäreen, joka on käynyt historiassa näitä tapahtumia koulussa tänä vuonna. Oman aikamme Anne Frank-kirjaksi tätä joku kriitikko nimittikin. Tietysti Poika on fiktiota ja Annen tarina oli faktaa, mutta vertaus osuu silti.
Kirja on Ysivitosella lainassa kaveriltaan. Minä tiedän etukäteen loppuratkaisun, joka on järkyttävä. Se on varmaan jonkun mielestä tyhmää - kuin avata joululahja ennen joulua - mutta tämän aiheen kanssa haluan olla henkisesti varautunut Holokaustitarinoihin kun liittyy sekin että ei voi edes syyttää kirjoittajan mielikuvitusta. Shmuel ja Bruno olisivat yhtä hyvin voineet olla totta.
Jos pää kestää Auschwitz-aiheisia tarinoita, uskallan suositella. Tarina on kerrottu taitaen; historian tunteva lukija tietää enemmän kuin yhdeksänvuotias Bruno siitä mitä ympärillä tapahtuu.
Teki vaikutuksen sekä äitiin että tyttäreen, joka on käynyt historiassa näitä tapahtumia koulussa tänä vuonna. Oman aikamme Anne Frank-kirjaksi tätä joku kriitikko nimittikin. Tietysti Poika on fiktiota ja Annen tarina oli faktaa, mutta vertaus osuu silti.
Oikolukua, pakkasta sisällä ja teeveetä
Kotitöiden suhteen saan keskittyä tänään siivoukseen. Mies sai jostain päähänsä että tänään hän tekee hampurilaisia. Fine with me. Jää vaatehuollolta aikaa kirjoittamiseenkin. Oikoluku-urakka kannatti, löysin pari naurettavaa kömmähdystä tekstissä ja sain upotettua kaksituhatta sanaa lisää ilman että meni laverteluksi.
Eilen oli perjantai. Ei punaviiniä. Mitä sitä turhaan hyvää viiniä hukkaamaan kun ei ole (vieläkään) kunnon keskusteluyhteyttä. No. Mies vetäytyi nukkumaan ja katsoin Saunalta jakson Criminal Mindsia. Aihe oli sydäntäsärkevällä tavalla sijaisperhekeskeinen ja toi mieleen yhden ehdottoman lempikirjani, Valkoisen oleanterin.
Rikossarjoissa on muuten tapahtunut muutos joka minua häiritsee. Olen ollut niiden koukussa jo 80-luvulta asti ja tämä on tullut ihan viime vuosina. Se että tarinat ovat synkempiä ja rumempia ei sinänsä hätkäytä. Mutta se että syyllinen pääsee melkein aina hengestään tarinan lopussa. Käsikirjoittaja ei halua/jaksa/viitsi kirjoittaa sitä kohtaa kun kuulustelija kysyy miksi, syyllinen vastaa siksi ja syy jää mietityttämään kuulustelijaa - ja katsojaa. Onko se paluuta mustavalkoisuuteen? Halutaanko pahasta pahempi? Vai mennäänkö taas yli siitä mistä aita on matalin - ammutaan paha tyyppi, saadaan lisää räiskettä ja vältytään turhalta jorinalta.
Ajatus tekee minut vihaiseksi. Tulee sellainen tunne että ihminen astuu askelen taaksepäin jos yritykset ymmärtää hypätään yli. Okei, kyse on viihteestä, mutta ei sitä pidä väheksyä.
Eilen oli perjantai. Ei punaviiniä. Mitä sitä turhaan hyvää viiniä hukkaamaan kun ei ole (vieläkään) kunnon keskusteluyhteyttä. No. Mies vetäytyi nukkumaan ja katsoin Saunalta jakson Criminal Mindsia. Aihe oli sydäntäsärkevällä tavalla sijaisperhekeskeinen ja toi mieleen yhden ehdottoman lempikirjani, Valkoisen oleanterin.
Rikossarjoissa on muuten tapahtunut muutos joka minua häiritsee. Olen ollut niiden koukussa jo 80-luvulta asti ja tämä on tullut ihan viime vuosina. Se että tarinat ovat synkempiä ja rumempia ei sinänsä hätkäytä. Mutta se että syyllinen pääsee melkein aina hengestään tarinan lopussa. Käsikirjoittaja ei halua/jaksa/viitsi kirjoittaa sitä kohtaa kun kuulustelija kysyy miksi, syyllinen vastaa siksi ja syy jää mietityttämään kuulustelijaa - ja katsojaa. Onko se paluuta mustavalkoisuuteen? Halutaanko pahasta pahempi? Vai mennäänkö taas yli siitä mistä aita on matalin - ammutaan paha tyyppi, saadaan lisää räiskettä ja vältytään turhalta jorinalta.
Ajatus tekee minut vihaiseksi. Tulee sellainen tunne että ihminen astuu askelen taaksepäin jos yritykset ymmärtää hypätään yli. Okei, kyse on viihteestä, mutta ei sitä pidä väheksyä.
perjantai 9. tammikuuta 2009
Lohilevitettä ja pakkopullaa
Synttärisankari sai toiveaamiaisensa, ruisleipää ja savulohilevitettä. Sitten muu perhe lähti liikkelle. Nollakakkonenkin meni iskän kyydillä, mukanaan luistimet ja kypärä.
Onko nyt oikeasti perjantai? Olen ihan pihalla näiden viikonloppujen ja pyhien keskellä. Päätin siis tarttua yhteen pakkopullahommaan nyt. Tässä vaiheessa olen kurkkuani myöten täynnä pokkaria jota kirjoitan, mutta teen tämän mielelläni ennen kuin kirjoitan jutun ihan loppuun. Eli siis alusta liikkeelle, läpilukemista, muotoilua ja sanojen lisäämistä silloin kun se on tarpeen. Yleensä on. Normipituus ahdistaa taas. Kun olisi tarve sanoa paljon sanomalla vähän.
No, tuossa tulee tarkistettua sitten epäjohdonmukaisuudetkin. Siis jos sankarilla olikin alussa ruskeat silmät ja lopussa vihreät niin voi tehdä sen lopullisen päätöksen. Ja adjektiivien toisto, helmasyntini, tulee huomattua tällä kierroksella. Uudenkuun tyttäret osoitti että on hyvä olla itse tässä kohtaa huolellinen.
Voi kun se ei maistuisi niin puulta...no, onneksi voin hypellä tekemään välillä muuta. Vaikkapa viemään pursuavan lehtikassin keräyspisteeseen. Sinne Helppo elämä -talon viereen.
Onko nyt oikeasti perjantai? Olen ihan pihalla näiden viikonloppujen ja pyhien keskellä. Päätin siis tarttua yhteen pakkopullahommaan nyt. Tässä vaiheessa olen kurkkuani myöten täynnä pokkaria jota kirjoitan, mutta teen tämän mielelläni ennen kuin kirjoitan jutun ihan loppuun. Eli siis alusta liikkeelle, läpilukemista, muotoilua ja sanojen lisäämistä silloin kun se on tarpeen. Yleensä on. Normipituus ahdistaa taas. Kun olisi tarve sanoa paljon sanomalla vähän.
No, tuossa tulee tarkistettua sitten epäjohdonmukaisuudetkin. Siis jos sankarilla olikin alussa ruskeat silmät ja lopussa vihreät niin voi tehdä sen lopullisen päätöksen. Ja adjektiivien toisto, helmasyntini, tulee huomattua tällä kierroksella. Uudenkuun tyttäret osoitti että on hyvä olla itse tässä kohtaa huolellinen.
Voi kun se ei maistuisi niin puulta...no, onneksi voin hypellä tekemään välillä muuta. Vaikkapa viemään pursuavan lehtikassin keräyspisteeseen. Sinne Helppo elämä -talon viereen.
torstai 8. tammikuuta 2009
Halki, poikki ja pinoon
Tuskaa ja nautintoa oli kauppakeskusreissu tänään. Mutta oli asioita jotka vain Piti Hoitaa. Kirjastonkirjojen palautus, matkakortin lataus.
Ja kun kerran kantakampaamoni välkytti vihreää valoa niin kävin leikkuuttamassa hiukseni sitten samalla. AH miten ihanaa olikaan taas hiusten pesu ja hoitoainehieronta...voisin addiktoitua tuohon niin kuin jotkut miehet seksipalveluista maksamiseen...
Ja kunnon masokistina jatkoin sitten reissua tietoisella itsekidutuksella. Vaelsin kerittyine päineni alen huumaamia ihmisiä väistellen ihan toiselle puolelle kauppakeskusta. Siellä on alusvaateliike. Ainoa josta saan ihan oikeasti mukavia kannattimia näille hinkeille. Jotka btw ovat sitten kuppia E...huoh...
No tulipahan niitäkin kannakkeita ostettua kahdet sitten saman tien. Kyllä nyt kelpaa. Ei lepää E-kokoisen betoniporsaan paino enää surkeiden olkahihnojen varassa. Ei syvene kuopat olkapäissä.
Rahaa paloi enemmän kuin kehtaan kertoa. Mutta en edes suostu morkkistelemaan mokomaa. Olin päättänyt että näihin kahteen, hiuksiin ja hinkkeihin, minä investoin. Se on hyvinvointia. Jos olisi ollut aikaa - ja joo, ehkä vähän isompi tilisaldo niin se kolmas hoo olisi ollut hieroja.
Ysivitonen täyttää muuten huomenna sen neljätoista vuotta....ihana tytär, mutta kamala ikä, mikähän mahtaa olla yhtälön lopputulos...
Ja kun kerran kantakampaamoni välkytti vihreää valoa niin kävin leikkuuttamassa hiukseni sitten samalla. AH miten ihanaa olikaan taas hiusten pesu ja hoitoainehieronta...voisin addiktoitua tuohon niin kuin jotkut miehet seksipalveluista maksamiseen...
Ja kunnon masokistina jatkoin sitten reissua tietoisella itsekidutuksella. Vaelsin kerittyine päineni alen huumaamia ihmisiä väistellen ihan toiselle puolelle kauppakeskusta. Siellä on alusvaateliike. Ainoa josta saan ihan oikeasti mukavia kannattimia näille hinkeille. Jotka btw ovat sitten kuppia E...huoh...
No tulipahan niitäkin kannakkeita ostettua kahdet sitten saman tien. Kyllä nyt kelpaa. Ei lepää E-kokoisen betoniporsaan paino enää surkeiden olkahihnojen varassa. Ei syvene kuopat olkapäissä.
Rahaa paloi enemmän kuin kehtaan kertoa. Mutta en edes suostu morkkistelemaan mokomaa. Olin päättänyt että näihin kahteen, hiuksiin ja hinkkeihin, minä investoin. Se on hyvinvointia. Jos olisi ollut aikaa - ja joo, ehkä vähän isompi tilisaldo niin se kolmas hoo olisi ollut hieroja.
Ysivitonen täyttää muuten huomenna sen neljätoista vuotta....ihana tytär, mutta kamala ikä, mikähän mahtaa olla yhtälön lopputulos...
Ottiatuota ja Permanent fatal error
Nollakakkonen, ennen eskariinlähtöä : "Äiti, mitä tarkoittaa ottiatuota?" (vai kuuluuko siihen j väliin...).
Herranen aika, mitä minä TUOHONKIN vastaan! Aamulla "Mistä mä löydän mun pipon?" on joskus ylivoimainen tälle äidille. Tai siis onhan tuohon vastaus: "Sieltä mihin eilen sen viskasit".
Ennen kuin omat jähmeät aivot ehtivät edes ajatella loppuun tuota ottiatuota-kysymystä, teki kuusivuotias johtopäätöksen: "Kai se on vähän niin kuin 'ootas kun mä mietin' tai jotain..."
No. En minä tuon paremmin olisi sitä osannut selittää. En edes noin hyvin siis. Onneksi lapsen pää pelittää paremmin.
Kuppi kahvia myöhemmin kun täällä on paikalla enää yhdeksäksi menevä Ysiseska (joka happamasti kampesi itsesä juuri pääkallolakanoiden välistä esiin) ajatus luistaa vähän paremmin. Keksin jopa että jos haluan vuodatuksen blogeja lukea niin EI PIDÄ KLIKATA SITÄ PÄIVITYKSEN OTSIKKOA VAAN BLOGIN OTSIKKOA!!! Jes, hyvä minä.
On vaan niin pahaenteistä kun klikkaa väärää kohtaa ja tulee teksti "permanent fatal error nr 34123". Tai jotain muuta koodijargonia. Tuo on vain niin pelottava suoraan käännettynä. Pysyvä kohtalokas virhe? Hävitinkö toisen blogin vain klikkaamalla? Vai käynnistinkö kolmannen maailmansodan. Pikkuisen voisi maltillisemmin herjata. Toisaalta jos siinä on järjestysnumero niin kertooko se sen että nainen, sinä tyrit jo NÄIN MONETTA kertaa kohtalokkaasti? Vai sen että ei se oikeesti voi olla kohtalokasta kun kerran niitä on tehty jo noin monta.
Luissa tuntuu ettei päivästä ainakaan paha tule. Pokkarin kimppuun.
Herranen aika, mitä minä TUOHONKIN vastaan! Aamulla "Mistä mä löydän mun pipon?" on joskus ylivoimainen tälle äidille. Tai siis onhan tuohon vastaus: "Sieltä mihin eilen sen viskasit".
Ennen kuin omat jähmeät aivot ehtivät edes ajatella loppuun tuota ottiatuota-kysymystä, teki kuusivuotias johtopäätöksen: "Kai se on vähän niin kuin 'ootas kun mä mietin' tai jotain..."
No. En minä tuon paremmin olisi sitä osannut selittää. En edes noin hyvin siis. Onneksi lapsen pää pelittää paremmin.
Kuppi kahvia myöhemmin kun täällä on paikalla enää yhdeksäksi menevä Ysiseska (joka happamasti kampesi itsesä juuri pääkallolakanoiden välistä esiin) ajatus luistaa vähän paremmin. Keksin jopa että jos haluan vuodatuksen blogeja lukea niin EI PIDÄ KLIKATA SITÄ PÄIVITYKSEN OTSIKKOA VAAN BLOGIN OTSIKKOA!!! Jes, hyvä minä.
On vaan niin pahaenteistä kun klikkaa väärää kohtaa ja tulee teksti "permanent fatal error nr 34123". Tai jotain muuta koodijargonia. Tuo on vain niin pelottava suoraan käännettynä. Pysyvä kohtalokas virhe? Hävitinkö toisen blogin vain klikkaamalla? Vai käynnistinkö kolmannen maailmansodan. Pikkuisen voisi maltillisemmin herjata. Toisaalta jos siinä on järjestysnumero niin kertooko se sen että nainen, sinä tyrit jo NÄIN MONETTA kertaa kohtalokkaasti? Vai sen että ei se oikeesti voi olla kohtalokasta kun kerran niitä on tehty jo noin monta.
Luissa tuntuu ettei päivästä ainakaan paha tule. Pokkarin kimppuun.
keskiviikko 7. tammikuuta 2009
Voihan vuodatus!
Ei ole vuodatus tainnut vuodattaa kaikkea vielä koska en pääse lukemaan Alohomoran, Piiun, Susun, etc. kuulumisia. Tuossa kun on nyt vielä teaserina tuossa listalla se tieto että on päivitetty..
On ollut hyvä päivä. Vaatehuolto eteni, samalla kun SaunaVision sarjakansio putsautui - Rainesia ja sitä uutta yliluonnollisjännäriä - Fringe? Hyvältä vaikutti. Ja samalla pyykit silittyivät kuin itsestään ja poikien huoneen kaaos apuharveni. Jaa siis miten voi samalla katsoa telkkaria. Otetaan iso puhdas pyykkisaavi mätetään lattian sisältö miinus matto ja mööpelit siihen ja lajitellaan. Mainoskatkoilla kuskataan roskat roskiin, pyykit pyykkiin jne. Periaatteessa pojat hoitavat homman itse, käytäntö onnahtelee ja näin pitkän loman jälkeen olisi melkein lumikolaa tarvittu.
Pokkarikin eteni. Syytä olisi, kolmannes jäljellä ja deadlineen reilu viikko. Tossun avulla homma kyllä etenee huomattavasti rivakammin. Kukaan ei jonota tälle koneelle (Marjut, Mikalle vielä kerran kiitti!).
Heh, ja pitäisiköhän sanoa vielä että tänään en ole toistaiseksi tarvinnut mitään kemiaa avukseni :) Jollei verenpainelääkettä ja Femilaria lasketa. Viimeksi mainittu on siis ainoa yhdistelmäpilleri jota tämän ikäinen eukko jolla on verenpaine koholla, saa syödä. Ja kuulemma olisi hyvä jatkaa vielä menopaussin jälkeenkin jokunen vuosi. No. Se jää nähtäväksi.
Mikään lohduke ei edes houkuttele vaikka mies on vieläkin tuppisuulinjalla. Nyt on enempi siitä kyse ettei meistä kumpikaan oikein osaa. Informatiiviset aiheet sujuvat jo, jospa tämä tästä taas
On ollut hyvä päivä. Vaatehuolto eteni, samalla kun SaunaVision sarjakansio putsautui - Rainesia ja sitä uutta yliluonnollisjännäriä - Fringe? Hyvältä vaikutti. Ja samalla pyykit silittyivät kuin itsestään ja poikien huoneen kaaos apuharveni. Jaa siis miten voi samalla katsoa telkkaria. Otetaan iso puhdas pyykkisaavi mätetään lattian sisältö miinus matto ja mööpelit siihen ja lajitellaan. Mainoskatkoilla kuskataan roskat roskiin, pyykit pyykkiin jne. Periaatteessa pojat hoitavat homman itse, käytäntö onnahtelee ja näin pitkän loman jälkeen olisi melkein lumikolaa tarvittu.
Pokkarikin eteni. Syytä olisi, kolmannes jäljellä ja deadlineen reilu viikko. Tossun avulla homma kyllä etenee huomattavasti rivakammin. Kukaan ei jonota tälle koneelle (Marjut, Mikalle vielä kerran kiitti!).
Heh, ja pitäisiköhän sanoa vielä että tänään en ole toistaiseksi tarvinnut mitään kemiaa avukseni :) Jollei verenpainelääkettä ja Femilaria lasketa. Viimeksi mainittu on siis ainoa yhdistelmäpilleri jota tämän ikäinen eukko jolla on verenpaine koholla, saa syödä. Ja kuulemma olisi hyvä jatkaa vielä menopaussin jälkeenkin jokunen vuosi. No. Se jää nähtäväksi.
Mikään lohduke ei edes houkuttele vaikka mies on vieläkin tuppisuulinjalla. Nyt on enempi siitä kyse ettei meistä kumpikaan oikein osaa. Informatiiviset aiheet sujuvat jo, jospa tämä tästä taas
Kiitos ja yöelämää
Kiitos palautteesta edelliseen postaukseen. Näyttää siltä että minulla on fiksuja ja elämää ymmärtäviä lukijoita.
Yö oli hiukan repaleinen. Näin kummallista unta jossa etsin Celiaa. Osoitteesta Hämeentie 44, Helsingissä (heh, täällä on joku jolle tuo osoite sanoo jotain). Aloitin ylimmästä kerroksesta, etsin siis aikuista Celiaa. Tiesin vain missä kohtaa ovi oli, en mitä siinä luki, tai kerrosta. Tiesin että Celia odotti minua kylään enkä voinut soittaa ja kysyä missä koska mulla ei ollut puhelinta.
Kerros kerrokselta laskeuduin alaspäin. Yksi kerros oli kokonaan päiväkotia. Toinen jostain syystä valtavaa asemaravintolaa jonka läpi puikkelehdin ihmisten oville. Niille oli tapahtunut jotain hullua, niistä oli tullut kapeita, arkistokansion tapaisia. Arkisto-ovien edustalla vetelehti pieni tyttö hellemekossa. Kysyin oliko hän nähnyt pientä tyttöä jonka nimi on Celia (siis yläkerrassa etsin vielä aikuista blogikamua!). Tyttö sanoi että joo, se on mun kaveri ja asuu tossa ja osoitti arkistoluukkua jossa luki nimi Sala. Vedin luukun auki ja huomasin että katselin laatikkoa jonka pohjalle aukeni kerrostaloasunto. Katselin siis ikään kuin kattoperspektiivistä eteistä jossa riiteli nuori pariskunta. Mies oli hyvin aggressiivinen ja kiroili, nainen huusi omia kommenttejaan väliin ja pieni tyttö, mitä ilmeisimmin tämä lapsi-Celia, katsoi sormi suussa nurkasta. Totesin että minun ei kuulu nähdä tätä, lukeehan laatikossakin Sala - ja suljin luukun.
Että semmoista purtavaa - no, jospa alkaisin tehdä sitä raporttia vanhempainyhdistykselle. Kun täällä kerrankin on hiljaista (kaikki koulussa)
Yö oli hiukan repaleinen. Näin kummallista unta jossa etsin Celiaa. Osoitteesta Hämeentie 44, Helsingissä (heh, täällä on joku jolle tuo osoite sanoo jotain). Aloitin ylimmästä kerroksesta, etsin siis aikuista Celiaa. Tiesin vain missä kohtaa ovi oli, en mitä siinä luki, tai kerrosta. Tiesin että Celia odotti minua kylään enkä voinut soittaa ja kysyä missä koska mulla ei ollut puhelinta.
Kerros kerrokselta laskeuduin alaspäin. Yksi kerros oli kokonaan päiväkotia. Toinen jostain syystä valtavaa asemaravintolaa jonka läpi puikkelehdin ihmisten oville. Niille oli tapahtunut jotain hullua, niistä oli tullut kapeita, arkistokansion tapaisia. Arkisto-ovien edustalla vetelehti pieni tyttö hellemekossa. Kysyin oliko hän nähnyt pientä tyttöä jonka nimi on Celia (siis yläkerrassa etsin vielä aikuista blogikamua!). Tyttö sanoi että joo, se on mun kaveri ja asuu tossa ja osoitti arkistoluukkua jossa luki nimi Sala. Vedin luukun auki ja huomasin että katselin laatikkoa jonka pohjalle aukeni kerrostaloasunto. Katselin siis ikään kuin kattoperspektiivistä eteistä jossa riiteli nuori pariskunta. Mies oli hyvin aggressiivinen ja kiroili, nainen huusi omia kommenttejaan väliin ja pieni tyttö, mitä ilmeisimmin tämä lapsi-Celia, katsoi sormi suussa nurkasta. Totesin että minun ei kuulu nähdä tätä, lukeehan laatikossakin Sala - ja suljin luukun.
Että semmoista purtavaa - no, jospa alkaisin tehdä sitä raporttia vanhempainyhdistykselle. Kun täällä kerrankin on hiljaista (kaikki koulussa)
tiistai 6. tammikuuta 2009
Nimeni on Reine ja olen...
Loppiainen kallistuu iltaan.
Lapset ja mies kävivät sentään luistelemassa. Minä kirjoitin, löhöilin, luin, kirjoitin. Just ja just sain koneellisen pyykkiä narutettua ja kaksi helppoa ateriaa tarjolle lapsilleni.
Olen kallistumassa totaalitipattomaan tammikuuhun. Tai kai tuossa alkupäivinä tuli pari lasia viintä nautittua, mutta ystävä lähetti sähköpostia siitä taannoisesta avautumisesta jossa viittasin viiniin ja bentsoihin. Hänellä oli rohkeutta tarttua tuohon huomautukseen, kysyä suoraan miten minulla menee ja ilmaista huolensa.
En ole missään riippuvuuden syöverissä. En vapise ja tärise ja tunne pakonomaista tarvetta tyhjentää talon alkoholivarastoja. Siinä sitä olisikin - miehellä on isänpäivän viskipullo edelleen korkkaamatta, odottaa sitä erikoistilannetta. Lisäksi talossa on lahjapunaviini, naapureiden joulutervehdys meille.
Diapamista, sain sitä reseptilääkkeeksi hammaslääkärikammoon alun pitäen ja 2000-luvun alun paniikkikohtauksiin joita sain busseissa. Resepti on ollut varalla, uusittu aika ajoin ja pakkaus on ollut jemmassa viikkokausia koskematta.
Nyt joulukuussa, kun joulu ahisti, kävin hakemassa satsin tuotakin. Jouluahistusta seurasi parisuhdepakkanen. Oli kuulkaa äärimmäisen helppoa nappaista tabletti ja pitää tyynen rauhallinen julkisivu tuntui miltä vaan. Ja jos sitä pysähtyi miettimään niin sillä hetkellä se tuntui pieneltä hinnalta. Bentsoriippuvuus, so what? Jos se onkin niin että minun mielialastani roikkuu tämän perheen koko tasapaino? Niin kuin mies väittää? Niin jos minä pienellä määrällä halpaa kemiaa saan sen rauhallisuuteni säilytettyä, niin eikö se ole suorastaan velvollisuus?
Olisi pitänyt tajuta jo tuossa vaiheessa että metsään mennään.
Viime aikoina olen lueskellut paljon. Mykkäkoulusta valtapelinä. Päihderiippuvuudesta, ja etenkin bentsoista, toleranssista, vieroitusoireista. Kuvittelin ettei viimeksi mainittu koskisi ikinä minua. Alkoholin ongelmakäyttö sitäkin vähemmän.
Haluan palauttaa punaviinin sille paikalle mikä sillä oli elämässäni aikaisemmin. Hyvien aterioiden ja hyvien kahden keskisten hetkien höysteeksi. En lääkkeeksi ahdistukseen tai tekohymyn pitämiseksi. Diapamin tahdon pois elämästäni kokonaan.
Terapiaa, apua. Omaa? Parisuhdesellaista.
Tuntuu varmaan tekosyyltä sanoa että se tie on käyty mutta niin se vain on. Omaterapiassa - jonkinlaisessa - olen käynyt vsta 1998, sen jälkeen kun sain masennudiagnoosin. Erikoissairaanhoitajan vastaanotto 4-6 viikon välein. Neljä eri hoitajaa joista yksi sairasteli itse niin paljon että kolme neljästä käynnistä peruutettiin poliklinikan taholta. Viime keväänä ilmoitin että tämä ei toimi ja hoitava lääkäri jota en koskaan nähnyt vaikutti helpottuneelta, käski minun uusia reseptini terkkarissa ja sanoi että sinähän olet jo töissäkin, hyvin sinulla menee.
Pariterapiaa, siihen sain miehen mukaan jossain vaiheessa. Hän oli siellä auttaakseen minua. En tiedä mikä sai hänet perumaan puolitoista vuotta sitten viimeisen ajan, minulle kertomatta. Ehkäpä se että terapeutti sanoi että parisuhteen kommunikaatio-ongelmat ovat molempien asia. Mies ei siis ollutkaan siellä vain minun tukenani vaan myös itsensä takia. Se oli todennäköisesti kestämätön ajatus.
Joka tapauksessa, päivänä jona meidän piti mennä hän vain ilmoitti peruneensa ajan jo kuukausi sitten. Tarkistin terapeutilta että joo, näin on. Kävin kerran yksin siellä lähinnä raivoamassa siitä miksei mulle oltu edes sieltä ilmoitettu että aika on peruttu..terapeutti oli äärimmäisen hämmästynyt että eikö tämä ollutkaan yhteinen päätös, kun hän sai niin sellaisen käsityksen.
Jaa miten niin kommunikaatio-ongelmia?
Minä voisin ehkä hakea apua mutta kun en enää tiedä mihin enkä mistä, enkä usko että meillä on asiat tarpeeksi huonosti - tai siis on niin paljon sellaisia joilla on huonommin.
Kun sitten joku ilmestyi vielä vanhaan blogiinikin moittimaan minua kielteisyydestä, pimahdin täysin. Se ei ollenkaan auttanut joulunalusaikaa perheessä. Eikä viinin ja nappien vähentämistä, päinvastoin. Tuntui että viimeinen kanava jossa sain sanoa miltä opikeasti tuntuu, oli tukittu. Sitä helposti suurentelee asioita kun menee huonosti.
Mutta juopoksi en halua. Enkä pilleristiksi. Luisu on helppo ja salakavala mutta ovat kuitenkin niitä asioita jotka voi kokonaan lopettaa. Niin kuin tupakointi. Tulee viidestoista savuton vuosi täyteen keväällä. Minä pystyin siihenkin ilman kenenkään apua ja jo nyt on kumma jollen tähänkin pysty.
Askel yksi oli kirjoittaa tämä teksti. Julkaisen, en julkaise...julkaisen.
Lapset ja mies kävivät sentään luistelemassa. Minä kirjoitin, löhöilin, luin, kirjoitin. Just ja just sain koneellisen pyykkiä narutettua ja kaksi helppoa ateriaa tarjolle lapsilleni.
Olen kallistumassa totaalitipattomaan tammikuuhun. Tai kai tuossa alkupäivinä tuli pari lasia viintä nautittua, mutta ystävä lähetti sähköpostia siitä taannoisesta avautumisesta jossa viittasin viiniin ja bentsoihin. Hänellä oli rohkeutta tarttua tuohon huomautukseen, kysyä suoraan miten minulla menee ja ilmaista huolensa.
En ole missään riippuvuuden syöverissä. En vapise ja tärise ja tunne pakonomaista tarvetta tyhjentää talon alkoholivarastoja. Siinä sitä olisikin - miehellä on isänpäivän viskipullo edelleen korkkaamatta, odottaa sitä erikoistilannetta. Lisäksi talossa on lahjapunaviini, naapureiden joulutervehdys meille.
Diapamista, sain sitä reseptilääkkeeksi hammaslääkärikammoon alun pitäen ja 2000-luvun alun paniikkikohtauksiin joita sain busseissa. Resepti on ollut varalla, uusittu aika ajoin ja pakkaus on ollut jemmassa viikkokausia koskematta.
Nyt joulukuussa, kun joulu ahisti, kävin hakemassa satsin tuotakin. Jouluahistusta seurasi parisuhdepakkanen. Oli kuulkaa äärimmäisen helppoa nappaista tabletti ja pitää tyynen rauhallinen julkisivu tuntui miltä vaan. Ja jos sitä pysähtyi miettimään niin sillä hetkellä se tuntui pieneltä hinnalta. Bentsoriippuvuus, so what? Jos se onkin niin että minun mielialastani roikkuu tämän perheen koko tasapaino? Niin kuin mies väittää? Niin jos minä pienellä määrällä halpaa kemiaa saan sen rauhallisuuteni säilytettyä, niin eikö se ole suorastaan velvollisuus?
Olisi pitänyt tajuta jo tuossa vaiheessa että metsään mennään.
Viime aikoina olen lueskellut paljon. Mykkäkoulusta valtapelinä. Päihderiippuvuudesta, ja etenkin bentsoista, toleranssista, vieroitusoireista. Kuvittelin ettei viimeksi mainittu koskisi ikinä minua. Alkoholin ongelmakäyttö sitäkin vähemmän.
Haluan palauttaa punaviinin sille paikalle mikä sillä oli elämässäni aikaisemmin. Hyvien aterioiden ja hyvien kahden keskisten hetkien höysteeksi. En lääkkeeksi ahdistukseen tai tekohymyn pitämiseksi. Diapamin tahdon pois elämästäni kokonaan.
Terapiaa, apua. Omaa? Parisuhdesellaista.
Tuntuu varmaan tekosyyltä sanoa että se tie on käyty mutta niin se vain on. Omaterapiassa - jonkinlaisessa - olen käynyt vsta 1998, sen jälkeen kun sain masennudiagnoosin. Erikoissairaanhoitajan vastaanotto 4-6 viikon välein. Neljä eri hoitajaa joista yksi sairasteli itse niin paljon että kolme neljästä käynnistä peruutettiin poliklinikan taholta. Viime keväänä ilmoitin että tämä ei toimi ja hoitava lääkäri jota en koskaan nähnyt vaikutti helpottuneelta, käski minun uusia reseptini terkkarissa ja sanoi että sinähän olet jo töissäkin, hyvin sinulla menee.
Pariterapiaa, siihen sain miehen mukaan jossain vaiheessa. Hän oli siellä auttaakseen minua. En tiedä mikä sai hänet perumaan puolitoista vuotta sitten viimeisen ajan, minulle kertomatta. Ehkäpä se että terapeutti sanoi että parisuhteen kommunikaatio-ongelmat ovat molempien asia. Mies ei siis ollutkaan siellä vain minun tukenani vaan myös itsensä takia. Se oli todennäköisesti kestämätön ajatus.
Joka tapauksessa, päivänä jona meidän piti mennä hän vain ilmoitti peruneensa ajan jo kuukausi sitten. Tarkistin terapeutilta että joo, näin on. Kävin kerran yksin siellä lähinnä raivoamassa siitä miksei mulle oltu edes sieltä ilmoitettu että aika on peruttu..terapeutti oli äärimmäisen hämmästynyt että eikö tämä ollutkaan yhteinen päätös, kun hän sai niin sellaisen käsityksen.
Jaa miten niin kommunikaatio-ongelmia?
Minä voisin ehkä hakea apua mutta kun en enää tiedä mihin enkä mistä, enkä usko että meillä on asiat tarpeeksi huonosti - tai siis on niin paljon sellaisia joilla on huonommin.
Kun sitten joku ilmestyi vielä vanhaan blogiinikin moittimaan minua kielteisyydestä, pimahdin täysin. Se ei ollenkaan auttanut joulunalusaikaa perheessä. Eikä viinin ja nappien vähentämistä, päinvastoin. Tuntui että viimeinen kanava jossa sain sanoa miltä opikeasti tuntuu, oli tukittu. Sitä helposti suurentelee asioita kun menee huonosti.
Mutta juopoksi en halua. Enkä pilleristiksi. Luisu on helppo ja salakavala mutta ovat kuitenkin niitä asioita jotka voi kokonaan lopettaa. Niin kuin tupakointi. Tulee viidestoista savuton vuosi täyteen keväällä. Minä pystyin siihenkin ilman kenenkään apua ja jo nyt on kumma jollen tähänkin pysty.
Askel yksi oli kirjoittaa tämä teksti. Julkaisen, en julkaise...julkaisen.
Rakkaus on ihmeellinen asia
Täytyypä pitää silmällä Nollakakkosta ja naapurin tyttöjä joista en ikinä tiedä kumpi tänään on miniäni...
http://uutiset.msn.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/5-%20ja%206-vuotiaiden%20häämatkalaisten%20karkumatka%20tyssäsi%20Hannoverissa/1135242533922?ref=msn
http://uutiset.msn.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/5-%20ja%206-vuotiaiden%20häämatkalaisten%20karkumatka%20tyssäsi%20Hannoverissa/1135242533922?ref=msn
Tulipahan katsottua elokuva!
Sain tämän jo synttärilahjaksi tyttäreltä83 lokakuussa ja vasta nyt oli hyvä hetki katsoa:
http://viihde.mtv3.fi/arvostelut/elokuva.shtml/512003?u
Eli Klaus Härön Uusi ihminen.
On aikaista sanoa että paras tänä vuonna näkemäni elokuva mutta kyllä tämä top fiveen tulee jäämään. Sisälläni asuu aika monta naista joista jotkut ovat sankarittaria, jotkut narttuja. Pari lastakin siellä on - idealisti ja katulapsi.
Nämä ovat Voimanaisiani. Suurin osa näistä on fiktiivisiä hahmoja, leffoista tai kirjoista, löytyneitä. Hahmoja jotka ovat painaneet kämmenkuvansa minuun ja jotka voin kutsua avuksi tukalassa tilanteessa. Joku ehkä muistaa Astridin ja Beatrixin - Beatrix kävi mielessä tänään kun pääsin Jumalatar-opuksessa Kaliin ja Sekhmetiin.
Yhden naisen yksiö alkaa käydä ahtaaksi mutta kyllä sinne vielä Gertrud mahtuu. Hiljaista muutosvoimaa totalitaarisen systeemin sisällä.
Vilkaisin muuten syrjäsilmällä blogiluetteloani tuossa oikealla ja mietin että mihin viime yönä on huvennut vuosikymmeniä. Piiu, Tipu ja SusuPetal ovat näemmä päivittäneet viimeksi 39 vuotta sitten. Vuodatuksen käpyjä aina vaan? ´
Jos tuo pitäisi paikkansa, Piiu pääsisi Guinnessin ennätysten kirjaan ja ihmiset miettivät että kumpaa tuo nainen teki ensiksi, bloggasi vai opetteli kävelemään...
http://viihde.mtv3.fi/arvostelut/elokuva.shtml/512003?u
Eli Klaus Härön Uusi ihminen.
On aikaista sanoa että paras tänä vuonna näkemäni elokuva mutta kyllä tämä top fiveen tulee jäämään. Sisälläni asuu aika monta naista joista jotkut ovat sankarittaria, jotkut narttuja. Pari lastakin siellä on - idealisti ja katulapsi.
Nämä ovat Voimanaisiani. Suurin osa näistä on fiktiivisiä hahmoja, leffoista tai kirjoista, löytyneitä. Hahmoja jotka ovat painaneet kämmenkuvansa minuun ja jotka voin kutsua avuksi tukalassa tilanteessa. Joku ehkä muistaa Astridin ja Beatrixin - Beatrix kävi mielessä tänään kun pääsin Jumalatar-opuksessa Kaliin ja Sekhmetiin.
Yhden naisen yksiö alkaa käydä ahtaaksi mutta kyllä sinne vielä Gertrud mahtuu. Hiljaista muutosvoimaa totalitaarisen systeemin sisällä.
Vilkaisin muuten syrjäsilmällä blogiluetteloani tuossa oikealla ja mietin että mihin viime yönä on huvennut vuosikymmeniä. Piiu, Tipu ja SusuPetal ovat näemmä päivittäneet viimeksi 39 vuotta sitten. Vuodatuksen käpyjä aina vaan? ´
Jos tuo pitäisi paikkansa, Piiu pääsisi Guinnessin ennätysten kirjaan ja ihmiset miettivät että kumpaa tuo nainen teki ensiksi, bloggasi vai opetteli kävelemään...
maanantai 5. tammikuuta 2009
Ja niin se aika kuluu
Esikoinen suunnittelee siis avioliittoa aikuistenoikeasti. Soiteltiin ja sovittiin kärhämät. Tuntuu hyvältä.
Arvatkaas mitä posti toi tänään Nollakakkoselle..kirjeen opetusvirastosta. Että tervetuloa kouluun. Mun vauvalle?
Arvatkaas mitä posti toi tänään Nollakakkoselle..kirjeen opetusvirastosta. Että tervetuloa kouluun. Mun vauvalle?
Huomenta
On taas se aamuhetki josta pidän kaikkein eniten. Kun on nukkunut hyvin vaikka pervoihin aikoihin: "päiväunet" eilen klo 18.30-21.00, sitten kirjoittamista vähän yli puolen yön ja sitten nukkumaan. Ylös tunti sitten, petaus, tiskari pyörimään, ensimmäinen kahvimukillinen
Nyt on talossa vielä hiljaista, kaikki muut nukkuvat, mies lähti jo töihin ja mua odotti siis valmis kahvi kun nousin :). Hissun kissun, vauvan askelin, kyllä tämä tästä...
Veikkaan että tuo yöllä otettu oma aika oli yksi mielialaa kohentanut juttu. Tästä olen tolkuttanut ennenkin mutta yksinäisyys on maailman kaksiteräisin sana. On lohdutonta sellaista ja hyvää sellaista. Eilinen oli sitä viimeksimainittua. Minä, Tossu ja tarina. Joka eteni harppauksin.
Jos menisi ja latoisi aamupalatarvikkeita pöytään. Kai tuolla kohta heräillään. Poikaressut ovat ihan eksyksissä kun nämä pyhät menevät tänä vuonna niin kuin menevät ja mies on arkiset välipäivät töissä. Veikkaan että vastaan tänään noin viisi kertaa kysymykseen: "missä iskä on?"
Nyt on talossa vielä hiljaista, kaikki muut nukkuvat, mies lähti jo töihin ja mua odotti siis valmis kahvi kun nousin :). Hissun kissun, vauvan askelin, kyllä tämä tästä...
Veikkaan että tuo yöllä otettu oma aika oli yksi mielialaa kohentanut juttu. Tästä olen tolkuttanut ennenkin mutta yksinäisyys on maailman kaksiteräisin sana. On lohdutonta sellaista ja hyvää sellaista. Eilinen oli sitä viimeksimainittua. Minä, Tossu ja tarina. Joka eteni harppauksin.
Jos menisi ja latoisi aamupalatarvikkeita pöytään. Kai tuolla kohta heräillään. Poikaressut ovat ihan eksyksissä kun nämä pyhät menevät tänä vuonna niin kuin menevät ja mies on arkiset välipäivät töissä. Veikkaan että vastaan tänään noin viisi kertaa kysymykseen: "missä iskä on?"
sunnuntai 4. tammikuuta 2009
No jotain hyviäkin uutisia päivälle
Näyttääpi siltä että vävykokelaasta (79) tulee ihan oikea vävy tässä jossain vaiheessa. Tytär oli sanonut kyllä, tahdon sanoa tahdon.
Ajankohdista ei enempiä tietoja mutta kyllä tämä piristi myrskykeskuksessa elävää äitiä ja lievästi ahistuneita lapsia. Usko, toivo, rakkaus ei olekaan tyhjä pakkaus, joillakin on rohkeutta yrittää vaikka edellisen sukupolven esimerkki tulevan morsiamen puolelta on tällä hetkellä alapuolella arvostelun.
Kiitos kaikille myötätunnosta ja jaksamisten toivottelusta. Kyllä tämä tästä. Se Jumalatar-kirja on iloksi tässäkin tilanteessa, suosittelen. Olen tällä hetkellä Hekatessa, eikä mikään paremmin sopisikaan kuin kolmen tien haarassa seisova jumalatar.
Muuten, huomenna alkava MTV3.n Helppo elämä - sarja on sitten kuvattu ihan kivenheiton päässä meidän kotoa! Pitkin syksyä oli kotitie täynnä pakettiautoja, ja kameroita sun muita roudattiin eestaas. Mielenkiintoista nähdä nyt mistä olikaan kyse...
Ajankohdista ei enempiä tietoja mutta kyllä tämä piristi myrskykeskuksessa elävää äitiä ja lievästi ahistuneita lapsia. Usko, toivo, rakkaus ei olekaan tyhjä pakkaus, joillakin on rohkeutta yrittää vaikka edellisen sukupolven esimerkki tulevan morsiamen puolelta on tällä hetkellä alapuolella arvostelun.
Kiitos kaikille myötätunnosta ja jaksamisten toivottelusta. Kyllä tämä tästä. Se Jumalatar-kirja on iloksi tässäkin tilanteessa, suosittelen. Olen tällä hetkellä Hekatessa, eikä mikään paremmin sopisikaan kuin kolmen tien haarassa seisova jumalatar.
Muuten, huomenna alkava MTV3.n Helppo elämä - sarja on sitten kuvattu ihan kivenheiton päässä meidän kotoa! Pitkin syksyä oli kotitie täynnä pakettiautoja, ja kameroita sun muita roudattiin eestaas. Mielenkiintoista nähdä nyt mistä olikaan kyse...
Räjähdys
Miesversio:
Minä aloin eilen rähjätä ihan tyhjästä. Halusin että kaikki menee täällä minun pillini mukaan. Pilasin saunaillan ja muutenkin loppuillan lapsilta. Kas kun kukaan ei voi hyvin jos minä en pidä päätäni kiinni tietyistä asioista. En halua kuulla kenenkään toisen näkemyksiä vaan kaiken pitää mennä just minun mieleni mukaan. Muuten järjestän kohtauksen. Kun muutenkin kerran tykkään riitelemisestä. Kun mulla on tarve riidellä. Jos minä olisin hiljaa eikä meillä olisi riitoja niin kaikki voisivat hyvin. Ihan sama mitä tapahtuu, miltä tuntuu. Kaikkea ei tarvitse, ei voi eikä saa tuoda julki, siltikään vaikka ne asiat koskisivat muita ihmisiä.
Ihan kohtuullinen väittämä eikö totta?
Pakkanen muuttui myrskyksi. Saa nähdä kuka jää henkiin Kahta elämisen mallia, kahta näkökulmaa, kompromisseja tähän huusholliin ei tunnu mahtuvan, ei mitenkään. Jos joku tahtoo toisin kuin Se joka asioista haluaisi päättää, se on aina pois siltä toiselta. Vastaan tuleminen on kauhistus. Se nyt ei vain käy. On olemassa yksi oikea malli jonka Yksi Ihminen määrittelee ja kaikki muut pitää yrittää muovata siihen malliin. Vaikka sitten väkisin. Ei ole esimerkiksi vihaisia lapsia, on vain väsyneitä. Vihahan on ruma tunne. Ei sellaista saa olla.
Minä olen kutistanut itseäni minkä olen voinut viime vuodet. Kun en ole mahtunut muottiin ja se on alkanut sattua olen juonut lasin viiniä, jos sitä talossa on ollut - tai syönyt diapamin. Niitä mulla on reseptilääkkeinä, jännitykseen. Ei tule olemaan kauan. Luulen että olen jo lievästi riippuvainen. Parasta siis repiä itsensä irti bentsoista ennen kuin käy huonosti.
Minä en raunioita mieltäni mahtuakseni toisen tekemään muottiin. Ikinä. Enää. Lapset ovat minun vastuullani. Toisen kasvu on hänen vastuullaan.
Pikkuisen pureskeltavaa.
Minä aloin eilen rähjätä ihan tyhjästä. Halusin että kaikki menee täällä minun pillini mukaan. Pilasin saunaillan ja muutenkin loppuillan lapsilta. Kas kun kukaan ei voi hyvin jos minä en pidä päätäni kiinni tietyistä asioista. En halua kuulla kenenkään toisen näkemyksiä vaan kaiken pitää mennä just minun mieleni mukaan. Muuten järjestän kohtauksen. Kun muutenkin kerran tykkään riitelemisestä. Kun mulla on tarve riidellä. Jos minä olisin hiljaa eikä meillä olisi riitoja niin kaikki voisivat hyvin. Ihan sama mitä tapahtuu, miltä tuntuu. Kaikkea ei tarvitse, ei voi eikä saa tuoda julki, siltikään vaikka ne asiat koskisivat muita ihmisiä.
Ihan kohtuullinen väittämä eikö totta?
Pakkanen muuttui myrskyksi. Saa nähdä kuka jää henkiin Kahta elämisen mallia, kahta näkökulmaa, kompromisseja tähän huusholliin ei tunnu mahtuvan, ei mitenkään. Jos joku tahtoo toisin kuin Se joka asioista haluaisi päättää, se on aina pois siltä toiselta. Vastaan tuleminen on kauhistus. Se nyt ei vain käy. On olemassa yksi oikea malli jonka Yksi Ihminen määrittelee ja kaikki muut pitää yrittää muovata siihen malliin. Vaikka sitten väkisin. Ei ole esimerkiksi vihaisia lapsia, on vain väsyneitä. Vihahan on ruma tunne. Ei sellaista saa olla.
Minä olen kutistanut itseäni minkä olen voinut viime vuodet. Kun en ole mahtunut muottiin ja se on alkanut sattua olen juonut lasin viiniä, jos sitä talossa on ollut - tai syönyt diapamin. Niitä mulla on reseptilääkkeinä, jännitykseen. Ei tule olemaan kauan. Luulen että olen jo lievästi riippuvainen. Parasta siis repiä itsensä irti bentsoista ennen kuin käy huonosti.
Minä en raunioita mieltäni mahtuakseni toisen tekemään muottiin. Ikinä. Enää. Lapset ovat minun vastuullani. Toisen kasvu on hänen vastuullaan.
Pikkuisen pureskeltavaa.
lauantai 3. tammikuuta 2009
Kokeilevaa kokkailua ja hiustenlatvomista
Kun en tiennyt mitä teen anopin vadelmahillolle, niin teinpä sitten jäädykettä. Se on nyt jäätymässä.
Hillo on siis tänään hyvää, mutta kasvaa kahden päivän päästä heinää, anoppi ei valitettavasti osaa umpioida jättämättä vaahtoa säilykkeidensä pintaan eli muutaman vuoden kokemuksen perusteella tiedän että kaikki pitää käyttää kerralla..no, tuskin itsekään osaisin, sen takia pakastan marjat. Onneksi purkki oli vain kolmisen desiä tällä kertaa.
Ja kun jälkkärijäädykevuoka unohtui Marjutilta meille niin tein nyt sitten kokeilevan version vadelmahillosta, munankeltuaisista ja vaniljajogurtista. Katsotaan kuinka käy.
No, siinä mulla sitten oli kolme desiä munanvalkuaista. Sokeria sekaan ja vatkaamaan. Just otin elämäni ensimmäiset marengit uunista. Nyt arpoo Nollakakkonen ruokapöydässä että rohkaistako mielensä ja maistaa rakuunaporkkanaa (ei syö kypsennettyjä kasviksia) jälkkärimarengin toivossa.
Jos tuo jäädyke onnistuu niin minä hankin samanlaisen vuoan itselle.
Tässä oli kausi että hyvä kun jaksoin lihaperunasoselaatikkoa lämmittää(Saarioisen). Nyt taas tekee mieli kokeilla keittiössä. Ja kun siinä vieressä on ruokailunurkan pöydän päässä oma Tossuseni (läppäri, Toshiba) niin syntyy fiktiota samalla. Ja tulee kurkattua kommentteja - tätä tosin naputan nyt taas alakerran koneella. Tossu on päiväunilla.
Tyttärien pitäisi olla täällä ihan kohta, edessä hiustenleikkuuta. Kasiysi soitti uudenvuoden aattona ja kuulin kun mies sanoi että aha, sä tulet lauantaina...ota sitten nessupaketti mukaan. Minä jo mietin että mikä itketysesitys tässä on käynnissä, mutta siis vain hiusten latvominen. Viimeksi vain mies leikkasi hirveän paljon (=yli kaksi senttiä) ja kyseinen tytär järkyttyi. Noitiako nuo kaikki ovat kun eivät millistäkään luopuisi?
No, tytär tajuaa nyt kuulemma itsekin että kuivat latvat pitää saada pois. Ja kun ei tuon kummoisemmasta operaatiosta ole kiinni, niin kotikampaamo rulettaa.
Hillo on siis tänään hyvää, mutta kasvaa kahden päivän päästä heinää, anoppi ei valitettavasti osaa umpioida jättämättä vaahtoa säilykkeidensä pintaan eli muutaman vuoden kokemuksen perusteella tiedän että kaikki pitää käyttää kerralla..no, tuskin itsekään osaisin, sen takia pakastan marjat. Onneksi purkki oli vain kolmisen desiä tällä kertaa.
Ja kun jälkkärijäädykevuoka unohtui Marjutilta meille niin tein nyt sitten kokeilevan version vadelmahillosta, munankeltuaisista ja vaniljajogurtista. Katsotaan kuinka käy.
No, siinä mulla sitten oli kolme desiä munanvalkuaista. Sokeria sekaan ja vatkaamaan. Just otin elämäni ensimmäiset marengit uunista. Nyt arpoo Nollakakkonen ruokapöydässä että rohkaistako mielensä ja maistaa rakuunaporkkanaa (ei syö kypsennettyjä kasviksia) jälkkärimarengin toivossa.
Jos tuo jäädyke onnistuu niin minä hankin samanlaisen vuoan itselle.
Tässä oli kausi että hyvä kun jaksoin lihaperunasoselaatikkoa lämmittää(Saarioisen). Nyt taas tekee mieli kokeilla keittiössä. Ja kun siinä vieressä on ruokailunurkan pöydän päässä oma Tossuseni (läppäri, Toshiba) niin syntyy fiktiota samalla. Ja tulee kurkattua kommentteja - tätä tosin naputan nyt taas alakerran koneella. Tossu on päiväunilla.
Tyttärien pitäisi olla täällä ihan kohta, edessä hiustenleikkuuta. Kasiysi soitti uudenvuoden aattona ja kuulin kun mies sanoi että aha, sä tulet lauantaina...ota sitten nessupaketti mukaan. Minä jo mietin että mikä itketysesitys tässä on käynnissä, mutta siis vain hiusten latvominen. Viimeksi vain mies leikkasi hirveän paljon (=yli kaksi senttiä) ja kyseinen tytär järkyttyi. Noitiako nuo kaikki ovat kun eivät millistäkään luopuisi?
No, tytär tajuaa nyt kuulemma itsekin että kuivat latvat pitää saada pois. Ja kun ei tuon kummoisemmasta operaatiosta ole kiinni, niin kotikampaamo rulettaa.
Tuore ja mehevä muija lukukokemuksen alkupolulla
Kun ikääntyvää (45+ ikäistä) naista nimitetään ylläolevilla adjektiiveilla kirjan esipuheessa niin tää odottaa jännittyneenä mitä kirja kokonaisuutena tuo. Kyseessä on Jean Shinoda Bolenin "Jumalattaren aika - naisen kolmas ikä". En siis vielä tiedä mitä kirja tuo tullessaan joskin briiffisti takakannesta katsoin että kirjoittaja käyttää antiikin jumalattaria esimerkkeinä naisen arkkityypeistä.
Takakansi loppuuu toteamukseen "Mietiskelevä viisaus, muutosta synnyttävä viha ja parantava nauru löytyvät 'kolmannessa iässä'". Houkuttelevaa, aikana jolloin vanhenemista pitäisi pelätä.
Eikun kimppuun
Takakansi loppuuu toteamukseen "Mietiskelevä viisaus, muutosta synnyttävä viha ja parantava nauru löytyvät 'kolmannessa iässä'". Houkuttelevaa, aikana jolloin vanhenemista pitäisi pelätä.
Eikun kimppuun
perjantai 2. tammikuuta 2009
Vaihdoin kommenttiasetuksia
Mulla oli jostain kumman syystä päällä "rekisteröidyt käyttäjät saavat kommentoida" -asetus. Ei ole enää. Kommentointi vapaa. Ainakin toistaiseksi.
On vähän opettelua bloggerissa, kyllä vaan.
Parisuhde ei olekaan ihan umpijäässä enää. Juotiin viintä ja katsottiin saksalainen versio FC Venuksesta. Naurettiin yhdessä pitkästä aikaa. Teki hyvää.
On vähän opettelua bloggerissa, kyllä vaan.
Parisuhde ei olekaan ihan umpijäässä enää. Juotiin viintä ja katsottiin saksalainen versio FC Venuksesta. Naurettiin yhdessä pitkästä aikaa. Teki hyvää.
Nukuin päiväni pois!
Ihan käsittämätöntä. Pääkipu senkun paheni oksettavan pahaksi (migreeni, epätyypillinen, triggerinä jännityspäänsärky) ja kun talossa ei ollut mitään roppia millä oloa helpottaa niin piti ottaa vastaan se mikä tuleman piti. Jossain vaiheessa uni voitti ja nukuin kodin sydämessä eli olkkarissa kaiken keskellä. Heräsin about neljän maissa ja voimat olivat palanneet.
Puujumala pakkasella pysyttelee sitkeästi talossa. Ystävien seura karkotti sen uudenvuoden aatoksi mutta se palasi saman tien kun ovi sulkeutui poistuneiden perässä.
Mies ei puhu.Vastaa jos kysytään mutta noin muuten pysyy hiljaa paitsi kun ärähtelee pojille metelistä ja sotkusta. No. Nyt siedän taas kun fysiikka kestää. Jatkakoon tuota vaikka pääsiäiseen prkle!
Miehen piti tuoda perunoita tullessaan. Ei muistanut. Ilmoitin että possupata tulee sitten riisivihannespetillä, yritä elää sen tiedon kanssa. Ei se mitään, kuulemma.
Tiedän että Nollakakkonen ulvahtaa niistä vihanneksista, mutta kaivelkoon riisin niiden seasta.. Shit happens. Minä en perunaksi muutu. Ja itse olen ihan vain iloinen jostain muusta lisukkeesta, vaihteeksi.
Illaksi on kirjoja joita lukea, juttuja joita kirjoitella, isoäidinneliöitä joita virkata (tulossa huivi, maanläheisistä väreistä) ja ajatuksia joita ajatella. Perjantai on yleensä kulunut punaviinin ja parisuhteen hoidon merkeissä. No, sitä punaviiniä on kulunut pyhinä enempi kuin itsekään (ajatuksesta) tykkään, jos tästä tuli tipaton tammikuu niin hyvää se vain tekee. Päälle, vyötärölle...parisuhteelle?
Puujumala pakkasella pysyttelee sitkeästi talossa. Ystävien seura karkotti sen uudenvuoden aatoksi mutta se palasi saman tien kun ovi sulkeutui poistuneiden perässä.
Mies ei puhu.Vastaa jos kysytään mutta noin muuten pysyy hiljaa paitsi kun ärähtelee pojille metelistä ja sotkusta. No. Nyt siedän taas kun fysiikka kestää. Jatkakoon tuota vaikka pääsiäiseen prkle!
Miehen piti tuoda perunoita tullessaan. Ei muistanut. Ilmoitin että possupata tulee sitten riisivihannespetillä, yritä elää sen tiedon kanssa. Ei se mitään, kuulemma.
Tiedän että Nollakakkonen ulvahtaa niistä vihanneksista, mutta kaivelkoon riisin niiden seasta.. Shit happens. Minä en perunaksi muutu. Ja itse olen ihan vain iloinen jostain muusta lisukkeesta, vaihteeksi.
Illaksi on kirjoja joita lukea, juttuja joita kirjoitella, isoäidinneliöitä joita virkata (tulossa huivi, maanläheisistä väreistä) ja ajatuksia joita ajatella. Perjantai on yleensä kulunut punaviinin ja parisuhteen hoidon merkeissä. No, sitä punaviiniä on kulunut pyhinä enempi kuin itsekään (ajatuksesta) tykkään, jos tästä tuli tipaton tammikuu niin hyvää se vain tekee. Päälle, vyötärölle...parisuhteelle?
Päänsärkyä ja poltettuja siltoja
Yö meni valvoskellessa. Sattui päähän. No, jokusen tunnin torkuin sohvalla - en viitsinyt häiritä miehen yöunta pyörimällä hereillä aviovuoteessa. Hän kun on menossa töihin kuitenkin
Kun kello julisti että on aamu, kirjauduin koneelle ja totesin että oli se Kela singauttanut tilille viimeisen työttömyyspäivärahan! Olin valmis veikkaamaan kymmenen yhtä vastaan että se on tilillä maanantaina - maksupäiväksi oli verkkotiedoissa merkitty huominen...
Eli nyt on ämmä sitten omillaan. Samat laskut juoksevat edelleen mutta työmarkkinoiden talutusnuora on pantu poikki. Pelottaa ja toisaalta olo on jotenkin...oikea. Että näin sen kuuluu mennä. Siis puhun nyt vain itsestäni, tapaus minusta.
Nyt on syytä löytyä sanoja. Pokkaria ja novellia - ja ennen kaikkea vastausta sähköpostiin jonka tytär83 lähetti uuden vuoden aattona. Jotta hän ei olisi kuvitellut että minä murjotan ja ignoroin, vastasin saman tien että sain ja luin ja vastailen paremmin luettuani.
Luulen että helpommin syntyy sitä fiktiota. Mutta tässä tulee taas mukaan se Tahdon. Kun se on sanottu koko elämälle, ei vain miehelle alttarilla kuusi vuotta sitten (yhdessäolovuosia siis liki 23, mutta 2002 asti elimme synnissä.
Eli koska sanon Tahdon elämälle, en voi antaa periksi. Lähden hakemaan sanoja joilla selittäisin oman näkemykseni tälle ihanalle itsepäiselle naiselle joka aikoinaan teki minusta äidin
Kun kello julisti että on aamu, kirjauduin koneelle ja totesin että oli se Kela singauttanut tilille viimeisen työttömyyspäivärahan! Olin valmis veikkaamaan kymmenen yhtä vastaan että se on tilillä maanantaina - maksupäiväksi oli verkkotiedoissa merkitty huominen...
Eli nyt on ämmä sitten omillaan. Samat laskut juoksevat edelleen mutta työmarkkinoiden talutusnuora on pantu poikki. Pelottaa ja toisaalta olo on jotenkin...oikea. Että näin sen kuuluu mennä. Siis puhun nyt vain itsestäni, tapaus minusta.
Nyt on syytä löytyä sanoja. Pokkaria ja novellia - ja ennen kaikkea vastausta sähköpostiin jonka tytär83 lähetti uuden vuoden aattona. Jotta hän ei olisi kuvitellut että minä murjotan ja ignoroin, vastasin saman tien että sain ja luin ja vastailen paremmin luettuani.
Luulen että helpommin syntyy sitä fiktiota. Mutta tässä tulee taas mukaan se Tahdon. Kun se on sanottu koko elämälle, ei vain miehelle alttarilla kuusi vuotta sitten (yhdessäolovuosia siis liki 23, mutta 2002 asti elimme synnissä.
Eli koska sanon Tahdon elämälle, en voi antaa periksi. Lähden hakemaan sanoja joilla selittäisin oman näkemykseni tälle ihanalle itsepäiselle naiselle joka aikoinaan teki minusta äidin
torstai 1. tammikuuta 2009
Ja tältä tää näyttää
Minusta on aika vähän kuvia. Tämä on detalji viime huhtikuun muotinäytös-kuvista. Kamera ja minä emme rakasta toisiamme mutta vuosi on alussa, blogi on alussa ja olkoon yksi aluista se että katson elämää rohkeasti silmiin, myös omaa vanhenevaa pärstävärkkiäni.
En pelkää vanhenemista. Toki suututtaa kun kone ei kestä - vaikkapa valvomista, surutonta ruualla nautiskelua, juomista, silloin kun siltä tuntuu. Niin, ja harmaat värjään piiloon. Yleensä punaiseksi, lilanpunaiseksi tai jotenkin muuten kirjaviksi.
Ilme kuvassa on korostetun veemäinen varmaankin. Että ylipäätään kestän olla kameran edessä on vähän liioiteltava
Tämä otos tuo mieleen yhden voimalauseistani, joka on
"Sometimes being the bitch is all that a woman has" (Stephen Kingin Dolores Claibornesta siepattu)
Kuvakokeilu
Jaha, siis näin. Eli kuva pitää keskittää jo lisättäessä. No, ei se mitään. Helpompaa tässä näyttää olevan se tosiseikka että kuvia voi ladata suoraan omalta koneelta, ei rasittavaa välivaihtetta gallerian kanssa. Ehkäpä tosiaan muutan tänne.
Kokeilu
No niin. Muuttaisinko tänne? Tai pikemminkin, jatkaisinko vuodatuksessa 2006 perustamaani nettipäiväkirjaa täällä? Oudolta tuntuu tämä kirjoitusympäristö. Työkalut vierailta toistaiseksi. Mutta kun vuodatus horjahtelee tällä hetkellä vähän liikoja..
Muutenkin jouduin kevyeen kenttäkriisiin vanhan blogini kanssa. Ehkä kokeillaan sitten tätä...
Muutenkin jouduin kevyeen kenttäkriisiin vanhan blogini kanssa. Ehkä kokeillaan sitten tätä...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
